Kirja, joka aktivoi muistot
Tutut eivät käyneet äitiä katsomassa, heille hän oli jo kuollut. Mutta äiti halusi elää. Hän yritti välillä ponnistaa pystyyn terveellä jalalla ja repiä liinaa pois vyötäisiltään. Hän kurotteli kohti kaikkea kohdalle osuvaa. Hänellä oli aina nälkä, kaikki hänen tarmonsa keskittyi suuhun. Hän piti siitä, että häntä suukoteltiin, ja hän suipisti huuliaan suukottaakseen itsekin. Hän oli pikkutyttö, joka ei kasvaisi isoksi.
Olen lukenut Annie Ernauxia ennenkin, mutta vasta nyt opin todella arvostamaan häntä. Aiemmin lukemani Tapaus (2000) oli kyllä hyvä, mutta se jätti jälkeensä kolkon tunteen. Puhdas intohimo (1996) taas on ollut minulla pitkään kesken. Kirja on hyvä, mutta jotenkin se on vain jäänyt muiden luettavien jalkoihin. Yhteisteos Isästä; Äidistä (La place, 1983; Une Femme, 1987) sen sijaan tempaisi minut mukaansa heti ja myös kosketti syvästi. Äidin osuuden aikana jouduin pyyhkimään kyyneleitä silmistäni, sillä myös oma äitini on kuollut Alzheimerin tautiin. Tunnistin itseni ja äitini tuosta tarinasta elävästi. Esimerkiksi kuvaukset hoitokodin kuumasta, seisovasta ilmasta aiheuttivat eläviä takaumia.
Kuten monet muutkin viime aikoina bloggaamani teokset, myös Isästä; Äidistä oli lukupiirikirja. Rankkojen teemojen takia kaikki eivät tästä pitäneet, mutta useimmat kyllä. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja muun muassa siitä, miten Ernaux yhdistelee historiallisia tapahtumia ja yksittäisten ihmisten elämäntarinoita hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan (1959), joskin pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi pohdimme, miten yksi teoksen keskeisistä teemoista, luokkaetäisyydet, eivät välttämättä käänny suomeksi. Suomen kieli ja kulttuuri kun ei yksinkertaisesti taivu heijastamaan erilaisia yhteiskuntaluokkia kovinkaan hyvin.
Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana ja harmittelin, kun se loppui. Olisin suonut tarinan jatkuvan pidempään. Ja se jos mikä on hyvän kirjan merkki.
