maanantai 12. joulukuuta 2016

JOOGAA! Petri Leppänen & Tommi Tukiainen






"Joogasalilla ei kannata katsoa, miten vieruskaveri taipuu. Voi tulla uskon puute. Tai voi se zenpatakin."


Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen JOOGAA! -teos (julk. 2015) on tähän mennessä mahdollisesti persoonallisin joogakirja, jonka olen koskaan lukenut. Mukana ovat toki ne perinteiset joogan kahdeksan haaraa (Yama, Niyama, Asana..), asiaa joogan vaikutuksista ja filosofisista taustoista, mutta sen lisäksi Tukiainen ja Leppänen ovat tuoneet mukaan myös paljon uusia, ihan tavallisen joogaharrastajan arkeen liittyviä näkökulmia. 

Tämän visuaalisesti näyttävän kirjan sivuilta löytyy perinteisen joogajargonin lisäksi muun muassa suomalaisen joogakulttuurin historia, ihmisläheistä havainnointia siitä mitä tapahtuu, kun oma harjoitus alkaa polkea paikoillaan ja motivaatio laskee, sekä pohdintaa joogan kaupallistumisesta. 

JOOGAA! on ehdottomasti teos, joka jokaisen suomalaisen joogin kannattaa lukea, sen verran monipuolinen ja ajankohtainen se on. Normaalisti olen tottunut lukemaan näin inspiroivia ja osuvia tekstejä vain Ananda-joogalehdestä.



torstai 1. joulukuuta 2016

Paha kirja, Kaj Korkea-aho






Monty Pythonin Killer Joke on saanut ikioman antonyyminsä


Muun muassa The Happening ja The Ring -kauhuelokuvia sekä Monty Pythonin Killer Joke -sketsiä ja Robert W. Chambersin The King in Yellow -teosta (julk. 1895) sujuvasti yhdistelevä Kaj Korkea-ahon Paha kirja (Onda boken, julk. 2015) on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Korkea-aho kuuluu niihin suomalaisiin kauhukirjailijoihin, joilta haluan lukea kaiken, koska hänen teoksissaan on juuri sopivan pahaenteinen tunnelma ja enemmän kuin tarpeeksi syvyyttä monine intertekstuaalisine viittauksineen.

Kuten Korkea-ahon aiempaakin tuotantoa lukiessani, myös nyt sain ilon kokea sydämentykytystä ja kuvotuksella höystettyä ahdistusta, aivan kuten kunnon kauhukirjan parissa kuuluukin.

Vain yhdestä asiasta haluan valittaa; Paha kirja ei ollut tarinan keskivaiheilla mitenkään erityisen paha, vaan lähinnä huono. Päähenkilön loputon sydänsuruissa ja opinto-ongelmissa piehtarointi jumitti muuten jouhevasti edenneen ja mielenkiintoisen tarinan aivan liian pahasti, ja sai minut tylsyyksissäni jopa harkitsemaan kirjan jättämistä kesken. Olen sitä mieltä, että tästä kirjasta olisi surutta voinut poistaa ainakin tuollaiset sata sivua materiaalia. Se olisi parantanut luettavuutta huomattavasti.

Kaiken kaikkiaan Paha kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, varsinkin loppu oli suorastaan mestarillinen. Vielä aivan viimeisellä aukeamallakin Korkea-aho onnistui yllättämään minut, ja toivomaan tarinalle jatkoa.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Harry Potter ja kirottu lapsi, J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany






J. K. Rowling teki sen taas!


Muistan miten joitakin vuosia sitten elettiin sen uhan alla, että Harry Potterin tarina ei saisi enää koskaan jatkoa. Ajatus tuntui musertavalta, olihan kyseessä yksi kaikkien aikojen lempikirjasarjoistani. Sittemmin J. K. Rowling onneksi käänsi kelkkansa, ja nyt on olemme saaneet sekä tämän Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child, 2016) -näytelmän ja sen käsikirjoitukseen perustuvan teoksen, että lupauksen viidestä (!) Fantastic Beasts and Where to Find Them -elokuvasta. The world is looking good again!

Harry Potter ja kirottu lapsi oli lukukokemuksena hyvin koukuttava, aivan kuten Potter-teokset aina. Näytelmämuotoon jätetty, dialogipainotteinen tekstirakenne tuntui pintaraapaisumaiselta ja kliiniseltä perinteiseen proosaan verrattuna, eikä fantasiamaailmaan siksi pystynyt uppoutumaan aivan samalla tavalla kuin muissa Potter-kirjoissa, mutta mielenkiintoinen juoni kompensoi tätä puutetta mukavasti.

Suvantoja ei juuri ollut, ja Rowlingille tuttuun tapaan yllätyksiä mahtui runsaasti matkan varrelle. Lempihahmokseni nousi yllättäen Draco Malfoyn supersympaattinen Scorpius-poika, joka.. noh, en nyt halua spoilata mitään niiltä, jotka eivät ole vielä tätä teosta lukeneet. Aivan kuten paras ystäväni varoitti: "Et sitten kerro minulle siitä Potter-kirjasta mitään, haluan lukea sen itse!".

Yllä olevaa käskyä uhmaten mainittakoon kuitenkin vielä, että pidin kovasti myös Kirotun lapsen Mandela-efekti -henkisestä aikamatkustusteemasta, joka muistutti hienosti siitä, miten vaarallista yhdenkin yksityiskohdan muuttaminen menneisyydessä voi olla. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, usein hyvin yllättävillä ja ennustamattomillakin tavoilla. 

Kaiken kaikkiaan Kirottu Lapsi ei noussut alkuperäisten Potter-kirjojen tasolle, mutta oli ihanaa päästä takaisin Potterin maailmaan ja itselle niin rakkaiden hahmojen seuraan vielä kerran.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Niin loppuu maailma - sellaisena kuin me sen tunnemme, Erlend Loe





Vihdoin uusi teos lempikirjailijaltani!


Syy siihen, miksi monet kulkivat penkin ohi niin nopeasti, Doppler ajatteli, piili todennäköisesti siinä, että suurin osa kaikesta mitä he olivat ostaneet oli maksanut enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa.

Olen ollut Erlend Loe -fani jo yli kymmenen vuotta. Niinpä innostuin suunnattomasti, kun sain tietää, että Loelta on vihdoin ja viimein suomennettu uutta materiaalia. Olen odottanut tätä hetkeä vuodesta 2011 lähtien, jolloin Loen edellinen aikuisille suunnattu ja suomeksi käännetty teos, Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa, ilmestyi. 

Niin loppuu maailma (Slutten på verden slik vi kjenner den, julk. 2015/2016) jatkaa Loen Doppler-saagaa varmalla otteella. Yhteiskunnan normeihin ja kulutushysteriaan suhtaudutaan kriittisesti, ja siinä sivussa käsitellään ongelmallista suhdetta omaan perheeseen, jonka Andreas Doppler hylkäsi koettuaan tietynlaisen valaistumisen päähän kohdistuneen iskun seurauksena. Pitkään metsässä yhdessä Bongo-hirven kanssa asuttuaan Doppler yrittää palata kotiin, mutta sepä ei olekaan aivan niin yksinkertaista..

Niin loppuu maailma oli viihdyttävä ja nopeakäänteinen teos, joka yllätti minut moneen kertaan. Loen tausta leffojen maailmassa näkyi selvästi, niin elokuvallisia monet kohtaukset olivat. Ne saattoi suorastaan nähdä silmien edessä. Esimerkiksi tämä Tolkien-vaikutteinen skenaario oli varsin hypnoottinen:

Samalla hetkellä kun Egil Hegel nousi jaloilleen, Doppler heitti puuronhämmentimen kauniissa kaaressa liekkejä kohti. Sadat silmäparit seurasivat sen lentoa. Dopplerin kasvoille levisi itsevarma hymy. Hän oli pelastunut heidät kaikki. Hän oli pelastanut koko maailman. Hän oli taistellut pahoja voimia vastaan ja oman henkensä uhalla, luonnonvoimia ja vastustajia uhmaten noussut tulivuoren reunalle ja heittänyt kirotun esineen ikuisiin liekkeihin. Pahan esineellistymän liitäessä ilman halki Doppler oli kuulevinaan keijukaisten hentoa laulua, joka oli kuin metsän huminaa:
Puuronhämmennin kokoaa heidät, puuronhämmennin löytää heidät, puuronhämmennin ottaa heidät valtaansa ja kietoo heidät pimeyteen. Synkässä pohjoisessa, varjojen maassa.
Hänen hymynsä hyytyi kuitenkin, kun hän näki syrjäsilmällä miten salamannopea Egil Hegel kaatoi Sensei Arntzenin pyörätuolin, otti kaksi isoa harppausta ja ponnisti nuotiota kohti. Se oli täysin mahdoton tiikerinloikka. 

Niin loppuu maailma lunasti odotukseni, ja toi Dopplerin tarinaan monta uutta yllättävää twistiä. Olen todella iloinen, että Loe päätti herättää Dopplerin henkiin vielä kerran, ja näin pitkä Erlend Loe -puutoskauteni sai päätöksensä. Miika Nousiaisen teokset ovat toimineet hyvänä korvikkeena, mutta kyllä Loe on sentään aina Loe.



maanantai 7. marraskuuta 2016

Reborn, Katie Price






"Working class-glamour girl"


Katie Price on brittiläinen kohujulkkis, jonka suosio perustuu toisaalta samaistumiseen, toisaalta myötähäpeään. Osa ihmisistä samaistuu Katien neoliberalistiseen "ryysyistä rikkauksiin" -tarinaan, osa pitää entistä kolmossivun topless-tyttöä lähinnä surkuhupaisana pissiksenä (engl. "chav"). Pricellä on myös runsaasti seuraajia, jotka haluavat "olla seuraava Jordan", ehkä kuuluisimpana näistä "Britannian vihatuin nainen", Josie Cunningham. Price ei siis ole brittien silmissä yhtä kiistaton työväenluokan sankari kuin esimerkiksi David Beckham, mutta hänelläkin on silti kannattajansa. 

Osa tutkijoista on sitä mieltä, että syy tähän mielipiteiden kaksijakoisuuteen saattaa piillä Pricen yhteiskuntaluokassa ja sukupuolessa. Mendickin, Allenin ja Harveyn tekemän tutkimuksen ("We can Get Everything We want if We Try Hard", Young People, Celebrity, Hard Work, 2015) mukaan "Female celebrities adopting 'glamorous' working-class hetero-femininities were usually named as worthless and 'famous for nothing'". Heidän kyselytutkimuksensa paljasti, että brittinuoret pitävät uskottavina julkkiksina ennen kaikkea valkoihoisia keskiluokkaisia miehiä, kuten Bill Gatesia. Itse asiassa ainoa ei-uskottava miesjulkkis joka heidän tutkimuksessaan nousi esiin oli naismaiseksi luonnehdittu Justin Bieber. 

Yksi asia on kuitenkin selvä: Katie on onnistut brändäämään itsensä myyvästi, ja niinpä hän pystyy elättämään itsensä ja viisi lastaan erinomaisesti. Sittemmin glamourmallin työnsä jättänyt Price jopa manailee tässä uusimmassa Reborn-elämänkerrassaan (julk. 2016), että hän on parisuhteissaan aina se paremmin tienaava osapuoli, joka saa pitää silmänsä auki sen varalta, etteivät miehet olisi hänen kanssaan vain rahan takia.

Artikkelissaan Glamour modelling and the marketing of self-sexualization (2010) Maddy Coy ja Maria Garner ovat todenneet, että glamourmallina toimiminen on kuin kaksiteräinen miekka. Toisaalta sen avulla on mahdollista saada taloudellista voittoa, mutta se myös vahingoittaa naisen sosiaalista statusta. Katie Price esimerkiksi suljettiin vuonna 2008 ulos Cartier Polo International -hevostapahtumasta, koska "she was not the sort of person the organizers felt should be attending". Price luonnollisestikin suivaantui tästä, ja kirjoitti Times-lehteen vastineen, jossa hän huomautti, että hevosharrastus kuuluu kaikille, ei vain eliitille: "horses.. should be for everyone, little girls, glamour girls, working-class girls like me". 

Tuon tapauksen jälkeen Katie on kuitenkin saanut parannettua sosiaalista asemaansa brittiläisen yläluokan silmissä, tässä Reborn-kirjassaan hän kertoi nimittäin kaveeranneensa jopa Camilla Barker-Bowlesin kanssa. Hän ei siis ole enää sosiaalisesti ja kulttuurisesti turmeltunut ihminen ("socially and culturally bankrupt"), kuten Coy ja Garner artikkelissaan vielä vajaa kymmenen vuotta sitten kirjoittivat. Tämä voi johtua pitkälti siitä, että Price on nykyään eläkkeellä glamourmallin ammatistaan, ja hän on sittemmin profiloitunut ennen kaikkea äidiksi, talk-show -vieraaksi ja yrittäjäksi. 

Yksityiselämä, jota tämä elämänkertakin käsittelee, on toki aivan yhtä vauhdikasta kuin ennenkin: Rebornissa Katie kertoo menneensä naimisiin uusimman miehensä Kieran Haylerin kanssa vain viiden viikon seurustelun jälkeen. Myös ensimmäinen yhteinen lapsi, Jett, sai alkunsa heti suhteen alkuviikkoina. Tylsäksi tätä(kään) Katien elämänkertaa ei siis voi moittia.



torstai 3. marraskuuta 2016

Benjamin Buttonin erikoinen elämä, F. Scott Fitzgerald






"Valtaviin kapaloihin kiedottu, noin 70-vuotias mies istui ahdettuna yhteen salin kehdoista"


Katsoin joitakin vuosia sitten kolmella Oscarilla palkitun Benjamin Buttonin uskomaton elämä -elokuvan. Odotin siltä paljon, mutta odotukseni eivät täyttyneet. Tarina tuntui liian raskaalta ja laahaavalta. 

Tästä huolimatta en epäröinyt hetkeäkään, kun löysin F. Scott Fitzgeraldin alkuperäistarinan, Benjamin Buttonin erikoinen elämä -kirjasen (The Curious Case of Benjamin Button, julk. 1922). Poikkeuksellisen pienikokoinen ja ohut nide vaikutti juuri täydelliseltä välipalakirjalta, ja sellaiseksi se myös osoittautui. 

Benjamin Buttonin erikoinen elämä on vetävästi kirjoitettu elämäntarina, jonka takaperoisuus saa mielen hauskalla tavalla solmuun. Olen aina rakastanut absurdeja tarinoita, jotka kyseenalaistavat arkitodellisuuden lainalaisuudet ja avaavat ovia uusiin, hieman vinksahtaneisiin maailmoihin. Samasta syystä olen aina pitänyt myös Nikolai Gogolin Nenä-novellista. 

Kiitokset myös siitä, että tässä kirjaversiossa liika paatoksellisuus oli jätetty pois, vaikka mukana onkin ymmärrettävistä syistä johtuen myös haikeutta, varsinkin tarinan lähestyessä loppuaan. 

Goodreadsissa nimimerkillä Laura esiintyvä lukija tiivistää tunteeni Benjamin Buttonin tarinasta erinomaisesti:

- Loved this short story! Darn near perfect to me.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Väkivalta, Slavoj Žižek





Ja nyt hieman slovenialaista filosofiaa


..vaikka kykymme abstraktiin järjenkäyttöön on kehittynyt valtavasti, kykymme reagoida tilanteisiin emotionaalisesti ja eettisesti on edelleenkin ikiaikaisten vaistonvaraisten toimintojen ehdollistamaa.

Slavoj Žižekiä pidetään yhtenä nykyajan tunnetuimmista filosofeista ja kulttuuriteoreetikoista. Minulle Žižek oli kuitenkin vielä aivan viime viikkoihin asti tuntematon suuruus, ja tutustuin häneen vasta erään tutkijakollegani suositeltua minulle tätä Väkivalta-kirjaa (Violence - Six Sideways Reflections, julk. 2008) lähdemateriaaliksi erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yleensä en bloggaa lähdeteoksistani, mutta tämän kirjan kohdalla päätin tehdä poikkeuksen, koska kyseessä on suhteellisen populaari teos. Heti etuliepeessä kirjoitetaan:

Žižekin kirjoituksia on kuvailtu parhaaksi älylliseksi viihteeksi ja häntä on kutsuttu kulttuuriteorian Elvikseksi, sillä hän havainnollistaa filosofiaa käyttämällä esimerkkejä tunnetuista elokuvista ja muualta populaarikulttuurista.

Olen kieltämättä samaa mieltä. Žižek konkretisoi filosofisia pohdintojaan käyttämällä esimerkkeinä muun muassa Lars von Trierin ja Alfred Hitchcockin elokuvia, psykoanalyysiä ja maailmanlaajuisesti paljon kuohuntaa herättäneitä kriisejä ja välikohtauksia, kuten syyskuun 11. päivää, Lähi-idän konfliktia ja holokaustia.

Teksti oli vetävästi kirjoitettua ja ajatuksia herättävää. Akateemisesti en saanut tästä irti sitä mitä hain, mutta kyllä tämän luki ihan mielikseen. Mukana oli minulle ennestään tuttuja näkemyksiä, kuten ajatus siitä, että ideologia toimii voimakkaimmin silloin, kun se hyväksytään neutraalina ja universaalina totuutena (vrt. Hegel), mutta Žižek rikastutti mieltäni myös monilla uusilla katsontakannoilla.

Žižekin pohdintojen keskiössä oli niin sanottu väkivallan troikka, johon kuuluvat hänen mukaansa paitsi subjektiivinen väkivalta, myös symbolinen, kieleen liittyvä väkivalta ja systeeminen, poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiin sisäänrakennettu väkivalta.

Pidän tavasta, jolla Žižek ajattelee. Hänellä on kyky kääntää asiat päälaelleen ja katsoa niitä uusista näkökulmista. Mukana oli lisäksi paljon loistavia sitaatteja, kuten esimerkiksi nämä:

Jos valta korruptoi, myös sen kääntöpuoli on totta; vainokin korruptoi uhrinsa, tosin ehkä paljon hienovaraisemmin mutta myös paljon traagisemmin.
- Arthur Koestrel

Vasta kun kohtaa jonkun, joka on lähtöisin omasta poikkeavasta kulttuurista, alkaa käsittää, mihin itse oikeasti uskoo.
- George Orwell 

maanantai 24. lokakuuta 2016

Murhalesken muistelmat, Anneli Auer






Elämänkerta, joka oli pakko lukea


Ulvilan murhamysteeri on tapaus, josta pitkälti jokaisella suomalaisella on mielipide. Taannoisella seminaarimatkallani Jyväskylässä keskustelin tästä Murhalesken muistelmat -teoksesta (julk. 2016) erään kirjallisuustieteen tohtorin kanssa, joka oli hiljattain vastustanut jyrkästi Anneli Auerin osallistumista kirjamessuille, koska hänellä on vahvoja antipatioita Aueria kohtaan, eikä "Murhalesken muistelmat ole oikeastaan edes kirjallisuutta, koska teos on takuulla haamukirjoittajan kirjoittama, ja muutenkin ihan hirveää roskaa". 

Sen sijaan muuan hotellityöntekijä jonka kanssa satuin Auerin elämänkerrasta juttelemaan totesi: "Tuo on varmasti todella mielenkiintoinen teos, haluaisin lukea sen itsekin!" Erään läheiseni mielestä Auerin tapaus on puolestaan saanut ihan liikaa huomiota, koska meillä suomalaisilla on yhteiskunnalisesti ajateltuna paljon suurempia ja tärkeämpiäkin ongelmia ratkaistavana.

Itselleni, elämänkertojen suurkuluttajalle, oli kuitenkin itsestään selvää, että haluan lukea Anneli Auerin muistelmat. Olen nimittäin seurannut tätä tapausta vuosien varrella melko paljon, ja katsonut muun muassa Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri -dokumenttielokuvan pariinkin otteeseen. Minua tämä tapaus karmii ja mietityttää samalla tavalla kuin Bodom-järven murhat ja Kyllikki Saaren tapaus. Ulkomaisista mysteereistä Prinsessa Dianan "onnettomuus" on tietenkin mieleenpainuvuudessaan ylivoimainen, ja salaliittoteoriat täysin omaa luokkaansa.

Mutta takaisin Anneli Aueriin. En lähde ottamaan kantaa Auerin syyllisyyteen tai syyttömyyteen, jätettäköön se lainoppineille. Se on kuitenkin näin Murhalesken muistelmien lukemisen jälkeen selvää, että siitä mitä todella tapahtui, voidaan olla hyvin monta eri mieltä. Kaikki on kiinni näkökulmasta.

Lukukokemuksena Auerin teos oli intensiivinen ja ahdistava, ja sitä oli hyvin vaikea laskea käsistä hetkeksikään. Lopulta kahlasin Murhalesken muistelmat läpi parissa vuorokaudessa, kaikki muut lukupuolissa olleet kirjani unohtaen. Myöhäisillan lukemistoksi tätä ei kuitenkaan voi suositella, itselläni ainakin yöunet kärsivät melko lailla.


Miksi Auerin tapaus kiinnostaa ihmisiä?


In almost every culture and every period of history, a she-devil emerges as an example of all that is rotten in the female sex. This Medusa draws together the many forms of female perversion: a woman whose sexuality is debauched and foul, pornographic and bisexual, a woman who knows none of the fine and noble instincts when it comes to men and children; a woman who lies and deceives, manipulates and corrupts.  A woman who is clever and powerful. This is a woman who is far deadlier than the male, in fact no woman at all. (Helena Kennedy, Eve Was Framed: Women and British Justice, julk. 1992.)

Anneli Auerin kirjaa lukiessani mieleeni nousi kysymys siitä, miksi juuri tämä rikosvyyhti on saanut julkisuudessa niin massiiviset mittasuhteet, ja herättänyt ihmisissä niin voimakkaita reaktioita. Syitä on varmasti useita, mutta yksi niistä voi hyvinkin piillä Auerin sukupuolessa. Aivan kuten professori Henry Bacon toteaa kirjassaan Väkivallan lumo (julk. 2010), mielletään naiset useimmissa kulttuureissa "vähemmän väkivaltaisiksi kuin miehet" ja "naisen rooli on olla hoivaaja pikemminkin kuin soturi".

Tästä johtuen on toisinaan väitetty, että "naismurhaajiin suhtaudutaan intuitiivisesti miesmurhaajia ankarammin", he kun poikkeavat enemmän normista. Tässä totutuista sukupuolirooleista poikkeamisessa on Baconin mukaan "jotakin samanaikaisesti pelottavaa ja kiehtovaa". Voisiko siis olla, että Auer puhuttaa, koska ihmiset pitävät häntä poikkeavana?

..a violent woman has committed two crimes: her violence, and defying gender stereotypes that deem her incapable of that violence.
..Throughout history, women's involvement with war and violence has challenged the stability of the 'gender hierarchy', creating fears that 'society was on the brink of disaster'. (Sjoberg & Gentry, 2008.)

Kuten yllä olevista sitaateista käy ilmi, myös yhdysvaltalaiset tutkijat Laura Sjoberg ja Caron E. Gentry tukevat Baconin näkemyksiä artikkelissaan Reduced to Bad Sex: Narratives of Violent Women from the Bible to the War on Terror (2008). Siinä he toteavat, että väkivaltaan syyllistyvät naiset rikkovat sukupuolistereotypioita, koska naiset on perinteisesti nähty rauhantahtoisina ja avuttomina olentoina.

Mitä taas tulee ihmisten voimakkaaseen tarpeeseen tuomita Auer vaikka he eivät tunnekaan häntä tai muitakaan asianomaisia henkilökohtaisesti, voidaan syytä etsiä ihmisten alkukantaisista vieteistä; William Flesch on todennut kirjassaan Comeuppance, että "jopa tuntemattomista ihmisistä välittäminen ja heitä hyväksikäyttäneiden rankaiseminen ovat yhteisölle evolutionaarinen etu".

Auerin kohdalla kansan voimakas tunnereaktio nousi vielä aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun syytteet seksuaalirikoksista luettiin, ja näin Auer voitiin yhdistää samaan väkivaltaisten JA seksuaalisesti häiriintyneiden naisten jatkumoon, jonka edustajiin lukeutuvat muun muassa kreikkalaisen mytologian Medusa ja Raamatusta tuttu Isebel. 

torstai 13. lokakuuta 2016

Juurihoito, Miika Nousiainen





Suomalaisten ikioman Erlend Loen Kadonneen jäljillä -kertomus


Kun neljä vuotta sitten luin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen-esikoisteoksen (julk. 2007), oli se rakkautta ensi silmäyksellä ja vannoin, että se ei jää viimeiseksi Miika Nousiaisen kirjaksi, jonka luen. Nyt tuo lupaus on viimein lunastettu. 

Kadonnutta isäänsä etsivien sisarusten matkakertomus oli viihdyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa, ja mukana oli juuri sopivasti lämpöä ja huumoria. Kuten Vadelmavenepakolainen, myös Juurihoito (julk. 2016) toi vahvasti mieleeni norjalaisen suosikkikirjailijani Erlend Loen. Molempien miehien kirjoissa on sama lempeän naivistinen ja näennäisen yksinkertainen ote, mutta pinnan alta löytyy paljon substanssia. Lisäksi kummankin kirjailijan teosten päähenkilöt ovat yleensä jonkinlaisen henkilökohtaisen kriisin keskellä taistelevia miehenrassukoita, ja sekä sivu- että päähahmoista löytyy juuri sopivasti eksentrisyyttä.

Minun arvoasteikossani Juurihoito ei noussut aivan samalle tasolle kuin elokuvanakin hurmannut Vadelmavenepakolainen, mutta kerrassaan ihastuttava teos se oli silti. Toivottavasti tämä päätyy aikanaan teatterilavan lisäksi myös valkokankaalle!


#some..

maanantai 10. lokakuuta 2016

The Four Agreements - A Toltec Wisdom Book, Don Miguel Ruiz





Meksikolainen opas hyvään elämään 


You don't have the need to be right, and you don't need to make anyone else wrong. You respect yourself and everyone else, and they respect you in return.

Kuten blogiani seuranneet ovat ehkä huomanneet, luen mielelläni esimerkiksi buddhalaisuuteen ja joogafilosofiaan liittyviä teoksia. Nyt kokeilin jotain uutta, ja suuntasin katseeni kohti meksikolaisia tietäjiä; tolteekki-intiaaneja. Luonnollisesti päätin aloittaa huipulta: The Four Agreements - A Toltec Wisdom Book (julk. 1997) on bestseller, jonka kirjoittajaa, Don Miguel Ruizia, pidetään yhtenä merkittävimmistä elossa olevista henkisistä opettajista, ja häntä luonnehditaan myös sanoin "a National Heirloom of Mexico".

Ruizin oppien neljä perusperiaatetta 


1. Käytä sanoja viisaasti ja harkiten, puheella on suuri voima: "The word is the most powerful tool you have as a human; it is the tool of magic. But like a sword with two edges, you can create the most beautiful dream, or your word can destroy everything around you".

2. Älä ota mitään henkilökohtaisesti. Se mitä muut ihmiset ajattelevat ja tekevät on heijastus heidän omasta, henkilökohtaisesta todellisuudestaan ja näkökulmastaan, ei sinusta: "Others are going to have their own opinion according to their belief system, so nothing they think about me is really about me, but it's about them.. When we really see other people as they are without taking it personally, we can never be hurt by what they say or do.. There is a huge amount of freedom that comes to you when you take nothing personally."

3. Älä tee oletuksia pääsi sisällä, vaan kysy, miten asiat ovat: "With clear communication, all of your relationships will change, not only with your partner, but with everyone else.. All human problems would be resolved if we could just have good, clear communication."

4. Tee parhaasi kulloistenkin olosuhteiden mukaan, äläkä tuomitse itseäsi, jos epäonnistut, vaikka yritit parhaasi: "Just do your best - in any circumstance in your life. It doesn't matter if you are sick or tired, if you always do your best there is no way you can judge yourself. And if you don't judge yourself there is no way you are going to suffer from guilt, blame, and self-punishment.. Say no when you want to say no, and yes when you want to say yes. You have the right to be you."


Jotain hyvää, jotain huonoa


The Four Agreements oli lukukokemuksena miellyttävä, joskin kirjan pienehkön sivumäärän (140 sivua), ja Ruizin abstraktin ja tiiviin ilmaisun vuoksi hieman liian pinnallinen. Tuntui, että tästä kaikesta olisi voinut sanoa niin paljon enemmänkin, ja esimerkiksi käytännönläheiset esimerkit ja ratkaisumallit jäivät vähäisiksi.

Itse kaipaan tällaisia kirjoja lukiessani hieman erilaista, syvemmälle menevää lähestymistapaa. Ei riitä että kerrotaan mikä on ongelma ja miltä näyttää, kun tuo ongelma on lopulta ratkaistu. Tärkeintä olisi pureutua siihen, mitä siinä välissä tapahtuu ja kuinka se saadaan aikaiseksi. Ja juuri tämä osuus jäi Ruizin kirjassa valitettavan ohueksi.

Hyviä oivalluksia The Four Agreements kuitenkin tarjosi roppakaupalla. Esimerkiksi huomiot siitä, miten omat sanat kannattaa punnita tarkkaan, ja kuinka jokainen ihminen tarkastele maailmaa omasta henkilökohtaisesta näkökulmastaan käsin ovat universaaleja viisauksia, joiden mielessä pitäminen hyödyttää jokaista.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Mutta minä rakastan sinua, Eppu Nuotio




Mutta minä en rakastanut tarinan loppua


Lähinnä dekkareistaan ja lastenkirjoistaan tunnettu Eppu Nuotio oli minulle uusi tuttavuus, kun tämä äärimmäisen geneerisen näköinen äänikirjaboksi osui silmiini kirjaston hyllyssä. Päätin kuitenkin lainata Mutta minä rakastan sinua -teoksen (julk. 2015), koska suoraan sanottuna mitään parempaakaan ei sillä hetkellä löytynyt. Ei ainakaan mitään sellaista, jota en olisi jo kuunnellut.

Kuten arvata saattaa, minulla meni myös hyvin kauan, että sain lopulta aloitettua tämän 50-vuotiaiden Laurin ja Karinin rakkaustarinan läpikahlaamisen. Mutta kun lainan uusintakerrat alkoivat täyttyä, otin itseäni vihdoin niskasta kiinni.

Näin kuuntelun jälkeen minun on myönnettävä, että välttelin Mutta minä rakastan sinua -kirjaa turhaan. Haaleaa ja jokseenkin lässähtänyttä loppua lukuun ottamatta Nuotion Turkuun sijoittuva ihmissuhdetarina viihdytti minua erinomaisesti. Päähahmot olivat luonteeltaan vaisuja mutta kuitenkin suloisia ja rosoisen inhimillisiä. Lisäksi kaivattua kontrastia tarinaan toivat Kaarinin räväkkä tytär Klara, ja Lauriin pakonomaisesti rakastunut Kaari, joka oli tästä henkilökavalkadista ehdoton suosikkini. 

Mutta minä rakastan sinua pääsi siihen harvinaiseen luokkaan äänikirjoja, joiden kuuntelua ei malttaisi lopettaa kesken, ja joiden kotiin unohtaminen harmittaa, kun on autolla liikenteessä, ja stereoissa olisi cd:n mentävä aukko. Erityiskiitokset lukijana toimineelle Kirsi Valveelle, jonka lempeä kertojanääni sopi tarinaan täydellisesti. 

Tämä ei tule jäämään viimeiseksi Eppu Nuotio -kirjakseni, se on varmaa.

lauantai 1. lokakuuta 2016

He eivät tiedä mitä tekevät, Jussi Valtonen




Rönsyilevä dystopia ideologioiden jälkeisestä ajasta


Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät (julk. 2014) on todellinen kirjallisten teemojen potpuri. Mukana on muun muassa perhedraamaa, yliopistomaailman kritiikkiä, keskustelua eläinten oikeuksista, asepolitiikkaa, ääriliikkeitä, markkinavoimien maailmanvalloitukseen liittyviä kauhukuvia, uskontoa ja monikulttuurisuutta. 

Tämän 25 tuntia ja 55 minuuttia kestäneen pyörityksen jälkeen oloni on hengästynyt. Valtonen kirjoitti tarkkanäköisesti ja elävästi kuten ennenkin, mutta tarinan monisärmäinen järkälemäisyys aiheutti minulle ähkyn. Olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos kertomuksesta olisi tehty virtaviivaisempi ja tiiviimpi. Aivan kuten Kirsikin omassa arviossaan kysyi: 

- Miksi on täytynyt ahtaa niin paljon materiaalia yhteen romaaniin?

Etukäteen odotin He eivät tiedä mitä tekevät -teokselta enemmän futuristisia, scifi-henkisiä teemoja. Takakannen puheet tieteestä, koe-eläimistä ja lause "Pian hän saa käsiinsä tietoja, jotka asettavat uuteen valoon paitsi hänen näkemyksensä, myös aiemmat valintansa" oli lupaava, mutta valitettavasti kyse olikin jostain paljon tylsemmästä, kuin mitä toiveikas, fantasiaa ja scifiä rakastava mieleni minulle väläytteli. 

Parhaimmillaan Valtosen lippulaiva oli tarinan keksivaiheilla, kun mielenkiintoinen, neurotieteen innovaatioita, älypuhelimia, Netflixiä ja Googlea yhdistellyt iAm-laite pääsi valokeilaan. Juuri jostain tämän kaltaisesta olisin halunnut kuulla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti loppua kohti iAm unohdettiin, ja koitti uskomattoman epätyydyttävästi kirjoitetun loppukohtauksen vuoro, jota Valtonen tuntui pitkittävän loputtomasti käsittämättömän ärsyttävillä ja täysin yhdentekevillä takaumilla, joille ei tuntunut tulevan loppua lainkaan. 

Tämä intensiivisen loppukohtauksen pilannut takaumapuuro toi mieleeni J. R. R. Tolkienin tuotannosta tehdyt elokuvat, joiden taistelukohtauksia on kritisoitu siksi että hahmoilla on kesken kiivaimman kamppailun aikaa istua alas ja heitellä ilmoille filosofisia pohdiskeluja. Voi kuulkaas.. Nuo pikku suvannot eivät ole mitään verrattuna tämän kirjan loppuun. 

maanantai 26. syyskuuta 2016

Eläköön essee! -haaste - Granta 4: Seksi




Kiitokset haasteesta, MarikaOksa! :)


Sain Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksalta taannoin sangen mielenkiintoisen ja lukuhorisonttia mukavasti avartavan Eläköön essee! -haasteen. Alun perin haaste on peräisin Marjatan kirjaelämyksiä -blogista. 

Olen aiemmin bloggaillut jonkin verran novelliteoksista, mutta pienen tiedonhaun jälkeen totesin, että essee on hieman eri asia kuin novelli, joten tuotti aluksi päänvaivaa löytää edes jokseenkin oikeaoppinen esseeteos. Ymmärtäisin esseen ja novellin eron niin, että essee on kantaaottavampi ja asiatekstimäisempi, kuin novelli. 

Varsin nopeasti huomasin, että omasta hyllystäni ei löytynyt ainakaan äkkiseltään mitään tähän haasteeseen sopivaa. Niinpä marssin kirjastoon ja kysyin, mistä esseet löytyvät. Ikäväkseni sain huomata, että tämä ei juuri helpottanut kirjavalintaani, koska kirjaston henkilökunta näytti pitävän esseitä ja novelleja toistensa synonyymeinä. Kirottua! 

Mukaan lähti toki iso kasa hienoja niteitä (Gogol, Mann..), mutta suurin osa niistä lukeutui selkeästi novelli-kategoriaan. Kaikeksi onneksi edes tämä yksi, tässä esittelemäni Granta 4: Seksi (julk. 2015), voidaan lukea edes joiltakin osin esseekokoelmaksi. Tosin tässäkin essee ja novelli menevät iloisesti sekaisin. Osa teksteistä on kantaaottavia mielipidekirjoituksia, osa taas selkeästi kaunokirjallisuutta.


Haasteen säännöt


  1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
  2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
  3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
  4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
  5. Esittele 1-2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
  6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.


Haastan mukaan:



Ja aivan kuten MarikaOksakin sanoi minulle, vastata/jättää vastaamatta voi oman mielenkiinnon ja aikataulun mukaan.


Granta 4: Seksi


Itselleni Granta oli tuore tuttavuus, joten lähden tätä teosta esitellessäni liikkeelle Grantan määritelmästä. Tässä sitaatteja Grantan kotisivuilta:

Suomen Granta on uuden kirjallisuuden areena. Kahdesti vuodessa ilmestyvässä aikakauskirjassa julkaistaan novelleja ja runoja, esseitä ja reportaaseja kotimaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta..
..Suomen Granta on osa kansainvälistä verkostoa, joka rakentuu perinteikkään brittiläisen Granta-aikakauskirjan ympärille. Grantan ulkomaisia laitoksia ilmestyy tällä hetkellä Brasiliassa, Bulgariassa, Espanjassa, Israelissa, Italiassa, Japanissa, Kiinassa, Norjassa, Portugalissa, Ruotsissa ja Turkissa..
..Suomen Granta toimitetaan ja sen sisällöstä päätetään Suomessa. Puolet sisällöstä on kotimaista ja puolet Grantan kansainvälisistä laitoksista valittua ja suomennettua aineistoa..

Granta 4: Seksi oli kaikessa uskaliaisuudessaan ja moniulotteisuudessaan sangen mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa. On kuitenkin huomautettava, että mikään Decamerone tämä ei ole. 

Esimerkiksi Nigeriassa syntyneen Chinelo Okparantan Amerikka-novellissa seksiä ei ole juuri lainkaan, ja tarinassa keskitytään lähinnä Nigerian ympäristöongelmiin ja Amerikan viisumin hankkimiseen. Timo Hännikäisen Haluttavien valta -esseessä taas puhutaan lähinnä nykyihmisten pinnallisesta kehonkuvasta, jossa oman kehon kunnioitus on redusoitunut "ohimenevän nautinnon lähteeksi ja katseiden ja halun kohteeksi". 

Aivan kuten Helsingin Sanomien Aino Frilanderkin totesi: 

Enemmän kuin seksinumero, uusi Granta on enemmänkin seksuaalisuusnumero. Se tekee kunniaa sille neuroosien kimpulle, joka seksi on, ja kertoo siitä yksilöiden kokemusten kautta.

Itselleni tästä kokoelmasta jäi parhaiten mieleen näyttelijänäkin tunnetun Antti Holman Jeesus ja Joey -novelli, joka kertoo Joey Graceffa -nimiseen YouTube-tähteen obsessoituneesta miehestä, jonka pakkomielle kasvaa hitaasti mutta varmasti, ja jättää lopulta muun elämän alleen. Olen itsekin katsonut YouTubea viime aikoina paljon, ja Joeykin on minulle tuttu hahmo, joten Holman teksti oli todella kiinnostava. 

Lisäksi haluan antaa kunniamaininnan Erkka Mykkäsen puhuttelevalle 18YO_AMBER_LANE_GETS_LOAD_TO_FACE.MOV -novellille, jonka loppu pysäytti, Sayaka Muratan juuri sopivan oudolle Siisti liitto -tekstille, ja Tiitu Takatalon seksiä monipuolisesti käsittelevälle Seksin perusteet -sarjakuvalle.

Aivan kaikille teksteille, kuten Tommi Liimatan inhorealistiselle Nelikulmainen lasi -novellille en lämmennyt, mutta kaiken kaikkiaan voin kyllä suositella tätä Grantaa mielihyvin, sen verran monipuolinen ja ajatuksia herättävä se on. Lisäksi lukeminen on useista eri teksteistä koostuvan rakenteen ansiosta helppo jaksottaa osiin, eikä tule painetta kahlata koko teosta kerralla kannesta kanteen. Itse luin välillä muuta, ja sitten palasin taas Grantan pariin, yksi essee kerrallaan.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Siipien kantamat, Jussi Valtonen





Finlandia-palkinnon hieno etiäinen


Minulla on ollut melkoinen Jussi Valtos -putki päällä. Olen nimittäin samaan aikaan kuunnellut Valtosen kahta eri teosta rinnakkain, toista autossa, toista kotona. Kierroksessa ovat Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät (julk. 2014) ja seitsemän vuotta vanhempi, Tammen ja Bonnierin pohjoismaisessa romaanikilpailussa toiseksi sijoittunut Siipien kantamat (julk. 2007). Astetta lyhyempi Siipien kantamat tuli ensin päätökseensä. 

Omalla kohdallani tätä kuunteluelämystä lyhensi entisestään se ikävä sattuma, että kuusilevyisen äänikirjan ensimmäinen cd ei toiminut lainkaan, vaikka kokeilin onneani lopulta neljällä eri laitteella. Esimerkiksi kaksi eri tietokonetta ilmoitti levyn olevan tyhjä. Outoa..

Mutta asiaan. En ole yleensä tämänkaltaisten, synkähköjen suomalaiskirjojen ylin ystävä. Esimerkiksi Riikka Pulkkinen ja Sofi Oksanen ovat minulle hieman liikaa. Valtosen kohdalla minkäänlaista vastenmielisyyttä ei kuitenkaan syntynyt. Uskon syyn olevan siinä, että Valtosen henkilökavalkadissa oli syvissä vesissä uivan Juhanin ohella myös räväkkä Marianne, joka toi hahmogalleriaan kaivattua sähäkkyyttä ja huolettomuutta. Lukijana olen aina nauttinut siitä, että tarinasta löytyy vahvoja ja värikkäitä persoonia. Sinällään lukiolaistytön ja äidinkielenopettajan suhde oli toki todella tulenarka aihe, mutta Valtonen hoiti sen onneksi hyvällä maulla. 

Nautin myös Valtosen runsaista intertekstuaalisista viittauksista ("Nabokov hymyilee jossain..") ja elävästä kerronnasta, joita kaikissa tästä kirjasta lukemissani arvosteluissa on kiitelty, ja syystäkin. Tapa, jolla Juhanin mielenliikkeitä ja ajatuksia kuvattiin, oli poikkeuksellisen tarkkanäköinen ja osuva. Osasyy tähän saattaa löytyä Valtosen psykologin koulutuksesta. 

maanantai 5. syyskuuta 2016

The Short Second Life of Bree Tanner - An Eclipse Novella, Stephenie Meyer





Twilight-sarjan kiistelty spin-off


Sain tämän Stephenie Meyerin Epäilys-kirjan kylkiäiseksi kirjoittaman The Short Second Life of Bree Tanner -novellin (julk. 2010) aikoinaan lahjaksi ystävältäni. Tuolloin, vuosia sitten, Twilight oli yhteinen kiinnostuksenkohteemme, josta juttua riitti kerran jos toisenkin. Sittemmin Twilight on kuitenkin vedetty julkisuudessa lokaan niin huolella, että omakin innostukseni on laantunut, joskaan ei kadonnut kokonaan. 

Taannoin osallistuessani The Fantasies of Contemporary Culture -symposiumiin Cardiffin yliopistossa Walesissa sain tosin kuulla eräältä vampyyreihin erikoistuneelta tutkijalta, että Twilight ei ehkä olekaan ihan niin kamala, kuin mitä kaikki ajattelevat. Että siinä on kuulemma jopa jotain hyvääkin! Jatkan asian selvittämistä.. Toiveikkain mielin tilasinkin juuri itselleni uunituoreen Open Graves, Open Minds: Representations of Vampires and the Undead from the Enlightenment to the Present -artikkelikokoelman (julk. 2016), jossa puheenvuoron saa ymmärtääkseni myös edellä mainitsemani tutkija.


Fanien törkeää rahastusta vai hieno täydennys Twilight -saagaan?


Hetki sitten päätin lukea uudestaan tämän Bree Tanner -nimisestä vastasyntyneestä vampyyristä kertovan tarinan. Goodreadsissa teos on jakanut mielipiteet voimakkaasti. Osa lukijoista ahmi kirjan yhdeltä istumalta ja ylisti sitä jopa paremmaksi kuin itse pääteoksia. Myös novellin antamaa uutta näkökulmaa Epäilys-kirjan tapahtumiin kiiteltiin.

Toiset lukijat taas pitivät Breen tarinaa silkkana rahastuksena, joka ei kiinnostanut millään tasolla, ja vertasivat sitä jopa huonoon fanifiktioon. Loppua pidettiin todellisena anti-kliimaksina, ja mukana ollutta rakkaustarinaa päälle liimattuna pakkopullana.

Itselleni Breen tarina oli hienoinen pettymys. Mielenkiintoni heräsi oikeastaan vain silloin, kun mukana oli saagan keskeisempiä henkilöhahmoja (Volturit, Victoria, Cullenit..). Suurimpia ongelmia The Short Second Life of Bree Tannerissa olivat ennalta-arvattava loppuratkaisu ja kautta linjan ankea tunnelma. Ainoa kiinnostava, muista Twilight-kirjoista tuntematon hahmo oli Fred, jonka yliluonnollisia kykyjä kuvataan termillä "repulsive magnetism". Hänestä olisin lukenut mielelläni enemmänkin.

Tätä novellia voi suositella niille, jotka pitävät Twilight-saagasta, mutta heillekin varauksella. The Short Second Life of Bree Tanner ei nimittäin sisällä juuri minkäänlaista huumoria, elämyksellisyyttä, arvoituksellisuutta tai romantiikkaa, vaan lähinnä kärvistelyä kivisissä luolissa ja talonrähjissä korventavan verenjanon koittelemana. I'm not amused.

torstai 1. syyskuuta 2016

Tervetuloa Joylandiin, Stephen King






Kun odotukset eivät täyty


Kauhun mestarina tunnetun Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin -äänikirjan (julk. 2015) takakannen esittelytekstissä luki pahaenteisen lupaavasti: 

Huimia laitteita, värivalojen välkettä ja lasten naurua ja kummitusjuna, joka saa aikuisen miehenkin kirkumaan ja josta eräs nuori rakastunut nainen ei koskaan tullut ulos. Uskallatko sinä lähteä ajelulle?

Tämän hehkutuksen innoittamana päätin ensimmäistä kertaa elämässäni napata kirjastosta mukaan Kingin teoksen. Valmistauduin hiuksia nostattavaan elämykseen, joka valvottaisi minua öisin. Vertailukohtana minulla oli jokin aika sitten katsomani Hohto-elokuva, josta pidin todella paljon. Mutta kuinkas sitten kävikään..

Vielä kuuntelun alkupuolella olin toiveikas, vaikka mitään pelottavaa ei heti kättelyssä tapahtunutkaan. Ei pahaenteisyyttä, ei kauhunväristyksiä, ei mitään. Ainoastaan ontuva teiniromanssi ja kesätyöpaikka nukkavierussa huvipuistossa häilyivät valokeilassa. Ajattelin kuitenkin, että ehkä tarina vain käynnistyy hitaasti, kuten vanhoilla kauhuelokuvillakin on tapana. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Viimeistään siinä kolmannen kuuntelutunnin käynnistyessä tajusin, että odotukseni eivät tule täyttymään lähimainkaan, ja huokaisin pettyneenä.

Voin rehellisesti todeta, että Tervetuloa Joylandiin ei tarjonnut yhtäkään pelottavaa hetkeä. Kyseessä on enemmänkin keskiverto kasvukertomus, joka toimii lähinnä laimeana ajanvietteenä paremman puutteessa. Tämä teos on aivan väärä valinta, jos haluaa lukea kauhukirjan. Aivan kuten Tervetuloa Joylandiin -teoksen harhaanjohtavaa markkinointia kritisoinut Morrekin omassa arviossaan totesi: 

..odotin kauhua. Oikein kunnollista huvipuistokauhua. Sain väljähtäneen jännärin.

MP3-äänikirjat vs. CD-äänikirjat


Tammi oli päättänyt tallentaa tämän 21-vuotiaan Devi Jonesin kesätyötarinan cd-levyjen sijaan MP3-levylle. Paljon äänikirjoja kuuntelevana olen tullut tutuksi tämän formaatin kanssa ennenkin, mutta vieläkään en siitä pidä. MP3-äänikirjat ovat toki kompaktimpeja kuin pahimmillaan useaan boksiin jaetut cd-pinkat (I'm looking at you, Sinuhe Egyptiläinen..), mutta käyttömukavuudessa ne silti häviävät perinteisille cd-äänikirjoille:

  • Läheskään kaikki soittimet eivät toista MP3-levyjä. Esimerkiksi (uudehkot) kotistereoni ja cd-mankkani ovat käyttökelvottomia, ja voin kuunnella MP3-levyjä vain ja ainoastaan autossani, joka hidastaa ja vaikeuttaa tarinan saamista päätökseen.
  • Kun kuuntelen MP3-levyä minun on vaikea hahmottaa, kuinka paljon tarinaa on vielä jäljellä, kun taas keskimäärin tunnin välein tapahtuvat cd-levyjen vaihdot rytmittävät ja jollain kierolla tavalla myös palkitsevat minua kuuntelijana. Sitä tietää koko ajan, kuinka paljon on kuunneltu, ja paljonko on vielä jäljellä, eikä tule tunnetta, että laahustaa yhdessä loputtomassa tunnelissa vaikka maamerkkejä tai välipysäkkejä, saati valoa tunnelin päässä.
  • MP3-levyn kuuntelemista on hankala keskeyttää, jos haluaisi välillä kuunnella jotain muuta äänitettä. Tämä johtuu siitä, että yhdessä äänikirjassa kappaleita voi olla helposti yli sata, ja esimerkiksi Joylandin kohdalla näiden kappaleiden kestot heittelivät parista minuutista lähelle tuntia. Eipä juuri huvittanut ottaa levyä ulos soittimesta kun tiesi, millainen näppäily- ja kelaamisurakka olisi ollut edessä, kun kuuntelua olisi halunnut jatkaa. Vaatii todella vakaata kättä, että pystyy pikakelaamaan esimerkiksi neljäkymmentä minuuttia pitkän kappaleen oikeaan kohtaan kosketusnäytön näppäimellä ilman, että sormi jossain kohtaa liikahtaa hieman liikaa, ja kaiken saa aloittaa jälleen alusta. Varsinkin autossa. Ja tämä vaivalloisuus taas muutti kuuntelukokemuksen jokseenkin kahlitsevaksi ja tuskaiseksi. "En voi kuunnella mitään muuta levyä, ennen kuin tämä on loppu.. Enkä tiedä, koska tämä loppuu."

Minua voi kaikin mokomin pitää vanhanaikaisena ja muutosvastarintaisena jurputtajana, mutta minulle perinteiset cd:t ovat joka tapauksessa ylivoimaisesti toimivin ja miellyttävin tapa kuunnella äänikirjoja. Muistitikulle ladattavia äänikirjojakin olen toki kokeillut, mutta niidenkin kanssa olen törmännyt yllämainitun kaltaisiin ongelmiin, ainoastaan hiukan eri vivahtein. En yksinkertaisesti pidä suurista tiedostomassoista, vaan haluan sen sijaan nauttia tarinani kompakteina suupaloina.

torstai 25. elokuuta 2016

Liebster Awards -tunnustus & haaste






Kiitokset tunnustuksesta ja haasteesta, Marjatta! :)


Sain Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogin Marjatalta Liebster Award -tunnustuksen ja hauskan kysymyshaasteen, joka toi välittömästi mieleen lapsuudessa täytetyt slämärit. Tartutaanpa siis toimeen! :)


Haasteen säännöt


  1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
  2. Laita palkinto esille blogiisi.
  3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
  4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
  5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
  6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
  7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.



Vastaukseni Marjatan kysymyksiin



1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.

Iso-Britannia: J. R. R. Tolkien & J. K. Rowling
Norja: Erlend Loe
Suomi: Pasi Ilmari Jääskeläinen & Veikko Huovinen

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.

Tässä puhuttiin kirjasta yksikössä, mutta minä päätin mennä ihan all the way. Eli:

J. R. R. Tolkienin tuotanto on ollut blogissani esillä melko laajasti: Silmarillion, The story of Kullervo, The adventures of Tom Bombadil, Satujen valtakunta & Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin ovat kaikki saaneet omat bloggauksensa. Lisäksi olen sivunnut Tolkienia myös monissa muissa teksteissäni. Vuosien varrella olen kirjoittanut muun muassa loistavasta Loru Sorbusten Herrasta -parodiasta, Tolkien-tutkimuksesta ja Tolkienin intertekstuaalisista yhteyksistä ja vaikutuksesta muuhun kirjallisuuteen.




J. K. Rowling ei ole saanut täällä huomiota aivan yhtä paljoa, koska ehdin lukemaan hänen oleellisimman tuotantonsa läpi moneen kertaan jo ennen blogini perustamista. Toki joitain kirja-arvioita silti löytyy: Kuoleman varjelukset, Fantastic Beasts and Where to Find Them, sekä Robert Galbraith -pseudonyymillä julkaistu Käen kutsu. Paikka vapaana -teos odottelee vielä hyllyssäni lukuvuoroaan, & Harry Potter and The Cursed Child parts I & II on totta kai luettava mahdollisimman pian.

Norjalainen Erlend Loe on ehkä pitkäaikaisin kirjailijarakkauteni kautta aikojen. Myös hänen tuotantonsa on kuitenkin ollut täällä blogissani esillä varsin vähän, koska Loe ei valitettavasti ole blogini olemassaoloaikana julkaissut yhtäkään uutta kirjaa joka olisi suomennettu. Siitä en ole aivan ajan tasalla, olisivatko kolme uusinta, suomentamatta jäänyttä kirjaa (Fvonk, 2011, Vareopptelling, 2013 & Slutten på verden slik vi kjenner den, 2015) saatavilla englanniksi. Pakkohan ne olisi saada lukea!

Kaksi Erlend Loe -aiheista kirjabloggausta minulta tästä ikävästä kirjapulasta huolimatta kuitenkin löytyy: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa & Kurt kuriirina.

Kotimaisista kirjailijoista Pasi Ilmari Jääskeläinen, tuo reaalifantasian kruunaamaton kuningas, on ollut blogissani esillä kolmesti. Sielut kulkevat sateessa on yksi parhaista suomalaisista kirjoista kautta aikojen, Lumikko ja yhdeksän muuta oli kutkuttavan erilainen ja mystinen, eikä Harjukaupungin salakäytävätkään ollut lainkaan hassumpi. Jääskeläistä voi suositella lämpimästi kaikille maagisen realismin ystäville.

Veijaritarinoistaan ja nokkelasta huumoristaan tunnettu Veikko Huovinen on ajaton klassikko, johon en kyllästy varmasti koskaan. Bloggaukset olen kirjoittanut Hamstereista ja Kylän koirista. 

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen?

Todella paha kysymys! En ole koskaan laskenut, mutta määrä pyörii sadoissa, ja minulla on suoraan sanottuna hieman säilytysongelmia kirjojeni kanssa. Varsinkaan yliopisto-opintoihini liittyvän kurssi- ja lähdemateriaalin jatkuva kertyminen ei auta asiaa lainkaan. Nykyisin pyrinkin välttelemään kirjojen ostamista omaksi, ja käytän ennemmin kirjaston palveluita.

4. Kirjahyllysi aarre?

Jean- Louis Gouraudin & Yann Arthus Bertrandin taideteoksen tunnusmerkit täyttävä Hevoset -tietokirja, jota hehkutin taannoisessa Tietohaaste-bloggauksessani. Lisäksi olen sangen tyytyväinen kirjahyllyni Tolkien-kokoelmaan, ja myös joogaan ja buddhalaiseen filosofiaan liittyvää kirjallisuutta on kertynyt mukavasti.




5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?

Kirjoitan paitsi blogia, myös väitöskirjaa. Olen ollut jatko-opiskelijana Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella vuodesta 2014. Tutkin fantasiakirjallisuudesta käytyjä verkkokeskusteluja intertekstuaalisuuden ja faniuden näkökulmista.

Kaivattua vastapainoa lukemiselle ja kirjoittamiselle saan astangajoogasta, ratsastamisesta ja akvaarioharrastuksesta.


Joogaleirillä Turun saaristossa, Houtskarissa.


6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?

Kuten blogini nimestäkin voi päätellä, ei kirjoja voi minun mielestäni koskaan olla liian monta kesken yhtä aikaa. Minulla on jatkuvasti lukupuolissa viidestä kymmeneen nidettä, ja lueskelen niitä eteenpäin vuorotellen, pitkälti fiilispohjalta. Pelkästään käsilaukustani löytyy juuri tällä hetkellä neljä eri teosta. Jotkut eivät suostu lähtemään kotoaan ilman meikkiä, minä taas en ilman kirjaa.

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?

Työmatkoja ajaessani, kotitöitä tehdessäni ja joogatessani kuuntelen usein äänikirjoja. Varsinaista lukemista harrastan erityisesti iltaisin ennen nukkumaanmenoa, sekä työpaikan ruoka- ja kahvitauoilla.

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?

Väitöskirjani on työn alla. Aiheesta lisää kohdassa viisi.

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?

Näin hevosenomistajana vihaan syksyllä alkavaa loimitusrumbaa, ja ratsastuslenkkejä häiritseviä syyssateita. Toisaalta on mukavaa, kun pahimmat tappohelteet ovat takana päin, enkä enää sula turvaliivini ja kypäräni sisään samalla, kun parikymmentä paarmaa seuraa minua ja hevostani kaikkialle.


Islanninhevostammani Brynja frá Hertsby.


10. Hullaannutko joulusta?

En. Hullaannun laadukkaasta arjesta ja hyvistä rutiineista.

11. Kuinka nollaat nuppisi?

Yksi tärkeimmistä nollaamiskeinoista minulle on jokakesäinen astangajoogaleiri, jolta palaan aina uutena ihmisenä. Tänä vuonna aion osallistua lisäksi vipassana-meditaatiokurssille. Arkena rentoudun ennen kaikkea lähtemällä hevosteni kanssa lenkille metsään, ja tekemällä sen jälkeen mahdollisimman pitkän ja rauhallisen joogaharjoituksen loppurentoutuksineen. Myös akvaarion pöyhiminen uuteen uskoon on aina yhtä palkitsevaa ja rauhoittavaa. 




Kysymykseni palkinnon saajille


  1. Lempikirjagenresi ja miksi? Entä mitä kirjallisuussuuntausta välttelet?
  2. Mitä syksyn uutuusteoksia odotat eniten?
  3. Mitä ei kirja-aiheisia blogeja seuraat säännöllisesti?
  4. Mitä lehtiä luet?
  5. Kuunteletko äänikirjoja ja jos kuuntelet, millaisissa tilanteissa?
  6. Onko sinulla muita kulttuuriharrastuksia kirjojen lisäksi, kuten elokuvissa käynti tai konsertit? Suosituksia?
  7. Minkä suositun kirjailijan teoksia et halua lukea?
  8. Millaista musiikkia kuuntelet lukiessasi, vai luetko ennemmin hiljaisuudessa?
  9. Bloggaatko kaikista lukemistasi kirjoista ja jos et, miksi?
  10. Paras kesämuistosi tältä vuodelta?
  11. Mikä kirja sinulla on juuri nyt kesken ja mitkä ovat vaikutelmasi siitä tällä hetkellä?

Haastan mukaan Reader, why did I marry him? -blogin Ompun, Sonjan lukuhetket -blogin Sonjan, Mustelumon Hennin, Hyönteisdokumentti-blogin Hdcanisin sekä Rinkka ja nojatuoli -blogin Nellun! :)



perjantai 19. elokuuta 2016

Kesän varjot, Bo Carpelan





Unettavaa, niin kovin unettavaa


Kaikki Finlandia-voittajat eivät ole minua varten. Se on asia, jonka Bo Carpelanin Kesän varjot (julk. 2015) opetti minulle. Voin rehellisesti sanoa, että minulla meni lähemmäs vuosi tämän kuusi cd-levyä sisältäneen äänikirjan kuunteluun, enkä muista tarinasta juuri mitään. 

Ensimmäinen kuunteluyritys jäi kesken, koska huomasin nopeasti, että sen enempää tarinan aihe (sota & lapsuusmuistot menneiltä vuosikymmeniltä) kuin kerrontatyylikään (verkkainen) eivät iskeneet. Tuntui, kuin aivojeni verenkierto pysähtyisi ja vajoaisin koomaan. Kadotin motivaationi jatkaa teoksen parissa hyvin nopeasti.

Kuukausia myöhemmin, monta kertaa lainan uusineena sain lopulta raahauduttua uudelleen Kesän varjoihin. Tuolloin minun täytyi kuunnella koko äänikirja alusta, koska en muistanut tarinasta enää mitään. Tosin se oli kyllä turha vaiva, koska koko kertomus on minulle edelleen pimennossa, vaikka lopulta kahlasinkin sen melko intensiivisesti läpi jonkinlaisen masokistisen vimman ja epätoivon vallassa: "Tämän blogin aikana ollaan kuunneltu läpi yli sata äänikirjaa, joten yksi suomenruotsalainen professori ei minua lannista! Jos äänikirja aloitetaan, se kuunnellaan myös loppuun, kuten aina ennenkin!"

Carpelanin maalaileva ja tunnelmoiva, kaikkea muuta kuin juonivetoinen tai selkeä kerrontatyyli sai minut pitkästymään ja turhautumaan. En jaksanut keskittyä tippaakaan. Moni tästä pitää, mutta minä en kuulu heihin. Kuuntelin Kesän varjot loppuun ihan vain omaa jääräpäisyyttäni. Luojan kiitos en kuitenkaan ole ainoa kerettiläinen kirjabloggari, jonka Carpelan on ajanut hulluuden partaalle; Pienen kirjaston Katrilla on myös hyvin samanlaisia kokemuksia tästä Finlandia-palkitusta kirjailijasta.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Normaali, Graeme Cameron





Koukuttavin kirja aikoihin


Graeme Cameronin Normaali (julk. 2015) on kirja, johon tarttuminen epäilytti, kiitos traumaattisen Amerikan Psyko -kokemukseni. Ajattelin, että jos vuonna 1991 kirjoitettu tarina murhaajapsykopaatista oli minulle noinkin kova koettelemus, ei näin tuore kirja samasta aihepiiristä voi olla ainakaan millään lailla helpompi tai miellyttävämpi elämys. Varsinkin kun heti teoksen kannessa lukee: "Tosiasiassa kidutan ihmisiä. Teen juuri sitä". 
- Yyyh. Nyt ei vaikuta lainkaan hyvältä.

Olin kuitenkin väärässä. Cameronin kiitelty esikoisteos ei keskittynytkään väkivaltaan, vaan syventyi ennen kaikkea kaappaajan ja kaapatun välisiin psykologisiin peleihin, jotka toivat mieleen tositapahtumiin perustuvan 3 096 päivää -kirjan. Raakuuttakin toki oli, mutta sillä ei mässäilty läheskään niin paljon, kuin Amerikan Psykossa, ja kaiken kaikkiaan Cameronin luoma päähenkilö oli huomattavasti inhimillisempi, kuin Ellisin Patrick Bateman. Lisäksi Cameronin kirjassa ei ollut puuduttavia suvantoja, toisteisuutta tai turhaa jaarittelua, toisin kuin tiivistystä kaipaavassa Amerikan Psykossa. Normaalin juoni oli juuri sopivan napakka ja yllätyksellinen.

Kirjojen keskellä -blogin Maija ei pitänyt Normaalista tippaakaan. Itse olen kuitenkin täysin eri linjoilla. Minusta Cameron kirjoitti sujuvasti, ja hänen tekstissään oli niin hyvä imu, että ahmin tämän 348-sivuisen trillerin yhdessä vuorokaudessa. Ja se on minun tapauksessani jotain todella poikkeuksellista.

maanantai 8. elokuuta 2016

The 5 Love Languages - The Secret to Love That Lasts, Gary Chapman





Jos aiot lukea elämäsi aikana vain yhden parisuhdeoppaan, lue tämä!


Your emotional love language and the language of your spouse may be as different as Chinese from English.

Harvoin, jos koskaan mitään opasta lukiessani olen kokenut yhtä monta ahaa-elämystä, kuin parisuhdeterapeutti Gary Chapmanin The 5 Love Languages -teoksen (julk. 1992) parissa. Tämä viidellekymmenelle eri kielelle käännetty, maailmanlaajuisesti kymmenen miljoonaa kopiota myynyt bestseller on todellakin menestyksensä ansainnut. 

Teos on saatavilla myös suomeksi nimellä Rakkauden kieli, kuten Väestöliiton sivuilta käy ilmi. Ja aivan kuten Väestöliiton johtaja Heli Vaaranen, myös minä haluan nostaa The 5 Languages of Loven esiin, sen verran silmiä avaava lukukokemus se on. Tämä selittää vain niin paljon. Niin paljon.

Kymmeniä vuosia parisuhdeterapeuttina työskennellyt Chapman on löytänyt viisi universaalia tapaa, joilla ihmiset rakastavat: sanat, kosketus, laatuajan viettäminen, lahjojen antaminen ja palveluksien tekeminen. Yleensä jokaisella meistä yksi näistä nousee ylitse muiden, mutta osalla ihmisistä voi olla esimerkiksi kaksi melko tasavahvaa tapaa rakastaa. 

Kaikki nämä viisi tyyliä näyttää rakkaus kumppania kohtaan ovat yhtä autenttisia, mutta jos ja kun pariskunnan eri osapuolet puhuvat eri rakkauden kieliä, ei kumpikaan välttämättä tunne itseään rakastetuksi. Syntyy konflikteja, katkeruutta ja jopa vihaa. Tunne torjutuksi tulemisesta. Ja aivan turhaan. 

Chapman kertoo viiden rakkauden kielen löytämisestä seuraavasti:

For years, I helped couples in the counseling office discover what their spouse desired in order to feel loved. Over time, I began to see pattern in their responses. I discovered that what makes one person feel loved does not necessarily make another person feel loved. 
I read over the notes I'd made and asked myself this question: "When someone sat in my office and said, 'I feel like my spouse doesn't love me,' what did that person want?" The answers fell into five categories. I later called them the five love languages.
I started sharing these languages in workshops and study groups. When I did, I saw the light come on couples who suddenly realized why they had been missing each other emotionally. When they discovered and spoke each other's primary love language, it radically changed the emotional climate of their marriage.

The 5 Love Languages on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas kirja, enkä voi kylliksi suositella sen lukemista. Teos on elävästi kirjoitettu, kannustava ja ratkaisukeskeinen, ja sisältää myös "The 5 Love Languages - Profile for Couples" -testit, joiden avulla kukin pari voi hahmottaa, mitkä ovat heille ne luontevimmat tavat rakastaa. Chapmanin mukaan on harvinaista, että pariskunnan molemmat osapuolet puhuisivat samaa kieltä luonnostaan, mutta se ei haittaa, koska jokainen rakkauden kieli on opittavissa.

Chapman käyttää tästä esimerkkinä itseään ja vaimoaan Karolyniä, jonka kanssa Chapman on ollut naimisissa yli 45 vuotta. Chapman itse reagoi positiivisimmin suullisiin rakkaudenosoituksiin, vaimo puolestaan arvostaa eniten palveluksia. Niinpä Chapman imuroi heidän talonsa säännöllisesti, jotta vaimo tuntisi itsensä rakastetuksi. Kiitokseksi siivouksesta hän saa kuulla tyytyväiseltä vaimoltaan: "Rakastan sinua". Näin kumpikin tuntee itsensä rakastetuksi.

Meeting my wife's need for love is a choice I make each day. If I know her primary love language and choose to speak it, her deepest emotional needs will be met, and she will feel secure in my love. If she does the same for me, my emotional needs are met.


perjantai 5. elokuuta 2016

Oneiron, Laura Lindstedt





Tarkastelussa vuoden 2015 Finlandia-voittaja


Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron (julk. 2015) on teos, joka on herättänyt kirjabloggarien keskuudessa pääosin suurta ihastusta. Huolella ja kunnianhimoisesti rakennettu, poikkeuksellisen monisyinen tarina on saanut useimmat lukijansa haukkomaan henkeään ihastuksesta. 

Näitä ylistyssanoja lukeneena lähdin itsekin suurin odotuksin mukaan seitsemästä eri maasta ja seitsemästä hyvin erilaisesta elämäntilanteesta tulevan naisen viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen. Ennen kaikkea minua kiinnosti lupaus fantasiasta. Lukeehan heti kirjan kannessa: "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista". Minua kiinnosti ajatus päästä spekuloimaan sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. 

Valitettavasti fantasia ei kuitenkaan ollut kovinkaan suuressa roolissa tässä sinällään kaikessa poikkeuksellisuudessaan mielenkiintoisessa romaanissa. Sen sijaan keskityttiin siihen, miten kukin tarinan päähenkilöistä on (kurjan) elämänsä elänyt, ja miten he ovat kuolleet. Pääosassa ei siis tarkalleen ottaen ollutkaan se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vaan menneen elämän muistelu. 

Misos + andros


Se mikä minua näissä elämäntarinoissa häiritsi, oli kitkerä misandrian sivumaku. Oneiron suorastaan vilisee tavalla tai toisella kelvottomia, petollisia, saavuttamattomia tai kertakaikkisen pahoja miehiä. Pitkälti kenelläkään kuolleista naisista ei ole lähdön hetkellä onnellista parisuhdetta tai muuta positiivissävytteistä kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. 

Ainoan muistamani poikkeuksen tähän sääntöön muodosti Rosa Imaculadan side hänen pieneen Davi-poikaansa. Toki tämänkin pojan isä oli poissa kuvioista, ja Rosa oli yksinhuoltaja:

Miehestä ei sen koommin kuultu. Puhelinnumero jonka hän Rosalle jätti oli väärä.

Kaiken kaikkiaan nämä naiset ovat yksinäisiä, petettyjä tai jopa kuolleet miehen käden kautta. Uhriuttaminen paistaa läpi, aivan kuten Marjatan blogissa Oneironia kommentoinut Tiukukin osuvasti kirjoittaa:

Nais- mies -asetelma Oneironissa oli mustavalkoinen. Miesten hallitsemassa pahassa maailmassa naiset löysivät lohdun, rakkauden ja eroottisen ilon toisistaan.

Kiinnostustasoni epävaikaisuudesta


Jos tämä miesviha jätetään syrjään, on Oneiron sangen luettava teos, mitä nyt performanssitaiteilija Shlomith sai minusta liikaa huomiota verrattuna muihin päähenkilöihin, ja tämän vuoksi oma lukunautintokäyräni muodostui U:n malliseksi. 

Aloitus oli vahva, ja lopussa teksti veti hyvin. mutta keskivaiheen loputon tarinointi Shlomithin elämästä ja taiteesta alkoi todella puuduttaa minua. Paljon ennemmin olisin lukenut lisää vaikkapa itävaltalaisesta Ulrikesta tai brasilialaisesta Rosasta. Oneironin puolessa välissä tekikin mieli vetää kannen "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista" -slogan yli, ja kirjoittaa tilalle "Ankea tarina anorektisesta performanssitaiteilijasta".

Mitä Lindstedtin monikerroksiseen kirjoitustyyliin tulee, arvostan suuresti sitä, miten huolella ja lähteitä säästelemättä hän oli tarinansa koonnut. Lindstedtistä kyllä huomaa, että akateeminen tapa kirjoittaa monia eri lähdeviitteitä käyttäen on tuttu, aivan kuten kansiliepeestä löytynyt tieto työn alla olevasta väitöskirjasta antoi olettaakin. Oneironissa oli mukana jopa buddhalaisia sitaatteja, josta iso plussa, ja lisäksi viittaukset populaarikulttuuriin (Kuudes aisti & The Others -kauhuelokuvat) virkistivät. 

Kaiken kaikkiaan voisin todeta, että Oneiron ei noussut suosikkikirjojeni joukkoon, mutta en kadu sen lukemista. Sillä oli hetkensä.

maanantai 1. elokuuta 2016

Lopotti, Tommi Kinnunen





Kun tarina on liian raskas


En yleensä juuri jaksa innostua kotimaisista, vakavalla poljennolla kerrotuista tarinoista, joista ei löydy fantasiaa tai muuta lisämaustetta. Ne kun saavat minut lähinnä pitkästymään ja laskevat mielialaani. Tommi Kinnusen esikoisromaani, Neljäntienristeys, teki kuitenkin vaikutuksen jopa minuun mitä suuremmissa määrin, kiitos yllätyksellisen juonen, joka jaksoi pitää mielenkiintoani yllä. Valitettavasti Neljäntienristeyksen sukusaagaa jatkanut Lopotti (julk. 2016) ei yltänyt samaan. 

Kuuntelin Lopotin kyllä tunnollisesti loppuun asti, mutta se ei ollut minun tarinani. Kirjan päähenkilöistä Helena oli liian katkera, Tuomas taas muuten vain turhan epäonninen. Jos näistä kahdesta pitäisi valita se kiinnostavampi hahmo, olisi se toki Tuomas, koska hän sentään yritti tarinan loppupuolella toteuttaa suurta, yhteiskunnalliseltakin kannalta mielenkiintoista unelmaansa, tosin se(kin) päättyi huonosti. Voihan ankeuden ankeus. 

Tarkennuksena sanottakoon, että pidän siitä miten Kinnunen kirjoittaa, mutta en siitä, mistä hän kirjoittaa. Kerronta on elävää ja taidokasta, mutta se kuljettaa henkilöhahmoja liian ikäviin suuntiin.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Amerikan Psyko, Bret Easton Ellis






"Normaali myötätunnon tuntemisen kyky oli kadonnut minusta kokonaan"


Evil begins when you begin to treat people as things.
- Terry Pratchett

Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko (American Psycho, julk. 1991) on teos, jolle lankeaa kyseenalainen kunnia olla ensimmäinen kirja, jonka harkitsin lopettavani kesken siksi, että se oli liian raaka. Toisinaan on tulee vastaan teoksia, jotka haluan jättää tai jätän lukupuoliin, koska ne ovat liian tylsiä. Tämän modernin Tri Jekyll & Mr Hyde -tarinan kohdalla lopettamisaikeeni perustuivat kuitenkin puhtaaseen vastenmielisyyteen. 

Minusta ei ole missään määrin kiehtovaa lukea, miten kirjan päähenkilö kaivaa silmät kodittoman miehen päästä, ja ruhjoo hänen pienen koiransa. Tuo kohtaus oli mahdollisesti iljettävin, jonka olen koskaan mistään kirjasta lukenut, ja sen jälkeen harkitsin tosissani Amerikan Psykon hylkäämistä lukukelvottomana. Jatkoin lähinnä siksi, että kyseessä on kuuluisa klassikko. 

Kauhuelokuvia, verisiäkin, on toki tullut katsottua, mutta silti Amerikan Psyko onnistui yllättämään minut graafisuudellaan. On jotenkin eri asia katsoa Saw:in kaltaisia splattereita, koska silloin tietää mitä odottaa, ja katseen voi aina kääntää pois jos ja kun alkaa tuntua liian pahalta. Mutta tämä, ulkoasultaan hillitty, neljännesvuosisadan ikäinen klassikkoteos oli aivan yhtä paha kuin nykyajan verinen K18-kauhu, ja formaatista johtuen minun oli pakko kahlata läpi ne inhottavimmatkin kohtaukset. En todellakaan odottanut näin graafista ja psykologisesti vastenmielistä lukukokemusta. 

Vielä tarinan alussa en osannut aavistaa mitään, ajattelin vain, että tässähän on ilmiselvästi Tuomas Vimman amerikkalainen esikuva erinäisillä Hunter S. Thompson -vaikutteilla maustettuna. Kirjan keskeisiä teemoja kun olivat kerskakuluttaminen luksustuotteita yksityiskohtaisesti listaten, sekä raivokas päihteiden ja alkoholin sekakäyttö. Välillä en itse asiassa edes pystynyt erottamaan Ellisin tekstiä Vimman esikoisen, Helsinki 12:ta kerronnasta, joka on vielä selkeästi muistissani. Sanoisinkin, että jos Vimma ei ole ottanut vaikutteita Ellisiltä, syön hattuni. 

..Mutta sitten Ellis menikin astetta pidemmälle, ja lisäsi juoneen snuff-twistin kasalla puukkoja, naulapyssyjä, aseita ja kalkkia. Siitä alkoi vastenmielinen kierre, joka jatkui kirjan sekavaan loppuun asti. Lopultakaan ei selvinnyt, olivatko murhat tarinan sairaan päähenkilö Patrick Batemanin mielikuvitusta vai todellisuutta, mutta yhtä kaikki tämä kertomus todella koetteli sietokykyni rajoja. Ei ihme, että Amerikan Psykon on väitetty inspiroineen myös tosielämässä tapahtuneita murhia.  

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Värittömän miehen vaellusvuodet, Haruki Murakami






Ensikosketukseni japanilaisen kirjailijaneron tuotantoon


Hienovireisellä kerronnallaan ja maagisella realismillaan kansainvälisen yleisön hurmannut Haruki Murakami on ollut minulle toistaiseksi tuntematon suuruus. Ainoastaan Norwegian Woodin elokuvaversio on tullut joskus katsottua, muuten olen seurannut tämän japanilaissensaation voittokulkua vain matkan päästä.

Nyt silmiini osui kuitenkin äänikirjaversio Murakamin teoksesta Värittömän miehen vaellusvuodet (julk. 2014), joten päätin vihdoin ottaa selvää, mistä kaikki oikein puhuvat.

Kuuntelukokemuksena tämä 36-vuotiaan Tsukuru Tazakin sovintomatka oli sangen rauhallista, jopa meditatiivista kuunneltavaa. Ajoittain hieman puuduttavaa, ajoittain hypnoottisen kaunista. Kirjavalintana juuri tämän teos ei ollut minulle varmaankaan se paras Murakamin tuotannosta, koska hänelle tunnusomainen ja minun suuresti arvostamani maaginen realismi jäi puuttumaan.

Tätä vahinkoa kuitenkin paikkasi hienosti päähenkilön vierailu Suomeen.  Voin rehellisesti sanoa, että se hetki, kun Tsukuru Tazaki käyskenteli Helsingin kaduilla oli yksi hienoimmista, mitä olen pitkään aikaan äänikirjoja kuunnellessani kokenut.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Katso minuun pienehen, Kaj Korkea-aho




Orwellilainen kauhutarina suomenruotsalaisittain


Kun lähdin lukemaan Kaj Korkea-ahon esikoisteosta, Katso minuun pienehen (Se till mig som liten är, julk. 2009), olivat odotukseni korkealla. Olinhan rakastanut hänen Tummempaa tuolla puolen -kirjaansa (julk. 2012), ja tämä esikoinenkin oli saanut Söderströmsin romaanikilpailun kunniamaininnan. 

Jouduin valitettavasti pettymään. George Orwellin Vuonna 1984 -kirjan valvova silmä -tematiikkaa ja Kielletty Hedelmä -elokuvan uskonto vs. nykymaailman maalliset nuoret -teemoja yhdistelevä Katso minuun pienehen ei käynnistynyt oikein missään vaiheessa. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän petyin. Vain yksi tapahtumasarja oli aidosti mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Muuten sivujen kääntely tuntui lähinnä puuduttavalta odottelulta. Juoni oli yksinkertaisesti tylsä, ja tarinan loppukin sangen sekava ja antikliimaksimainen. 

Tämän kertomuksen ongelma on myös se että kaikista kirjan keskeisistä elementeistä on kirjoitettu paremmin jossain muualla. Esimerkiksi pahaksi leimattu, "punasilmäinen" televisiotorni oli minulle vain köyhänmiehen versio Sauronin loimuavasta silmästä, eikä tämän fiktiivisen tarinan uskonnollinen fanaattisuus jaksanut juuri järkyttää, kun luettavaksi on nykyisin tarjolla Usko, toivo ja raskaus -tietokirjan kaltaisiakin teoksia. 

Onneksi Korkea-aho on sittemmin kehittynyt kirjailijana huimasti. Aion ehdottomasti lukea hänen uusimpansa, Pahan kirjan (julk. 2015) heti kuin vain mahdollista.