Ratkaisuja läskeille, Raisa Omaheimo

 

Sisäistetyn läskifobian ytimessä

Luin Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille (2022) jo jokin aika sitten, en vain ole saanut aikaiseksi bloggata siitä. Kirjan mitäänsanomattomuudesta tämä ei kerro. Kun aikoinaan sain äänikirjan kuunneltua, olin juuri menossa syömään tuttuni kanssa. Kirja valui mukaan pöytäkeskusteluihimme kuin huomaamatta. Hehkutin Omaheimoa ruokaseuralleni, ja pohdiskelin ääneen, mahdanko itsekin kärsiä sisäistetystä läskifobiasta.  Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olen myös palannut kirjan pariin uudelleen, kun kaipaan kunnon suunpieksäntää.

Ratkaisuja läskeille ei raflaavasta nimestään huolimatta ole suunnattu vain "läskeille" (Omaheimon suosima termi), vaan ihan kaikille. Omaheimo kirjoittaa osuvasti, hauskasti ja kiinnostavasti elämästä isokehoisena länsimaisessa yhteiskunnassa. Nykykulttuurin tutkimuksesta väitelleenä kiinnostuin erityisesti Omaheimon huomioista liittyen siihen, miten läskit esitetään mediassa. Esimerkiksi elokuvissa läskit kuvataan usein negatiivisessa valossa, joko hassuina ja säälittävinä hedonisteina (Rough Night, 2017) tai vaarallisina (Piina, 1990). Lihava keho voi tuottaa myös suurta häpeää (Gilpert Grape, 1993).

Aivan oma ilmiönsä ovat lisäksi mediassa käytetyt päättömät läskit, eli kuvapankkikuvat anonyymeistä läskeistä, joiden päät on rajattu ulos kuvasta (Headless Fatties). Omaheimo kuvaa ilmiötä näin:

Se kertoo, että lihavuus on niin kamala tila, lihava keho niin kiusallinen asia, ettei kenenkään tarvitse uhrata kasvojaan siitä kertomiseen. Kamalinta on, että nämä päättömät läskit ovat vaatteistaan ulospullistuvia torsoja ilman kasvoja, ilman ääntä, ilman omaa tarinaa. He ovat lihakasoja joita voi ällistellä ja paheksua ja miettiä että en minä kyllä ainakaan.

Ihan kaikkea en Omaheimon teoksesta toki allekirjoita. Esimerkiksi kehopositiivisuuden määritelmä, jonka Omaheimo kirjassaan esittää, on tavallaan ok, mutta vieroksun sen tiukkaa rajaamista vain vähemmistökehoisille kuuluvaksi. Ja kuka saa määrittää, mikä lopulta on vähemmistökeho ja mikä ei? Kuinka läski pitää esimerkiksi olla, että pääsee pujahtamaan kehopositiivisuuden viitan alle? Tätä pohdintaa tehdessäni aioin hetken aikaa käyttää termiä "painoindeksi", mutta olen samaa mieltä Omaheimon kanssa siitä, että painoindeksien käyttö olisi hyvä lopettaa. Kuten Omaheimo toteaa: "BMI on saatanasta".

Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi mukaansatempaavimmista tietokirjoista pitkään aikaan. Lukekaa, lukekaa, lukekaa!

Toimitila, Satu Mattila-Laine

 

Toimihenkilön salainen luonto

Tämän Toimitila-runoteoksen (2023) on kirjoittanut kollegani Satu Mattila-Laine Porin kirjastolta. En tiennyt, että hän työstää runokirjaa, joten tämä teos oli iloinen yllätys. Aiemmin Mattila-Laineelta on ilmestynyt kaksi nuortenkirjaa: Parantola (2015) ja Myyty tyttö (2019).

Tunnistin runoista tutun (kaakeli)rakennuksen, ja pöydän, jonka ääressä siivoojat aina istuvat. Tunnistin työhuoneen. Tunnistin sisäänleimaamisen klo. 8.05 (työaika alkaa klo. 8.00) ja ennen kaikkea viittaukset sisäilmaongelmiin: 

työnnän pääni

hengitän 

ulos

kävelen läpi laattaseinän

en jätä ketään taakse,

vaan työnnän kaiken edelläni,

Laiskamato venyy vieressä

tikapuuhermostonsa varassa,

laasti rapisee 1. kerroksessa,

asiakaskontaktit häiriintyvät,

rouva pyyhkii hämmentyneenä krokolaukustaan

valkoista seinätomua,

viemäri paukahtelee, hapan neste korisee,

haju peittää automaattiovet.

Liian paljon tomua ja tuhkaa,

työmyyrät vaarassa tukehtua verkostoissa

säntäillessään.

Kuuletko: Konttorirotat ja myyrät yskivät.

Pidin erityisesti runoteoksen loppupäästä, jossa päähenkilö muuttuu hitaasti sudeksi, aivan kuten Aalo Sudenmorsiamessa. Tämä susi ei kuitenkaan juokse metsissä muiden susien kanssa, vaan rapistelee pitkine kynsineen työpaikan käytävillä, ja matkustaa työpäivän päätteeksi bussilla kotiin. Miten herkullinen, samaan aikaan ankean arkinen ja toisaalta leikkisästi fantasian puolelle kurotteleva tarina työpäivästä kirjastossa! 

Tapaus, Annie Ernaux

 

Pieni, mutta rankka kirja

Ranskalainen Annie Ernaux (s. 1940) voitti viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Tapaus (L'evénement, 2000).  Kirjassa omaelämänkerrallisesti käsitelty laiton abortti on jälleen ajankohtainen, kuten Yhdysvaltojen viimeaikaiset kehityskulut osoittavat. Eutanasian ohella abortti on yksi vaikeimmista lääketieteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä, ja omiaan luomaan voimakasta polarisaatiota.

Tapauksen kohdalla räjähdysherkkää aihetta onneksi tasapainottaa Ernauxin eleetön ja taitava kerrontatyyli. Alle 90-sivuisen kirja(sen) luki parissa tunnissa. Ja minä olen vieläpä melko hidas lukija. Piti aluksi katsahtaa vain hiukan alkua, mutta äkkiä huomasinkin, että olin jo viimeisillä sivuilla. Kirjan kesken jättäminen ei ollut vaihtoehto. En erityisemmin pitänyt 23-vuotiaasta päähenkilöstä (eli Ernauxista), sillä tämän käytös oli ajoittain varsin holtitonta ja manipuloivaa. Toisaalta Ernaux ei ainakaan yrittänyt silotella tai kaunistella tarinaansa.

Tällaisesta kirjasta bloggaaminen on vaikeaa. Ainakin jos ei halua alkaa ottamaan kantaa julkisesti. Kommentoinkin nyt vain sen verran, että olipa abortti kielletty tai ei, siihen linkittyy aina paljon hankalia kysymyksiä ja ilmiöitä. Laittomuus johtaa esimerkiksi Ernauxin kaltaisiin, monesti vaarallisiin tilanteisiin, joissa abortti haetaan muualta kuin lääkäriltä. Lisäksi Yhdysvalloissa esiintyy nykyisin tapauksia, joissa keskenmenon kärsineet naiset eivät saa asianmukaista hoitoa, koska heitä ja heidän lääkäreitään voitaisiin epäillä aborteista. Toisaalta taas herää kysymys, kuinka pitkälle kehittyneitä raskauksia on eettistä enää keskeyttää? Kuka osaa vetää rajan oikein tässä asiassa?

Ernauxin tapauksessa raskaus ehti pitkälle ennen aborttia, mikä teki kirjan lukemisesta astetta karmivampaa. Toki ironisesti syy abortin viivästymiseen oli Ernauxin kohdalla juurikin abortin kieltävässä lainsäädännössä. Sittemmin Ernaux on saanut kaksi poikaa. Kirjan lopussa hän toteaa:

Nyt tiedän, että minun oli käytävä läpi tuo koettelemus ja uhraus osatakseni haluta lapsia, voidakseni hyväksyä väkivallan, jota suvunjatkaminen keholleni tarkoittaa, ja ryhtyäkseni vuorostani sukupolvien läpikulkupaikaksi.