Pedot, Frank Schätzing

 

Gaia iskee takaisin

Törmäsin tähän takavuosien menestystrilleriin sattumalta kirpputorilla, josta sen olisi saanut lunastaa itselleen kuudella eurolla. Kirjan kaunis ja tyylikäs kansi yhdistettynä iskevään nimeen herätti mielenkiintoni, ja päädyin lopulta kuuntelemaan tämän 912-sivuisen kirjan Krista Kososen lukemana äänikirjana. Samainen nainenhan on muuten nähty näyttelemässä myös tämän kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa. Toistaiseksi 40 miljoonaa maksaneesta sarjasta on kuitenkin ilmestynyt vain yksi tuotantokausi, ja jatkosta ei valitettavasti ole tietoa.

Itsekin sukellusta harrastava Frank Schätzing on tehnyt laajan taustatyön Petoja (Der Schwarm, 2004) varten, ja sen huomaa. Kirja on täynnä tieteellisiä faktoja, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen science fiktion ja trillerimäisen juonen kanssa. Tosin tässä tapauksessa sopii toivoa, että scifi ei ennusta tulevaisuuden todellisia kehityskulkuja, kuten se on monesti aiemmin tehnyt.

Se, mikä liittää scifin ja tieteen yhteen tässä tapauksessa, muistuttaa minua ennen kaikkea niin sanotusta Gaia-hypoteesistä, joka on kemisti James E. Lovelockin (1919-2022) ja biologi Lynn Marguliksen (1938-2011) käsialaa. 1970-luvulla kehitetyn teorian mukaan "eliöiden toiminta säätelee maapallon ympäristöolosuhteita pitäen ne elämälle suotuisina; planeettamme elävät ja elottomat osat muodostavat siis kokonaisuuden, jota voi pitää yhtenä organismina" (Vuento 2025, 286).

Vaikka Gaia-teoriaa ei ole ainakaan toistaiseksi hyväksytty tieteellisesti, on se silti nostanut pintaan ajatuksen siitä, että maapallo ja sen eliöt ovat yhteenkuuluva kokonaisuus (emt. 286). Ja aivan kuten Schätzingin kirjassakin, myös Gaia-teorian myöhemmissä johdannaisissa on esitetty, että Gaia on pahoissa vaikeuksissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen johdosta (emt. 287). Lovelock kirjoittikin vuonna 2006 pahaenteisen kirjan nimeltä The Revenge of Gaia, eli Gaian kosto. 

Lukukokemuksena Pedot oli erityisesti alussa ja loppupuolella mitä mainioin trilleri. Ainoastaan liian laaja henkilökavalkadi (äänikirjan kuuntelijan painajainen) ja keskivaiheen tylsä suvantovaihe synnyinkotivierailuineen lamaannuttivat tunnelmaa. Onneksi erittäin mielenkiintoiset ja osuvat ympäristöfilosofiset pohdinnat korvasivat paljon, lopun ja alun nopeista käänteistä puhumattakaan.

Monet ovat kritisoineet kirjan lopun tapahtumia liian scifimäisiksi ja korkealentoisiksi. Olen täysin erimieltä. Mitä scifimpää, sen parempaa!

Lähde:

Vuento, M. (2025). Hämmästyttävät sienet. Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa. Gaudeamus.

Isästä; Äidistä, Annie Ernaux

 Kirja, joka aktivoi muistot

 

Tutut eivät käyneet äitiä katsomassa, heille hän oli jo kuollut. Mutta äiti halusi elää. Hän yritti välillä ponnistaa pystyyn terveellä jalalla ja repiä liinaa pois vyötäisiltään. Hän kurotteli kohti kaikkea kohdalle osuvaa. Hänellä oli aina nälkä, kaikki hänen tarmonsa keskittyi suuhun. Hän piti siitä, että häntä suukoteltiin, ja hän suipisti huuliaan suukottaakseen itsekin. Hän oli pikkutyttö, joka ei kasvaisi isoksi.

Olen lukenut Annie Ernauxia ennenkin, mutta vasta nyt opin todella arvostamaan häntä. Aiemmin lukemani Tapaus (2000) oli kyllä hyvä, mutta se jätti jälkeensä kolkon tunteen. Puhdas intohimo (1996) taas on ollut minulla pitkään kesken. Kirja on hyvä, mutta jotenkin se on vain jäänyt muiden luettavien jalkoihin. Yhteisteos Isästä; Äidistä (La place, 1983; Une Femme, 1987) sen sijaan tempaisi minut mukaansa heti ja myös kosketti syvästi. Äidin osuuden aikana jouduin pyyhkimään kyyneleitä silmistäni, sillä myös oma äitini on kuollut Alzheimerin tautiin. Tunnistin itseni ja äitini tuosta tarinasta elävästi. Esimerkiksi kuvaukset hoitokodin kuumasta, seisovasta ilmasta aiheuttivat eläviä takaumia.

Kuten monet muutkin viime aikoina bloggaamani teokset, myös Isästä; Äidistä oli lukupiirikirja. Rankkojen teemojen takia kaikki eivät tästä pitäneet, mutta useimmat kyllä. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, miten Ernaux yhdistelee historiallisia tapahtumia ja yksittäisten ihmisten elämäntarinoita hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan (1959), joskin pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi pohdimme, miten yksi teoksen keskeisistä teemoista, luokkaetäisyydet, eivät välttämättä käänny suomeksi. Suomen kieli ja kulttuuri kun ei yksinkertaisesti taivu heijastamaan erilaisia yhteiskuntaluokkia kovinkaan hyvin. 

Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana ja harmittelin, kun se loppui. Olisin suonut tarinan jatkuvan pidempään. Ja se jos mikä on hyvän kirjan merkki.