tag:blogger.com,1999:blog-92219574191631230882024-03-27T08:37:50.230+02:00There’s no such thing as too many booksMinna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.comBlogger351125tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-26551245004148968952024-02-23T18:37:00.002+02:002024-02-24T07:30:54.698+02:00Ei saa elvyttää, Heidi Mäkinen<h1 style="text-align: left;"> </h1><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGngkJNDTVaAs2si_R8TjQ_mqmWNV0RhLe4ZQjCSfNbE_q_zKvtoYAcFWyw7-UXo7Gws6oHjfzGojWL4ey9xUf2kJUisxVHwY9ene7jtIFa2dYsv6k3-avXWV0tR5KWVMDpw_ZFFDOo9oOizk_B3JU-wnYabfKxx1C2LKPmA9v-Nu7Kb9kcT_7ER1hjgkq/s4096/IMG_20240117_034324.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGngkJNDTVaAs2si_R8TjQ_mqmWNV0RhLe4ZQjCSfNbE_q_zKvtoYAcFWyw7-UXo7Gws6oHjfzGojWL4ey9xUf2kJUisxVHwY9ene7jtIFa2dYsv6k3-avXWV0tR5KWVMDpw_ZFFDOo9oOizk_B3JU-wnYabfKxx1C2LKPmA9v-Nu7Kb9kcT_7ER1hjgkq/w300-h400/IMG_20240117_034324.jpg" width="300" /></a></div><br /><div><br /></div><h1 style="text-align: left;">Kun elämänilo loppuu, jää jäljelle hirtehishuumori</h1><div><br /></div><div><br /></div><div>Eläköitynyt lääkäri, lääketieteen tohtori ja kirjailija <i><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Heidi_M%C3%A4kinen" target="_blank">Heidi Mäkinen</a></i> oli minulle uusi tuttavuus, kun tartuin hänen <i>Ei saa elvyttää</i> -teokseensa (2020). Tarina kuolemasta haaveilevasta hammaslääketieteen professori emerita Auri Aarrosta voitti minut kuitenkin välittömästi puolelleen. Itse samaistuin varsinkin Aurin Tekla-tyttäreen, joka oman raskaan arkensa keskellä yrittää huolehtia vanhenevasta, kärttyisestä äidistään parhaiden taitojensa mukaan. Olen itsekin omaishoitaja ja tunnistin itseni lääkedosetteja täyttelevästä ja hoidettavan omaisen lääkärikäynneillä liikaa äänessä olevasta Teklasta. </div><div><br /></div><div>Uskon, että Ei saa elvyttää kuvaa vanhuutta osuvasti. Itse ainakin aloin ymmärtämään paremmin sitä, miksi omaishoidettavani on vanhoilla päivillään alkanut kiroilemaan, aivan kuten Aurikin. Kyllähän se nyt ottaisi päähän ketä tahansa, jos kroppa prakaisi ja ei pystyisi enää suoriutumaan arkisista toimista kuten ennen.</div><div><br /></div><div>Yksi kirjan keskeinen teema on myös nähdyksi tulemisen ja inhimillisen yhteyden tarve, olipa kyseessä sitten pieni lapsi, parikymppinen nainen, tai vanha rouva. Tarinassa tytär Tekla muistelee lapsuuttaan, jolloin tämän kiireinen uraäiti Auri ei antanut hänelle lainkaan huomiota. Nuori Natalia taas saa lähinnä vääränlaista tai vähintäänkin yksipuolista huomiota miesystävältään (suorastaan puuduttavaksi kliseeksi asti). Päähenkilö, Auri, on puolestaan muuttunut rakkaassa työyhteisössään pelkäksi taakaksi ja joutunut luopumaan työhuoneestaan. Hän tuntee itsensä näkymättömäksi. On ironista, että kun Tekla oli pieni, hän ei saanut koskaan hellyyttä äidiltään, ja kun Auri sitten vanhenee, osat kääntyvät toisin päin. Auri kaipaa kosketusta, mutta Tekla vain säikähtää, jos hän yrittää halata. </div><div><br /></div><div>Lukukokemuksena Ei saa elvyttää on raskaistakin teemoistaan huolimatta kevyen soljuva ja sujuva. Mukana oli myös paljon tilannekomiikkaa. Tähän tarinaan jää koukkuun.</div><div><br /></div><div>Lopuksi haluan antaa erityismaininnan tavalle, jolla Mäkinen kirjoittaa akateemisesta maailmasta. Itse vasta väitelleenä tohtorina luin suurella mielenkiinnolla kuvauksia Aurin urasta tutkijana ja professorina. Intohimo ja rakkaus jota Auri tunsi uraansa kohtaan resonoi vahvasti. Erityisesti pidin kohdasta, jossa Auri kuvaili akateemisia esiintymisiä euforisiksi kokemuksiksi, joita voi verrata lähinnä rakastumiseen tai tonnin lottovoittoon. Näinhän se on. Ainakaan humanistipiireissä kyse ei ole rahasta, kuten moni tuntemani akateeminen pätkätyöläinen voi todistaa. Tosin ehkä kovempien tieteiden puolella rahahanat ovat paremmin auki, ainakin tämä romaani selvästi vihjailee siihen suuntaan.</div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-9703250876227532732024-02-03T08:26:00.005+02:002024-02-03T09:02:41.003+02:00Tuplapostaus: Erään kissan tutkimuksia, Katja Kettu & Välikausia, Hanna Velling<p><br /></p><br /><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhQGQN7PLSiAW7Ww4kSFTTO0MrZhis9WDKiQPig_3Zc-7MCii_OTpSYI6U8pxFJ9KxYhT_ZIImDYeyouD9hmOleSqd6iyVA-HgM1uS9_pJySWLa_v7znkiuMSVZikfuZ9difz2o841qblx_oqz2gFHM7au-dTp1DemqD2P-RVIVQa8ALhj6hfsLGlw5u1CV/s4096/IMG20240202170446.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhQGQN7PLSiAW7Ww4kSFTTO0MrZhis9WDKiQPig_3Zc-7MCii_OTpSYI6U8pxFJ9KxYhT_ZIImDYeyouD9hmOleSqd6iyVA-HgM1uS9_pJySWLa_v7znkiuMSVZikfuZ9difz2o841qblx_oqz2gFHM7au-dTp1DemqD2P-RVIVQa8ALhj6hfsLGlw5u1CV/w300-h400/IMG20240202170446.jpg" width="300" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Sylvia-kissa ja Taivaiden Tutkimustoimiston <br />Etsivä.</td></tr></tbody></table><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><h2 style="clear: both; text-align: left;">Kissatarinat vertailussa</h2><div><br /></div><div><i><blockquote>"Time spent with cats is never wasted." </blockquote><p><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> -Sigmund Freud</span> </p></i></div><div><br /></div><div><br /></div><div>Kissat ovat kiehtoneet ihmisiä muinaisen Egyptin ajoista asti. Vaikka nykyään emme enää palvo kissoja jumalina kuten egyptiläiset aikoinaan, ovat kissat silti säilyttäneet mystisen vetovoimansa ja niiden sanotaankin liikuskelevan samanaikaisesti reaalimaailmassa ja henkimaailmassa. Kirjallisuudessa lempikattini on jo vuosia ollut <i>Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan</i> -klassikon (1966-1967) Begemot-kissa. Minun silmissäni sitä ei ylitä mikään. Joskin <i><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Katja_Kettu" target="_blank">Katja Ketun</a></i> Taivaiden Tutkimustoimiston Etsivä pääsi jo ehkä jokseenkin lähelle. </div><div><br /></div><div>Päätin tehdä yhteispostauksen kahdesta uudehkosta kotimaisesta romaanista, eli <i><a href="https://www.bazarkustannus.fi/kirjailijat/hanna-velling/" target="_blank">Hanna Vellingin</a></i> <i>Välikausista </i>(2022) ja <i>Katja Ketun Erään kissan tutkimuksista</i> (2023), sillä molemmissa välittäjänä ja tarkkailijana toimii kissa. Tai no, Ketun Kissa ei ole varsinaisesti kissa, vaan kissan muodon ottanut Henkiopas. Tästä johtuen Ketun kirja lukeutuukin maagisen realismin piiriin. Maagista realismia tarinassa edusti Kissan ohella muun muassa myös vaikuttava, mutta pienempään rooliin jäänyt hornan hevonen.</div><div><br /></div><div>Kissan ottaminen välittäjäksi oli loistava valinta. Eläimellisen näkökulman käyttö nimittäin freesasi ja kevensi kirjojen yleistunnelmaa melko lailla. Lisäksi Sylvia ja Henkiopas olivat tärkeä osa juonia, tietynlaisia katalyyttejä molemmat. Suosittelenkin näitä teoksia kaikille kissojen ystäville.</div><div><br /></div><div>Kirjoina Välikausia ja Erään kissan tutkimuksia olivat varsin erilaisia, joskin (kissojen ohella) perhe-elämän kiemuraisuudet, juonien monikerroksisuus ja huumori yhdistivät niitä. </div><div><br /></div><div>Vellingin teos oli episodimainen välipalakirja, jonka parissa viihtyi, mutta josta ei välttämättä jäänyt hirveästi muistikuvia. Hahmoja ja tarinoita oli mukana paljon, ja osa niistä jäi hieman etäisiksi. Eniten pidin ensimmäisestä tarinasta (uusioperhe) ja neljännestä tarinasta (Ranskassa kissansa kanssa asuva miespari). Sen sijaan esimerkiksi kolmas tarina (ex-malli) ei jaksanut kiinnostaa minua. Eniten nautin Vellingin humoristisesta otteesta ja kyvystä kuljettaa kertomuksia eteenpäin.</div><div><br /></div><div>Erään kissan tutkimuksia nousi yhdeksi parhaista kotimaisista romaaneista, joita olen hetkeen lukenut. Kuten pitkälti kaikki muutkin Ketun uutuusteoksen lukeneet ovat todenneet, on Kettu (edelleen) kielellisesti aivan omaa luokkaansa. Ainoa kirjailija, joka on noussut omissa lukukokemuksissani samalle tasolle viime aikoina on <i><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Raimo_O._Kojo" target="_blank">Raimo O. Kojo,</a></i> jolta luin juuri teoksen nimeltä <i>Heittiö vaellus</i> (1979). Tuota kirjaa lukiessa mietin välillä, onko Kettu kenties Kojon reinkarnaatio, niin lähellä kerrontatyyli ja hersyvä kieli olivat toisiaan. Suosittelenkin Heittiön vaellusta kaikille Ketun faneille. Lukekaa ja yllättykää! </div><div><br /></div><div>Erään kissan tutkimuksissa kunniamaininnan ansaitsee tapa, jolla Kettu kuvasi Kirjailijan pyrkimyksiä tulla äidiksi. Kissan näkökulma pehmensi sinällään hyvin rankat tapahtumat ja toi niihin mukaan ripauksen taikaa, sekä antoi kaikelle laajemman, universaalin näkökulman. Ajoittain kerronta oli jopa sadunomaista. Tämä teos on jälleen uusi osoitus siitä, miten fantasia auttaa käsittelemään raskaitakin tosielämän ilmiöitä. Lähes kaikissa muissa arvosteluissa <i><a href="https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009858344.html" target="_blank">Ketun omaelämänkerrallinen lapsisuru</a></i> on sivuutettu ja keskitytty enemmänkin välirikkoon kustantamon kanssa, mitä kertomuksen nykyajan aikatasoon tulee. Minusta tämä on sääli.</div><div><br /></div><div>Pitkälti kaikki muut näyttävät myös nostaneen Erään kissan tutkimuksien parhaaksi aikatasoksi vuodet 1910-1940, jotka kertovat Kirjailijan isoisoäidin elämästä. Minulle varhaisempi aikataso ei kuitenkaan ollut ykkönen, koska en jaksa innostua sotakuvauksista, ja historiallisten tarinoidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Toki Ketun tasoisen kertojan kirjoittamana luen niitäkin.</div><div><br /></div><div>Lopuksi todettakoon, että soisin kissoja käytettävän romaaneissa enemmänkin. Kuten vanha eläinlääkärien sanonta kuuluu: "Jos kissan laittaa samaan huoneeseen murtuneiden luiden kanssa, luut parantuvat". Vastaavasti, kun kissan laittaa romaaniin, tarinasta tulee parempi. Fiktiiviset kissat sitovat ihmiset ja tapahtumat yhteen ja tekevät rankoistakin käänteistä vähemmän painostavia.</div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGXXSuAOFq6jWnC4_0gvDwSSZi-Rs0eemcIiHjyjU07ZMF5-enFuGfF5o3nJ906rY3w9d1UMTnChK60GKu8d4Ha1VqOHqE-SDQKmwKG95QspUkurQbuhk458CsOfRgJr-QPoN0iExgd1KAsxYtylqNqAoaD_HlYaTXr9tUqzCcM4PEFPESHndeZo6UvNiy/s1431/IMG_20240203_085526.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1431" data-original-width="1080" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGXXSuAOFq6jWnC4_0gvDwSSZi-Rs0eemcIiHjyjU07ZMF5-enFuGfF5o3nJ906rY3w9d1UMTnChK60GKu8d4Ha1VqOHqE-SDQKmwKG95QspUkurQbuhk458CsOfRgJr-QPoN0iExgd1KAsxYtylqNqAoaD_HlYaTXr9tUqzCcM4PEFPESHndeZo6UvNiy/w303-h400/IMG_20240203_085526.jpg" width="303" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Eija Ahvo oli täydellinen lukija<br />tälle äänikirjalle.</td></tr></tbody></table><br /><div><br /></div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-73664874603846494682024-01-20T20:03:00.000+02:002024-01-20T20:03:14.102+02:00Verityn varjo, Colleen Hoover<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhvu6wmCC2fhKPcjU7dZ20Zp37thVyCRGI6o131cGliFyf6pIfSpGMuiVbELJ7jvbaWMxyNHe_MpOdGRApEmrRAXPJKlOl_qfC7737mjSxu65dVovHVX0ue9Abyk4h_sASFeEpWLUGHXoVFmGQDXIPbXe9LRWMMvUqJFjXT2_pf6SIPFTVB0QTh9TB1hcBB/s4096/IMG_20240108_201620.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhvu6wmCC2fhKPcjU7dZ20Zp37thVyCRGI6o131cGliFyf6pIfSpGMuiVbELJ7jvbaWMxyNHe_MpOdGRApEmrRAXPJKlOl_qfC7737mjSxu65dVovHVX0ue9Abyk4h_sASFeEpWLUGHXoVFmGQDXIPbXe9LRWMMvUqJFjXT2_pf6SIPFTVB0QTh9TB1hcBB/w300-h400/IMG_20240108_201620.jpg" width="300" /></a></div><p><br /></p><h1 style="text-align: left;">Sopivan kylmäävää viihdettä</h1><div><br /></div><div><i><a href="https://www.colleenhoover.com/" target="_blank">Colleen Hoover</a></i> on yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista maailmalla, erityisesti BookTokin puolella. Itselleni hän on kuitenkin ollut vielä toistaiseksi vieras suuruus. Nyt päätin kuitenkin korjata tämänkin aukon sivistyksessäni, ja tutustua tähän kirjamaailman Taylor Swiftiin.</div><div><br /></div><div>Kuvailisin <i>Verityn varjoa</i> (<i>Verity, </i>2018) ennen kaikkea eroottiseksi trilleriksi, jossa on mukana myös hieman kauhuelementtejä. Minkäänlaiseksi uudeksi suosikkikirjaksi tämä ei minun kohdallani noussut, mutta kun tarinalle antoi hieman aikaa, alkoi se viedä mukanaan. Tunnustan myös järkyttyneeni kirjan nimikkohahmon mielenliikkeistä ja toiminnasta niin pahoin, että teos meinasi jäädä kesken. Onneksi en kuitenkaan luovuttanut, sillä loppu selitti paljon (joskin jätti muuten hieman toivomisen varaa).</div><div><br /></div><div>Parasta Hooverin kirjassa olivat jouheva kirjoitustyyli ja sopivan vinksahtaneet hahmot. Kukaan heistä ei ollut yksiulotteinen pyhimys, tai myöskään läpeensä paha. Itse kuuntelin Verityn varjon <i>Anniina Piiparisen</i> lukemana äänikirjana, ja sellaisena se toimikin erinomaisesti. Liian vakavasti ei Verityn varjoa kannata ottaa, mutta koukuttavana välipalakirjana se puolustaa paikkaansa.</div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-6113807645176894312024-01-13T09:29:00.000+02:002024-01-13T09:29:33.901+02:00Ennen kuin olimme sinun, Lisa Wingate<p> </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiM_aqVWjfCEzjwVxntHxRuUgYPAHEowEniI5Nz7zVhP_3JY_Da29utPgtVK9aTMA_K5BZkpvWYTlqVF1Z2FjsQzBbvTn6AOeDlcyiMgKXxK8rL5IIwBZrQcc4PGSmxuhGjhsW3ffLBs5cp_A9OjuL6L50RZYCqJIzgcFn1ZY3JYLvDDu1QuGVGc-Ta4K8n/s4096/IMG20240108202800.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3072" data-original-width="4096" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiM_aqVWjfCEzjwVxntHxRuUgYPAHEowEniI5Nz7zVhP_3JY_Da29utPgtVK9aTMA_K5BZkpvWYTlqVF1Z2FjsQzBbvTn6AOeDlcyiMgKXxK8rL5IIwBZrQcc4PGSmxuhGjhsW3ffLBs5cp_A9OjuL6L50RZYCqJIzgcFn1ZY3JYLvDDu1QuGVGc-Ta4K8n/w400-h300/IMG20240108202800.jpg" width="400" /></a></div><div><br /></div><div><br /></div><br /><h1 style="text-align: left;">"Modernin adoption äidin" uhrit</h1><div><br /></div><div><i></i></div><blockquote><div><i>It's hard to understand, without being </i></div><div><i>immersed</i></div><div><i>in the poisonous air of then.</i></div><div><i><br /></i></div><div><i>-Doris Lessing, Under My Skin, Vol. 1</i></div></blockquote><div><i></i></div><div><br /></div><div><i><a href="https://lisawingate.com/" target="_blank">Lisa Wingaten</a></i> <i>Ennen kuin olimme sinun</i> (<i>Before We Were Yours,</i> 2017) on esimerkki historiallisesta kaunokirjallisuudesta parhaimmillaan. Itse olen jokseenkin laiska historiallisen fiktion lukija, mutta kun vastaan tulee tällaisia helmiä, jopa minä terästäydyn. </div><div><br /></div><div>Parhaimmillaan historiallinen fiktio sekä liikuttaa ja tempaa mukaansa, että myös opettaa jotain uutta ja mielenkiintoista. Ennen kuin olimme sinun onnistui erinomaisesti molemmissa tehtävissä. Tätä kirjaa kuunnellessa liikutuin, turhauduin, mutisin ääneen omia kommenttejani, sain kylmiä väreitä ja pidättelin kyyneleitä. Ja kun kirja oli tullut päätökseensä, siirryin aiheeseen liittyvien <i><a href="https://www.insider.com/georgia-tann-tennessee-children-home-society-survivors-speak-out-2019-12" target="_blank">tositarinoiden</a></i> pariin. </div><div><br /></div><div>Ennen kuin olimme sinun kertoo liian vähän huomiota saaneesta skandaalista, joka sijoittuu Yhdysvaltojen Tenneseen osavaltioon. Hyvästä perheestä tulleen Georgia Tannin arvioidaan kaapanneen ja myyneen eteenpäin yli 5000 lasta. Rikokset alkoivat 1920-luvulla, ja stoppi niille saatiin vasta 1950-luvulla, kun osavaltion kuvernööri vaihtui, ja uusi tulokas haistoi palaneen käryn. Toiminta oli erittäin räikeää, sillä lapsia saatettiin kirjaimellisesti kaapata keskellä kirkasta päivää ja myydä eteenpäin kylmän rauhallisesti.</div><div><br /></div><div>Mukana tässä ihmiskaupassa oli monia poliitikkoja ja viranomaisia, ja hyväveli-järjestelmän ansiosta ketään ei tuomittu sen jälkeenkään, kun kaikki selvisi vuonna 1950. Tann kuoli kohtusyöpään vain muutama päivä kiinnijäämisensä jälkeen. (Kanssarikollisten suojelemiseksi..?) Tannin arkistot avattiin uhreille vasta vuonna 1995, mitä pidän täysin kohtuuttomana. Mutta minkäs teet, kun myös silmäätekevät poliitikot ja viranomaiset itse olivat ostaneet lapsia Tannilta..</div><div><br /></div><div>Wingaten tarina on kuvitteellinen, mutta se myötäilee tiiviisti historiallisia faktoja. Kidnapattu sisarussarja ja heidän tarinansa edustaa Tannin tyypillisiä uhreja: köyhän nuoren perheen kultakutrinen sisarussarja, jonka äiti on sairaalassa synnyttämässä. Sairaalassa tuleekin sitten hädän hetkellä laitettua nimi johonkin mystiseen paperiin, jonka sisällöstä vanhemmille valehdellaan, ja kotiin palatessa lapset on viety. Ja koska viranomaiset ovat mukana rikollisessa toiminnassa, ja bisnes on miljoonaluokkaa jopa sen ajan rahassa mitattuna, on lapsia pitkälti mahdotonta saada takaisin.</div><div><br /></div><div>Tannin asiakkaina oli myös Hollywood-julkkiksia, kuten näyttelijä <i>Joan Crawford,</i> joka adoptoi Tannin avulla kaksoset. Samoin <i>Eleanor Roosevelt</i> ihaili Tannia, ja kyseli tältä lastenhoitoneuvoja.</div><div><br /></div><div>Nykyaikana lapsivarkaudet ja adoptiolasten mustan pörssin kauppa on siirtynyt kehittyviin maihin, kuten Intiaan, Indonesiaan, Samoalle ja Kambodzaan. Takavuosina nousi kohu <i>Angelina Jolien</i> <i>Maddox</i>-pojan adoptiosta, joka tapahtui juurikin Kambodzassa. <i><a href="https://www.is.fi/viihde/art-2000008136537.html" target="_blank">Väitettiin, että Maddox olisi mustan pörssin lapsi,</a></i> ja adoption hoitanut taho joutuikin tuomiolle muun muassa rahanpesusta ja viisumipetoksesta. Käytetyt keinot olivat väitetysti hyvin samanlaisia, kuin Georgia Tannilla kymmeniä vuosia aiemmin: valehtelua vanhemmille, paperien väärentämistä.. Mitä Joan Crawford edellä, sitä Angelina Jolie (ja <i><a href="https://www.oprah.com/oprahshow/the-adoption-controversy/all" target="_blank">Madonna</a></i>) perässä. Vaikka varmoja ei toki voida olla, mitä juuri tiettyjen adoptoitujen lasten kohdalla on tapahtunut. </div><div><br /></div><div>Mutta takaisin käsillä olevaan kirjaan. Kuten Wingaten romaaneille (ja historiallisille romaaneille ylipäätään) on tyypillistä, liikutaan teoksessa kahdella eri aikatasolla, 1930-luvulla ja nykyhetkessä. Näistä nykyhetki kertoo paitsi kaapattujen lasten, myös heidän jälkeläistensä tarinaa, onneksi astetta leppoisammissa merkeissä 1930-lukuun verrattuna. Tässä aikatasossa pidin erityisesti vanhojen, jo hoitokodeissa asuvien Mayn ja Judyn osuuksista, ne oli kirjoitettu kauniisti ja koskettavasti. Lapsenlapsi Averyn rakkauskuviot taas olivat turhan ennalta-arvattavia, mutta eivät kuitenkaan pilanneet muuten toimivaa kokonaisuutta. Huomionarvoista on, että kumpikin aikataso toimi yhtä hyvin, eikä tullut tunnetta, että vain toinen taso kiinnostaa. Näinkin on joskus historiallisten romaanien kanssa käynyt.</div><div><br /></div><div>Olen tähän mennessä lukenut kaksi Wingaten kirjaa, ja vaikka <i><a href="https://minnasiikila.blogspot.com/2023/11/kadonneiden-rakkaiden-kirja-lisa-wingate.html" target="_blank">Kadonneiden rakkaiden kirjakin</a></i> oli kerrassaan erinomainen, vie Ennen kuin olimme sinun silti ykkössijan minun silmissäni. - Lämmin suositus!</div><div><br /></div><h2 style="text-align: left;">P.S.</h2><div>Olisi mielenkiintoista lukea myös tähän tapaukseen liittyviä tietokirjoja, mutta niitä näyttää olevan huonosti saatavilla meillä Suomessa ainakaan kirjastojen kautta. Toki <i>Google Books, Amazon</i> ja muut vastaavat tahot palvelevat laajalla kattauksella. Myös Lisa Wingate on kirjoittanut tästä adoptioskandaalista tietokirjan yhdessä <i>Judy Christien</i> kanssa. Fiktiivisen romaanin jälkeen julkaistu tietokirja kantaa nimeä <i>Before and After: The Incredible Real-Life Stories of Orphans who survived the Tennessee Children's Home Society</i> (2019).</div><div><br /></div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhAiwKDTdtBm345wDfuegNXh-1Pn947oh0rkVB-WEwi67hGg7T78DGgfmK_vYemX-9s9AdLp0pXYYJXJE5VysE6P6I6eResg49u4MSWX0IsM6qifaLWu9KEJra65gtSaASyk6Rm98ud0dHgvFDjzKTr_U8SV20UAdw9lfiRNj4FxFbXTQDwd04HKpnHUQzb/s1500/91nnRIbd-nL._SL1500_.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1500" data-original-width="993" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhAiwKDTdtBm345wDfuegNXh-1Pn947oh0rkVB-WEwi67hGg7T78DGgfmK_vYemX-9s9AdLp0pXYYJXJE5VysE6P6I6eResg49u4MSWX0IsM6qifaLWu9KEJra65gtSaASyk6Rm98ud0dHgvFDjzKTr_U8SV20UAdw9lfiRNj4FxFbXTQDwd04HKpnHUQzb/w265-h400/91nnRIbd-nL._SL1500_.jpg" width="265" /></a></div><br /><div><br /></div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-16525379696244233002024-01-06T06:56:00.001+02:002024-01-06T07:06:31.754+02:00Elolliset, Iida Turpeinen<p> </p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEikTptbvADOrG11vgkkp_Cssz1ihDcv0PUDfjlQxsWrcNnEzheiKHY0kC_51MJudeVSfKq6GdqatNIbAsecyTuL2cLzWo-OqRp5iJRJMJoR62OCjdUJawGWt4oQVMtU69B8URrUtbWdPbMbW2WpPRKvYFp-GMD-kTB7ibMPuucVG6pD-3gSIMARqx314vyR/s4096/IMG_20240105_153753.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEikTptbvADOrG11vgkkp_Cssz1ihDcv0PUDfjlQxsWrcNnEzheiKHY0kC_51MJudeVSfKq6GdqatNIbAsecyTuL2cLzWo-OqRp5iJRJMJoR62OCjdUJawGWt4oQVMtU69B8URrUtbWdPbMbW2WpPRKvYFp-GMD-kTB7ibMPuucVG6pD-3gSIMARqx314vyR/w300-h400/IMG_20240105_153753.jpg" width="300" /></a></div><br /><p><br /></p><h1 style="text-align: left;">Surumielinen ekoromaani</h1><div><br /></div><div><br /></div><div><i><blockquote>Nainen jatkaa matkaansa. Askelten ääni kaikuu huoneissa, sekoittuu toisesta salista kantautuvaan valaan lauluun, ja äkkiä kaikki seisahtuu. Sade taukoaa, Stellerin kynä jäykistyy muistikirjan ylle, Constance laskee säämiskää pitelevän kätensä, Grönvallin sivellin pysähtyy paperilla ja museon seinissä piileskelevät myrkkyhämähäkit jähmettyvät aloilleen, pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaiken nielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa.</blockquote></i></div><div><br /></div><div><i><a href="https://kustantamo.sets.fi/kirjailijat/iida-turpeinen/" target="_blank">Iida Turpeisen</a></i> esikoisteos <i>Elolliset </i>(2023) nimettiin hetki sitten <i>Finlandia</i>-ehdokkaaksi, eikä syyttä. Kirja oli mukaansatempaavaa, koskettavaa ja ajoittain myös järkyttävää luettavaa. Tässä on teos, jossa on kohdillaan sekä juoni että kieli, eettisestä ja filosofisesta sanomasta puhumattakaan. Monissa muissakin arvioissa esiin nostettu kiitos-osio, jossa luetellaan kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleita lajeja on ilman muuta pysäyttävä. Tämä on dystopia, joka on jo tapahtunut.</div><div><br /></div><div>Tarinan keskiössä on 1700-luvulla sukupuuttoon kuollut stellerinmerilehmä, milloin elollisena, milloin elottomana. Varsinkin kirjan ensimmäinen osa on vavahduttavaa luettavaa. Siinä arviolta 4000 kiloa painava ja seitsemän metriä pitkä, lempeä ja kesy sireenieläin kohtaa ihmisen, kuolettavin seurauksin. Aluksi metsästys tapahtuu tieteen varjolla, mutta pian huomataan, miten käyttökelpoisia eläimen liha ja rasva ovatkaan. En muista koskaan lukeneeni yhtä sydäntä särkeviä kuvauksia eläimen metsästyksestä. Jouduin pitämään taukoa äänikirjan kuuntelussa, koska en pystynyt ottamaan enempää kärsimystä vastaan. Tähän liittyen minua järkytti merilehmien tappamisen ohella erityisesti villikettujen tarpeettoman julma kohtelu. </div><div><br /></div><div>Tätä nykyä esimerkiksi meillä Suomessa metsästys on tarkoin säädeltyä, ja siinä noudatetaan muun muassa luonnonsuojelulakia ja metsästyksen eettisiä ohjeistuksia. Elollisista löytyy syy sille, miksi metsästystä säädellään nykyisin tarkasti. </div><div><br /></div><div>Toisin kuin stellerinmerilehmän kohtalonhetkinä 1700-luvulla, nykyisin ihmisen aiheuttaman sukupuuton käsite tunnetaan ja sitä pyritään estämään. Toki vaihtelevalla menestyksellä. Joitakin jo sukupuuttoon kuolleita lajeja yritetään myös herättää uudelleen henkiin geeniteknologian avulla, joskaan Elollisissa näille yrityksille ei hurrata. </div><div><br /></div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7W1zTUOtKAXzT8r17ZqdLcvE37QjiCQo6TKZIrBmynV5_K8JsChkFDCl9Y7HDH1n8JiBoSWjQOnTMeYISPgV8UzRPmfax6GrP4Ony7fWN__cHxBUZ3TrBMidKd7MCSqUy8oxfZW1KLOaPZui08ZYswZVcRS1NyHjCIHtwzI2JIK5iwV3AWAnkJLSWGSdk/s6720/iida_turpeinencsusannakekkonen2.jpeg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4480" data-original-width="6720" height="266" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7W1zTUOtKAXzT8r17ZqdLcvE37QjiCQo6TKZIrBmynV5_K8JsChkFDCl9Y7HDH1n8JiBoSWjQOnTMeYISPgV8UzRPmfax6GrP4Ony7fWN__cHxBUZ3TrBMidKd7MCSqUy8oxfZW1KLOaPZui08ZYswZVcRS1NyHjCIHtwzI2JIK5iwV3AWAnkJLSWGSdk/w400-h266/iida_turpeinencsusannakekkonen2.jpeg" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Iida Turpeinen ja stellerinmerilehmän luuranko. <br />Kuva: Susanna Kekkonen.</td></tr></tbody></table><div><br /></div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-65294723776230455522023-12-10T13:30:00.000+02:002023-12-10T13:30:00.250+02:00Suomen aavemetsästäjät, Mika Nikkilä<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBPaM0eCXIXCcrPjQ2o4P-onMWTcKmZgJpGkzAPMSRwwtSNeTJD6_pkyvS7RMhp9kBHYtJK1g9dYKq_r20RHDKPJPFjxFiLXPcNXTcJqFJdTFKyQvTGyRCbR0s6gMy4W7cNFJ0M-Uxi5-yIhcp8qsfS1e_cO1KCjS5f-oVfPpyozDdP8jw01T70UCUY3ei/s4096/IMG20231016083505.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiBPaM0eCXIXCcrPjQ2o4P-onMWTcKmZgJpGkzAPMSRwwtSNeTJD6_pkyvS7RMhp9kBHYtJK1g9dYKq_r20RHDKPJPFjxFiLXPcNXTcJqFJdTFKyQvTGyRCbR0s6gMy4W7cNFJ0M-Uxi5-yIhcp8qsfS1e_cO1KCjS5f-oVfPpyozDdP8jw01T70UCUY3ei/w300-h400/IMG20231016083505.jpg" width="300" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><br /><h1 style="text-align: left;">Kummituksia on olemassa, mitä seuraavaksi?</h1><div><br /></div><div><i></i></div><blockquote><div><i>"Montako elävää henkilöä istuu nyt täällä yläkerrassa?" Välittömästi kysymyksen jälkeen nainen vastasi: "Kolme." Meitä todellakin oli kolme. Uskomatonta mutta totta, nainen todellakin taisi meidät siis nähdä, koska miten muuten hän olisi voinut tietää, montako meitä on. </i></div><div><i><br /></i></div><div><i>Skeptikot, jotka eivät tunnusta varmaan edes omaa olemassaoloaan ilman, että se on tieteellisesti todistettu, olisi hyvä joskus saada mukaan näihin tutkimuksiin...</i></div></blockquote><div><i></i></div><div><br /></div><div><i><a href="https://paranormal-investigations-group.webnode.fi/products/blogit-jussi/" target="_blank">Mika Nikkilän</a></i> <i>Suomen aavemetsästäjät</i> -kirjaan (2019) pätee ilmaisu: hyvä idea, huono toteutus. Vietin nuoruusvuoteni katsellen <i>Most Hauntedin</i> kaltaisia tosi-tv -helmiä, ja odotin tämän kirjan jatkavan samalla linjalla, Ghost boxeja, orbeja ja dramatiikkaa säästelemättä. Ja nyt ollaan vieläpä Suomessa, ja vieraillaan muun muassa Kytäjän kartanossa, Lapinlahden vanhassa mielisairaalassa ja Hämeen linnassa. Tämänhän on pakko olla mitä parhainta viihdettä tummeneviin iltoihin! Varsinkin, kun Suomen aavemetsästäjät suhtautuvat asiaansa vakavasti, ja kunnioitusta tuntien, mistä iso plussa.</div><div><br /></div><div>Mutta. Valitettavasti aavemetsästys ei käänny kirjaksi kovinkaan hyvin. Ei varsinkaan, kun tekstissä on jatkuvia kirjoitusvirheitä. Erityisesti lauseiden sanajärjestykset tökkivät. Herää kysymys, miksei kukaan ole oikolukenut tekstiä kunnolla? Jossain vaiheessa outoihin sanajärjestyksiin toki jo turtui. </div><div><br /></div><div>Toinen ongelma on aavekontaktien monotonisuus ja pintapuolisuus. Esimerkiksi paikkojen, ja niissä majailevien aaveiden historioista olisi voinut kertoa paljon enemmän. Kirja formaattina olisi taipunut siihen loistavasti. Ja aaveille olisi myös voinut esittää hiukan kiinnostavampia kysymyksiä. Nikkilä ja hänen tiiminsä kuitenkin pyrkivät kommunikoinnillaan lähinnä todistamaan, että henkiä on olemassa, ja siihen se sitten monesti jäi. Tarina loppui kesken kuin kananlento kerta toisensa jälkeen. </div><div><br /></div><div>Paikalla oli toki myös meedio, joka auttoi vainajia kulkemaan valoon, mutta tästä ei harmikseni kerrottu juuri mitään. Tällainen pintapuolisuus tuntui melkoiselta härnäämiseltä, ja muuttui kirjan edetessä myös toisteiseksi. En toki odottanut, että Nikkilä olisi tehnyt tunteja kestäviä, kulttuuriantropologisia syvähaastatteluja henkien kanssa, mutta hiukan enemmän olisi ollut kiva saada irti. Välillä henget sentään mätkivät Nikkilää ja muita aavemetsästäjiä turpaan. Hieman teki mieli itsekin tehdä samoin.</div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-7039281580109202892023-11-26T18:22:00.016+02:002023-11-26T19:32:53.728+02:00Kellopelisydän, Vehka Kurjenmiekka<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjYTT_3IETNfhfrAi6JGd6mnxxzQtd6V_JGH05SKxR9Mz-hIYGSiEDhnkatENQGNx47Kwehxk-bXCtZ-4FCcGFlpVTEzbDx_bzhL4RNMgqMLyXM9xZM0ikxl-Dtld-8YLdJmLNgCX2-0P2N4DfINB5JGVagFBaaK2S5CiZGJvlPUYN7MgP2i26Pgk8xfnD5/s4096/IMG20231119160154.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjYTT_3IETNfhfrAi6JGd6mnxxzQtd6V_JGH05SKxR9Mz-hIYGSiEDhnkatENQGNx47Kwehxk-bXCtZ-4FCcGFlpVTEzbDx_bzhL4RNMgqMLyXM9xZM0ikxl-Dtld-8YLdJmLNgCX2-0P2N4DfINB5JGVagFBaaK2S5CiZGJvlPUYN7MgP2i26Pgk8xfnD5/w300-h400/IMG20231119160154.jpg" width="300" /></a></div><p><br /></p><h2 style="text-align: left;">Muistamisen vaikeus</h2><div><br /></div><div>Ennen kuin kerron, mitä mieltä olin <i><a href="https://aulakustannus.fi/kirjailijat/vehka-kurjenmiekka" target="_blank">Vehka Kurjenmiekan</a></i> <i>Kellopelisydän</i>-esikoisteoksesta (2023), haluan mainita, että tunnen kirjailijan. Olemme nimittäin työskennelleet samassa <i><a href="https://blogs.helsinki.fi/taidejatekijanoikeus/" target="_blank">Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -tutkimushankkeessa</a></i> (Helsingin yliopisto, 2016-2019). Kurjenmiekan tunteminen henkilökohtaisesti vaikutti lähinnä niin, että lukiessani tulin ajoittain peilanneeksi kirjaa siihen, mitä tiedän kirjailijasta ihmisenä. </div><div><br /></div><div>Mietin esimerkiksi, ovatko Vehkan omat nimenmuutokset inspiroineet kirjan sisältöä, jossa hahmojen nimillä ja niiden vaihdoksilla on suuri rooli. Sinällään nimiin kytkeytyvät taikavoimat ovat toki hyvin yleinen fantasiatrooppi.</div><div><br /></div><div>Tästä eturistiriidasta huolimatta voin vilpittömästi todeta, että pidin Kellopelisydämestä ihan sen itsensä(kin) takia. En ole hetkeen lukenut korkeaa fantasiaa(!), ja tämä oli mitä mainioin paluu tuon hienon alagenren pariin. Heti kun näin <i>Riku Similän</i> piirtämän Merenkehrän kartan, tiesin viihtyväni teoksen parissa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Tulin lopulta lukeneeksi Kellopelisydämen hyvin nopeasti, kaikki muut kesken olevat kirjat sivuun jättäen.</div><div><br /></div><div>Tunnelmaltaan Kellopelisydän toi mieleeni Philip Pullmanin <i>Universumien tomu</i> -trilogian (1995-2000) ja tietenkin Kellopelisydämen läheisen nimikaiman: <i><a href="https://minnasiikila.blogspot.com/2022/02/kellopeli-eli-kuinka-kaikki-vedettiin.html" target="_blank">Kellopeli, eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin</a></i> -teoksen (1996), joka on myös Pullmanin käsialaa. Kaikissa näissä kirjoissa on samaa tummanpuhuvaa tenhoa, ja fantasiamaailmat sijoittuvat talvisille leveyspiireille. Lisäksi mukana on ripaus teknologiaa, olipa kyse sitten kellosta, aletiometristä tai ihmisen kehoon asennettavasta teknologiasta. Taustalla vaikuttaa myös jokin mystinen voima, olipa se sitten taikuus tai Tomu.</div><div><br /></div><div>Tematiikaltaan Kellopeli muistutti myös esimerkiksi takavuosien loistavaa <i>Tahraton mieli</i> -elokuvaa (2004). Molemmissa tarinoissa tiedot tärkeästä ihmisestä piilotetaan sekalaisten arkisten muistojen joukkoon, ettei tämä unohtuisi, kun mieltä tyhjennetään menneestä (milloin mistäkin syystä johtuen). </div><div><br /></div><div>Haastavimmaksi puoleksi Kellopelisydämessä minulle muodostui hahmojen erottaminen toisistaan. Saman nosti esiin myös Kiiltomadon <i><a href="https://kiiltomato.net/critic/vehka-kurjenmiekka-kellopelisydan/" target="_blank">Lyyra Virtanen.</a></i> Useiden eri kertojien käyttäminen toi tarinaan mielenkiintoisen lisätason, mutta myös haastoi. Välillä piti selata kirjaa taaksepäin ja muistutella mieleen, kuka kukin on. En välttämättä suosittelekaan tämän teoksen kuuntelemista äänikirjana. </div><div><br /></div><div>Hahmojen yksilöimistä eivät myöskään helpottaneet sukupuolineutraalit nimet, jotka olivat sinällään kauniita (Marras, Muisto, Eeben, Helios..), mutta joista oli vaikea saada otetta. Vähän kuin olisi lukenut japanilaista tai kiinalaista teosta, jonka kaikki nimet kuulostavat suomalaisen lukijan kielikorvaan äkkiseltään samalta. Itse annoinkin useille hahmoille päässäni perinteiset suomalaiset nimet. Ihan vain, että muistaisin paremmin, keitä he ovat. Lohtua sentään tarjoaa se tosiasia, että myös kirjan hahmoilla itsellään oli ajoittain vaikeuksia muistaa toistensa nimet. Ja jopa omat nimensä. </div><div><br /></div><div>Lukukokemuksena Kellopelisydän oli pehmeän tunnelmallinen. Minusta oli ihanaa, miten paljon hahmot leipoivat ja tekivät käsitöitä. Kurjenmiekka onkin yksilöinyt tämän kellopelimurhaajista kertovan kirjansa grimhyggen edustajaksi. Toinen hyvä termi voisi olla cosy crime, joka viittaa kuvastoltaan vähemmän rankkaan jännitykseen. Sanoisinkin, että Kellopelisydän on mitä täydellisin kirja luettavaksi marraskuun pimeinä iltoina. </div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-17606668321859353682023-11-18T15:15:00.000+02:002023-11-18T15:15:00.148+02:00Kadonneiden rakkaiden kirja, Lisa Wingate<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEheNF6QbdW_NFnsjkvZGN206G9wLior6gfQsNBtLpCiTV_yCV7rdIN-0nHHPe7vVqUa5dJ7fHlPZSNMLwTSPDQGluUABPnlY7KgUw-BoxmqUuwoohTRZ68si2npZmiUsoRHj8v0yG36sbEnNMUPFufNey1LaifCR1-xvOImqUf5N0ir0dgxkOhoQkVdC1AE/s4096/IMG20231027125459.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3072" data-original-width="4096" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEheNF6QbdW_NFnsjkvZGN206G9wLior6gfQsNBtLpCiTV_yCV7rdIN-0nHHPe7vVqUa5dJ7fHlPZSNMLwTSPDQGluUABPnlY7KgUw-BoxmqUuwoohTRZ68si2npZmiUsoRHj8v0yG36sbEnNMUPFufNey1LaifCR1-xvOImqUf5N0ir0dgxkOhoQkVdC1AE/w400-h300/IMG20231027125459.jpg" width="400" /></a></div><br /><h1 style="text-align: left;"><br /></h1><h1 style="text-align: left;">Hyvä kirja hyvistä ihmisistä</h1><div><br /></div><div>Tutustuin <i><a href="https://lisawingate.com/" target="_blank">Lisa Wingaten</a></i> <i>Kadonneiden rakkaiden kirjaan</i> (<i>The Book of Lost Friends,</i> 2020) kirjastotyöni puolesta, ja varsin tiukalla aikataululla. Kuuntelin teoksen läpi äänikirjana, kelloa vilkuillen. Tällainen pakkopullatilanne voisi olla omiaan pilaamaan lukukokemuksen. Kaikeksi onneksi Wingaten tarina vei minut mennessään, ja kokemus jäi vahvasti plussan puolelle. </div><div><br /></div><div>Vuosiin 1875 ja 1987 sijoittuva romaani eteni elokuvamaisesti ja juuri sopivalla rytmillä. En pitkästynyt, mutta en myöskään tippunut kärryiltä. Ja mikä parasta: pidin molemmista päähahmoista. Oli hirveän virkistävää ja jopa terapeuttista lukea kirja, jonka päähenkilöt ovat aidosti hyviä ja rehtejä tyyppejä, eivätkä ajattele vain itseään, vaan piittaavat aidosti yhteisöstään ja kanssaihmisistään. Ei valehtelua, ei kieroilua. Mitään korkeakirjallisuutta Kadonneiden rakkaiden kirja ei toki ole, mutta se on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen inhimillisen lämpönsä ansiosta. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää sielulle.</div><div><br /></div><div>Vuoden 1875 päähenkilöllä, vapautuneella orjalla nimeltä Hannie Gossett olisi varmasti syy jos toinenkin jättää entisen omistajansa tyttäret pulaan, kun heidät siepataan. Selän kääntämisen sijaan Hannie kuitenkin tekee kaikkensa, jotta Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingeissa ongelmiin joutuneet Lavinia ja tämän siskopuoli Juneau Jane pelastuisivat ja pääsisivät takaisin isänsä luo. Hädän hetkellä vanhat kaunat unohdetaan, ja vedetään yhtä köyttä.</div><div><br /></div><div>Reilu sata vuotta myöhemmin vastavalmistunut opettaja Benny Silva taas laittaa kaiken peliin, jotta epäonnistumaan tuomitut, "huonossa koulussa" opiskelevat entisten orjien jälkeläiset löytäisivät lukemisen ja opiskelun ilon, ja saisivat mahdollisuuden menestyä elämässä. Bennyn tarina toi minulle vahvasti mieleen Michelle Pfeifferin tähdittämän <i><a href="https://www.imdb.com/title/tt0112792/" target="_blank">Kadotetut sielut -elokuvan</a></i> vuodelta 1995. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa tapauksissa epätoivoinen opettaja pyrkii saamaan rauhattomien oppilaidensa huomion muun muassa lahjomalla heitä välipaloilla. </div><div><br /></div><div>Pidin myös siitä, että Kadonneiden rakkaiden kirja ei orjuus- ja sotateemoistaan huolimatta ole mitenkään raaka. Sitä voi siis suositella myös herkemmille lukijoille. Väkivaltaan viitataan lähinnä epäsuorasti. Painopiste on ihmisen pohjimmaisessa hyvyydessä, ja kirjan yleisvire on humaani.</div><div><br /></div><div>Kirjastoni asiakkaat valitsivat tämän teoksen kaikista vinkkaamistani kirjoista kiinnostavimmaksi. Eikä syyttä. Aikana jota nyt elämme tarvitaan sydäntä lämmittävää, lempeää kirjallisuutta.</div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-11859611296678956712023-11-08T09:07:00.001+02:002023-11-08T15:55:55.343+02:00Vertailussa: Nainen Minussa, Britney Spears & Niko Ranta-Aho, Aki Linnanahde<p> </p><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiaOPf1PMMPcE6H1_MKtHdui-Cwl7PpVkmREvw2Z7jMezMJvGxXyAQg7TK7Ic_CY4Lz99_Cv-2adzRPz4qjIAM8nyGOQ8-QL5Ve8gOx6eM1hF3jpGjOY7YbNGKe3I2qbwXU3WgjgSCt628wZTS68GPRO2hhLo_vPTqsPkV_MjkgjY9L46DYNVv6q-mGE2o9/s1083/NB.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="720" data-original-width="1083" height="266" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiaOPf1PMMPcE6H1_MKtHdui-Cwl7PpVkmREvw2Z7jMezMJvGxXyAQg7TK7Ic_CY4Lz99_Cv-2adzRPz4qjIAM8nyGOQ8-QL5Ve8gOx6eM1hF3jpGjOY7YbNGKe3I2qbwXU3WgjgSCt628wZTS68GPRO2hhLo_vPTqsPkV_MjkgjY9L46DYNVv6q-mGE2o9/w400-h266/NB.jpg" width="400" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><h1 style="clear: both; text-align: left;"><span style="font-family: inherit; font-size: x-large;">Liian kiltti nainen, liian levoton mies</span></h1><div><span style="font-family: inherit;"><br /></span></div><p style="text-align: left;"><span style="font-family: inherit;">Vertailin marraskuussa 2015, eli aika lailla tasan kahdeksan vuotta sitten <i>Johanna Tukiaisen</i> ja <i>Nikki Sixxin</i> elämänkertoja. <i><a href="https://minnasiikila.blogspot.com/2015/11/vertailussa-nikki-sixxin.html" target="_blank">Tuo postaus</a></i> on noussut yhdeksi blogini eniten luetuista, ja sitä oli hauska kirjoittaa. Niinpä en voinut vastustaa kiusausta asettaa rinta rinnan myös kaksi tämän syksyn kohutuimmista ja kysytyimmistä elämänkerroista meillä Suomessa: <i>Britney Spearsin Nainen minussa</i> (2023) ja <i><a href="https://www.akilinnanahde.fi/" target="_blank">Aki Linnanahteen</a> Niko Ranta-aho </i>(2023). Kuuntelin nämä teokset äänikirjoina, sillä kirjaston varausjonot olivat liian pitkät. </span><i style="font-family: inherit;"><a href="https://www.instagram.com/rawrane/?hl=fi" target="_blank">@rawrane</a></i><span style="font-family: inherit;"> ja </span><i style="font-family: inherit;"><a href="https://www.instagram.com/britneyspears/" target="_blank">@britneyspears</a> </i><span style="font-family: inherit;">ovat</span><i style="font-family: inherit;"> </i><span style="font-family: inherit;">omien sukupuoliensa (ja sukupolviensa) ääriesimerkkejä, kuten jo bloggaukseni otsikossakin totean. Päätin nostaa sukupuolinäkökulman esiin, koska myös sekä Britney että Niko itse tarkastelevat tekojaan ja elämiään sukupuolirooliensa valossa:</span></p><p style="text-align: left;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p style="text-align: left;"><span style="font-family: inherit;">Britney on vanhempana harmitellut toistuvasti, miksi ei nuorena osannut olla omapäisempi ja vaativampi, enemmän diiva. Esikuvakseen tässä hän asettaa omaa uraansa rautaisella otteella hallitsevan Madonnan. Britney on ollut nuoresta <i>The Mickey Mouse Club</i> -tähdestä asti ylisuorittava kiltti tyttö, joka tekee, mitä työnantajat ja vanhemmat käskevät. Kaikki kulminoitui 13 vuotta kestäneeseen holhoukseen, joka vei häneltä mahdollisuuden päättää edes sitä mitä syö lounaaksi, saati olla oman uransa ohjaksissa. Jotkut tahot kutsuvat Britneytä nykyisin uhriutujaksi, mutta minun mielestäni hän on ollut aidosti uhri. Siinä ei ole mitään syytä ivaan.</span></p><p style="text-align: left;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p style="text-align: left;"><span style="font-family: inherit;">Hyvän perheen poika Niko taas on elänyt ison osan elämästään paitsi läheistensä, myös oman kehonsa ja mielensä äärirajoilla, mahdollisimman monia sääntöjä ja normeja rikkoen. Liika kiltteys ei ole koskaan ollut hänen ongelmansa. Jo ennen Katiskoita tilit on vedetty punaiselle, bileputki on saattanut kestää lähemmäs kuukauden, ja sieltä on varastettu, mistä on pystytty. Jopa ensimmäisen huumetuomion tultua Niko käyttäytyi julkisuudessa hyvin ylimielisesti ja välinpitämättömästi, vihaa ja pahennusta herättäen. Huumekauppakin jatkui, mistä seurasi Katiska 2. Linnanahteen elämänkerran jälkisanoissa Niko toteaa: "Aki, kiitos että johdatit minut tähän yhteen elämäni tärkeimmistä prosesseista, olen joutunut käymään kriittisesti läpi kaikkia väärin tekemiäni asioita, oli kyseessä sitten liiketoimeni, rikokseni, tai poikana oleminen."</span></p><p style="text-align: left;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p style="text-align: left;"><span style="font-family: inherit;">Toisaalta, kun katsoo Britneyn ja Nikon nuoruusvuosia, löytyy niistä myös paljon samaa. Kummankin nuoruus oli varsin raju, ja he kasvoivat aikuisiksi liian nopeasti. Monet tapahtumat ovat hyvin samanlaisia, mutta heidän sukupuoliensa takia niihin reagoidaan monesti eri tavalla. Kumpikin esimerkiksi tutustui päihteisiin ja seksiin pitkälti saman ikäisinä, noin 13-14 -vuotiaina, mutta vain Britneyn kohdalla tätä on tietojeni mukaan kauhisteltu, olihan hän paitsi tyttö, myös vieläpä neitseellinen pop-prinsessa. Osittain kyse voi toki olla myös kulttuurieroista Suomen ja Yhdysvaltojen välillä.</span></p><p style="text-align: left;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p style="text-align: left;"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi61HOMo_tMUrpxRJN_WTNV2s2NTIqNmGsKsPU4iRuOHLDv7ruCLFcXTUHf5aJrx0TkDMw25HFw60ieZ63TZ5ED-mrP8QyUgK0w92Kvugk0HHCT9UXnsvgRKuG3WbvtIMusTQMD_cyfUaJeuxMObdVpRMDGXcKPylFqXbVpFRYCKPpFENgF5FMBlzG3EhFw/s1400/9789510493618_frontcover.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1400" data-original-width="1400" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi61HOMo_tMUrpxRJN_WTNV2s2NTIqNmGsKsPU4iRuOHLDv7ruCLFcXTUHf5aJrx0TkDMw25HFw60ieZ63TZ5ED-mrP8QyUgK0w92Kvugk0HHCT9UXnsvgRKuG3WbvtIMusTQMD_cyfUaJeuxMObdVpRMDGXcKPylFqXbVpFRYCKPpFENgF5FMBlzG3EhFw/w400-h400/9789510493618_frontcover.jpg" width="400" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div>Oli myös mielenkiintoista havaita, millaisista osasista pop-prinsessa ja (liikemies-)huumekauppias rakensivat imagojaan ja minäkuviaan. Britneylle tärkeintä oli tietenkin musiikki, mutta hyvin usein huomio kiinnittyi silti myös hänen kehoonsa. Tämä ymmärrettävästi häiritsi Britneytä, ja hän tuhahtikin, ettei muista tehneensä lupausta, jonka mukaan hän pysyisi ikuisesti 17-vuotiaana. Tärkeää Britneylle oli myös muiden naisartistien, kuten Mariah Careyn ja Madonnan hyväksyntä. Jälkimmäisen kanssa hän myös pääsi <i><a href="https://www.youtube.com/watch?v=clwLKJ294u4" target="_blank">tekemään yhteistyötä.</a></i><p></p><p style="text-align: left;"><br /></p><p style="text-align: left;">Niko taas rakensi minuuttaan luksusautojen kautta. Hänen elämänkerrassaan on dokumentoitu huomiota herättävän tarkasti, millaisella autolla hän kulloinkin ajoi. Nikon mukaan häntä ei huumekauppiaana ja bisnesmiehenä olisi otettu vakavasti, jos alla olisi ollut joku perus-Nissan. Kallis auto toimi käyntikorttina. Britneyn tapaan keho oli tärkeä myös salilla viihtyneelle Nikolle, mutta selvästi isompi painotus tuntui silti olevan luksus-elämässä ökyautoineen. Kainalosta toki löytyi bikini fitnessin maailmanmestari.</p><p class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div>Kaiken kaikkiaan Niko on ollut näistä kahdesta se onnekkaampi. Kun hänellä alkoi mennä liian lujaa, vanhemmat tukivat häntä, ja veivät Minnesota-hoitoon, kun Niko sitä itse halusi. He olivat huolissaan, mutta eivät sortuneet ylilyönteihin. Valtio tietenkin puuttui lopulta Nikon huumekauppaan, ja siitä lankesi (nykyisten tietojeni mukaan) 11 vuoden vankeustuomio. Välit perheeseen ovat kuitenkin säilyneet hyvinä, ja Niko kertoo soittelevansa isänsä kanssa joka päivä useasti.<p></p><p class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"><span style="font-family: inherit;">Britneyn vanhemmat taas langettivat ihan itse omalle tyttärelleen 13 vuoden vankeusrangaistuksen niin sanotun holhouksen muodossa. Tämän vapaudenriiston seurauksena Britney ei saanut edes pukeutua yksin, saati päättää urastaan.</span></p><p><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p><span style="font-family: inherit;">Rikkeistä, kuten tanssikoreografian kritisoinnista, seurasi passitus pakkohoitoon, tai uhkaus, että Britney ei saisi nähdä omia lapsiaan. Britneyn 13-vuotinen vankeus on siis ollut kaksi vuotta pidempi, kuin Suomen mahdollisesti pahimmalla huumekauppiaalla. Syy: Britney kipuili avioeronsa ja lastensa huoltajuuskiistojen takia, ja kehtasi jopa lähteä Paris Hiltonin kanssa klubikierrokselle. Mutta hei: pakkohan vanhempien oli jollain keinolla päästä kiinni tyttärensä menestyksekkääseen uraan ja sen tuottamiin miljooniin. Kuten Britneyn isä holhouksen tultua voimaan voitonriemuisesti totesi: "Minä olen nyt Britney Spears". Melko karmivaa.</span></p><p><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p><span style="font-family: inherit;">Voi toki olla, että Britney aidosti tarvitsi jonkinlaista apua holhouksen alussa, mutta vaikuttaa oudolta, että koko pitkän holhouksen ajan hän oli kuitenkin täysin työkykyinen, ja myös tiiviisti julkisuuden valokeilassa. Koko juttu haiskahtaakin ikävästi <i><a href="https://polarisproject.org/blog/2021/07/is-britney-spears-a-trafficking-victim/">ihmiskaupalta.</a></i> Britney on sittemmin todennut, ettei halua nähdä perhettään enää ikinä. Välit isään ovat lopullisesti poikki. </span></p><p><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p><span style="font-family: inherit;">Lyhyesti voisi todeta, että Niko on edelleen elossa perheensä ansiosta, Britney perheestään huolimatta. </span></p><p><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p><span style="font-family: inherit;">Loppujen lopuksi Britney ja Niko vaikuttavat varsin tavallisilta ihmisiltä parisuhde- ja lapsihaaveineen (ainakin mikäli viimeksi mainitun rikoksia ei oteta lukuun). Toinen on toki tavallista parempi laulaja ja esiintyjä, toinen taas etevä myyjä (olipa kyseessä sitten kodin elektroniikka, tai joku laiton aine). Kummankin kohtaloksi koituivat lopulta huonot taustajoukot, Britneyn kohdalla valitettavasti, Nikon kohdalla onneksi. </span></p><p class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"><br /></p><p class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjA8MO3B8L0iZ2uZO2iDHy4RQkduipBzB2Rx7YOoE-zuMHr4vty_NY9RDjnHBU5HKy7YBSQdgVO45dt9sN2Zy-36WeTZDKLAKeQEUuDJ7UyAbN9KP2VR84l88fWt4YHVfKyaml5qoT5WHd3GO_2_492C7ne3aaagMliCYnX8r7UQWrayydfChqfx0IlWpx/s1400/9789510490938_frontcover.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1400" data-original-width="1400" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjA8MO3B8L0iZ2uZO2iDHy4RQkduipBzB2Rx7YOoE-zuMHr4vty_NY9RDjnHBU5HKy7YBSQdgVO45dt9sN2Zy-36WeTZDKLAKeQEUuDJ7UyAbN9KP2VR84l88fWt4YHVfKyaml5qoT5WHd3GO_2_492C7ne3aaagMliCYnX8r7UQWrayydfChqfx0IlWpx/w400-h400/9789510490938_frontcover.jpg" width="400" /></a></p><p class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"><br /></p><p class="MsoNormal" style="line-height: normal; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"><br /></p><h2 style="text-align: left;"><span style="font-family: inherit;">Kannattaako näitä lukea?</span></h2><div><span style="font-family: inherit;"><br /></span></div><p><span style="font-family: inherit;">Lukukokemuksina Nainen minussa ja Niko Ranta-aho ovat hyvin erilaisia. Britneyn elämänkertaa voisi kuvailla huonoksi kirjaksi kiinnostavasta aiheesta, kun taas Nikon elämänkertaa hyväksi kirjaksi kohtuullisen kiinnostavasta aiheesta. Nainen minussa -teoksen kerrontatyyli oli omaan makuuni liian töksähtelevä ja luettelomainen, nopeasti aiheesta toiseen hyppivä. Tosin pelkillä emojeilla sitä ei sentään ollut onneksi kirjoitettu, kuten Britney jälkisanoissaan vitsaili. </span></p><p><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p><span style="font-family: inherit;">Itse ehkä suosittelisin lukemaan muutaman hyvän lehtijutun Britneyn kirjasta, ja kuuntelemaan hänen musiikkiaan itse kirjaan investoimisen sijaan. Minä en nimittäin ainakaan oppinut Britneyn kirjasta juuri mitään uutta ja mielenkiintoista, koska media on jo ruotinut kirjan jokaisen yksityiskohdan moneen kertaan skandaalilööpeissään, eikä teoksella itsellään ole juurikaan kirjallista arvoa. </span></p><p><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p><span style="font-family: inherit;">Toisin kuin Britneyn haamukirjoittaja, kuka hän sitten onkaan, Aki Linnanahde on sen sijaan taitava tarinankertoja. Totesin tämän jo vuosia sitten, kun kuuntelin äänikirjana Linnanahteen kirjoittaman Jere Karalahden elämänkerran (<i>Jere,</i> 2017). Karalahti ei ole koskaan kiinnostanut minua hiukkaakaan, mutta Linnanahteen kertojanlahjojen ansiosta ahmin silti hänen elämänkertansa hetkessä. On myös huomionarvioista, että Linnanahde osaa suhtautua kirjoituskohteisiinsa kriittisesti, heitä tarvittaessa haastaen. Näin oli myös Nikon kohdalla. Linnanahde muun muassa pohti, voisiko neuropsykiatrinen häiriö olla yhtenä osatekijänä Nikon elämänvalinnoissa. Samalla hän kuitenkin korostaa, että nämäkään taustat eivät oikeuttaisi Nikon tekoja millään muotoa.</span></p><p><span style="font-family: inherit;"><br /></span></p><p><span style="font-family: inherit;">Elämänkertojen kohdalla vähintään yhtä tärkeää kuin kiinnostava kohde on tapa, jolla elämäntarina kerrotaan. Tähän liittyen mainittakoon, että kaikkien aikojen suosikkielämänkertani on Chris Ayresin kirjoittama <i><a href="https://www.goodreads.com/book/show/6952423-i-am-ozzy" target="_blank">Minä, Ozzy</a></i> (<i>I Am Ozzy,</i> 2009). Ja ei, Ozzy Osbourne ei ole koskaan ollut sydäntäni lähellä, mutta se huumori ja itseironia jolla Minä, Ozzy oli kirjoitettu voitti minut puolelleen varauksetta. Muistan nauraneeni ääneen lukuisia kertoja, ja palasin kirjan pariin myös uudelleen. </span></p>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-31252535248821345952023-11-02T02:32:00.003+02:002023-11-02T03:21:56.304+02:00Tyhjyyspäiväkirja, Emi Yagi<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgDNVlFQqy_9JXfwofV4YX0VrlSbRMdSyXqMthwW9Tyjb3zGkIleSFbiCfQJtNKdMKOF65kzOyah0dvDlnp3iJEqjl6C4lU4mGQ4bkWrl87pSDiUH_tezPwoMWuIT37IDelFF5zgbKkULYVMSjPgzHtU8c7cFSLbshR8F7EPxueqSj_nYsSYlIRKhrDkTAb/s4096/IMG20231020091348.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgDNVlFQqy_9JXfwofV4YX0VrlSbRMdSyXqMthwW9Tyjb3zGkIleSFbiCfQJtNKdMKOF65kzOyah0dvDlnp3iJEqjl6C4lU4mGQ4bkWrl87pSDiUH_tezPwoMWuIT37IDelFF5zgbKkULYVMSjPgzHtU8c7cFSLbshR8F7EPxueqSj_nYsSYlIRKhrDkTAb/w300-h400/IMG20231020091348.jpg" width="300" /></a></div><br /><h1 style="text-align: left;"><br /></h1><h1 style="text-align: left;">Patologisen valehtelijan matkassa</h1><div><br /></div><div>Luin hiljattain <i>Annie Ernauxin</i> 1960-luvulle sijoittuvan, omaelämänkerrallisen <i><a href="http://minnasiikila.blogspot.com/2023/10/tapaus-annie-ernaux.html" target="_blank">Tapaus-romaanin,</a></i> jossa nainen salaa raskautensa ja tekee abortin, ettei hänen uransa olisi ohi. Japanilaisen <i><a href="https://otava.fi/kirjailijat/emi-yagi/" target="_blank">Emi Yagin</a></i> <i>Tyhjyyspäiväkirjassa </i>(<i>Boshi Techo,</i> 2022) asetelma taas on juuri päinvastainen. Siinä 34-vuotias Shibata valehtelee olevansa raskaana, jotta häntä kohdeltaisiin töissä paremmin. </div><div><br /></div><div>Tämä "surrealistinen raskauspäiväkirja" on saanut maailmalla paljon suitsutusta. Itse en lämmennyt tälle reaalifantasialle, vaikka arvostankin Yagin halua kommentoida naisen yhteiskunnallista asemaa, ja äitiyden haasteita. Toinen vastaava japanilainen kirja on <i>Sayaka Muratan</i> <i>Lähikaupan nainen</i> (2020), jossa päähenkilö valehtelee, että hänellä on mies. Tuo kirja on kuitenkin muistini mukaan parempi, kuin Tyhjyyspäiväkirja. </div><div><br /></div><div>Kuuntelin Tyhjyyspäiväkirjan englanninkielisenä äänikirjana, ja loppua kohti ärsyynnyin yhä enemmän. En pitänyt tavasta, jolla kirjailija meni mukaan päähahmon harhoihin. Lopullisesti hermoni menivät, kun päähenkilö meni lääkäriin. Siinä kohtaa menetin luottamukseni kirjailijaan, ja lopun käänteet vain vahvistivat epäluottamustani ja pettymystäni. Kirjan loppu oli paitsi hämmentävä ja epätyydyttävä, myös suorastaan turhauttava. Katarsista on tämän tarinan parissa turha odottaa.</div><div><br /></div><div>Myös fantasiassa, mukaan lukien maagisen realismin ja reaalifantasian kaltaiset alalajit joihin Tyhjyyspäiväkirja minusta kuuluu, kertomuksen sisäisen logiikan pitää toimia, ja tarinan täytyy olla johdonmukainen. Yagi rikkoi tätä sääntöä toistuvasti. Vähän sama, kuin jos noitien ja velhojen olemassaololle perustuneen <i>J. K. Rowlingin</i> <i>Harry Potter</i> -kirjasarjan lopussa ilmoitettaisiin äkisti, vailla yhtään mitään selityksiä, että noitia ja velhoja ei olekaan olemassa Potter-universumissa. Asiaa ei siis selitettäisi esimerkiksi Harryn koomaunena, tai muuna vastaavana. Harryn näkökulmasta asiat siis menisivät näin: 1. Harry on tavallinen poika normaalissa reaalimaailmassa; 2. Harry tajuaa olevansa velho ja löytää salatun taikamaailman; 3. Boom! Harry on taas tavallinen poika reaalimaailmassa. Ei selityksiä. Jos Rowling toimisi näin, hän rikkoisi lukijan luottamuksen ja luomansa maailman loogisuuden. </div><div><br /></div><div>Maagisessa realismissa ja reaalifantasiassa lukija siis toki muuttaa käsitystään todellisuudesta, ja mukautuu kirjailijan luomaan (fantasia)maailmaan. Ei ole kuitenkaan tyypillistä, että tämä kuviteltu, uusi todellisuus sotii itseään vastaan kerta toisensa jälkeen. Muuttaa sisäistä logiikkaansa koko ajan vailla selityksiä. Minä kutsuisin tällaista kerrontatyyliä huonoksi fantasiaksi.</div><div><br /></div><div>On toki myös mahdollista, että tietyt tapahtumat Tyhjyyspäiväkirjassa olivat todella jonkinlaista houretta, mikä olisi ainoa keino pelastaa kirjan sisäinen logiikka. Mikään ei kuitenkaan viittaa tällaiseen. Ei ole uneen vaipumisia, ei mielisairauksia, ei päihteitä, ei mitään. Vain tylsää toimistoarkea ja paperinohuita, latteita henkilöhahmoja.</div><div><br /></div><div>Toki, <u>jos</u> Tyhjyyspäiväkirjaa lähestyy fantasiantutkimuksen vähemmän suositun ja laajasti kritisoidun romaanisen koulukunnan fantasiaparadigman kautta, nojaten <i>Tzvetan Todorovin</i> oppeihin, voi Yagille antaa synninpäästön. Todorovilaisessa "fantastiquessa" eli puhtaassa fantasiassa (myös: "fantastic") fantasia nimittäin syntyy ja on olemassa nimenomaan tilanteessa, jossa asiat ovat epäselviä, ja lukija epäröi miettien, mikä on totta ja mikä ei. Fantasiaelementit eivät siis asetu loogisiksi osiksi kirjaan rakennettua kuvitteellista maailmaa. Siteeraan <i><a href="https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/84069" target="_blank">väitöskirjaani:</a></i></div><div><br /></div><div><p class="MsoNormal"></p><blockquote>Todoroville (2004) termi
fantastic tarkoittaa teoksia, joissa lukija ja kirjan hahmo kokevat ihmetyksen
hetken, joka johtuu yliluonnollisesta tapahtumasta. Kirjallisuudentutkija Klaus
Brax (2017, s. 56) on suomentanut tämän termin muotoon <i>puhdas fantasia.</i>
Tuo yliluonnollinen tapahtuma asettaa kirjan hahmon valintatilanteeseen, jossa
on kaksi vaihtoehtoa: 1. omat aistit kyseenalaistetaan, ja näin maailma
itsessään voi säilyä ennallaan. tai 2. tapahtuma katsotaan todeksi, ja tämän seurauksena
maailman olemuksesta tulee vieras. Fantastic katoaa, kun hahmo on valinnut
toisen näistä vaihtoehdoista. Näin ollen fantastic kestää ajan, jonka
epävarmuus oudon tapahtuman luonteesta vallitsee, eikä olla varmoja siitä,
mistä todella oli kyse. <span lang="EN-GB">(Todorov,
2004.) </span></blockquote><p> </p><blockquote><span lang="EN-GB">Todorov kuvailee: ”The fantastic is that hesitation experienced by a
person who knows only the laws of nature, confronting an apparently
supernatural event.” </span>(Todorov, 2004.) </blockquote><p> </p><o:p></o:p><p></p></div><div>Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa "fantastic" ei lopu lainkaan, jos otetaan lukuun <i><a href="https://luminenomena.blogspot.com/2023/09/emi-yagi-tyhjyyspaivakirja.html" target="_blank">lukijoiden reaktiot,</a></i> omani mukaan lukien. Hämmennys vain lisääntyy loppua kohden.</div><div><br /></div><div>Itse kuitenkin edustan fantasiatutkimuksen anglosaksista koulukuntaa. Todorovilainen puhtaan fantasian määritelmä kun rajaa jopa <i>J. R. R. Tolkienin</i> puhtaan fantasian ulkopuolelle, mikä ei nyt vaan vetele. Lisäksi minulle on fantasian lukijana tärkeää, että fantasiaelementit asettuvat paljastumisensa jälkeen johdonmukaisiksi osiksi kuvitteellista maailmaa. Haluan lukea fantasiaa, jolla on oma sisäinen koherenssinsa.</div><div><br /></div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgfdNpPyZLM2a9KAtU2DTv2Ou4mllxnhN7rna1qlDw01f4f_pwPv73YrML6dUoAbuLF7t5IywIE-A4UKv636B2fLVJDVuuSEYvuIWPm_dYBJUFv6QdP6npz9OkCDT1SA8ZIThnqQqvVP-KejHxWU1yaNOZkSIFCz3tjXTERFSRMTzIiGjEeQK4_eX-V9mxM/s322/Kuva1.png" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="299" data-original-width="322" height="371" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgfdNpPyZLM2a9KAtU2DTv2Ou4mllxnhN7rna1qlDw01f4f_pwPv73YrML6dUoAbuLF7t5IywIE-A4UKv636B2fLVJDVuuSEYvuIWPm_dYBJUFv6QdP6npz9OkCDT1SA8ZIThnqQqvVP-KejHxWU1yaNOZkSIFCz3tjXTERFSRMTzIiGjEeQK4_eX-V9mxM/w400-h371/Kuva1.png" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="text-align: left;">Fantastique!</span></td></tr></tbody></table><div><br /></div><h3 style="text-align: left;"><br /></h3><h3 style="text-align: left;">Lähteet:</h3><div><br /></div><div>Brax, K. (2017). <i>Unhoon jääneiden huuto.</i> Helsinki: BTJ Finland Oyj.</div><div><p class="Lhde">Malherbe, J.-Y. (2004). Ranskankielinen fantasiakirjallisuus.
Teoksessa K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.), <i>Fantasian monet
maailmat (s. </i>231–248)<i>. </i>Helsinki: BJT-Kirjastopalvelut.<o:p></o:p></p><p class="Lhde">Siikilä-Laitila, M. (2022). <i>"There is not a single original thought in Eragon": tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa</i> (väitöskirja, Jyväskylän yliopisto). https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/84069</p><p class="Lhde">Sisättö, V. (2003). Johdanto. ”Mitä fantasiakirjallisuus on?”
Teoksessa V. Sisättö (toim.), <i style="mso-bidi-font-style: normal;">Ulkomaisia
fantasiakirjailijoita </i><span style="mso-bidi-font-style: italic;">(s</span><i style="mso-bidi-font-style: normal;">. </i>5–14)<i style="mso-bidi-font-style: normal;">.</i> <span lang="EN-GB" style="mso-ansi-language: EN-GB;">Helsinki: BTJ
Kirjastopalvelu.<o:p></o:p></span></p><p class="Lhde"><span lang="EN-GB" style="mso-ansi-language: EN-GB;">Todorov, T.
(2004). The Fantastic: A Structural Approach to a Literary Genre. Teoksessa D.
Sadner (toim.), <i>Fantastic Literature. A Critical Reader (s. </i>135–143)
(käänt. R. Howard)<i>. </i>Westport, ym.: Praeger Publishers.</span></p></div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-73212788978806567102023-10-27T06:02:00.002+03:002023-10-28T07:37:18.395+03:00Ratkaisuja läskeille, Raisa Omaheimo<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgJFRlzfBETVm_dWaj94xZF1bsu2emFmA8G6TllS1uWV8GMqigBcXzw5jHmao1ML8eZ1FPHtNrHlkEm_Yj_MXNYb4ORdZFqi1XvnyTHAC3NzGBu8d6ZigxF1Vx4j-fKYVvnBSQwbgmpJRqbMPVhgKQ8hH6vXah43xb2rrLuWl4rAvnYAqEeCghfgzpuByjA/s4096/IMG20231015135730.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3072" data-original-width="4096" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgJFRlzfBETVm_dWaj94xZF1bsu2emFmA8G6TllS1uWV8GMqigBcXzw5jHmao1ML8eZ1FPHtNrHlkEm_Yj_MXNYb4ORdZFqi1XvnyTHAC3NzGBu8d6ZigxF1Vx4j-fKYVvnBSQwbgmpJRqbMPVhgKQ8hH6vXah43xb2rrLuWl4rAvnYAqEeCghfgzpuByjA/w400-h300/IMG20231015135730.jpg" width="400" /></a></div><p><br /></p><h1 style="text-align: left;">Sisäistetyn läskifobian ytimessä</h1><div><br /></div><div>Luin <i><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Raisa_Omaheimo" target="_blank">Raisa Omaheimon</a></i> Ratkaisuja läskeille (2022) jo jokin aika sitten, en vain ole saanut aikaiseksi bloggata siitä. Kirjan mitäänsanomattomuudesta tämä ei kerro. Kun aikoinaan sain äänikirjan kuunneltua, olin juuri menossa syömään tuttuni kanssa. Kirja valui mukaan pöytäkeskusteluihimme kuin huomaamatta. Hehkutin Omaheimoa ruokaseuralleni, ja pohdiskelin ääneen, mahdanko itsekin kärsiä <i><a href="https://www.eeva.fi/jutut/raisa-omaheimo" target="_blank">sisäistetystä läskifobiasta. </a> </i>Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olen myös palannut kirjan pariin uudelleen, kun kaipaan kunnon suunpieksäntää.</div><div><br /></div><div>Ratkaisuja läskeille ei raflaavasta nimestään huolimatta ole suunnattu vain "läskeille" (Omaheimon suosima termi), vaan ihan kaikille. Omaheimo kirjoittaa osuvasti, hauskasti ja kiinnostavasti elämästä isokehoisena länsimaisessa yhteiskunnassa. Nykykulttuurin tutkimuksesta väitelleenä kiinnostuin erityisesti Omaheimon huomioista liittyen siihen, miten läskit esitetään mediassa. Esimerkiksi elokuvissa läskit kuvataan usein negatiivisessa valossa, joko hassuina ja säälittävinä hedonisteina (<i>Rough Night, </i>2017) tai vaarallisina (<i>Piina, </i>1990). Lihava keho voi tuottaa myös suurta häpeää (<i>Gilpert Grape,</i> 1993).</div><div><br /></div><div>Aivan oma ilmiönsä ovat lisäksi mediassa käytetyt päättömät läskit, eli kuvapankkikuvat anonyymeistä läskeistä, joiden päät on rajattu ulos kuvasta (<i><a href="https://charlottecooper.net/fat/headless-fatties-01-07/" target="_blank">Headless Fatties</a></i>). Omaheimo kuvaa ilmiötä näin:</div><div><br /></div><div><i><blockquote>Se kertoo, että lihavuus on niin kamala tila, lihava keho niin kiusallinen asia, ettei kenenkään tarvitse uhrata kasvojaan siitä kertomiseen. Kamalinta on, että nämä päättömät läskit ovat vaatteistaan ulospullistuvia torsoja ilman kasvoja, ilman ääntä, ilman omaa tarinaa. He ovat lihakasoja joita voi ällistellä ja paheksua ja miettiä että en minä kyllä ainakaan.</blockquote></i></div><div><br /></div><div>Ihan kaikkea en Omaheimon teoksesta toki allekirjoita. Esimerkiksi kehopositiivisuuden määritelmä, jonka Omaheimo kirjassaan esittää, on tavallaan ok, mutta vieroksun sen tiukkaa rajaamista vain vähemmistökehoisille kuuluvaksi. Ja kuka saa määrittää, mikä lopulta on vähemmistökeho ja mikä ei? Kuinka läski pitää esimerkiksi olla, että pääsee pujahtamaan kehopositiivisuuden viitan alle? Tätä pohdintaa tehdessäni aioin hetken aikaa käyttää termiä "painoindeksi", mutta olen samaa mieltä Omaheimon kanssa siitä, että painoindeksien käyttö olisi hyvä lopettaa. Kuten Omaheimo toteaa: "BMI on saatanasta".</div><div><br /></div><div>Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi mukaansatempaavimmista tietokirjoista pitkään aikaan. Lukekaa, lukekaa, lukekaa!</div><div><br /></div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhWxZmrOopdNNV8VCdj5ShPqjX5T2OIK7flO2RjEAO3dQYtYzAh99A_mQHJR9LSOuhSXeH876D5y6uq5yEwZmM2LgW7TP6KZIvXaI5FsDS4hkPXZtSrSqcPKqBHuGSLmRKT9fc7FIMiKyiKebu59oI1-1Xx5HiNFVpXof4ZYjTr6b-1Vx5MlC_Jhv67504H/s4096/IMG_20231015_135647.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhWxZmrOopdNNV8VCdj5ShPqjX5T2OIK7flO2RjEAO3dQYtYzAh99A_mQHJR9LSOuhSXeH876D5y6uq5yEwZmM2LgW7TP6KZIvXaI5FsDS4hkPXZtSrSqcPKqBHuGSLmRKT9fc7FIMiKyiKebu59oI1-1Xx5HiNFVpXof4ZYjTr6b-1Vx5MlC_Jhv67504H/w300-h400/IMG_20231015_135647.jpg" width="300" /></a></div><br /><div><br /></div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-3017423466359655262023-10-21T10:21:00.000+03:002023-10-21T10:21:25.404+03:00Toimitila, Satu Mattila-Laine<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjshwvELSmcJKlYj_5aChRTZdu7Z8GCFYUPU6-5_sSp9NVCNFrgEhyxk7GheAfWtRhKmdfGUFLjQnZK-1eD9h4RtwZJdpME8sDMyQY-wSjIUrLAW0Q97Z_j_mq7MFbVT9vFDJRpaswcu1S6VSLWF5avutCW6axN_yziR9w3KuhWojg25h-06H4IxEmrOPOJ/s4096/IMG20231016081950.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjshwvELSmcJKlYj_5aChRTZdu7Z8GCFYUPU6-5_sSp9NVCNFrgEhyxk7GheAfWtRhKmdfGUFLjQnZK-1eD9h4RtwZJdpME8sDMyQY-wSjIUrLAW0Q97Z_j_mq7MFbVT9vFDJRpaswcu1S6VSLWF5avutCW6axN_yziR9w3KuhWojg25h-06H4IxEmrOPOJ/w300-h400/IMG20231016081950.jpg" width="300" /></a></div><br /><p><br /></p><h2 style="text-align: left;">Toimihenkilön salainen luonto</h2><div><br /></div><div>Tämän <i>Toimitila</i>-runoteoksen (2023) on kirjoittanut kollegani <i><a href="https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/http%253A%252F%252Fdata.kirjasampo.fi%252Factor_Mattila-Laine%25252C%252BSatu" target="_blank">Satu Mattila-Laine</a></i> Porin kirjastolta. En tiennyt, että hän työstää runokirjaa, joten tämä teos oli iloinen yllätys. Aiemmin Mattila-Laineelta on ilmestynyt kaksi nuortenkirjaa: <i>Parantola</i> (2015) ja <i>Myyty tyttö</i> (2019).</div><div><br /></div><div>Tunnistin runoista tutun (kaakeli)rakennuksen, ja pöydän, jonka ääressä siivoojat aina istuvat. Tunnistin työhuoneen. Tunnistin sisäänleimaamisen klo. 8.05 (työaika alkaa klo. 8.00) ja ennen kaikkea viittaukset sisäilmaongelmiin: </div><div><br /></div><div><i></i></div><blockquote><div><i>työnnän pääni</i></div><div><i>hengitän </i></div><div><i>ulos</i></div><div><i>kävelen läpi laattaseinän</i></div><div><i>en jätä ketään taakse,</i></div><div><i>vaan työnnän kaiken edelläni,</i></div><div><i>Laiskamato venyy vieressä</i></div><div><i>tikapuuhermostonsa varassa,</i></div><div><i>laasti rapisee 1. kerroksessa,</i></div><div><i>asiakaskontaktit häiriintyvät,</i></div><div><i>rouva pyyhkii hämmentyneenä krokolaukustaan</i></div><div><i>valkoista seinätomua,</i></div><div><i>viemäri paukahtelee, hapan neste korisee,</i></div><div><i>haju peittää automaattiovet.</i></div><div><i><br /></i></div><div><i>Liian paljon tomua ja tuhkaa,</i></div><div><i>työmyyrät vaarassa tukehtua verkostoissa</i></div><div><i>säntäillessään.</i></div><div><i><br /></i></div><div><i>Kuuletko: Konttorirotat ja myyrät yskivät.</i></div><div></div></blockquote><div><br /></div><div>Pidin erityisesti runoteoksen loppupäästä, jossa päähenkilö muuttuu hitaasti sudeksi, aivan kuten Aalo Sudenmorsiamessa. Tämä susi ei kuitenkaan juokse metsissä muiden susien kanssa, vaan rapistelee pitkine kynsineen työpaikan käytävillä, ja matkustaa työpäivän päätteeksi bussilla kotiin. Miten herkullinen, samaan aikaan ankean arkinen ja toisaalta leikkisästi fantasian puolelle kurotteleva tarina työpäivästä kirjastossa! </div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjM3hZhQcB6xjDW1ZtghuOzBD5DM0cC6wqDCduKqX6Q0vlE6mcoQvmVSacakN9_Ru0Hwws0cirlKBQR1JTp2tBlPE9AJRUbRg0xeRzXrETYHKmskugWBx0Q0-wN8eeJuu62v1S_6W3shzenO7bG5zWHfAor7WVJBreHS64sBlcc3JP_b4ZxPw_efAJfixs3/s4096/IMG_20231017_172351.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjM3hZhQcB6xjDW1ZtghuOzBD5DM0cC6wqDCduKqX6Q0vlE6mcoQvmVSacakN9_Ru0Hwws0cirlKBQR1JTp2tBlPE9AJRUbRg0xeRzXrETYHKmskugWBx0Q0-wN8eeJuu62v1S_6W3shzenO7bG5zWHfAor7WVJBreHS64sBlcc3JP_b4ZxPw_efAJfixs3/w300-h400/IMG_20231017_172351.jpg" width="300" /></a></div><br /><div><br /></div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-50620056104949946882023-10-15T08:26:00.004+03:002023-10-16T03:52:22.073+03:00Tapaus, Annie Ernaux<p> </p><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmsthB-8NQghymavvR_EN8jD8T9IFJZYj2aHs13daPplqc3cEIXMH5boc5iE8E5thjcHm_AfDmTbTlogs9kvYb6sfa4LzhjDtIm5IAc721yhAKUHRDfvpc4pDB0a4340fT24gCnFcciHLFdMpSuNzuxi7cohfkwXIbBtZM_Q1IclRwLgvTejokm_iUwFs0/s4096/IMG_20231015_081919.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmsthB-8NQghymavvR_EN8jD8T9IFJZYj2aHs13daPplqc3cEIXMH5boc5iE8E5thjcHm_AfDmTbTlogs9kvYb6sfa4LzhjDtIm5IAc721yhAKUHRDfvpc4pDB0a4340fT24gCnFcciHLFdMpSuNzuxi7cohfkwXIbBtZM_Q1IclRwLgvTejokm_iUwFs0/w300-h400/IMG_20231015_081919.jpg" width="300" /></a></div><p><br /></p><h1 style="text-align: left;">Pieni, mutta rankka kirja</h1><div><br /></div><div>Ranskalainen <i><a href="https://www.annie-ernaux.org/" target="_blank">Annie Ernaux</a></i> (s. 1940) voitti viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon teoksellaan <i>Tapaus</i> (<i>L'evénement,</i> 2000). Kirjassa omaelämänkerrallisesti käsitelty laiton abortti on jälleen ajankohtainen, kuten Yhdysvaltojen viimeaikaiset kehityskulut osoittavat. Eutanasian ohella abortti on yksi vaikeimmista lääketieteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä, ja omiaan luomaan voimakasta polarisaatiota.</div><div><br /></div><div>Tapauksen kohdalla räjähdysherkkää aihetta onneksi tasapainottaa Ernauxin eleetön ja taitava kerrontatyyli. Alle 90-sivuisen kirja(sen) luki parissa tunnissa. Ja minä olen vieläpä melko hidas lukija. Piti aluksi katsahtaa vain hiukan alkua, mutta äkkiä huomasinkin, että olin jo viimeisillä sivuilla. Kirjan kesken jättäminen ei ollut vaihtoehto. En erityisemmin pitänyt 23-vuotiaasta päähenkilöstä (eli Ernauxista), sillä tämän käytös oli ajoittain varsin holtitonta ja manipuloivaa. Toisaalta Ernaux ei ainakaan yrittänyt silotella tai kaunistella tarinaansa.</div><div><br /></div><div>Tällaisesta kirjasta bloggaaminen on vaikeaa. Ainakin jos ei halua alkaa ottamaan kantaa julkisesti. Kommentoinkin nyt vain sen verran, että olipa abortti kielletty tai ei, siihen linkittyy aina paljon hankalia kysymyksiä ja ilmiöitä. Laittomuus johtaa esimerkiksi Ernauxin kaltaisiin, monesti vaarallisiin tilanteisiin, joissa abortti haetaan muualta kuin lääkäriltä. Lisäksi Yhdysvalloissa esiintyy nykyisin tapauksia, joissa keskenmenon kärsineet naiset eivät saa asianmukaista hoitoa, koska heitä ja heidän lääkäreitään voitaisiin epäillä aborteista. Toisaalta taas herää kysymys, kuinka pitkälle kehittyneitä raskauksia on eettistä enää keskeyttää? Kuka osaa vetää rajan oikein tässä asiassa?</div><div><br /></div><div>Ernauxin tapauksessa raskaus ehti pitkälle ennen aborttia, mikä teki kirjan lukemisesta astetta karmivampaa. Toki ironisesti syy abortin viivästymiseen oli Ernauxin kohdalla juurikin abortin kieltävässä lainsäädännössä. Sittemmin Ernaux on saanut kaksi poikaa. Kirjan lopussa hän toteaa:</div><div><br /></div><div><i></i></div><blockquote><div><i>Nyt tiedän, että minun oli käytävä läpi tuo koettelemus ja uhraus osatakseni haluta lapsia, voidakseni hyväksyä väkivallan, jota suvunjatkaminen keholleni tarkoittaa, ja ryhtyäkseni vuorostani sukupolvien läpikulkupaikaksi.</i></div></blockquote><br />Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-55110393388439276422023-08-25T19:40:00.012+03:002023-08-25T20:36:03.039+03:00Windsorien vaietut totuudet, Tina Brown<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiZR9meK4tGsz-6wJTDKfgade-LjOz2H5XvwhByPqy2qePoAkP-m06mAr05aRAGdIq8cdFmytAGGdi-XXRKR2MuVAOFWkg1LMImLFHGTuog3sDg_J_eSmuBoPmeUTLIiAyfYJGkhbrj3ggQZUpWqPXL1umntS76E22J4Uvgo2tlqFcpnJCpD8ijMOg2noVh/s4096/IMG20230825181726.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiZR9meK4tGsz-6wJTDKfgade-LjOz2H5XvwhByPqy2qePoAkP-m06mAr05aRAGdIq8cdFmytAGGdi-XXRKR2MuVAOFWkg1LMImLFHGTuog3sDg_J_eSmuBoPmeUTLIiAyfYJGkhbrj3ggQZUpWqPXL1umntS76E22J4Uvgo2tlqFcpnJCpD8ijMOg2noVh/w300-h400/IMG20230825181726.jpg" width="300" /></a></div><h1 style="text-align: left;"><br /></h1><h1 style="text-align: left;">Perhe, josta voisi kirjoittaa useammankin tiiliskiven</h1><div><br /></div><div>Kun kuvasin tätä kirjaa blogiani varten, älypuhelimeni luonnehti valokuvan sisältöä ryhmäkuvaksi, fokusoiden vahvasti Camillan, Elizabethin, Katen ja Meghanin kasvoihin. Niin sanottu tekoäly ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Tämä toimittajanakin tunnetun kirjailija <i><a href="https://www.bazarkustannus.fi/kirjailijat/tina-brown/" target="_blank">Tina Brownin</a></i> tiiliskivi, <i>Windsorien vaietut totuudet</i> (<i>The Palace Papers,</i> 2022), on nimittäin todellinen brittikuninkaallisten ryhmäpotretti. Valokeilaan astuu vuorollaan pitkälti jokainen Windsorin kuninkaallisen perheen keskeinen jäsen, joitakin prinssi Edwardin kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lopputulos on koukuttavaa ja monin tavoin ajankohtaista luettavaa. Tai no, itse kuuntelin tämän teoksen pääosin alkuperäiskielisenä äänikirjana kirjailijan itsensä lukemana. Erinomainen lukija, tämä Brown! </div><div><br /></div><div>Erityisesti minua, kuten varmasti monia muitakin, kiinnosti tietenkin Charlesin, Dianan ja Camillan kolmiodraama, sekä tuon sotkun vaikutus muihin hovin jäseniin, kuten Williamiin ja Harryyn. Toisin kuin monet muut, Brown ei varsinaisesti ole team-Diana -kerholainen. Hän olikin muun muassa sitä mieltä, että oli virhe valita Spencerin "vaikealuonteisen" suvun edustaja tulevaksi kuningattareksi. Sen sijaan Camillan vahvahermoisuus ja hyvät sosiaaliset taidot tekevät hänestä Brownin silmissä mainion kuningatarehdokkaan. Tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen Camillasta onkin toden totta tullut Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar. Katselin itsekin kruunajaisia, ja tilaisuuden juhlavuus nosti kyyneleet silmiini. Kuninkaallisissa on aivan omanlaistaan mystiikkaa, kuten kirjailija <i><a href="http://minnasiikila.blogspot.com/2022/04/kaikki-mita-olet-aina-halunnut-tietaa.html" target="_blank">Alexander von Schönburgkin</a></i> on todennut.</div><div><br /></div><div>Harry ja William puolisoineen eivät aiemmin ole minua liiemmälti kiinnostaneet. En ole edes vaivautunut katsomaan Harryn ja Meghanin surullisenkuuluisaa Oprah-haastattelua, joka tapahtui juuri parahiksi ennen prinssi Philipin kuolemaa, ja takasi näin Harrylle erittäin kiusallisen hautajaisvierailun vanhaan kotimaahansa. Tämä Brownin teos kuitenkin sai jopa minut höristämään korviani, ja keskittämään ajatukseni Windsorin nuorempaan polveen. Tämän lukukokemuksen myötä ymmärränkin entistä paremmin, mistä esimerkiksi Harryn pohjaton viha mediaa kohtaan juontaa juurensa. Kyse ei ole "vain" hänen äitinsä kuolemaan liittyvistä seikoista. </div><div><br /></div><div>Omat lukunsa ansaitsi myös nykyisin arvonimensä menettänyt Andrew. Tosin sanottakoon, että minusta Brown olisi voinut paneutua tähän perheen mustaan lampaaseen hieman enemmänkin. Esimerkiksi Andrewin hirvittävää "en pystynyt hikoilemaan" -haastattelua olisi voinut käsitellä laajemminkin. Onneksi suosikki-YouTube -sisällöntuottajani Scott Sharp on tehnyt aiheesta mitä mainioimman <a href="https://www.youtube.com/watch?v=aHX2_oPuGY4" target="_blank">kommentaarivideon.</a> </div><div><br /></div><div>Yllä mainitsemistani, subjektiivisista pikku puutteista huolimatta Windsorien vaietut totuudet on mielestäni varsin onnistunut läpileikkaus brittikuninkaallisista. Tämä kannattaa lukea, vaikka aihe olisi tuttu entuudestaan (kukapa nyt tätä kuningasperhettä ei tuntisi). Itse olen kahlannut läpi monia muitakin samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja, mutta silti koin saavani Brownin kirjasta myös uutta, relevanttia tietoa. Ja mikä tärkeintä: Brown on myös mitä taitavin kirjoittaja ja hänen analyysinsä on paikoittain suorastaan veitsenterävää. Niinpä päätänkin tämän tekstin yhteen lempikohdistani:</div><div><blockquote style="font-style: italic;">Meghanin lumonnut kuninkaallisten loisto on optinen harha. Hänen oli vaikea käsittää sitä, että hänen Windsorin linnan satuhäissään tarjoiltu orgaaninen sitruuna-seljankukkajälkiruoka oli Ihmemaan Liisan "Syö minut" -kakku. </blockquote><p>-Kuka vielä väittää, että tietokirja ei voisi olla runollinen?</p></div><p></p>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-89591970866410534562023-05-01T13:01:00.007+03:002023-05-01T13:07:48.423+03:00Ystävällisyys, John Ajvide Lindqvist<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgaGz7xPAeuLoMEuj6U-vEGUAuwNUiDRNjt8d_pcIBplQmqHr43gz__NAOtdmYN8dzCHAKSeYzZumJ0doB5z4lEtB78GtyCb7IXPh2NCeTqrwAeGwN0QbA7wLe-XeKks8Q6RfTpD6y5IKjIyKkKCcbUQbzr-0y01PUaGZbkxH8o8NU9sXCgG61tpAYa5w/s4096/IMG20230501121711.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgaGz7xPAeuLoMEuj6U-vEGUAuwNUiDRNjt8d_pcIBplQmqHr43gz__NAOtdmYN8dzCHAKSeYzZumJ0doB5z4lEtB78GtyCb7IXPh2NCeTqrwAeGwN0QbA7wLe-XeKks8Q6RfTpD6y5IKjIyKkKCcbUQbzr-0y01PUaGZbkxH8o8NU9sXCgG61tpAYa5w/w300-h400/IMG20230501121711.jpg" width="300" /></a></div><div><br /></div><br /><h1 style="text-align: left;">Inhottava kirja, joka oli pakko lukea</h1><div><br /></div><p>Luen nykyään vain harvoin yhtä kirjaa kerrallaan. <i><a href="https://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/john-ajvide-lindqvist/1561/" target="_blank">John Ajvide Lindqvistin</a></i> <i>Ystävällisyys</i> (<i>Vänligheten,</i> 2021) pakotti minut kuitenkin keskittymään itseensä sataprosenttisesti. Tämä yli 700-sivuinen järkäle ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin takakansi oli suljettu. Erityisesti kirjan alkupää suorastaan piinasi minua. Yksi yö tuli jopa nukuttua valot päällä, kun Norrtäljen pikkukaupungin (ja erään kontin) tapahtumat tulivat uniini asti. <i><a href="https://kirjojenkeskella.blogspot.com/2023/04/ystavallisyys.html" target="_blank">Maija</a></i> totesi omassa kirja-arviossaan, että Ystävällisyys ei ollut erityisen pelottava, mutta itse olen toista mieltä. Tosin "pelottava" ei ehkä olekaan oikea sana kuvaamaan tätä tarinaa, ennemminkin Ystävällisyys on raskas, painostava ja piinaava, ajoittain jopa kuvottava kertomus synkistä tapahtumista ja huonoista energioista. </p><p><br /></p><p>En ole aiemmin lukenut Lindqvistiltä yhtään kirjaa. Upea <i>Ystävät hämärän jälkeen</i> -elokuva (2008) on toki elokuvana tuttu, ja se onkin tullut katsottua useaan otteeseen. Kertojanäänen tunnistaa samaksi kuin tässäkin, ilman muuta. </p><p><br /></p><p>Ystävällisyys -kirjan lähtökohtana ollut idea kaupunkiin saapuvasta salaperäisestä kuljetuksesta, joka sitten alkaa terrorisoida yhteisöä, toi mieleeni Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin <i><a href="http://minnasiikila.blogspot.com/2012/10/vitsaus-guillermo-del-toro-chuck-hogan.html" target="_blank">Vitsaus-trilogian.</a> </i>Toki Lindqvistin tarina on huomattavasti hitaammin etenevä, pirstaleisempi ja hienovireisempi, kuin Del Toron ja Hoganin verenmakuinen kauhuspektaakkeli. Toisaalta sen minkä Lindqvist häviää vauhdissa ja näyttävyydessä, hän voittaa ajankohtaisuudessa ja painostavan tunnelman luomisessa. Puhuttiinpa sitten maahanmuutosta, naisten kehonkuvasta tai videopeleistä, Lindqvist on tiiviisti ajan hermolla, ja provosoi lukijaansa takuuvarmasti.</p>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-74314469335230667742023-01-07T16:56:00.009+02:002023-01-20T08:44:18.049+02:00The House With Chicken Legs, Sophie Anderson<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjA2C1CmIbFygcOrKtvQDoyBCfYcRZxtzGIdoWUgFMwiCym0Yh774u9S_wf6JDFa-SWHidX5GV-1j92Diihs-ebmXyhRcl7Ju2XNMP6E9qwBOQKnFaj4ac1U9v7w4lFI9K7AN6-79CiBQrKJzwVYXClB24Kf18H6wiDCVyJyPX4gRM1-wip2b805V5ORw/s4096/IMG20230107153813.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="3072" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjA2C1CmIbFygcOrKtvQDoyBCfYcRZxtzGIdoWUgFMwiCym0Yh774u9S_wf6JDFa-SWHidX5GV-1j92Diihs-ebmXyhRcl7Ju2XNMP6E9qwBOQKnFaj4ac1U9v7w4lFI9K7AN6-79CiBQrKJzwVYXClB24Kf18H6wiDCVyJyPX4gRM1-wip2b805V5ORw/w300-h400/IMG20230107153813.jpg" width="300" /></a></div><p><br /></p><h1 style="text-align: left;">Baba Jagan jalanjäljillä</h1><div><br /></div><div><br /></div><div></div><blockquote><div>No book is really worth reading at the age of ten which is not equally (and often far more) worth reading at the age of fifty ... The only imaginative works we ought to grow out are those which it would have been better not to have read at all. </div><div><br /></div><div>(C.S. Lewis, 1966, s. 15.)</div></blockquote><div></div><div><br /></div><p>Olen viime aikoina tuntenut voimakasta vetoa satuja kohtaan. Tämä selittynee muun muassa sillä, että työskentelen tällä hetkellä lasten- ja nuortenkirjojen parissa. Sitä paitsi hyvät tarinat kuuluvat kaiken ikäisille, ja jos esimerkiksi satu on hyvin kerrottu, se puhuttelee myös aikuisia lukijoita ja kuulijoita. Niinpä tämä <i><a href="https://sophieandersonauthor.com/about/" target="_blank">Sophie Anderssonin</a></i> <i>The House With Chicken Legs</i> (2018) oli minulle varsin luonteva valinta, vaikka se onkin suunnattu ensisijaisesti varhaisnuorille.</p><p>Eniten minua Chicken Legs -kirjassa kiinnosti slaavilaisista mytologioista tutun Baba Jagan uudelleentulkinta, vaikka toki esimerkiksi erilaisuuden, yksinäisyyden ja kuoleman teemat olivatkin sinällään hyviä tarinaelementtejä. Kuten arvata saattaa, ei tämän tarinan Baba ollut pelottava, ja valitettavasti kukaan ei myöskään lentänyt huhmarella (tästä iso miinus). Andersonin tarinassa Baba oli redusoitu leppoisaksi vanhaksi mummoksi, joka musisoinnin ja slaavilaisten herkkujen kokkaamisen ohella toimi kuoleman lautturina.</p><p>Tarinan päähenkilö, (tietenkin orpo) Marinka, oli ajoittain melko ärsyttävä. Hän vatvoi samoja ongelmia loputtomiin, ja kohteli paitsi Babaa, myös taloa (jolla on kanankoivet) suorastaan toksisesti, kuten nyt muodikas ilmaisu kuuluu. Tästä päästäänkin minun mielestäni Chicken Legs -kirjan kiehtovimpaan puoleen. </p><p>Elävä, ajatteleva ja tunteva talo, joka voi myös liikkua, tuo kiinnostavalla tavalla mieleen toisen, huomattavasti yleisemmän fantasiatroopin: lohikäärmeen. Tarkemmin sanottuna lohikäärmeen, jolla sankari ratsastaa. Siinä missä vaikkapa <i>Eragonin</i> seuralainen on Saphira-lohikäärme, on Marinkalla hänen kävelevä talonsa. Ja aivan kuten lemmikkilohikäärme (tai muu ratsu), myös talo on herkkätunteinen mutta uskollinen ja se kantaa omistajansa moniin seikkailuihin ja myös pelastaa hädän tullen. Tämä hurmasi minut, ja sai aidosti kiinnostumaan kävelevän talon olemuksesta ja ominaisuuksista. Kerrassaan mainiota!</p><p><br /></p><p><b>LÄHDE:</b></p><p>Lewis, C.S. (1966). On stories. Teoksessa: <i>Of other worlds.</i> New York: Harcourt, Brace & World.</p>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-16953266878082122682022-12-09T00:33:00.007+02:002022-12-09T00:40:23.670+02:00Väittelen tohtoriksi lauantaina 10.12.2022 Jyväskylän yliopistossa<p> <table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhs_M-pvyCMC55LOqDOELdbZAuh1Z8g7IOBcEp3-yt3hC4jq8CxyJDQ422rdwNTco7Bqr25QBtOV5ywboAdLLOuA9hpscYlRn6I9wJBOC_fYloQyLGRF2KNWOIfy9ntZ0zLIPUqw7ywrJaDg3cXmuvEja1tEsv6fY1ypVCxNlHH9f59mX6NBgkYNerCiw/s4678/Minnan%20kansi,%20skannattu__01%20(1).jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4678" data-original-width="3554" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhs_M-pvyCMC55LOqDOELdbZAuh1Z8g7IOBcEp3-yt3hC4jq8CxyJDQ422rdwNTco7Bqr25QBtOV5ywboAdLLOuA9hpscYlRn6I9wJBOC_fYloQyLGRF2KNWOIfy9ntZ0zLIPUqw7ywrJaDg3cXmuvEja1tEsv6fY1ypVCxNlHH9f59mX6NBgkYNerCiw/w304-h400/Minnan%20kansi,%20skannattu__01%20(1).jpg" width="304" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Väitöskirjani kansikuva on <br /><i>Essi Variksen</i> käsialaa.</td></tr></tbody></table></p><h1 style="text-align: left;"><br /></h1><h1 style="text-align: left;">"There is not a single original thought in Eragon" Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa</h1><div><br /></div><div>Päätin tulla tänne bloginkin puolelle kertomaan, että väittelen tulevana lauantaina kahdeksan vuoden työrupeaman jälkeen. Väitös käsittelee <i>J. R. R. Tolkienista, J. K. Rowlingista</i> ja <i>Christopher Paolinista</i> käytyjä tekijyyskeskusteluita. Mukana on myös asiaa verkkoyhteisöistä ja faniudesta. Suosittelen tulemaan joko paikan päälle kuuntelemaan, tai seuraamaan etäyhteyden välityksellä, jos nämä aiheet kiinnostavat. </div><div><br /></div><div>Yliopiston väitöstiedote tarvittavine linkkeineen löytyy <a href="https://www.jyu.fi/fi/ajankohtaista/arkisto/2022/10/10-12-2022-fm-minna-siikila-laitila-humanistis-yhteiskuntatieteellinen-tiedekunta-nykykulttuurin-tutkimus" target="_blank">täältä.</a></div><p></p>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-88129589106969416562022-07-28T18:54:00.003+03:002022-07-28T22:20:18.473+03:00Serotoniini, Michel Houellebecq<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimhCIXjHt-LAaNriV9aBpv_3-zNXL_etyj1G-AqXdNSjzJLw1R_txb-Fhzrz0XlVYbDZmItM3vcatichbP7EDJD1bDx7LhDKMvqr1LEetKvFOJKJWZQJrVcUmOO1Qfmxrg5gOFCI_nQ8REt2B0SYudGuy_1UB2RVegw6HRv1fniTrLOFyt2AqFIERldg/s4608/IMG_20220728_155558.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4608" data-original-width="3456" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimhCIXjHt-LAaNriV9aBpv_3-zNXL_etyj1G-AqXdNSjzJLw1R_txb-Fhzrz0XlVYbDZmItM3vcatichbP7EDJD1bDx7LhDKMvqr1LEetKvFOJKJWZQJrVcUmOO1Qfmxrg5gOFCI_nQ8REt2B0SYudGuy_1UB2RVegw6HRv1fniTrLOFyt2AqFIERldg/w300-h400/IMG_20220728_155558.jpg" width="300" /></a></div><br /><h1 style="text-align: left;"><br /></h1><h1 style="text-align: left;">Ensimmäinen, mutta takuulla ei viimeinen Houellebecqin kirjani</h1><div><br /></div><div><br /></div><div><i><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_Houellebecq" target="_blank">Michel Houellebecqiä </a></i>kuvataan usein Ranskan kiistellyimmäksi nykykirjailijaksi. Tällä kohukirjailijan imagolla myydään myös nyt lukemaani <i>Serotoniini</i>-teosta (2019), sillä heti niteen etuliepeessä Houellebecqin nimeen kiinnitetään seuraavat ismit: nihilismi, rasismi, misogynia ja oikeistopopulismi. Kirsikkana kakun päältä löytyy vielä ranskalaiskirjailijaamme lätkäisty kyynikon leima. Melkoinen kattaus, sanoisin!</div><div><br /></div><div>Tutustuin Houellebecqiin kirjastotyöni kautta. Osallistuin nimittäin jokin aika sitten koulutukseen, jonka ammatikseen lukeva puhuja kertoi Serotoniinin olleen paras kirja, jonka hän on lukenut kymmeneen vuoteen. Hän piti teosta suorastaan tajunnanräjäyttävänä. Pakkohan Serotoniini oli moisen mainospuheen jälkeen lukea itsekin. Varsinkin, kun kouluttaja totesi, että ei pidä Houellebecqiin kohdistettuja (ismi-)syytöksiä oikeutettuina, sillä Houellebecq yksinkertaisesti vain havainnoi tosielämän ilmiöitä. Oman lukukokemukseni perusteella sanoisin, että olen pitkälti samoilla linjoilla syytösten suhteen, joskin naishahmojen yksiulotteisuus ja yliseksualisointi latisti Serotoniinin kirjallisia ansioita silmissäni. Toisaalta, en usko, että Houellebecq piittaa. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, joka kirjoittaa juuri sen mitä haluaa, ja miten haluaa. </div><div><br /></div><div>Aistin Houellebecqissä <i><a href="http://minnasiikila.blogspot.com/search/label/Hunter%20S.%20Thompson" target="_blank">Hunter S. Thompsonilta</a></i> tuttua kapinahenkeä ja halua kommentoida ympäröivän yhteiskunnan epäkohtia vailla pidäkkeitä, ja pidän siitä. Esimerkiksi Serotoniini-kirjan keskeinen teema, maanviljelijöiden ahdinko, ja tästä seuraavat levottomuudet, oli varsin ajankohtainen, ja joiltakin osin jopa visionäärinen kommentaari: kirjassa vain palavat maatalouskoneet, <a href="https://yle.fi/uutiset/3-12517596" target="_blank">todellisuudessa autonrenkaat ja heinäpaalit.</a> </div><div><br /></div><div>Arvostan myös tarinan monitahoisuutta. Serotoniinissa Houellebecq nimittäin kuvaa epäonnistumista ja kaiken luhistumista monella eri tasolla: muun muassa päähahmon, 46-vuotiaan Florent-Clauden henkilökohtaisena, epäonnistuneiden ihmissuhteiden, masennuksen ja impotenssin siivittämänä romahduksena, kuin myös suurempana, koko Eurooppaa koskevana maatalouskriisinä. Päälle päätteeksi Florent-Clauden karjatilaa isännöivän Aymeric-ystävän tarinassa yleinen ja yksityinen tuho yhdistyvät mitä rajuimmalla tavalla. </div><div><br /></div><div>Mutta. Oliko Serotoniini myös minulle se "paras kirja kymmeneen vuoteen"? Ei missään nimessä. Teräväsanainen, ajankohtainen, ja lukijansa tiiviissä otteessa alusta loppuun asti pitävä tarina kaiken menettämisestä se sen sijaan oli. Tämä kirjailija ansaitsisi suosionsa ilman skandaalinkäryisiä myynti-ismejäkin.</div><p></p>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-91365592753227562712022-05-06T21:11:00.003+03:002022-05-06T21:21:20.362+03:00Eläin, Lisa Taddeo<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjtUdcyDrmFRSdZYHCIra5KrssBymDWyhYs8gJEEe4SOyJPxEyroo2mzc5g3vKsYmPPoMs2yIDzX2T4DkhQBkFQcfoQKYbyMz2VoQ6ESTD8EvzC7_4GM2l-Sw_iQg_dXMlIlSmbjLYSKBVqr7-xZwgVVh9CohURmOXsFdROTz-8nPf0fuX6uvOKTx6LLg=s4608" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4608" data-original-width="3374" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjtUdcyDrmFRSdZYHCIra5KrssBymDWyhYs8gJEEe4SOyJPxEyroo2mzc5g3vKsYmPPoMs2yIDzX2T4DkhQBkFQcfoQKYbyMz2VoQ6ESTD8EvzC7_4GM2l-Sw_iQg_dXMlIlSmbjLYSKBVqr7-xZwgVVh9CohURmOXsFdROTz-8nPf0fuX6uvOKTx6LLg=w293-h400" width="293" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><h1 style="clear: both; text-align: left;">Naisen kosto</h1><div><br /></div><div>Kiinnostuin <i><a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Lisa_Taddeo" target="_blank">Lisa Taddeon</a></i> Eläin-kirjasta (Animal, 2021) alun perin sen pysäyttävän kannen takia. Takakannen lupaus #MeToo-sukupolven Amerikan Psykosta ei myöskään ainakaan laskenut kiinnostustani teosta kohtaan (tosin <i><a href="http://minnasiikila.blogspot.com/2016/07/amerikan-psyko-bret-easton-ellis.html" target="_blank">Amerikan Psyko</a></i> on kyllä huomattavasti parempi teos kuin tämä).</div><div><br /></div><div>Taddeo on omituinen kirjalija. Hän on samaan aikaan hyvin kiinnostava ja luotaantyöntävä. Esimerkiksi hänen aiempi teoksensa, <i>Kolme naista</i> (<i>Three Women,</i> 2019), vangitsi ensin huomioni täysin, vain menettääkseen sen, ennen kuin kirja oli luettu loppuun. Still working on it..</div><div><br /></div><div>Tämä, 36-vuotiaasta Joanista kertova, vinksahtanut trilleri, jaksoi pitää huomioni loppuun asti, mutta ei täysin ongelmitta. Eläin olisi voinut olla paljon parempikin kirja, mikäli tyhjäkäyntiä ja toistoa olisi ollut vähemmän, ja jos loppu ei olisi ollut niin päälleliimatun oloinen. Toisaalta suvantopaikkojen vastapainona mukana oli paljon shokeeraavia, niskakarvat pystyyn nostavia kohtia. Ajoittain tunsin suoranaista raivoa ja kuvotusta. Kaiken kaikkiaan Eläin oli voimakas, joskin nihilistinen ja ruma elämys. En suosittele herkille lukijoille.</div><p></p>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-10978084083164423932022-04-25T23:00:00.000+03:002022-04-25T23:00:33.498+03:00Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä, Alexander von Schönburg<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEg-PFMXaYeXEwG-LoT7om0-beFufB-atRkvhkFq4_nkVG5nKHB6ZAZi5im0BOnIzzIQylLd4b8vgP07ARLvBxlRMEhwTkenj2Bhs5Ghf0FmkMVH8X5K9sRj-rGVDStpE41Bb1u-DFtUi8mPMK8_pEdhQ_U6abLWaa3ykEu3tLMlhGTAFwn88PmFuO61XQ=s4096" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4096" data-original-width="2946" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEg-PFMXaYeXEwG-LoT7om0-beFufB-atRkvhkFq4_nkVG5nKHB6ZAZi5im0BOnIzzIQylLd4b8vgP07ARLvBxlRMEhwTkenj2Bhs5Ghf0FmkMVH8X5K9sRj-rGVDStpE41Bb1u-DFtUi8mPMK8_pEdhQ_U6abLWaa3ykEu3tLMlhGTAFwn88PmFuO61XQ=w288-h400" width="288" /></a></div><div><br /></div><br /><h1 style="text-align: left;">"It's not easy being a princess"*</h1><div><br /></div><div>Jotkut kirjat ovat niin viihdyttäviä, että kun ne on luettu, on vaikeuksia päästää irti, ja jatkaa kohti uusia lukuelämyksiä. Toimittajanakin tunnetun, kreivi <i><a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Alexander,_Count_of_Sch%C3%B6nburg-Glauchau" target="_blank">Alexander von Schönburgin</a></i> nimihirviökirja <i>Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä</i> (<i>Alles, was Sie schon immer über Könige wissen wollten, aber nie zu frage wagten,</i> 2008) on yksi näistä tapauksista. Kun äänikirja loppui, aloitin sen kuuntelun heti uudelleen. Sittemmin olen toki jo onnistunut vieroittamaan itseni tästä petollisen sujuvasti kirjoitetusta anekdoottikokoelmasta. Mutta von Schönburgissa on kirjoittajana todellakin sitä jotain, kuten myös hänen aikaisempi, niin ikään erinomainen teoksensa <i><a href="http://minnasiikila.blogspot.com/2013/10/tyylikkaan-koyhailyn-taito-alexander.html" target="_blank">Tyylikkään köyhäilyn taito</a></i> (2007) aikoinaan todisti. Myös tuon kirjan olen lukenut monta kertaa. </div><div><br /></div><div>Kaikki mitä olet -kirja on jo yli kymmenen vuotta vanha, mutta silti edelleen ajankohtainen. Esimerkiksi teoksessa paljon esillä ollut brittihovi jaksaa kiinnostaa ihmisiä vuodesta toiseen, ja tämän kirjan lukeminen antaa lisätaustoja muun muassa sille, miksi Prinssi Harryn ja Meghanin tyttären nimi, Lilibet, aiheutti tyrmistystä. Samoin alun perin hauskaksi tarkoitettu maininta (ex-prinssi) Andrewista nousee huutomerkkinä esiin, kun teosta lukee vuonna 2022.</div><div><br /></div><div>Anekdoottien ja terävän sanailun ohella von Schönburgin teos avasi myös mielenkiintoisia näkökulmia monarkian ideologiseen puoleen, jota von Schönburg kutsuu "monarkian henkiseksi ulottuvuudeksi". Tähän liittyen von Schönburgin huomio siitä, miten monarkia lumo perustuu tietynlaiseen arvoituksellisuuteen ja mystiikkaan, oli kiehtova. Ei ole ehkä kovin vakavasti otettavaa, jos hallitsija esimerkiksi julistaa olevansa jumalien suora jälkeläinen, tai tulevan kuningattaren pitää istua kruunajaisissaan "kohtalon kivellä", mutta kiinnostavaa se ehdottomasti on. Tämä teos ei tehnyt minusta rojalistia, mutta sitäkin tehokkaammin se irrotti minut omasta arjestani, ja sai minut viihtymään. </div><div><br /></div><div>Suosittelen von Schönburgin kirjaa kaikille, jotka odottavat malttamattomina <i><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/The_Crown_(televisiosarja)" target="_blank">The Crownin</a> </i>viidettä tuotantokautta (itse kuulun heihin). Jos pidät tuosta <i>Netflixin</i> kohusarjasta, nautit mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tästä teoksesta. </div><div><br /></div><div>_________________</div><div>* Teksti tyynystä, jonka Kuningatar Elizabeth II antoi siskolleen Margaretille joululahjaksi. Margaret ihastui ikihyviksi.</div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-60654513059197692912022-03-05T08:06:00.000+02:002022-03-05T08:06:47.629+02:00Aja aurasi vainajain luitten yli, Olga Tokarczuk<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEibyMCnT1Eae9MOuHxNnJ5k5MJ171P6UG_lvlj2qdpVPUBxTKFtj-p_9GMBz-2mEXPCzIgDnX89hdfMgn4LVt9qp_fQWPJKHCMChmx3G_xGEANyZm6g4xzjJ1NXJ-9zq6k0mpm5c5jPZ2naxVZptg0gQf4aCc0ncmTcFtum7DqGp0cu7JvHi4NICMchDA=s4608" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4608" data-original-width="3456" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEibyMCnT1Eae9MOuHxNnJ5k5MJ171P6UG_lvlj2qdpVPUBxTKFtj-p_9GMBz-2mEXPCzIgDnX89hdfMgn4LVt9qp_fQWPJKHCMChmx3G_xGEANyZm6g4xzjJ1NXJ-9zq6k0mpm5c5jPZ2naxVZptg0gQf4aCc0ncmTcFtum7DqGp0cu7JvHi4NICMchDA=w300-h400" width="300" /></a></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><h1 style="text-align: left;">Päähenkilö, joka ei unohtunut</h1><div><br /></div><div>Luin <i><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Olga_Tokarczuk" target="_blank">Olga Tokarczukin</a></i> <i>Aja aurasi vainajain luitten yli </i>(julk. suomeksi 2020) jo jokin aika sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan siitä. Pitkään ajattelin, että en yksinkertaisesti vain bloggaa tästä kirjasta, kuten silloin tällöin muutenkin on tapahtunut, milloin ajanpuutteen takia, milloin tietoisesti. Mutta. Eksentrisen rouva Duszejkon tarina ei yksinkertaisesti suostunut unohtumaan kuukausienkaan päästä, ja niinpä, tässä sitä ollaan. Tämä kirja ansaitsee oman bloggauksensa. </div><div><br /></div><div>Tämä pieneen puolalaiseen kaupunkiin sijoittuva murhamysteeri onnistui kaappaamaan huomioni jo ensimmäisestä, taiten rakennetusta luvusta alkaen. Varsinkin nyt loppuratkaisun tietäen ei voi kuin todeta, että kirjailija todella onnistui manipuloimaan minua lukijana heti alusta alkaen, ja johdattelemaan taitavasti harhapoluille. Piru asuu yksityiskohdissa, kuten on tapana sanoa.</div><div><br /></div><div>Parhaiten tästä teoksesta jäi kuitenkin mieleen joku aivan muu, kuin murhat. Minun silmissäni Aja aurasi vainajain luitten yli nojasi ennen kaikkea päähenkilönsä, rouva Duszejkon, eli Janinan, luonnekuvaukseen ja edesottamuksiin. Tähtikarttoja suurella mielenkiinnolla tulkitseva, osa-aikaisena opettajana toimiva ja eläinten oikeuksia puolustava Janina on yksi mieleenpainuvimmista fiktiivisistä henkilöistä, joihin minulla on koskaan ollut ilo tutustua. </div><div><br /></div><div>Näin Janinassa vanhan viisaan naisen arkkityypin ilmentymän: yksin keskellä luontoa elävä, sitkeä ja viisas noita. Meillä suomalaisilla on Louhemme, irlantilaisilla Badbhinsa, ja nyt, kiitos Tokarczukin, puolalaisilla on rouva Duszejkonsa. Kaikki kolme ovat viisaita, vahvoja ja vaarallisia.</div><p></p>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-55186117381372966542022-02-23T18:41:00.001+02:002022-02-23T21:25:40.010+02:00Henriikka Rönkkösen sinkkutrilogia: Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus & Määmatka<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjGAEv_zuXCPCH13LXCSBxKjufj1ftR3rqPOY_QAAiFRbxkDDo-8JVOKkZTDVURTTr_N6QnrRM1_u5Op9K5NLCVM2Tb0t0SkekiXDMXPnKMnzkjY2w23CtZmlEt6bd20iMJKtJ3U38Tfdwo/s2048/IMG_20211001_160111__01__02.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1536" data-original-width="2048" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjGAEv_zuXCPCH13LXCSBxKjufj1ftR3rqPOY_QAAiFRbxkDDo-8JVOKkZTDVURTTr_N6QnrRM1_u5Op9K5NLCVM2Tb0t0SkekiXDMXPnKMnzkjY2w23CtZmlEt6bd20iMJKtJ3U38Tfdwo/w400-h300/IMG_20211001_160111__01__02.jpg" width="400" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><h1 style="text-align: left;">Naurun elinkaari</h1><div><br /></div><div>Viimevuosien aikana olen kahlannut läpi koko <i><a href="https://www.henriikkaronkkonen.com/" target="_blank">Henriikka Rönkkösen</a></i> sinkkutrilogian. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi blogata aikaisemmin, koska ajankäytölliset haasteet. Kuuntelin <i>Mielikuvituspoikaystävän</i> (2016) ja <i>Bikinirajatapauksen</i> (2018) aikoinaan läpi äänikirjoina, aivan kuten viimeisenä ilmestyneen <i>Määmatkankin</i> (2020). Jos nämä kolme osaa pitäisi rankata arvojärjestykseen, kuuluisi lista näin: 1. Mielikuvituspoikaystävä, 2. Määmatka ja 3. Bikinirajatapaus. </div><div><br /></div><div>Mielikuvituspoikaystävän kohdalla kaikki oli freesiä. Henriikka profiloitui hauskaksi ja ennen kaikkea poikkeuksellisen rohkeaksi kirjailijaksi, joka nousi yleisön tietoisuuteen alun perin niin ikään hyvin uskaliaalla Sinkkublogillaan. Monet varmasti muistavat esimerkiksi Rönkkösen vanhan klassikkopostauksen <i><a href="https://www.henriikkaronkkonen.com/blogi/2014/08/seksi-on-kylla-niin-kivaa.html" target="_blank">"Seksi on kyllä niin kivaa",</a></i> joka käsitteli.. Noh, käykääpä lukemassa. </div><div><br /></div><div>Muistan nauraneeni ääneen Mielikuvituspoikaystävää kuunnellessani. Henriikka oli löytänyt oman juttunsa ja lukeva yleisö oli löytänyt hänet. Rönkkösen teokset olivat (ja ovat) vähän kuin <i>Seiska:</i> monet lukevat, mutta kaikki eivät tunnusta. Sittemmin Rönkkösen kehtauskirjallisuus on saanut seuraajia myös esimerkiksi <i><a href="http://minnasiikila.blogspot.com/2020/02/kaverin-puolesta-kyselen-anna-karhunen.html" target="_blank">Kaverin puolesta kyselen -teoksen</a></i> (ja podcastin), sekä <i><a href="http://minnasiikila.blogspot.com/2017/11/112-osumaa-sarjakuvataiteilijan.html" target="_blank">Milla Paloniemen 112 osumaa -kirjan</a></i> muodossa. Kehtaaminen on nyt in, ehdottomasti. Tämän trendin suomalaisessa chick-litissä aloittaneen Rönkkösen kirjojen lukeminen muistuttaa kehollisten tabujen bingon pelaamista: kuukautiset, ihokarvat, seksi, vessahuumori.. Vaakarivi pamahtaa täyteen todennäköisesti jo prologia silmäillessä. </div><div><br /></div><div>Mielikuvituspoikaystävän jälkeen seurasi suurella mielenkiinnolla odotettu kakkoskirja, Bikinirajatapaus, jonka kohdalla odotushorisontti oli jo varsin selkeä. Lukija tiesi, mitä tuleman pitää. Tämä ei valitettavasti ollut pelkästään positiivinen asia, sillä osaan lukijoista iski kakkoskirjan kohdalla jo pieni väsymys, kun sama kaava toistui jälleen. Mukana oli tosin myös syvällisempääkin pohdiskelua, sillä osa kirjasta oli melkoista parisuhdetempoilua. Itselleni suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat lopulta juurikin nämä teoksen vakavammat jaksot, jotka tuntuivat turhan raskassoutuisilta ja junnaavilta. Olin tullut viihtymään, en synkistelemään.</div><div><br /></div><div>Ja lopulta pääsemme sille kuuluisalle Määmatkalle. Määmatka (kirjan nimi viittaa sinkun itsenäiseen ei-häämatkaan) oli jälleen taattua Rönkköstä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa uutuudenviehätys oli jo minunkin silmissäni haihtunut melko vahvasti, ja enää en jaksanut nauraa, kuten trilogian ensimmäisen osan aikana. Tabut oli rikottu jo moneen kertaan, ja toisteisuus alkoi vaivaamaan. </div><div><br /></div><div>Lisäksi oli tavattoman masentavaa lukea luku "Olen ammattilainen ja voin vilkaista", jossa rempseälle, jo reippaasti yli kolmikymppiselle ikisinkullemme ilmoitetaan lääkärissä, että hänen kohdussaan on myooma, ja: "Jos haluat lapsia, niin vuoden sisään pitäisi tehdä". Viimeistään tässä kohtaa nauru tyrehtyi.</div><div><br /></div><div>Joskus se eritehuumori ja superavoimet seksikuvaukset yhdistettynä hektiseen ikisinkun suhde-elämään vaan tulee käsiteltyä loppuun, ainakin yhden kirjailijan käytettävissä olevilla resursseilla. Rönkkönen kirjoittaa sinkkuelämästä osuvasti, mutta ehkä olisi jo aika siirtyä eteenpäin.</div><div><br /></div><div>Rönkkösen inhorealistinen ja ronski, mutta sympaattinen ilmaisutyyli voisi kuitenkin sopia moneen muuhunkin naisen elämänvaiheeseen, kuin vain siihen sinkkuuteen. Ja ei, en tällä kommentilla väitä, että sinkkuuden tarvitsisi olla "vain välivaihe", jokaisen ihmisen polku on yksilöllinen ja yhtä arvokas, viettipä sitten aikansa pääosin varattuna tai sinkkuna (Rönkkönen itse on kuulemma nykyisin <i><a href="https://www.is.fi/viihde/art-2000006561498.html" target="_blank">parisuhteessa).</a></i> </div><div><br /></div><div>Mutta eli miten olisi seuraavaksi vaikkapa raskaus, synnytys ja pikkulapsiarki rönkkösläisittäin? Se voisi toimia erinomaisesti, varsinkin kun ottaa huomioon Rönkkösen karnevalistisen suhtautumisen eritteisiin ja kaaokseen. Samoin naisen vaihdevuodet ja vanhuus monine kremppoineen ja uudenlaisine haasteineen olisivat varmasti mitä hedelmällisintä maaperää Rönkköselle. </div><div>- Bring it on!</div><div><br /></div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiGmhThS3gg_biBdTBAL647RTBaLREzPyDon74SmWuCHzeaPJv-OPAG041N01qCKPA8yzuICjIf-18qMXOBhXef-2OKe3TJxqTul_-aRUfIxsE3GtZrP0_qVt9Cv54hIfsEp8-P02xP6tbhu4TTnGnnNhXnst_zFSU7HwuBL5AmuENrolH1yIICUpJw3Q=s4474" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="3382" data-original-width="4474" height="302" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiGmhThS3gg_biBdTBAL647RTBaLREzPyDon74SmWuCHzeaPJv-OPAG041N01qCKPA8yzuICjIf-18qMXOBhXef-2OKe3TJxqTul_-aRUfIxsE3GtZrP0_qVt9Cv54hIfsEp8-P02xP6tbhu4TTnGnnNhXnst_zFSU7HwuBL5AmuENrolH1yIICUpJw3Q=w400-h302" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kakkonen on kolmonen.</td></tr></tbody></table><div><br /></div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-7400113414904981772022-02-19T15:56:00.000+02:002022-02-19T15:56:16.748+02:00Kellopeli eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin, Philip Pullman<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi6lPxssZM0yfnMJzQV37ISuI_Lkr6YaILLScL-Y3cR5CV0jyfHiUT1F_09JLzzbDb9-uEkR2n3R17VAVMjOOahin6k7-iRkJrW_8zJsrq-c5Ws_hdDTm_vCFeFQWGzFXN7Ip-Q1yNYBbjs/s2048/IMG_20210927_173554__01.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1536" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi6lPxssZM0yfnMJzQV37ISuI_Lkr6YaILLScL-Y3cR5CV0jyfHiUT1F_09JLzzbDb9-uEkR2n3R17VAVMjOOahin6k7-iRkJrW_8zJsrq-c5Ws_hdDTm_vCFeFQWGzFXN7Ip-Q1yNYBbjs/w480-h640/IMG_20210927_173554__01.jpg" width="480" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><h1 style="text-align: left;">Pullmanin goottilainen taidonnäyte</h1><div><br /></div><div><i><blockquote>Kaikki alkoi eräänä talvi-iltana, kun kaupunkilaiset kerääntyivät Valkoisen hevosen majataloon. Tuuli lennätti lunta alas vuorilta ja sai kirkonkellot liikahtelemaan rauhattomasti tornissa..</blockquote></i></div><div><br /></div><div><i><a href="https://www.philip-pullman.com/" target="_blank">Philip Pullman</a></i> on kirjailija, joka on aiemmin ollut minulle tuttu pääasiassa <i>Universumien tomu -</i>kirjasarjasta. Nyt, monen sattuman kautta, pääsin kuitenkin tarttumaan hieman vähemmän ajallisia resursseja vaativaan Pullman-tarinaan, jossa on kuitenkin sama viehätys, kuin Pullmanin pidemmissäkin teoksissa. Itselleni <i>Kellopeli, eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin</i> (<i>Clockwork or all wound up,</i> 1996) toi mieleen ennen kaikkea Pinokkion, ja Tim Burtonin elokuvatuotannon. Siinä on jotain kiehtovalla tavalla vinksahtanutta ja tummaa. </div><div><br /></div><div>Tämä kauhuvetoinen nuortenkirja imaisi minut mukaansa kertaistumalta, sen verran hyvin se oli kerrottu, tai pitäisikö sanoa koottu. Sillä toden totta: tässä tarinassa kaikki on paikallaan, ja toimii hyvin yhteen, aivan kuten sveitsiläisissä kelloissakin. </div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-65868119359885386232022-01-03T15:52:00.000+02:002022-01-03T15:52:09.402+02:00Oasis: Supersonic, Simon Halfon<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjXvxhE7olRAtMutCQb-LC2pSwmgD5pD1WJu8MgYgCw-0MY5d4usU8HVmnaXFjWlr3-_OsxE8if9ILdXFeiM-7COVSrw0dcq5J56k_nzNqZNoQ--1yg045XNT-FvVDESL7IC1GiirjCUcuEChmZJZ9laCB7Rq-THQIkYLY6HVjlA_r__3_-13dDE3jXgA=s4608" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3456" data-original-width="4608" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjXvxhE7olRAtMutCQb-LC2pSwmgD5pD1WJu8MgYgCw-0MY5d4usU8HVmnaXFjWlr3-_OsxE8if9ILdXFeiM-7COVSrw0dcq5J56k_nzNqZNoQ--1yg045XNT-FvVDESL7IC1GiirjCUcuEChmZJZ9laCB7Rq-THQIkYLY6HVjlA_r__3_-13dDE3jXgA=w400-h300" width="400" /></a></div><div><br /></div><br /><h1 style="text-align: left;">Work hard, play hard</h1><div><br /></div><div><i></i></div><blockquote><div><i>Joka tapauksessa sillä kertaa ilmoitin työkkärissä: </i></div><div><i>"Kuule, minulla on uusi duuni, joten lopetan työnhaun.."</i></div><div><i>"Mikä työ sinulla on?"</i></div><div><i>Vastasin: "Laulan rokkibändissä." Virkailija alkoi nauraa. "Avaa radio torstaina, saatanan mulkero. Oasis. Sijalla 31."</i></div></blockquote><div><i></i></div><div><br /></div><div>Oasis on ainoa lempiyhtyeeni, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Olen nähnyt Depeche Moden, olen nähnyt Kentin, olen nähnyt Sueden, olen nähnyt The Crashin, olen nähnyt Blurin*.. mutta Oasis. Kyllähän se katkeroittaa. Tämän <i><a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Simon_Halfon" target="_blank">Simon Halfonin</a></i> kirjoittaman <i>Oasis: Supersonic</i> -kirjan (2021) myötä tämä kaipuu heräsi uudelleen eloon, ja vahvistui entisestään. Koska bändi on hajonnut ajat sitten, tässä ei kai auta kuin etsiä käsiinsä tämän kirjan taustalta löytyvä, samaa nimeä kantava dokumentti vuodelta 2016, ja ennen kaikkea tänä vuonna julkaistu <i><a href="https://www.imdb.com/title/tt15091500/" target="_blank">Knebworth-konserttitaltiointi</a></i> vuodelta 1996, jolloin Oasis eli kultakauttaan. Itse olin tuolloin vasta 11-vuotias.</div><div><br /></div><div>Supersonic oli jouhevasti etenevä, ja koukuttava lukuelämys, joka tuli ahmittua nopeasti, kaikkien muiden kesken olevien kirjojen jäädessä syrjään. Oasis voi siis dominoida listojen ja stadionien ohella myös kirjahyllyjä. Pidin tavasta, jolla kirja oli tehty. Luvut olivat lyhyitä, ja koostuivat haastattelupätkistä, joissa ääneen pääsivät paitsi Gallagherin veljekset itse, myös heidän bändikaverinsa, veljensä, äitinsä, ja monet muut. Ajoittain kirjoittaja haki selvästi kontrastia, sijoittaen peräkkäin Liamin ja Noelin vastakkaiset näkemykset tapahtumista.</div><div><br /></div><div>Mutta lukipa kenen tahansa haastattelupätkiä, yksi asia tuli selväksi: Oasis oli paitsi supermenestyvä, myös äärimmäisen räjähdysherkkä kokoonpano, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Tämä repivä elämäntapa johti muun muassa basistin hermoromahdukseen, rumpalin häipymiseen, ja Liamin lauluäänen vaurioitumiseen (sekä tietenkin lopulta bändin hajoamiseen). Olen jo aiemmin kuullut kommenteista, joiden mukaan oltiin sitä mieltä, että tapa, jolla Liam laulaa, tulee tuhoamaan hänen äänensä. Tämän kirjan lukemisen myötä selväksi kävi myös se, että Liamin rankat juhlimistottumukset ja elämäntavat eivät myöskään auttaneet asiaa. Ei ihme, että Oasiksen keulakuvalla oli toisinaan tapana kävellä pois lavalta kesken keikan, koska ääni petti.</div><div><br /></div><div>Supersonic oli ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Ainoa mikä jäi vaivaamaan minua lukijana, oli tarinan loppuminen kesken. Supersonic pysähtyi vuoteen 1996, vaikka Oasiksen tarina jatkui vielä vuoteen 2009. Toki kirjan päättyminen juuri Oasiksen uran huippuhetkeen, jolloin 2,6 miljoonaa ihmistä yritti saada liput heidän Knebworthin keikalleen, oli omalla tavallaan varsin hieno ja kaunis ratkaisu sekin. Kirjan lopussa oli aistittavissa myös surua ja katumusta, kuten tämä Noelin haikea avautuminen osoittaa:</div><div><br /></div><div><i><blockquote>Kunpa olisin ollut silloin niin cool, että olisin astunut askeleen taaksepäin ja päättänyt: "Tehdään vähän aikaa omia juttujamme." Millaista olisi ollut heittää jättikeikat ja lopettaa siihen? Olisimme kadonneet savuna ilmaan. Se olisi ollut uskomatonta. Jos saisin elää kaiken uudestaan ja tietäisin, mitä minun olisi pitänyt tietää silloin, olisimme sanoneet jotain arvoituksellista, poistuneet lavalta ja kadonneet viideksi vuodeksi. Sitten olisimme tehneet rauhassa mahtavan albumin ja upeita lauluja sen sijaan että olisimme vain jatkaneet samaan malliin. Mutta oli minun ideani jatkaa, halusin jatkaa, koska olin koukussa. Olin koukussa keikkailuun. Niin koheltajat toimivat, jatkavat samaa rataa, kunnes pyörät irtoavat.</blockquote></i></div><div><br /></div><div>Tämä Noelin tekemä analyysi Oasiksen huippuvuodesta 1996 sai vereni hyytymään. Alamäki oli alkamassa. Toivottavasti pääsen vielä lukemaan jostain muusta lähteestä tarinan loppuosan. Vaikka se ei ehkä olekaan pelkästään mukavaa luettavaa.</div><div><br /></div><div><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> </span><span> ___________________</span><br /></div><div><br /></div><div>*Kyllä, voin pitää sekä Oasiksesta, että Blurista. Se ei ole rikos. Varsinkaan, kun Noel on nykyisin Damon Albarnin ystävä.</div>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-9221957419163123088.post-35111919274155693652021-12-31T20:06:00.005+02:002021-12-31T20:56:30.592+02:00Dekkaripäivän satoa: Linda Rantanen & Marikki Piirtola<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><p></p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiMVwa1AGiYC-Yorqwrb5_GUlmC4FbJaOUKLk3NI86BdFe1nXxHBxCMhVZ8UdwPXAmyRzNPiteBrg4lvyunl3wzkjjRu5-4HKl__BtmR9iHwu8H8fyWXOfDhpHYEq4WWSJaipobUPVoEijIqnih3PCzzuLYeXqRyUEUIDau5tMzFBsH0be90sYVdeROlA=s4225" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4225" data-original-width="3346" height="640" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiMVwa1AGiYC-Yorqwrb5_GUlmC4FbJaOUKLk3NI86BdFe1nXxHBxCMhVZ8UdwPXAmyRzNPiteBrg4lvyunl3wzkjjRu5-4HKl__BtmR9iHwu8H8fyWXOfDhpHYEq4WWSJaipobUPVoEijIqnih3PCzzuLYeXqRyUEUIDau5tMzFBsH0be90sYVdeROlA=w506-h640" width="506" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kirjailija, toimittaja Linda Rantanen ja hänen vuonna 2021 ilmestyneet teoksensa <br />Musta raivo & Rikosten Rauma.</td></tr></tbody></table><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><h1 style="clear: both; text-align: left;">Syitä, seuraamuksia ja katharsista</h1><div><br /></div><div>Kuten blogini pitkäaikaiset lukijat ehkä tietävätkin, työskentelen kirjastossa. Tähän liittyen haluan jakaa kotitoimipisteeni, Noormarkun kirjaston, viimeisimmän tapahtuman annin tänne blogini puolelle. Marraskuun loppupuolella järjestimme nimittäin ensimmäisen Dekkaripäivämme, ja kirjailijavieraiksi paikalle saapui kaksi rikoskirjailijatarta. Minulla oli ilo ja kunnia haastatella heitä molempia, ja valmistautumiseeni kuului myös heidän vuonna 2021 ilmestyneisiin uutuusteoksiinsa tutustuminen.</div><div><br /></div><h3 style="text-align: left;">Linda Rantanen: Rikosten Rauma & Musta raivo</h3><div><br /></div><div>Toimittajana ja kirjailijana työskentelevä <i><a href="https://www.storytel.com/fi/fi/authors/270200-Linda-Rantanen" target="_blank">Linda Rantanen</a></i> on julkaissut vuonna 2021 peräti kaksi true crime -teosta: <i>Rikosten Rauma,</i> ja <i>Musta raivo.</i> Näistä ensin mainittu, Rikosten Rauma, kertoo nimensä mukaisesti raumalaisista rikoksista. Aikajänne ulottuu 60-luvulta aina 2000-luvulle asti. Linda kertoi haastattelun yhteydessä, että Rauma on hänen kotikaupunkinsa, ja siksi moniosaiseksi suunniteltu <i>Rikoksia kaupungeittain</i> -kirjasarja lähtee liikkeelle juurikin tuosta satakuntalaisesta satamakaupungista. Seuraavaksi on vuorossa Turku. Rikosten Raumaan mahtui mukaan monenlaisia anekdootteja vuosien varrelta, muun muassa kertomuksia valtakunnallisissa medioissakin näkyneistä rikollisista. </div><div><br /></div><div>Itse kuuntelin Rikosten Rauman äänikirjana. Teos oli sujuvasti kirjoitettu, ja ajoittain varsin koukuttavakin. Siihen mahtui monia eri sävyjä koomisesta (ikkunoista kesken oikeudenkäynnin livistävät rikolliset) aina traagiseen (lapsensurma) asti. Suosittelen Rikosten Raumaa paitsi natiiveille, myös muille true crimen ystäville.</div><div><br /></div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEh-wg97p-xhF8duD_A37UlxC244TO8tT17d55RYjo_Ai_GbAQRAKR7rTqg_8zpMXfgVuWEbsoR5GudDWiWHvaMbcAg6NFH7luzdHT5gVWO4xW4Am74NKqc-yp0bTAd516mblcegz8gWLVMb355T6q0sqCcj0Fz_yjnYzT1rB9g1enIszRQ-CxIQBEORqw=s3621" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3456" data-original-width="3621" height="381" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEh-wg97p-xhF8duD_A37UlxC244TO8tT17d55RYjo_Ai_GbAQRAKR7rTqg_8zpMXfgVuWEbsoR5GudDWiWHvaMbcAg6NFH7luzdHT5gVWO4xW4Am74NKqc-yp0bTAd516mblcegz8gWLVMb355T6q0sqCcj0Fz_yjnYzT1rB9g1enIszRQ-CxIQBEORqw=w400-h381" width="400" /></a></div><div><br /></div><div><br /></div><div>Rantasen toinen teos, <i>Musta raivo,</i> oli näistä kahdesta kirjasta minun silmissäni se kiinnostavin. Siinä Rantanen kertoo neljästä alaikäisen tekemästä henkirikoksesta. Mukana ovat muun muassa Muhoksen perhekodin surma vuodelta 2015, sekä Porissa vuonna 2018 tapahtunut liikuntarajoitteisen naisen surma. Rikoksista kirjoitetaan hyvällä maulla, turhaa mässäilyä välttäen, mutta kuitenkin lukijaa puhuttelevasti. Parasta Mustassa raivossa oli minusta rikosten taustojen ja syiden analysointi, jota varten Rantanen oli haastatellut muun muassa kriminologi <i><a href="https://sarisomppi.fi/" target="_blank">Sari Somppia.</a></i> </div><div><br /></div><div><i><a href="https://tilaus.alibi.fi/tilaa?gclid=CjwKCAiA8bqOBhANEiwA-sIlN9E2Z8MbNKhGKT24XNlUBtBkg7TkZarF7-nTnb5C2-tA7WwqOb0kiBoC8ZIQAvD_BwE" target="_blank">Alibissakin</a></i> työskennelleen Rantasen mukaan alaikäisten henkirikollisten elämäntarinoista löytyy usein lastensuojelutaustaa ja päihdeongelmia. Samaan aikaan turvallisista aikuisista on pulaa. Yhtenä merkittävänä ongelmana Rantanen pitää myös sitä, että nuoret rikoksentekijät suljetaan samoihin vankiloihin aikuisten rikollisten kanssa, koska kustannussyiden takia alaikäisille ei ole tarjolla omia vankiloita meillä Suomessa. Tämä johtaa siihen, että aikuiset, paatuneemmat rikolliset, "opettavat nuorempiaan", ja näin tuhoisa kierre on valmis.</div><div><br /></div><div>Musta raivo on synkkä, mutta tärkeä kirja. Kun syyt nuorten tekemien henkirikosten taustalla ymmärretään, saadaan myös työkaluja niiden ennaltaehkäisyyn tulevaisuudessa.</div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEg3gnU8zLfdfoDKoQjCvr0Vox2OFt2Thh6u-mQ7vJ-hXV9r62EaGoJLqfiD5S4mVSck0SYmVJK0T0nKhHJ5zdsFR8WWtrQprOyjmHAuVuyUWCsEpbCn5dWy-kWz2m8NSOWcBBCTjt8l2nkYnCIxDGwYob_J0oUh6eg4w-7uGm4Ki94Q4E3F82KhFarDFQ=s4608" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="4608" data-original-width="3456" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEg3gnU8zLfdfoDKoQjCvr0Vox2OFt2Thh6u-mQ7vJ-hXV9r62EaGoJLqfiD5S4mVSck0SYmVJK0T0nKhHJ5zdsFR8WWtrQprOyjmHAuVuyUWCsEpbCn5dWy-kWz2m8NSOWcBBCTjt8l2nkYnCIxDGwYob_J0oUh6eg4w-7uGm4Ki94Q4E3F82KhFarDFQ=w300-h400" width="300" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Marikki Piirtolan Sylva Harmaja -sarjan avausosa.<br />Kansi on Piirtolan itse maalaama.</td></tr></tbody></table><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><h3 style="clear: both; text-align: left;">Marikki Piirtola: Kuusi elefanttia</h3><div><br /></div><div>Toinen Dekkaripäivämme vierailija oli paikallinen dekkarikirjailija, <i><a href="https://basambooks.fi/kirjailija/Marikki+Piirtola" target="_blank">Marikki Piirtola.</a></i> Hänen seitsemänosaisen dekkarisarjansa avausosa, <i>Kuusi elefanttia</i>, julkaistiin viime kesänä. Kirjan tarina on hautunut Piirtolan mielessä jo parikymmentä vuotta, ja nyt, elämänkokemuksen kartuttua, oli oikea aika saattaa rakas projekti painokoneisiin asti. </div><div><br /></div><div>Piirtola kertoi imevänsä inspiraatiota ja vaikutteita kirjoihinsa elävästä elämästä säälimättömästi. Myös Dekkaripäivästä hän sai omien sanojensa mukaan uusia palasia seuraaviin kirjoihinsa, muun muassa huomiota herättävät kynnet, ja erään nimen. Piirtola kuvasi kirjoitusprosessiaan eräänlaiseksi kannibalismiksi, jossa hän ahmii kaiken ympärillään, ja suodattaa sen edelleen osaksi kirjojaan. Kuten vanha sanonta kuuluu, kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä.</div><div><br /></div><div>Itselleni Kuusi elefanttia oli raju, ajoittain jopa kuvottava, mutta kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen lukukokemus. Tarina löi armotta vasten kasvoja jo väkivaltaisessa prologissa, joka antoi syyn ja motiivin tarinan myöhemmälle kululle. Tyylillisesti tällainen vahva avaus on ilman muuta hyvä valinta. Kuudessa elefantissa käsiteltiin myös lukuisia ajankohtaisia teemoja, kuten feminismiä, ulkonäköpaineita, seksuaalisuutta, mielenterveyttä ja ihmisten ylilääkitsemistä. Suosittelen tätä Piirtolan uutuusdekkaria kaikille, joita pitävät rosoisista kostojännäreistä.</div><div><br /></div><div><br /></div><h3 style="text-align: left;">"Kirjoittaminen on yksinäisyyden sietämistä"</h3><div><br /></div><p>Dekkaripäivämme lopuksi Piirtola ja Rantanen osallistuivat vielä keskustelupaneeliin. Tämän aikana nämä rikoksia varsin erilaisista näkökulmista lähestyvät naiset löysivät paljon yhteistä kosketuspintaa. </p><p>Kumpikin muun muassa totesi, että kirjailijuus on ennen kaikkea kutsumusammatti. Rahalliset voitot ovat pieniä, mutta palo kirjoittaa vetää silti puoleensa vastustamattomasti. Piirtola ja Rantanen olivat myös yhtä mieltä siitä, että kirjoittaminen on ennen kaikkea yksinäisyyden sietämistä. Jos haluaa olla kirjailija, pitää viihtyä hyvin omassa seurassaan. Vain niin kirjoja voi syntyä.</p>Minna Siikilä-Laitilahttp://www.blogger.com/profile/14101280157940265045noreply@blogger.com0