lauantai 28. helmikuuta 2015

Väinämöisen vyö, Mikko Karppi





Hyvää Kalevalan päivää!


Mikko Karpin Väinämöisen vyö (julk. 2007) on ollut lukulistallani jo pitkään. En enää muista, missä tätä Suomen omaa Da Vinci -koodia minulle kehuttiin, mutta sen verran vahvan muistijäljen tapahtuma kuitenkin mieleeni jätti, että teos lähti mukaani kirjaston dekkarihyllystä jokin aika sitten, ja julkaisen bloggaukseni siitä - kuinkas muutenkaan - nyt Kalevalan päivänä. Karpin Kalevalasta johdettu seikkailutarina kun toimii erinomaisena muistutuksena siitä, että kansalliseepoksemme on edelleen ajankohtainen, innostava ja kaikin puolin elinvoimainen teos.

Kovin nopeasti en Väinämöisen vyötä saanut selätettyä, kiitos teoksen massiivisen sivumäärän, joka lähenteli seitsemääsataa. Salapoliisitrilleristä tunkeutuvan fantasian kautta aina porttifantasiaksi asti yltynyt tarina oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Oudoista rituaalimurhista liikkeelle lähtenyt värikäs seikkailu kun jaksoi viihdyttää loppupään erämaavaellussuvantoja lukuun ottamatta lähes koko ajan; ensin revittiin kännyköistä akkuja matkapuhelinpaikannuksen estämiseksi, ja jo hetkeä myöhemmin tulkittiin kalevalaisia säkeitä päreenvalossa. Erityisesti pidin kirjan alkupuolen uhkaavasta ja salaperäisestä tunnelmasta, jonka aikana arkitodellisuus ja Kalevala kohtasivat verisesti:

Tuoreen jääpeitteen keskeltä kohosi ruskeatukkainen päälaki, joka oli saanut kuuraisen peitteen kylmässä yössä. Tytön alaston ruumis näkyi hauraan ohuen jääpeitteen lävitse. Kaikki muu oli niin rauhallista, että näkyä olisi voinut verrata groteskiin tatuointiin vastasyntyneen iholla. 

Riitta Muurinen oli nähnyt useita kuolleita ihmisiä opiskeluaikanaan. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, hän huusi. Samalla luvattu lumisade alkoi laskea ensimmäisiä hiutaleitaan kuin hautaseppelettä tämän rivon näyn ylle.

Kun kirjan sankarit siirtyivät tarinan loppupuolella Kalevalan puolelle, muuttui meno verkkaisemmaksi ja aloin kaipaamaan tiiviimpää kerrontaa, mutta onneksi sentään kirjan lopussa piili jälleen virkistävä yllätys. 

"- Pystytkö jatkamaan? - En kyllä ajatellut tähän paaluttaa, Juha sanoi tuskaisen oloisena. - Vaikka rantatontti olis kyllä kiva." 


Väinämöisen vyön vahvimpia puolia olivat ehdottomasti sopivan ronskit ja sympaattiset henkilöhahmot, joista merkittävä osa vieläpä puhui leveää pohjalaismurretta. Kaiken kaikkiaan kirjan tunnelma olikin monesti mukavan letkeä, ja kieli herkullista:

- Mikä se osoote olikaan? Seppo kysyi Katrilta.
- Hallituskatu 1. Se on ihan lähellä Senaatintoria.
- No joo, eiköhän me sinne keriitä, Seppo sanoi ja ohitti edellään ilman valoja ja järjellistä suuntaa ajavan uudehkon kaupunkimaasturin. - Nuata pässikärryjä on maailmas aivan liikaa.

- Vähäänkyröön vai? Saarinen kysyi.
- Vähäänkyrööhin, Seppo korjasi. - Jos ereheyt nuan väärin siälä sanomahan, niin luultavasti saat puukoosta.
- Vähäähinkyrööhin, Saarinen väänsi ja ojensi lappusen Juhalle taakse. - Menikö oikein?
- Tarpeeksi oikeen jotta selviät mustalla silmällä ja parilla katkenneella kylkiluulla, Seppo vastasi.
Sepon juotettua japaninkamelinsa matka jatkui kohti pohjoista.

Pohjalaismurteen lukeminen teki oloni kotoisaksi, koska äitini suku on Pohjanmaalta, ja olen itsekin viettänyt siellä paljon aikaa. Pisteet Karpille tästä persoonallisesta kieliratkaisusta! Tämä kirjailija tulee pysymään lukulistallani jatkossakin.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Kuusi kohtausta Sadusta, Leena Lehtolainen






Kun kirjan päähenkilö nyppii, on tarinasta vaikea nauttia


Kuusi kohtausta Sadusta (julk. 2014) oli minulle elämäni toinen Leena Lehtolaisen kirjoittama teos. Vuosia sitten kuuntelin läpi varsin sujuvan ja mukaansatempaavan Maria Kallio -dekkarin, jonka parissa muistan viihtyneeni hyvin, vaikka en etsivätarinoiden suurkuluttuja olekaan. Tällä kertaa vuorossa olikin sitten jotain aivan muuta: kuvitteellisen naistaiteilija Satu Savinaisen elämästä kertovan näytelmän tekemistä ja esittämistä kuvaava romaani, tietynlainen fiktiivinen elämänkerta.

Mukana oli ajankohtaista pohdintaa julkisuudenhenkilön yksityisyyden rajoista ja naisen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Paljonko on viisasta paljastaa itsestään suurelle yleisölle? Sietääkö yhteiskunta miesten omaneduntavoittelua paremmin kuin naisten vastaavia pyrkimyksiä? Koskeeko naisia edelleen erilainen moraalikoodisto kuin miehiä?

Tämä kaikki oli sinällään hienoa. Kuusi kohtausta Sadusta on toden totta ajankohtainen ja poikkeuksellisen persoonallisesta näkökulmasta kirjoitettu teos, joka herätti minussa paljon ajatuksia ja tunteita. Valitettavasti vain nuo tunteet olivat lähinnä negatiivisia. 

Ongelmaksi muodostui kirjan samanaikaisesti raskas ja pisteliäs, sekä jollain tapaa katkerakin poljento. Erityisesti päähenkilö, Satu, vaikutti lähinnä itsensä aivan liian vakavasti ottavalta, kylmältä egoistilta. En kerta kaikkiaan pystynyt pitämään hänestä. Tuntui, että Satu oli koko ajan tyytymätön aivan kaikkeen, ja yksinkertaisesti vihasi koko maailmaa. Lukijana toimineen, sinällään pätevän Krista Putkonen-Örnin uutislukijamaisen vakava, surumielinen ääni ja tekstin lähes kauttaaltaan kirjakielimäinen, kuiva kirjoitusasu vielä viimeistelivät (yli)vakavan efektin.

Vasta aivan tarinan loppumetreillä Sadusta alkoi säteillä läpi hieman inhimillisyyttä ja lämpöä, jonka seurauksena pystyin vihdoin astumaan askeleen lähemmäs hänen sisäistä maailmaansa. Tuolloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Varsinkin, kun tarinan päätös, johon matkan varrella oli viritelty pientä "tässä on ehkä tapahtunut rikos" -jännitettä, ei tarjonnut minkäänlaista twistiä tai wow-efektiä, vaan oli lähinnä ankea ja ennalta-arvattava mahalasku. Olisin ehdottomasti odottanut Lehtolaisen kaltaiselta dekkarimatriarkalta joko huomattavasti kekseliäämpää loppuratkaisua, tai sitten täydellisen pesäeron tekemistä koko salapoliisiromaanigenreen.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? Ihminen, Suomi ja maailmankaikkeus pylpyröinä, Jyrki Liikka






Graafisia esityksiä ihmiselämän pienistä ja suurista ilmiöistä


Parhaiten Alivaltiosihteeri-ryhmästä tunnetun Jyrki Liikan Missä sateenvarjo on, kun sitä tarvitaan? -teos (julk. 2014) lähti kirjastosta mukaani hetken mielijohteesta, kiitos onnistuneen näytteille asettamisen. En ollut kuullut tästä lähinnä sarjakuvateokseksi luokiteltavasta kirjasta aikaisemmin mitään, mutta hauska ja raikas kansi voitti minut puolelleen.

Muun muassa pesukoneen korjaamista, elokuvissa käyntiä ja uudenvuoden lupauksia käsitellyt teos otti kantaa niin elämän pieniin (sipsipussin täyttöaste) kuin suuriinkin (maailmankaikkeuden koostumus) asioihin varsin napakasti. Monimuotoisten ja mielikuvituksellisten grafiikoiden sisältö sai minut naurahtamaan kerran jos toisenkin.

- Kiitos tästä, Jyrki!


Tämähän toki koskee pitkälti kaikkia maaseudulla sijaitsevia asumuksia.

Liikka taitaa olla Mac-miehiä?

Itse en käytä tätä viestintäkoodistoa, mutta jos vastaantulija lähestyy minua
liian läheltä keskiviivaa, saattaa tarkkasilmäinen kanssa-autoilija
kylläkin lukea huuliltani melkoisen kirosanaryöpyn.

Troll troll troll.

No tietty.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Sankarin tuhannet kasvot, Joseph Campbell





Kirja, joka innoitti George Lucasin luomaan Star Warsin


"Myytti johdattaa syvällisten, elävien vertauskuvien avulla sielun ja sydämen perimmäisen salaisuuden äärelle, mysteerin joka täyttää kaikki olennot ja ympäröi niitä."

Maailmankuulun myyttitutkija Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot (The Hero with a Thousand Faces, julk. 1949) on teos, johon tuskin olisin tarttunut ilman väitöskirjaopintojani, mutta joka osoittautui paitsi informatiiviseksi, myös varsin viihdyttäväksi tuttavuudeksi. Se on nimittäin täynnä toinen toistaan kiehtovampia tarinoita lukemattomista eri maailmankolkista ja kulttuureista, ja monesti nämä myytit vieläpä yhdistetään freudilaiseen psykoanalyysiin.


Yhdeksi lempitarinoistani nousi hindujen mytologiaan
kuuluva kertomus Shivan ja Parvatin rakkaudesta.
(www.eprarthana.com)


Ero - initiaatio - paluu


Vertailevalla otteella kirjoitettu Sankarin tuhannet kasvot rinnastaa monomyytin kautta toisiinsa muun muassa Herakleen, Muhammedin, Krishnan, Jeesuksen, Buddhan, Väinämöisen, Kamar al-Zamanin ja Oidipuksen. Kaikkien näiden myyttisten sankarien tarinoista voidaan Campbellin mukaan löytää enemmän ja vähemmän muunneltuna seuraavanlainen perusjuoni:

Mytologinen sankari lähtee houkuteltuna, eksytettynä tai sitten vapaaehtoisesti arkisesta kotimajastaan tai -linnastaan seikkailun kynnykselle. Siellä hän kohtaa kuin unessa yliluonnollisen olennon, joka vartioi rajakohtaa. Sankari saattaa voittaa tai saada puolelleen tämän voiman ja päästä elävänä pimeyden valtakuntaan (taistelemalla veljeään tai lohikäärmettä vastaan, uhrin tai taian avulla) tai vaipua vastustajansa surmaamana kuolemaan (silvottuna tai ristiinnaulittuna). 

Sen jälkeen sankari kynnyksen tuolla puolen kulkee vieraiden mutta silti merkillisen tutunomaisten voimien maailman halki. Jotkut niistä uhkaavat häntä pahasti (koetukset), toiset taas antavat hänelle maagista apua (auttajat). Kun sankari saapuu mytologisen kehän aallonpohjaan, hän läpikäy viimeisen koetuksen ja saa palkintonsa. Riemuvoitto voidaan kuvata sellaiseksi, että sankari yhtyy seksuaalisesti maailman äitinä esiintyvään jumalattareen (pyhä avioliitto), että isä-luoja tunnustaa hänet (sovitus isän kanssa) tai että hän itse kohoaa jumal-olennoksi (apoteoosi). Toisaalta voitto voi merkitä - jos tuonpuoleisen voimat ovat pysyneet hänelle vihamielisinä - että hän varastaa lahjan jota on tullut hankkimaan (morsiamen tai tulen ryöstö). Olennaista on, että sankarin tietoisuus ja sen myötä oleminen laajenee (valaistuminen, kirkastuminen, vapaus). 

Viimeisenä tehtävänä on paluu. Jos tuonpuoleisen voimat ovat siunanneet sankarin, hän lähtee nyt matkaan niiden suojelemana (lähettiläänä); jos eivät, hän pakenee ja häntä ajetaan takaa (pako, johon liittyy muodonmuutos tai esteiden asettelu). Sankarin ylittäessä paluukynnyksen tuonpuoleisen voimien on jäätävä taakse. Hän ilmaantuu takaisin unen valtakunnasta (paluu, ylösnousemus). Hänen tuomansa lahja virvoittaa maailman uuteen elämään (eliksiiri).

Sankarin paluu normaaliin maailmaan ei ole helppo:

Palaava sankari kohtaa ensiksi sen ongelman, että hänen on - saatuaan täyttymyksen näystä sielulleen tyydytyksen - sopeuduttava siihen, että elämän ohimenevät ilot ja murheet sekä banaalisuudet ja äänekkäästi lausutut rivoudet, joita hän joutuu kuulemaan, ovat todellisuutta. Miksi palata sellaiseen maailmaan? Miksi pitäisi yrittää saada intohimojen kalvamia miehiä ja naisia uskomaan ylimaallisen autuuden kokemusta tai edes kiinnostumaan siitä? 

Niin kuin unet, jotka olivat yöllä merkityksellisiä, saattavat päivänvalossa näyttää peräti typeriltä, samoin runoilija tai profeetta voivat havaita esittävänsä järkevien ihmisten tuomioistuimen edessä idiootteja. Helpointa on jättää koko yhteisö saatanan haltuun, vetäytyä jälleen taivaalliseen kallioluolaan ja sulkea sen oviaukko lujasti.

Campbellin uskomattoman laaja tuntemus maailman eri myyteistä, sekä kyky tiivistää niiden yhteiset piirteet parhaimmillaan yhteen selkeään kaavioon teki minuun syvän vaikutuksen. Ei ihme, että myös Star Warsin luonut George Lucas otti inspiraationsa juuri tästä teoksesta:


(www.pinterest.com)



"Kuolleet ovat kaikki jumalat"


Sankarin tuhansien kasvojen loppupuolella, luvussa "Myytti ja yhteisö", Campbell pohdiskeli osuvasti myyttien asemaa nykymaailmassa. Hänen mukaansa myytit ovat ylpeyden, ahneuden, itsekkyyden, individualismin ja kovien tieteiden hallitsemassa nykykulttuurissamme menettäneet voimansa:

..demokraattinen, omista asioistaan päättävän yksilön ihanne, sähkö- ja moottorikäyttöisten koneiden keksiminen ja tieteellisten tutkimusmenetelmien kehitys ovat siinä määrin muuttaneet ihmiselämää, että kaukaisilta ajoilta periytynyt ajaton vertauskuvien maailma on luhistunut. Käyttääkseni Nietzchen Zarathustran kohtalokkaan tuntuisia, uutta aikakautta julistavia sanoja: "Kuolleet ovat kaikki jumalat".

..Erilliset yhteisöt, jotka elävät mytologisella alueella kuin unessa, ovat enää vain riiston kohteita. Ja edistyvissä yhteisöissä itsessään ikivanhan rituaali-, moraali- ja taideperinteen viimeisetkin jäännökset ovat täyden rappion tilassa.

..Nykyään ryhmällä ei ole mitään merkitystä - ei koko maailmallakaan: sitä on vain yksilöllä. Mutta tämä merkitys on kerta kaikkiaan tiedostamaton. Yksilö ei tiedä minne hän on menossa. Hän ei tiedä mikä häntä kuljettaa. Kaikki ihmissielun tietoisen ja tiedostamattoman alueen väliset kommunikaatioyhteydet ovat katkenneet ja olemme haljenneet kahtia.

Myyttien katoaminen nykykulttuurista on suuri menetys, koska ne ovat Campbellin mukaan ihmisten hyvinvoinnille tärkeitä:

Mytologian ja riittien tärkeimpänä tehtävänä on aina ollut tuottaa symboleita, jotka vievät ihmishenkeä eteenpäin, vastapainoksi niille pysyville inhimillisille fantasioille, jotka pyrkivät kahlehtimaan sitä.

..Aikaisemmat sukupolvet selviytyivät psyykkisten vaarojen halki heidän mytologiseen ja uskonnolliseen perinteeseensä kuuluvien symbolien ja henkisten toimintojen opastamina. On aivan ilmeistä, että meidän nykypäivän ihmisten on kohdattava nämä vaarat yksin.

Myöskään uskonnoista ei Campbellin mielestä ole sielunyhteytensä ja yhteisöllisyytensä hukanneiden nykyihmisten pelastajiksi:

Tehtävän suorittamisen edellyttämiä vaatimuksia eivät pysty täyttämään myöskään suuret maailmanuskonnot sellaisina kuin ne nykyään käsitetään. Ne on näet valjastettu ajamaan nurkkakuntien tarkoitusperiä propagandan ja omien saavutusten ylistelyn välineinä.

Vaikka tämä teos onkin jo yli 60 vuotta vanha, ovat Campbellin huomiot minusta edelleen ajankohtaisia. Monesti nimittäin tuntuu, että nykymaailmamme vallitsevia arvoja ovat ennen kaikkea itsekäs voitontavoittelu, kyynisyys ja yleinen nihilismi. Tutkijana ja kirjailijana tunnettu Jari Ehrnrooth puhui tästä osuvasti Helsingin Sanomissa aivan hetki sitten:

Ehrnroothin mukaan 1960-luvulla voimistunut arvomurros, "Suuri Vapautuminen" viimeisteli moraalisen periksi antamisen. "Itsehillinnän, kohtuullisuuden ja sopusuhtaisuuden ihanteet kuopattiin. Alkoi riehakas pako viettikeskeiseen alkukantaisuuteen."

Vapautumisen kultti on muuttunut vastakohdakseen. Uskonto pantiin syrjään arvokeskiöstä ja tilalle astui konsumerismi, tyydyttämättömän kuluttajan rajaton halu ja elämysten jano. Tuotteet, nautintoaineet, jopa tuotemerkit vangitsevat kuluttajat alkukantaisiin riippuvuuksiin.

Sekä Campbell että Ehrnrooth ovat siis syvästi huolissaan nykymaailmassa vallitsevasta arvotyhjiöstä ja itsekeskeisestä minäminäminä-ajattelutavasta, jotka jättävät mielenrauhaa etsivät ihmiset yksin ja tuuliajolle. 

maanantai 2. helmikuuta 2015

Käen kutsu, Robert Galbraith/J.K. Rowling





Tää oli vaan niin huono


Mitä yhteistä on J.K. Rowlingin erinomaisilla Harry Potter -kirjoilla, ja Robert Galbraith -salanimellä julkaistulla Käen kutsu -dekkarilla (The Cuckoo's Calling, julk. 2013)? Eipä juuri mitään. Ja eihän periaatteessa tarvitsekaan olla, onhan kyseessä eri genre ja eri kohdeyleisö. 

Mutta nyt näyttää vain valitettavasti käyneen niin, että lähes kaikki hyvä materiaali on valunut Pottereihin, ja tämä dekkari on saanut vain joitakin jämiä: hieman latinaa sinne tänne, rikoksen jota selvitetään, ja sympaattisen antisankarin päähenkilökseen. Poissa ovat lennokas mielikuvituksellisuus, omaleimainen huumori, sekä yllätyksellinen juoni, joka saa lukijan haukkomaan henkeään. Olen pettynyt.

Käen kutsu oli toki sujuvasti ja elävästi kirjoitettu, mutta sen juoni oli käsittämättömän monotoninen. Vain alussa ja lopussa oli kiinnostavia käänteitä, ja muuten yksinkertaisesti seurattiin, miten elämäänsä totaalisen kyllästynyt yksityisetsivä Cormoran Strike haastatteli murhatun supermallin tunteneita ihmisiä, ja eleli hiljakseen tylsää ja ankeaa arkeaan.

Kyllästyin hyvin nopeasti naisystävästään eronneen Striken loputtomaan tilitykseen siitä, miten rahat ovat lopussa, hän joutuu nukkumaan telttasängyssä toimistossaan, ja kuinka amputoitua jalkaa särkee. On toki hienoa, että päähahmossa on rosoa, mutta kyllä samojen henkilökohtaisten ongelmien toisteiselle märehtimisellekin pitäisi asettaa jotkut rajat. Tunnustan suoraan, että loppua kohti tuli skippailtua lukuja yhä enemmän ja enemmän. Heti, jos lukijana toiminut Eero Saarinen alkoi puhumaan Striken yksityiselämästä, painoin surutta >> -nappia. 

Ja niin joo: arvasin kuka on murhaaja heti alussa.