Immu: gangstakuiskaaja, Mika Ilmén

 

Varoittava esimerkki

Mika "Immu" Ilmén on koko kansan tuntema Cannonball MC:n entinen asekersantti ja nykyinen kirjailija ja tubettaja. Hänen uusin teoksensa, Immu: gangstakuiskaaja (julk. 2023), ei kuitenkaan syntynyt täysin kivuttomasti. Kirjailija ja kustantaja nimittäin ajautuivat pahaan riitaan. Ilmeisesti Immu halusi sensuroida osan kirjasta oman turvallisuutensa takia, mutta kustantaja ei tähän suostunut. Kirjailijuus voi olla vaarallinen ammatti, tämänhän sai aikoinaan todeta jo Salman Rushdiekin.

Itse en ole perehtynyt Immun uraan ja elämään aiemmin, mutta Gangstakuiskaaja tempaisi siitä huolimatta mukaansa. Teksti oli suoraa, lennokasta ja ajoittain myös varsin kekseliästä. Itselleni ainakin tuli vastaan joitakin uusia kielikuvia ja ilmaisuja, jotka muistuttivat minua siitä, miten rikas äidinkielemme onkaan. Ja koska kuuntelin teoksen äänikirjana, ei puhekielimäisyys haitannut. Vähän kuin olisi lukenut Juha Vuorista, mutta tällä kertaa kaikki oli (valitettavasti) totta. Ja nähtävästi myös Vuorinen ja Immu ovat huomanneet olevansa samaa maata, sillä heidän yhteistä jutusteluaan voi kuunnella Karkeakirjallisuuden kuulapäät -nimekkeen alla. Terminä tuo karkeakirjallisuus on muuten kerrassaan osuva. 

Tärkeää on, että Immu suhtautuu menneisyyteensä kriittisesti. Hän ei kaunistele asioita ja haluaa selvästikin kirjansa toimivan varoittavana esimerkkinä. Pohdinnat "vanhojen" moottoripyöräjengien ja uusien, nousevien katujengien välisistä eroista olivat myös mielenkiintoista kuultavaa. Tämä aihe on tärkeä ja ajankohtainen.

Haluan kuitenkin kritisoida osuutta, jossa Immu toteaa, että suomalaiset liivijengit eivät ole niin vaarallisia naisille, kuin ehkä luulisi. Tiedän nimittäin valitettavasti tapauksen, jossa "torpedo" tappoi tyttöystävänsä. Mies sai teostaan naurettavan lyhyen tuomion, koska oli ensikertalainen. Tämä tapahtui Etelä-Suomessa vuonna 2013. Uhri oli ystäväni. Ainoa tuntemani ihminen, joka on ollut tekemisissä liivijengiläisten kanssa.

Niinpä meni tunteisiin, kun Immu totesi kirjassaan: "..enkä mä itse nähnyt Helsingin chapterissakaan koskaan mitään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa." Myös moottoripyöräjengiläiset voivat käyttäytyä väkivaltaisesti naisia kohtaan, kuten muutkin miehet. Lisäksi aivan kuten Immukin toteaa, päihteiden ja steroidien käyttö, joka on näissä jengeissä yleistä, vielä lisää väkivaltaisuutta. On toki hyvä, jos jengiläiset pitävät tätä tuomittavana ja pyrkivät puuttumaan siihen myös sisäisesti, kuten Immu kirjassaan kertoo.

Pedot, Frank Schätzing

 

Gaia iskee takaisin

Törmäsin tähän takavuosien menestystrilleriin sattumalta kirpputorilla, josta sen olisi saanut lunastaa itselleen kuudella eurolla. Kirjan kaunis ja tyylikäs kansi yhdistettynä iskevään nimeen herätti mielenkiintoni, ja päädyin lopulta kuuntelemaan tämän 912-sivuisen kirjan Krista Kososen lukemana äänikirjana. Samainen nainenhan on muuten nähty näyttelemässä myös tämän kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa. Toistaiseksi 40 miljoonaa maksaneesta sarjasta on kuitenkin ilmestynyt vain yksi tuotantokausi, ja jatkosta ei valitettavasti ole tietoa.

Itsekin sukellusta harrastava Frank Schätzing on tehnyt laajan taustatyön Petoja (Der Schwarm, 2004) varten, ja sen huomaa. Kirja on täynnä tieteellisiä faktoja, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen science fiktion ja trillerimäisen juonen kanssa. Tosin tässä tapauksessa sopii toivoa, että scifi ei ennusta tulevaisuuden todellisia kehityskulkuja, kuten se on monesti aiemmin tehnyt.

Se, mikä liittää scifin ja tieteen yhteen tässä tapauksessa, muistuttaa minua ennen kaikkea niin sanotusta Gaia-hypoteesistä, joka on kemisti James E. Lovelockin (1919-2022) ja biologi Lynn Marguliksen (1938-2011) käsialaa. 1970-luvulla kehitetyn teorian mukaan "eliöiden toiminta säätelee maapallon ympäristöolosuhteita pitäen ne elämälle suotuisina; planeettamme elävät ja elottomat osat muodostavat siis kokonaisuuden, jota voi pitää yhtenä organismina" (Vuento 2025, 286).

Vaikka Gaia-teoriaa ei ole ainakaan toistaiseksi hyväksytty tieteellisesti, on se silti nostanut pintaan ajatuksen siitä, että maapallo ja sen eliöt ovat yhteenkuuluva kokonaisuus (emt. 286). Ja aivan kuten Schätzingin kirjassakin, myös Gaia-teorian myöhemmissä johdannaisissa on esitetty, että Gaia on pahoissa vaikeuksissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen johdosta (emt. 287). Lovelock kirjoittikin vuonna 2006 pahaenteisen kirjan nimeltä The Revenge of Gaia, eli Gaian kosto. 

Lukukokemuksena Pedot oli erityisesti alussa ja loppupuolella mitä mainioin trilleri. Ainoastaan liian laaja henkilökavalkadi (äänikirjan kuuntelijan painajainen) ja keskivaiheen tylsä suvantovaihe synnyinkotivierailuineen lamaannuttivat tunnelmaa. Onneksi erittäin mielenkiintoiset ja osuvat ympäristöfilosofiset pohdinnat korvasivat paljon, lopun ja alun nopeista käänteistä puhumattakaan.

Monet ovat kritisoineet kirjan lopun tapahtumia liian scifimäisiksi ja korkealentoisiksi. Olen täysin erimieltä. Mitä scifimpää, sen parempaa!

Lähde:

Vuento, M. (2025). Hämmästyttävät sienet. Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa. Gaudeamus.

Isästä; Äidistä, Annie Ernaux

 Kirja, joka aktivoi muistot

 

Tutut eivät käyneet äitiä katsomassa, heille hän oli jo kuollut. Mutta äiti halusi elää. Hän yritti välillä ponnistaa pystyyn terveellä jalalla ja repiä liinaa pois vyötäisiltään. Hän kurotteli kohti kaikkea kohdalle osuvaa. Hänellä oli aina nälkä, kaikki hänen tarmonsa keskittyi suuhun. Hän piti siitä, että häntä suukoteltiin, ja hän suipisti huuliaan suukottaakseen itsekin. Hän oli pikkutyttö, joka ei kasvaisi isoksi.

Olen lukenut Annie Ernauxia ennenkin, mutta vasta nyt opin todella arvostamaan häntä. Aiemmin lukemani Tapaus (2000) oli kyllä hyvä, mutta se jätti jälkeensä kolkon tunteen. Puhdas intohimo (1996) taas on ollut minulla pitkään kesken. Kirja on hyvä, mutta jotenkin se on vain jäänyt muiden luettavien jalkoihin. Yhteisteos Isästä; Äidistä (La place, 1983; Une Femme, 1987) sen sijaan tempaisi minut mukaansa heti ja myös kosketti syvästi. Äidin osuuden aikana jouduin pyyhkimään kyyneleitä silmistäni, sillä myös oma äitini on kuollut Alzheimerin tautiin. Tunnistin itseni ja äitini tuosta tarinasta elävästi. Esimerkiksi kuvaukset hoitokodin kuumasta, seisovasta ilmasta aiheuttivat eläviä takaumia.

Kuten monet muutkin viime aikoina bloggaamani teokset, myös Isästä; Äidistä oli lukupiirikirja. Rankkojen teemojen takia kaikki eivät tästä pitäneet, mutta useimmat kyllä. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, miten Ernaux yhdistelee historiallisia tapahtumia ja yksittäisten ihmisten elämäntarinoita hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan (1959), joskin pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi pohdimme, miten yksi teoksen keskeisistä teemoista, luokkaetäisyydet, eivät välttämättä käänny suomeksi. Suomen kieli ja kulttuuri kun ei yksinkertaisesti taivu heijastamaan erilaisia yhteiskuntaluokkia kovinkaan hyvin. 

Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana ja harmittelin, kun se loppui. Olisin suonut tarinan jatkuvan pidempään. Ja se jos mikä on hyvän kirjan merkki.

Tuntemani vieraat, Claudia Durastanti

 

Lumoava kirja kommunikaation monista muodoista

Claudia Durastantin neljäs romaani,  Tuntemani vieraat (La Straniera, 2019) hypnotisoi minut. Luin teoksen vetämääni lukupiiriä varten, enkä voinut kuin kiittää onneani, että saan työkseni nauttia näin hienosta kirjallisuudesta. Lukupiiriläisistäni tosin suurin osa ei pitänyt Vieraista tippaakaan ja moni jätti sen kesken. Tämä siis varoituksena muille lukupiirin vetäjille, jotka harkitsevat tämän kirjan tarjoamista asiakkailleen.

Itse kuitenkin pidin Tuntemiani vieraita samaan aikaan paitsi tarkkanäköisenä, myös lumoavan kauniina kertomuksena. Tai no, ehkä voisi puhua ennemminkin tunnelmakuvista, joskin minusta Vieraissa oli enemmän kronologisuutta, kuin moni väittää. Kirja alkaa päähenkilön kuurojen vanhempien tapaamisesta (kuka pelasti ja kenet..?) ja etenee päättyen ajallisesti aikaan, jolloin päähenkilö on jo aikuinen.

Yksi haastava puoli Vieraissa on. Se on nautinnollinen luku(/kuuntelu)kokemus, mutta siitä on jostain syystä vaikea kirjoittaa jälkikäteen. Parhaiten Vieraat avautuneekin sitaattien kautta. Tässä lempikohtani kirjasta, joka sattumoisin kuvaa juuri kielen rajoituksia:

En tiedä, mistä aineesta vanhempani on tehty. Tiedän ainoastaan, ettei minua ole tehty samasta aineesta. Olen saavuttanut ja menettänyt kaikki etuoikeuteni kielen avulla, vaihtanut sanan toiseen, vakuuttanut puhekumppanin tunteitteni retoriikalla, hiljaisuuteni ei milloinkaan ole synkkää. En tee heidän laillaan demonista vaikutusta.

Minä yritän löytää järjestystä kirjoittamalla, he puolestaan kommunikoivat jumalaisen kosmoksen ja hallitsemattomien materioiden kanssa ja vesittävät epäilystäni, etteivät sanat lopulta merkitse mitään elleivät sitten kirjaimellisesti, ja että kaikki muu on vain suurta ajan ja mielekkyyden hukkaa. Elämä valloitetaan hiljaisuudessa, se hypnotisoidaan, ja kaikki muu merkitsee epäonnistumista.

Suosittelen Durastantia lämpimästi kaikille ylirajaisen nykykirjallisuuden ystäville, jotka arvostavat rosoisia henkilöhahmoja ja soljuvaa kieltä. 

Marijan rakkaus, Joel Haahtela

 

Kipuiluni Haahtelan parissa jatkuu

Psykiatri/kirjailija/diakoni Joel Haahtela on suomalaisten kestosuosikki, joka on muun muassa nimetty kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaaksi. Lisäksi hän sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 2024. Itse luin 11 vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana olleen Elenan (2003), mutta kirja oli silmissäni niin mitäänsanomaton, että tajusin lukeneeni Haastelaa vasta, kun blogini tunniste-kenttä kertoi minulle, että tunniste "Joel Haahtela" löytyy jo blogistani. 

Marijan rakkaus (2024) sai minut tsemppaamaan astetta enemmän, koska kysymyksessä oli lukupiirikirja. Sain siis palkkaa tämän teoksen lukemisesta ja analysoinnista. 

Vieläkään en päässyt täysin sisään Haahtelan maailmaan, mutta joitain valonpilkahduksia oli näkyvissä. Kirjasta löytyi esimerkiksi jokusia loistavia sitaatteja. Sekä minä, että yksi lukupiiriläinen olimme molemmat valinneet toisistamme tietämättä saman kohdan suosikiksemme. Minä aloin lukemaan sitaattia ääneen ja lukupiiriläinen päätti sen toiselta puolelta pöytää:

Kerran olin kuullut, että sureminen oli ainaista palaamista, ja jokainen paluu muutti muistoa hieman, teki siitä enemmän omamme. Ja kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, suru ei ollut enää elämään väkivaltaisesti tunkeutunut vierasesine vaan luonnollinen osa, jota ilman ei voinut elää.

Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että Haahtelan kirjallisuus muistuttaa sipulia, josta kerrokset eivät lopu kesken, jos vain jaksaa kuoria. Oliko Marija esimerkiksi todellinen ihminen, vai mielikuvituksen tuotetta? Lukupiirimme päätyi toteamaan, että ainakin uusi kohtaaminen vuosikymmeniä myöhemmin oli todennäköisesti pelkkää harhaa ("Olin päästämässä irti Marijasta, jota ei todellisuudessa ollut..").

Oli mielenkiintoista huomata, kuinka vahvasti Haahtelan ortodoksisen papin opinnot näkyivät hänen tekstissään. Esimerkiksi kirkkotaide näytteli suurta roolia. Sanottakoon kuitenkin, että taiteen suusanallinen kuvaus ei ollut kovinkaan toimiva tapa nauttia näistä maalauksista, kuten lukupiiriläiseni totesivat. Itsekin turhauduin, kun päähenkilöiden tapaamiset tuntuivat johtavan aidon kohtaamisen ja mielenkiintoisten keskustelujen sijaan lähinnä Marijan pitämiin taideluentoihin. Tämä toi mieleeni juuri bloggaamani In The Wake of The Willows -kirjan, jossa Kaislikossa suhisee -klassikon uudelleenlämmitys vaikutti vain tekosyyltä päästä luennoimaan luonnosta. Neuvoni kirjailijoille: jos haluat kirjoittaa tietokirjan, kirjoita tietokirja. Kiitos.

Lukupiirikirjana Marijan rakkaus oli kuitenkin kaiken kaikkiaan mainio. Se herätti vilkasta ja syvällistä keskustelua esimerkiksi rakkaudesta ja vanhenemisesta, eikä ollut liian rankka herkemmillekään lukijoille.

Kissani Jugoslavia, Pajtim Statovci

 

Monikulttuurisuutta maagisella realismilla

Pajtim Statovci on ollut viime aikoina paljon esillä, sillä hän on voittanut Finlandia-palkinnon nyt jo kahdesti, viimeksi vuonna 2024 romaanilla Lehmä synnyttää yöllä. Itse en ole aiemmin Statovcia lukenut, mutta Kissani Jugoslavia (2014) tuskin jää viimeiseksi kosketuksekseni hänen kirjoihinsa, sen verran vetävä lukukokemukseni oli. Lehmä-kirjaa luonnollisesti jonotan parhaillaan kirjaston varausjonossa, kuten varmasti puoli Suomea tällä hetkellä.

Kissani Jugoslavia on heittämällä yksi parhaista maahanmuuttoa käsittelevistä teoksista, joita olen lukenut, joskin kirjailija itse on todennut, ettei halua profiloitua maahanmuuttajakirjailijaksi. Tällainen leima kun rajoittaa liiaksi ilmaisunvapautta. Tutkija Hanna-Leena Nissilä ehdottaakin, että Kissani Jugoslavia määriteltäisiin maahanmuuttajakirjallisuuden sijaan ylirajaiseksi romaaniksi.

Myös seksuaaliseen vähemmistöön kuulumisen kuvaus oli erinomaisen onnistunutta ja puhuttelevaa; olivatpa suhteen osapuolet mitä sukupuolia hyvänsä, ovat arkiset haasteet kaikille tuttuja ja universaaleja. Esimerkiksi molemmat kirjan päähenkilöt, äiti ja poika, saavat siivoilla taukoamatta kumppaniensa sotkuja hammasta purren. Toisaalta homosuhteisiin sisältyy toisinaan myös paljon sellaista, joka on melko usein perus-heterosuhteessa eläville vierasta: pelko, salailu, häpeä.. 

Kissani Jugoslaviassa on mukana varsin mielenkiintoisia eläinhahmoja, mikä on ilmeisesti tyypillistä Statovcille. Nämä eläimet, olipa sitten kyse kissasta tai käärmeestä, ovat saaneet monet lukijat ymmälleen, sillä niihin tuntuu aina liittyvän jotain yliluonnollista ja joissain tapauksissa nämä eläimet myös käyttäytyvät kuin ihmiset. Mikä esimerkiksi todella oli se huonosti käyttäytyvä, rasistinen, jos kissa, jonka Bekim löysi baarista ja otti luokseen asumaan? Itselleni se toi mieleen ennen kaikkea Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksesta tutun Behemoth-kissan, joka oli niin ikään varsin pirullinen tapaus. Senja-Maria Kamppila taas kuvailee kandissaan Bekimin kissaa ennen kaikkea muotoaan muuttavaksi maagiseksi olennoksi, joka ei ole sen enempää ihminen kuin kissakaan. Hanna-Leena Nissilä puolestaan luonnehtii tutkimusartikkelissaan kissaa näin:

Rasistinen puhuva kissa heijastaa suomalaisessa yhteiskunnassa olevia asenteita, mutta toimii äänitorvena myös Bekimin sisäistämälle itsevihalle, häpeälle ja itsensä kyseenalaistamiselle.

Toinen tärkeä eläin, pitkään tarinassa mukana ollut Bekimin lemmikkikäärme, symboloi Nissilän mielestä lapsuuden traumoja. Tämä onkin varsin osuva teoria, sillä kun (spoiler alert) Bekim lopussa tappaa käärmeen, pystyy hän vihdoin elvyttämään parisuhteen rakastamansa miehen kanssa. Kaiken kaikkiaan Bekim tekee tarinan aikana paljon sisäistä työtä, jotta voisi vihdoin olla onnellinen. 

Kissani Jugoslavia oli jouheva, otteessaan pitävä lukukokemus. Erityisesti pidin mahdollisuudesta tutustua itselleni vieraisiin kulttuureihin, joista löysin samalla yleismaailmallisia, tuttuja kaikupintoja.

Syytös, Hanna Kuusela

 

Yliopisto kaupan

Hanna Kuusela oli minulle ennestään tuttu tutkijana. Omassa väitöskirjassani muistan siteeranneeni häntä ja ajatelleeni, että "tässä on lahjakas tyyppi, jolla on edessään suuri tulevaisuus". Nyt tapaamme hieman toisenlaisissa merkeissä. Valitettavasti.

Kuuselan jossain määrin autobiografinen teos Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (2024) käy läpi yhden vuodenkierron Tampereen yliopistolla. Tämä vuoden ajanjakso ei toki vastaa tapahtumien todellista aikajanaa. Kirjan rakenteen toimivuuden kannalta se on kuitenkin hyvä ja napakka ratkaisu.

Kuuselan teos nostaa esiin suomalaisessa yliopistomaailmassa nykyisin yleisen trendin, jossa mennään raha, ei tiede ja sivistys edellä. Yliopistossa pitkään työskennelleen ystäväni mukaan tämä koskee kaikkia Suomen yliopistoja, mutta Tampereella asiat on hoidettu harvinaisen huonosti. Johtaminen siellä on ollut katastrofaalista:

Myöhemmin, kun yliopistomme on juuri käynyt läpi rankan irtisanomiskierroksen ja rehtori on alkanut ehdotella kampuksen rakennuksista luopumista, uusi vararehtorimme muotoilee stressitarpeemme näin: "Tarvitaan lisää positiivista turbulenssia".

Tampereen yliopistosta hetki sitten maisteriksi valmistunut työkaverini puolestaan kommentoi, että alamäki alkoi, kun yliopisto muuttui säätiömuotoiseksi (ja uusi, laajasti kritisoitu visuaalinen ilme julkaistiin). Tästä nykymenosta kertoo paljon esimerkiksi tämä sitaatti: 

--sivuovesta sisään livahti kuitenkin kertomuksista suurin, niin suuri, ettei sellaista ollut ennen nähty: taloudellinen hyöty -- se ohjaa nyt kaikkea. Strategiat, innovaatiot, vaikuttavuus ja yrittäjyys, joita yliopistot ovat väärällään, ovat välineitä palvella taloutta. Totuutta tai sivistystä ei tarvita, kun taloudellisen hyödyn uskotaan tihkuvan yliopistojen käytäville ja värjäytyvän matkan varrella viisauden sävyiseksi. 

Tällainen markkinavetoisuus iskee kovimmin ennen muuta humanisteihin. Ei siis ihme, että Kuuselan kirja alkaakin sangen dramaattisissa merkeissä. Päähenkilö on joutunut päivystykseen rytmihäiriöiden takia ja niiden syyksi ilmoitetaan lopulta yliopisto.

Moni muu vaihtaisi alaa tai painaisi päänsä alas, mutta Kuusela on taistelija. En voinut kuin ihailla hänen sinnikkyyttään ja rohkeuttaan ajaa yliopiston asiaa, joka on menettämässä autonomiansa. Matkan varrella järkkyy niin mieli kuin kehokin. Eikä Kuusela ole ainoa. Sairaslomat ja työuupumus muuttuvat arkipäiväksi yliopiston työntekijöiden keskuudessa.

Syytös kertoo sen, mitä jo ounastelin yliopiston tilasta Suomessa -ja paljon muuta. Olen itse väitellyt vuonna 2022 Jyväskylän yliopistosta (missä Kuusela muuten nykyisin työskentelee) ja työskentelen edelleen yliopiston ulkopuolella. Periaatteessa voisin lähteä hakemaan dosentin arvonimeä ja yrittää edetä yliopistomaailmassa. Mutta vaikka yliopisto on minulle rakas, olen jo vuosien ajan sanonut kyselijöille (ja itselleni): "vaikka unelmatyöni voisi olla yliopistolla, pidän sitä kuitenkin hyvin raskaana työpaikkana näkemäni ja kuulemani perusteella". Toisin sanoen: sydämeni halajaa yliopistouraa, mutta itsesuojeluvaistoni estelee. Lisäksi vakityön saamisen vaikeus on silmissäni iso ongelma. Kuuselan kirja vahvisti nämä pelkoni todeksi, vaikka toki hänen(kään) näkemystään ei voi pitää universaalina totuutena.

Kirjallisena teoksena Syytös oli vangitseva, ja ahminkin sen nopeasti. Matkan varrella opin myös uutta yliopistojen hallinnosta ja historiasta, mistä iso plussa. Nyt sain tietää myös ensimmäistä kertaa, että tohtorintutkintoni arvo on 90 000 euroa. 

Suosittelen Syytöstä kaikille yliopistomaailmasta ja johtamisesta kiinnostuneille. Tosin luulenpa, että tätä teosta ei tarvitse enää edes juurikaan suositella, niin kysytty ja puhuttu se on. Esimerkiksi työpaikallani kirjastossa Syytöstä jonotetaan ja tämäkin bloggaus syntyi paineen alla, jotta voin luovuttaa oman kappaleeni seuraavalle varausjonossa.