keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ebola-Helsinki, Taavi Soininvaara



Nyt tihkaisi ja pahasti


Taavi Soininvaaran esikoisteos, Ebola-Helsinki (julk. 2000), tarjosi minulle elävän muistutuksen siitä, että perus-trillerit eivät ole minun juttuni. Ilman vahvaa omaäänisyyttä ja räiskyvää persoonallisuutta pitkästyn hyvin nopeasti, koska minulle normi-ajojahti ei tarjoa mitään kokemisen arvoista. Olen havainnut, että trillerin henkilögallerian ja juonen pitääkin olla tavallista oudompi, pelottavampi tai särmikkäämpi (vrt. esimerkiksi Stieg Larssonin Millenium-trilogia, Leonie Swannin Murha laitumella tai Outi Pakkasen Julma Kuu), jotta jaksaisin innostua. Nyt en valitettavasti innostunut. 

Etukäteen oletin Ebola-Helsingin olevan sisällöltään takavuosien menestyselokuvan, The Outbreakin, (ilm. 1995) kaltainen. Oli se sitten maailman nykyisen Ebola-tilanteen huomioon ottaen korrektia tai ei.

Noh, ei hätää. Soininvaara piti Ebola-viruksen huolellisesti koeputkissa, ja työnsi sen visusti taka-alalle. Ei siis tarvetta Morgan Freemanille ja Dustin Hoffmanille tällä kertaa. Tämä tarina oli laimeine viruskauppaviritelmineen ennemminkin Juhana Helmenkalastajan ja Jethro Rostedtin alaa. Kai siinä lopussa joku autokin räjäytettiin, mutta itse olin siinä vaiheessa jo puoliunessa. 

P.S.

Ei kannata koota ylisuurta henkilögalleriaa, ja sitten kutsua jokaista hahmoa jollakin todella persoonattomalla ja huonosti mieleen muistuvalla sukunimellä (Ketonen, Jalava, Siren..). Vähemmästäkin lukija kettuuntuu.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Liisan seikkailut ihmemaassa, Lewis Carroll


Kannen kuvitus: Tove Jansson.


Maailman kuuluisin nonsense-satu


Miten nostalginen olo! Kuuntelin juuri Lewis Carrollin klassikkosadun, Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice in Wonderland, julk. 1865), ikivanhana kasettiäänikirjana. Kuten asiaan kuuluu, oli äänimaailma hieman kohiseva, ja aina välillä piti toden totta kääntää kasettia, jotta tarina voisi jatkua.

Näinä MP3- ja CD-äänikirjojen aikoina tällainen kuuntelukokemus alkaa olla hyvin harvinainen. Nyt kuitenkin pääsin tunnelmoimaan, kiitos kirjaston ulko-oven luona olleen "Ota tästä" -poistopisteen. Ja pakkohan tilaisuuteen oli tarttua, onhan kyseessä sentään yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista satukirjoista, tai no, itse asiassa ylipäätään kirjoista. Boksin takakannen esittelytekstissä teoksen menestystä verrattiin Raamattuun, mikä kertoo melko paljon.

Äänikirja ei tehnyt oikeutta


Viihdyin Liisan parissa ajoittain erinomaisesti, välillä taas tuskastuin liian nopeasti eteenpäin laukkaavaan ihmemaa-turneeseen. Tuntui, että asioita ei kuvailtu tarpeeksi, ja otettiin vain pintaraapaisu sieltä, toinen täältä, ja poloinen mieleni oli kuin taskunauristaan huolestuneena vilkuileva valkoinen kani: aina myöhässä.

Tämä efekti on minulle tuttu myös taannoin kuuntelemastani Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva -äänikirjasta.  Molemmissa tapauksissa syytän paitsi oman keskittymiseni puutteellisuutta (samanaikainen autolla ajo tai joogaharjoituksen tekeminen), myös tarinalle huonosti sopivaa formaattia. Molemmat sadut kun on julkaistu alun perin kuvitettuina, ja tämä taso jää äänikirjaa kuunnellessa luonnollisesti uupumaan. Juuri nyt minusta tuntuukin, että seuraavalla kerralla haluan tippua kaninkoloon mieluiten Tim Burtonin ohjaamana, tai vähintään hyvän ja runsaan kuvituksen kera.

"Neljä kertaa viisi on kaksitoista"


Liisan seikkailut ihmemaassa mielletään nonsense-kirjallisuuden kulmakiveksi: arvoituksia vailla vastauksia, odottamattomia ja epäloogisia tapahtumia, tarina vailla merkitystä.. Tässä värikkäässä ja yllätyksellisessä unitarinassa olikin selvästi havaittavissa runsaasti ainakin näennäisesti nonsensemaisia elementtejä, sitä ei käy kieltäminen.

Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että myös äkkiseltään katsottuna sattumanvaraisille tai epäloogisille tapahtumille ja elementeille löytyy aina merkitys. Carrolin (aka. Charles Lutwidge Dodgsonin) tapauksessa näennäisen nonsensen takaa uskotaan löytyvän muun muassa halu kirjoittaa matematiikkasatiiri, olihan kirjailija koulutukseltaan matemaatikko. Muun muassa monet teeseurueen arvoitukset ja irvikissan hymy voidaan nähdä matemaattisina anekdootteina.


Neljännesvuosisadan ikäinen kasetti, ja toimii edelleen. Itse asiassa paremmin,
kuin monet naarmuuntuneet CD-äänikirjat.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Bonkers: My Life in Laughs, Jennifer Saunders





Lempikomedienneni elämänkerta


Muistan edelleen elävästi sen myöhäisillan, kun katsoin ensimmäisen Absolutely Fabulous -brittikomediasarjan jaksoni. Elettiin 90-lukua, ja olin vasta ala-asteella. Silti repeilin hysteerisesti naurusta, kun Edina ja Patsy sekoilivat hyvin menneen muotinäytöksen jälkimainingeissa vailla mitään tolkkua. Naisparivaljakon elämöinti meni kerta kaikkiaan niin yli, että en voinut kuin hekottaa. Ennen kuin pilottijakson lopputekstit alkoivat pyöriä vanhan kuvaputkitelevision ruudussa, tulivat nukkumassa olleet vanhempani valittamaan minulle, että eivät saa unta, kiitos seinän takaa kuuluvan huutonauruni. 

Se oli rakkautta ensityrskähdyksellä: Tuosta illasta eteenpäin olen ollut suunnaton AbFab-fani, ja vuosien saatossa olen kerännyt DVD-hyllyyni kaikki sarjan kaudet ja erikoisjaksot. Myönnän myös suoraan, että olen katsonut useimmat jaksot niin monta kertaa, että osaan vuorosanat pitkälti ulkoa. Minulle oli siis itsestään selvää ostaa Jennifer Saundersin Bonkers: My Life in Laughs -elämänkertakirja (julk. 2013), onhan kyseessä sentään lempikomediasarjani luoja ja pääosan esittäjä.

Bonkersissa Saunders tiivistää osuvasti syyt AbFab:in menestykseen:

What I love about Patsy and Edina is that they give you a chance to say and do all the things you never really would. Eddie and Patsy can say the unthinkable. Eddie and Patsy can park on pavements, shout at people who annoy them, wear inappropriate clothing and fall over drunk in the street. They can be as cruel and callous as they like. They can be rude about celebrities, fashion and niceness, and they can be wicked to Saffy.

And yet, Saffy tortures her mother as much as her mother tortures her. Because actually, without her mother there, Saffy has got nothing to shout about and no identity of her own. She's defined by what her mother isn't and hasn't been, and in this way her mother gives her life a purpose, and that purpose is to be horrible to her.

The heart of the show isn't the drinking and smoking and partying. It's the painful ménage á trois of Eddie, Patsy and Saffy. The jealousies. The hatreds. And, most crucially, the need to be loved.

Minulle Jennifer Saunders on aina ollut yhtä kuin Edina Monsoon. Bonkersin myötä horisonttini laajeni kuitenkin merkittävästi. Tämä nainenhan on tehnyt vaikka mitä! Erityisesti Saundersin Dawn Frenchin kanssa tekemä French and Saunders herätti kiinnostukseni, samoin Suomessakin pyörinyt The Life and Times of Vivienne Vyle muistui jälleen mieleeni.

"In the eighties life was bloody great!"


Lukukokemuksena jutustelevaan ja humoristiseen sävyyn kirjoitettu Bonkers oli joitakin liian sisäänpäinlämpeäviä anekdootteja (sanasta sanaan jäljennetyt faksit) ja ajoittaisia rytmihäiriöitä (liikaa aiheesta toiseen pomppimista) lukuun ottamatta jouheva ja ajoittain hyvinkin viihdyttävä. Kovin lähelle sisintään Saunders ei lukijaansa päästänyt, mutta ehkä tämä oli hyväkin, koska minulle Saunders todellakin on ennen kaikkea yhtä kuin räväkkä Eddy, enkä halua minkään tulevan minun ja lempikomediasarjani kovapintaisen sankarittaren väliin.

Matkan varrella kuullaan Saundersin siekailemattomia mielipiteitä muun muassa sosiaalisesta mediasta, BBC:n byrokraattisesta nykytilasta, kuluttavasta julkkishypestä, PR-työstä ja valokuvien photoshoppaamisesta: 

There are too many celebrities! The fallen, the has-beens, the lucky, the untalented, now all writhing around in the same shallow, stinking swamp, pissing in the same water. And yet we can't take our eyes off them. We love watching the wallowing of the second rate. If those mags were full of brilliant minds, we wouldn't care. We would have NO INTEREST AT ALL. We don't want glamour; we mostly want the gutter.

Monia nykyajan ilmiöitä karsastava Saunders rakasti ennen kaikkea 80-lukua. Silloin elämä oli hänen mukaansa parhaimmillaan:

It was the eighties. We had our own shows, got married, had children, wore shoulder pads, hung out with Bananarama, and consequently got fairly drunk on occasion. We wore baggy shirts buttoned up to the neck and high-waisted jeans..This was the days before celebrities had been invented: people just did their jobs and got caps home. No hangers-on. No PRs.

Just look at Band Aid. Band Aid! You wouldn't be able to do that now. Bob Gedolf just rang up a bunch of his friends, asked them to sing a song for starving Ethiopians, they said yes, put on a leather jacket, jumped in their cars, went to the studio or Wembley, had a few drinks, danced around a bit in the sunshine, had a few more drinks, had a laugh and then drove themselves home. 

But now, can you imagine? It would take 4 million people about 4 million years to plan, and there would be absurd amount of entourages and dressing rooms and Tweeting.

Not in the eighties. 
In the eighties, life was bloody great!

Oli todella mielenkiintoista kurkistaa tämän veteraanikomediennen elämään, vaikka hänen ajoittainen "ennen kaikki oli paremmin" -asenteensa voikin joidenkin mielestä olla merkki siitä, että Saunders ei enää ole ajan hermolla. Mutta toisaalta: tarvitseeko hänen ollakaan? Mikseipä piakkoin 60 vuotta täyttävä Saunders vain voisi nauttia pitkän ja menestyksekkään uransa kantamista hedelmistä, ja ottaa rennosti. 



keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kaikki oikein, Anna-Leena Härkönen





"Kun jumalat haluavat rangaista meitä, he vastaavat rukouksiimme" 

- Oscar Wilde


Lottovoittajien nousu ja tuho. Tähän kiteytyy Anna-Leena Härkösen uusimman teoksen, Kaikki oikein (julk. 2014) tarina. Teos on kerännyt paljon kehuja, eikä syyttä. Kaikki oikein on elävästi kerrottu, hyvin rytmitetty ja hykerryttävän mielenkiintoinen kertomus seitsemän miljoonaa voittavasta Puttosen pariskunnasta, joka kokee äkkirikastumisen aiheuttaman psykoosin kaikessa voimassaan. 

On hienoa, että tästä aiheesta vihdoin kirjoitettiin romaani, sen verran on tullut luettua outoja ja absurdeja tarinoita tosielämän lottovoittajista. Ja toden totta, Härkönenkin on käyttänyt oman kirjansa pohjana suomalaisista lottovoittajista tehtyä tutkimusta Lottovoittajat.

Kaikki oikein -teoksen parasta antia oli ehdottomasti seurata, miten naispuolinen päähenkilö, penninvenytykseen tottunut Eevi, pääsi shoppailemaan ja matkustamaan. On huomattavasti mielenkiintoisempaa seurata äkkirikastuneen hurmoksellista ja hieman hämmentynyttä nautiskelua, kuin vaikkapa lukea tarinaa alun perinkin rikkaasta, elämäntyyliinsä jo tottuneesta jupista. Kiitos Hanna-Leena, että sain olla kärpäsenä katossa! 

tiistai 7. lokakuuta 2014

Harjukaupungin salakäytävät, Pasi Ilmari Jääskeläinen





And Now For Something Completely Different


Kun lukee Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjan, on yksi asia varma: jotain poikkeuksellista on luvassa. Ja niin oli nytkin, kolmannen Jääskeläiseltä lukemani kirjan, Harjukaupungin salakäytävien (julk. 2010) kohdalla. Tai kuten eräs kirjan ennen minua lukenut ystäväni totesi: 
- On sillä kirjailijalla vaan melkoinen mielikuvitus!

Miten Harjukaupunkia voisi kuvailla.. Jules & Jim meets Viisikko meets American Beauty meets Boys Don't Cry meets Narnia meets Neverwhere meets Buried meets Being Jonh Malkovich meets Saw meets Choose Your Own Adventure? Tai lyhyemmin ilmaistuna: kyseessä on rakkaudentäyteinen fantasiakertomus, josta löytyy monia eri vivahteita ja kaksi erilaista loppua (minulle osui Blanc-loppuinen versio). Jääskeläisen kolmesta romaanista Harjukaupunki on ehdottomasti se viipyilevin ja romanttisin, voisi ehkä jopa sanoa vaniljaisin. Tai noh, lopussa vaniljan päälle saattaa ehkä roiskua hieman vertakin, mutta ei siitä tässä sen enempää.

Itse tykästyin erityisesti Jyväskylän alla risteileviin, mukavan freudilaisiin salakäytäviin, joissa voi tulla vastaan melkein mitä tahansa. Varsinkin kirjan loppupuolella tehty, viimeinen salakäytävämatka monenlaisine taruolentoineen, sateenvarjoineen ja päärynäpuineen oli hyvin kiehtova:

Jossain vaiheessa pimeä alkaa virrata ympärillä kuin vesi ja merenneidot uivat lähelle. Sulokkaasti hymyillen houkuttelevat häntä leikkiin. Hän hymyilee takaisin.


(Joana Dias)


Postmoderneista postmodernein


Vaikka jokainen lukemani Jääskeläisen kirja on ollut hyvin erilainen, yhdistää niitä kaikkia silti yksi asia: vahva postmodernismi. Varsinkin korostunut intertekstuaalisuus on Jääskeläiselle tyypillistä:

Sielut kulkevat sateessa muistetaan Lovecraft-viittauksistaan, Lumikko ja yhdeksän muuta -teoksessa hääräili muun muassa Tove Janssonin doppelganger ja tämä, Harjakaupungin salakäytävät, on puolestaan läpeensä klassikkoelokuvilla kyllästetty; toisinaan päähenkilöt jopa kommunikoivat elokuvarepliikkejä siteeraten. Intertekstuaalisuus on aina kiehtonut minua, ja niinpä tämä lisätaso on minulle mitä tervetullein kirjassa kuin kirjassa.

Harjukaupungin salakäytävien kohdalla postmodernismi ilmeni lisäksi muun muassa korkea- ja populaarikulttuurin sulavana sekoittumisena. Hahmot saattavat ensin soitella pianolla hiukan Chopinia tai keskustella maalaustaiteesta, ja kirjautua sen jälkeen Facebookkiin turisemaan.


Miespuolinen rouva Bovary


Harjukaupungin salakäytävien päähenkilö, Olli Suominen, ei varsinaisesti ole mikään oman elämänsä Rambo. Hieman antisankarimaisesti hän ajelehtii virran mukana enemmän ja vähemmän nokka nirpallaan, ja ottaa vastaan, mitä on tullakseen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hänet kirjaimellisesti pakotetaan pettämään vaimoaan. Viritys, jolla tämä kuvio mahdollistuu, on hyvin erikoinen. Lähinnä mieleen tulee Nicole Kidmanin tähdittämä Birth-elokuva (ilm. 2004), jossa leskeksi jäänyt nainen törmää toisten häidensä kynnyksellä poikaan, joka väittää olevansa hänen edesmenneen miehensä reinkarnaatio. Tosin tuokin elokuva häviää Jääskeläiselle juonen monimutkaisuudessa varsin selkeästi.

Olli Suominen oli minun silmissäni jonkinlainen yhdistelmä rouva Bovarya ja Twilight-kirjojen Isabella Swania. Rouva Bovarya Olli muistutti hurmoksellisten ja epämoraalisten rakkauskiemuroidensa takia, Bellaa taas siksi, että hänkin on hiljainen, hajuton ja väritön, mutta silti vastakkainen sukupuoli tuntuu himoitsevan, tai jopa palvovan häntä.

Olli Suominen on myös selkeästi niin sanottu New Age Man. Hänen passiivinen ja mukautuva käytöksensä kun on vahvassa kontrastissa kirjallisuuden perinteisten miessankarien kanssa, joille tunnusomaista ovat yleensä olleet muun muassa aktiivisuus, aggressiivisuus ja itsenäisyys. Tässä teoksessa esitetään siis tietyssä mielessä melko poikkeava, mutta toisaalta postmodernille kirjallisuudelle tyypillinen tulkinta maskuliinisuudesta. Vastaava, passiivinen, kiltti ja naisten vietävissä oleva miespäähenkilö löytyy myös Erlend Loen kirjasta nimeltä Naisen talloma (julk. 2003). 

Tässä tarinassa Olli Suominen saa hopeatarjottimella paljon asioita, joita ei aluksi edes tiennyt haluavansa, mutta jotka tekevät hänet lopulta hyvin onnelliseksi. Harjukaupungin salakäytävät onkin fantasiaa monessa mielessä. Kukapa meistä ei haluaisi, että joku on olemassa "ihan vain sinua varten" ja rakastaa loputtoman syvästi? 

Harmi vain, että tosielämän Olli Suomiset jäävät helposti ajelehtimaan loputtomiin, eivätkä saakaan omaa Kerttu Karaansa, koska heidän elämänsä ei ole Jääskeläisen käsikirjoittama uskomattomien sattumusten sarja täynnä maagisuutta ja elokuvallisuutta. Muistakaa siis: 

Take care to get what you like or you will be forced to like what you get.
- George Bernard Shaw

maanantai 6. lokakuuta 2014

Eniten vituttaa parisuhde, Pasa & Atpo





"Kaksin aina kauheampi"


City-lehdestä tutun kolumnistiparivaljakko Pasan ja Atpon tuotanto tuli minulle alun perin tutuksi erään tamperelaisen ystäväni kautta. Ja voi niitä kertoja, kun olen sen jälkeen maannut hänen sängyllään vitutuskirja kädessä, ja nauranut kyyneleet silmistä valuen.. Välillä olen vieläpä tehnyt todellisen mustan huumorin cocktailin; yhdistellyt Pasaa ja Atpoa Hugleikur Dagssonin siekailemattomiin sarjakuviin. Priceless.


Kirjaston sensuuri iski


Kaikki eivät kuitenkaan arvosta Pasaa ja Atpoa ihan yhtä korkealle kuin minä ja kaverini. Kun taannoin menin etsimään tätä Eniten vituttaa parisuhde -kirjaa (julk. 2012) lähikirjastostani, ilmoitti kirjastonhoitaja, että hän ei Pasaa ja Atpoa kokoelmiinsa ota, koska kielenkäyttö on liian ruokotonta.

Ei auttanut kuin kaivaa kuvetta. Ensin tein maksullisen kaukolainan, ja myöhemmin ostin vielä omaksikin, sen verran hyvin tämä Pahkasikaankin verrattu, "viileän analyyttinen ja aikuismainen teos parisuhteen vittumaisuudesta" minuun upposi. Kronologisessa järjestyksessä etenevien osioiden nimet paljastavat kirjan reippaan hengen erinomaisesti:

ESINÄYTÖS - Arvaamaton ansa
ENSIMMÄINEN PUOLIAIKA - Kiristyvä silmukka
VÄLIAIKA - Kohtalokas sinetti
TOINEN PUOLIAIKA - Loputon vastamäki
JÄLKINÄYTÖS - Vääjäämätön ratkaisu


"That which does not kill us makes us funnier" 

- Greg Dean


Minulle Pasan ja Atpon musta huumori tuo mieleen ennen kaikkea rakastamani stand up -komiikan, koska molemmille on yhteistä muun muassa aiheiden ottaminen omasta elämästä, asioiden turhauttavien puolien esiin nostaminen, ironia ja liioittelu. Pasa ja Atpo eivät myöskään huutele asioita norsunluutornista käsin, vaan tiedostavat omat puutteensa ja virheensä, ja tekevät säännöllisin väliajoin pilaa myös itsestään:

Exäsi facebook-statuksien, kuvien ja kavereiden aiheuttama mustasukkaisuus
Mitäpä tässä selittelemään: aivan vitun noloa kytätä exän tekemisiä ja vieläpä ottaa niistä itseensä. Tällaista tää on, Atpona oleminen.

Eronneet tyypit, jotka ottavat yhteyttä seksin toivossa.
Atpo: vaikka kirjoititkin tämän jutun ikään kuin et itse olisi tuo tyyppi, niin kyllä se silti viestii melko aktiivisesti sun säälittävyydestäsi.

..Ei mitenkään kiusallisen ilmiselvästi näy se, että ollaan nuoria jätkiä, jotka ei tajua hevonvittua elämästä, naisista, miehistä tai mistään muustakaan. Mutta ANTAKAA MEIDÄN NYT JUMALAUTA OLLA ASIOISTA MITÄ MIELTÄ ME HALUTAAN!

Verbaliikan ytimessä ovat täydellisesti ajoitetut ja muotoillut kirosanat, vaikka tässä kirjassa ulosanti onkin totuttua monipuolisempaa, ja lauserakenteet pitempiä. Monesti Pasan ja Atpon räävittömyyksille nauraessa on tullut mietittyä, että kiroilu voi todellakin olla sangen vapauttavaa ja terapeuttista. Tätä on myös tutkittu: brittiläisen yliopistotutkimuksen mukaan kiroilu voi antaa lisää itsevarmuutta, auttaa hallitsemaan tunteita ja jopa vähentää kipua. Ei siis ihme, että Pasan ja Atpon kirosana-akrobatiaan perustuvat teokset ovat suosittuja, vaikka useissa tosielämän tilanteissa manailu onkin sangen paheksuttavaa.


Kirjan lopusta löytyy tällainen, teoksen hengelle uskollinen
 pikku aktiviteetti. Menneisyyttähän on aina
hyvä märehtiä! Eiku..

perjantai 3. lokakuuta 2014

Vanhan rouvan lokikirja, Kyllikki Villa





Kiireettömyyden ylistys


Kuuntelin Kyllikki Villan (1923-2010) Vanhan rouvan lokikirjan (julk. 2004) ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten, ja tuolloin ihastuin tähän lempeään matkatarinaan siinä määrin, että oli vain ajan kysymys, milloin tarttuisin siihen uudestaan. Maailmanmatkaajana, kirjailijana ja kääntäjänä tunnettu Villa nousi suuren yleisön suosioon juuri tämän, Vuoden 2004 Matkakirjaksikin valitun Vanhan rouvan lokikirjan ansiosta. 

Tässä teoksessa 73-vuotias Villa tekee kuukausia kestävän, yksinäisen rahtilaivamatkan, ja jakaa kaiken, myös tylsät, surulliset tai hermostuttavat hetket lukijansa kanssa. Välillä pakkaaminen ahdistaa, laiva on liian rähjäinen, tai Kyllikki kaatuu ja loukkaa itsensä voimakkaan mainingin riepotellessa alusta. Eteenpäin kuitenkin aina jatketaan, vaikka hiukan pelottaisikin.

Paitsi aiheet, myös itse kieli on hyvin autenttista ja tajunnanvirtamaista kaikkine rosoineen, koska kirja pohjautuu Villan kasettinauhurille sanelemiin monologeihin. Lopputuloksena on yksi inhimillisimmistä kirjaelämyksistä, mitä olen koskaan kokenut. Editointi on minimissä. Tällaisiahan me kaikki pohjimmiltaan olemme: iloitsemme, pelkäämme, ikävöimme, haaveilemme ja joitakin asioita mietimme yhä uudelleen ja uudelleen. Katkeraksi Villa ei kuitenkaan heittäydy; hän kertoo toistuvasti, miten kiitollinen on kaikista kohtaamistaan ystävällisistä ja avuliaista ihmisistä.

Päällimmäiseksi Villan lokikirjasta jää mieleen kiireetön ja pohdiskeleva tunnelma. Meri rauhoittaa ja rentouttaa, läheisiin pidetään yhteyttä lähinnä kolikkopuhelimista harvakseltaan tehdyillä soitoilla, ja päivät kuluvat verkalleen kirjoja lukien ja muiden matkustajien kanssa maailmaa parantaen. Maissa käydään lähinnä hoitamassa pakollisia asioita. Tämä poikkeuksellisen hidas ja rauhallinen tapa matkustaa herätti minussa suurta mielenkiintoa ja ihailua. Voisinpa itsekin tehdä joskus samanlaisen irtioton!

Villalta ilmestyi myöhemmin vielä kaksi muutakin matkapäiväkirjaa: Pakomatkalla: toinen lokikirja (julk. 2007) ja Myrskyssä - kolmas lokikirja (2010).  Niitä en ole vielä lukenut, mutta aion ehdottomasti korjata asian.

torstai 2. lokakuuta 2014

Lumikko ja yhdeksän muuta, Pasi Ilmari Jääskeläinen






Teos, joka piti minut tiukasti kynsissään


On kirjoja, joita lukiessa tulee tuon tuostakin laskeskeltua, montako sivua täytyy vielä rämpiä, ennen kuin teos on lusittu kunnialla loppuun. Ja sitten on niitä, joiden soisi kestävän pidempään, ja joiden loputtua sitä vaan kiljuu päänsä sisällä:
- Mitä hittoa, eihän tämä nyt vielä voi päättyä!

Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (julk. 2006) kuuluu jälkimmäiseen, suhteellisen pieneen, mutta sitäkin korkeatasoisempaan ryhmään. Jos minä saisin päättää, maailmassa olisi paljon enemmän juuri tällaisia kirjoja: ajatuksia herättäviä, persoonallisia, kutkuttavan tummanpuhuvia ja sopivan outoja. Ei ihme, että Lumikko niittää tällä hetkellä suosiota myös ulkomailla, missä se tunnetaan muun muassa nimellä The Rabbit Back Literature Society (julk. 2013). Tällä hetkellä kirjan oikeudet on myyty kaiken kaikkiaan kahdeksaan maahan.

Lumikko on järjestyksessä toinen Jääskeläiseltä lukemani teos. Vuosi sitten vietin unettomia öitä Sielut kulkevat sateessa -kirjan (julk. 2013) parissa, ja jo tuolloin minulle tuli täysin selväksi, että tämän kirjailijan tuotannon pariin tulen vielä palaamaan, sen verran tehokkaasti niskakarvani pörhistyivät. Nyt, kun vuoden pimein ajanjakso on jälleen lähestymässä, hakeuduin Jääskeläisen seuraan jo kuin luonnostaan. Tämä kirjailija ja lisääntyvä hämärän aika yksinkertaisesti kuuluvat yhteen.

Mielenkiinto ja miten sitä ylläpidetään


Lumikko ei ollut yhtä pelottava kuin Sielut, mutta tästä huolimatta se addiktoi minut aivan yhtä tehokkaasti, kiitos Jääskeläisen härnäävän kirjoitustyylin. Tuon tuostakin kirjailija viritti eteeni täkyjä: "Kyllä tämä tästä selviää, mutta ei vielä.. wait for it.. wait for it..". Vaikka en olekaan dekkarien suurkuluttaja, arvostan silti lukijana kaikenlaisia pikku mysteereitä ja arvoituksia. Ne antavat tarinalle kuin tarinalle stimuloivan lisätason, ja syyn lukea eteenpäin. Onhan esimerkiksi J.K. Rowlinginkin yhdistänyt Harry Potter-sarjassaan sujuvasti juuri fantasian ja salapoliisimysteerin, ja tässä onnistuneessa fuusiossa piilee yksi syy hänen valtaisaan menestykseensä.

Lumikon kohdalla minun on tosin todettava, että kertomuksen loppu ei ollut täysin tyydyttävä, koska tarinan suurin mysteeri jäi minusta lopulta selvittämättä, ja pari muutakin asiaa jäi hampaankoloon. Olisin muun muassa halunnut saada lisätietoja eräästä kummituksesta. Sinälläänhän tällainen "asiat jäävät avoimiksi" -ratkaisu voi olla täysin perusteltu, mutta itse olen kuitenkin samoilla linjoilla mediatutkija Veijo Hietalan kanssa: avoimeksi jätetty loppu ei toimi, koska katsojalla/lukijalla on luontainen tarve saattaa juoni päätökseen, päästä tyydyttävään loppuratkaisuun. Sellainen on ihmisluonto. Haluamme vastauksia, haluamme ratkaisuja.

Tuo hieman muotopuoleksi jäänyt loppuratkaisu ei kuitenkaan pilannut lukunautintoani, koska Lumikossa oli niin paljon muuta hyvää. Kuten sanontakin kuuluu: "Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka." 

Ja millainen matka se olikaan! Jääskeläinen oli luonut oman, viimeisen päälle hiotun Tove Jansson -varianttinsa, lastenkirjailijatar Laura Lumikon (jota luonnollisesti fanitettiin Japanissa), ja sijoittanut hänet todelliseen tarujen ja kirjakulttuurin Eldoradoon, kuvitteelliseen paikkaan nimeltä Jäniksenselkä. Jos tämä paikkakunta, jota ollaan osuvasti luonnehdittu Twin Peaksin ja Grimmin veljeksien kohtaamispaikaksi todella löytyisi kartalta, olisi minulla vain yksi kysymys: "Koska voin muuttaa?".

Myös hahmot ovat mitä herkullisimpia: helposti samaistuttavissa oleva sankaritar Ella Milana, marlonbrandomainen hedonisti Martti Talvimaa, ärsyttävä Igrid Kissala ja teletappia muistuttava Aura Jokinen.. Kun pääsee seuraamaan näin persoonallisten hahmojen edesottamuksia, on olo hetkittäin kuin Jalilla Vili Vonkkan suklaatehtaassa.

"Ideavarkaus veisi väistämättä heidän uskottavuutensa"


Lumikon juoni kiertyi lopulta vahvasti plagiarismi-stigman ympärille. Oli mielenkiintoista huomata, miten vakavasti kirjassa suhtauduttiin ideoiden ja vaikutteiden ottamiseen kollegalta, koska näinä postmoderneina aikoina ideoiden lainaamista ei useinkaan pidetä kovin vakavana rikkeenä, toisin kuin vielä romantiikan aikakautena (1700-luvun loppu ja 1800-luvun alkupuoli). Sinälläänhän tämä vaikutteiden ottaminen on ikivanha kiistakapula, joka kiteytyy hyvin seuraavassa:

Two contrasting cultural narratives exist, therefore, to explain literary creation. One is hallowed vision of creation as generation - which we might call creatio - the other a more pragmatic account of creation as rearrangement which we might call inventio.
- Robert Macfarlane (2007)

Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura oli selvästi kallistunut creation puolelle, ja nakkasi inventiolla kuikkaa. Ja pakkohan niin oli tehdäkin, jotta juoni pysyi kasassa. Jännitteet olisivat vesittyneet täysin, jos vaikkapa kirjailija Martti Talvimaa olisi kesken kaiken todennut rennosti jotain tämänhenkistä: "When the original is well chosen and judiciously copied, the imitator often arrives excellence."



keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Nainen katolla, Maija Vilkkumaa





Looginen jatke elämänmakuisille lyriikoille


Maija Vilkkumaan esikoisromaani, Nainen katolla (julk. 2013) tarttui puolihuolimattomasti mukaani viimeisimmällä kirjastoreissullani. Minun ei myöskään ollut tarkoitus lukea sitä näin pian (vain muutama päivä lainaamisen jälkeen), mutta sitten tulin silmäilleeksi kirjan vetävän takakannen, ja lukeneeksi pari hulvatonta kohtaa sisäsivuilta, enkä enää voinut laskea nidettä käsistäni. Toden totta: tällä tekstillä oli erinomainen imu! 

Sinällään tämä ei tällaista vanhaa Vilkkumaa-fania (kolme ensimmäistä levyä löytyvät hyllystäni) tietenkään yllätä. Olen tiennyt jo kauan, että Vilkkumaa osaa kirjoittaa, kiitos hänen erinomaisten lyriikoittensa. 

".. ja sitten hän ajattelee että siinä juuri on hänen ongelmansa, mikään ei kelpaa hänelle"


Monesti suomalaisten naiskirjailijoiden teokset ovat mielestäni liian synkkiä ja pessimistisiä, enkä esimerkiksi ole erityisemmin nauttinut Riikka Pulkkisen tai Inka Nousiaisen teoksista. Ei siis ole yllättävää, että myös Vilkkumaan kertoma tarina, joka sisältää muun muassa keskiluokkaista eksistentiaalista tuskaa, ihmissuhdedraamoja, itsemurhayrityksiä, masennusta ja kuolemaa oli minusta ajoittain liian ankeaa luettavaa. Tai kuten Helsingin Sanomien Suvi Ahola totesi: "Iloisia tapahtumat ja tarinat eivät ole. Nainen katolla on Talvisotaa rankempi ja vihaisempi."

Se mikä kuitenkin pelasti tilanteen Vilkkumaan kohdalla, oli moniäänisyys. Tarinassa oli useita eri hahmoja, ja näin en lukijana uponnut yhdenkään toimijan ongelmiin liian syvälle; näkökulma vaihtui riittävän usein. Lisäksi osa hahmoista oli varsin hauskoja, ja näin tarinan yleisvire ei muuttunut liian synkeäksi. Erityisesti pidin räväkästä stand up -koomikko Linda Pertusta, ja kotiäiti Silja Seppälän luomasta sivupersoonasta, maailmalla uskomatonta uraa tekevästä Gwendolynistä. Välillä nauroin ääneen:

Facebook. Vitun sosiaalinen media jossa on pakko olla. Jossa joku on koko ajan silleen et "tänään syömme itsemetsästetyn yksisarvisen sisäfilettä ja sen seurana pakurivittukääpäminttubasilikahöystöä pihan omista antimista pehmeän ja tunnelmallisen marmorikeittiömme nurkassa, jossa ruokailuryhmämme aistikkaine desingvalaisimineen eteerisesti värähtelee." VOI VITTU!

Tämä Linda Pertun purkaus puhutteli minua melko lailla, koska onhan se niin, että Facebook on melkoinen itsekorostushelvetti. Lisäksi tämä(kin) kohta toi mieleen Pasan ja Atpon aina yhtä viihdyttävät vitutuskirjat.

"Hän menee joka ilta voimajoogaan

 Ja tuttaviaan paheksuu.."


Näin varsin myötämielisen arvion lopuksi minun on kuitenkin nostettava esille eräs riitasointu, joka särähteli korvaani tuon tuostakin Nainen katolla -kirjaa lukiessa. Astangajoogan harrastajana en nimittäin voinut olla kiinnittämättä huomiota tapaan, jolla Vilkkumaa kirjoittaa joogasta. 

Jo Ärsyttävä tapa -biisistä tuttu kuittailumentaliteetti lajia kohtaan jatkui Vilkkumaan esikoisteoksessa vahvana. Erään kirjan päähahmon paras ystävä kun on Suomen kuuluisimpana joogaopettajana tunnettu Tessu, eli Teresa Riekki. Tessu kuvataan kirjassa itseriittoisena ja löyhämoraalisena pintaliitäjänä, jolle kaikki on helppoa. Kunniatohtorin arvonimi ja Linnankutsukin saadaan ihan tuosta noin. Niin, ja tietysti Tessu ahmii hirvittävät määrät huonolaatuista henkistä kirjallisuutta.

Ei jää epäselväksi, etteikö Vilkkumaa pitäisi joogaajia ärsyttävinä yli-ihmisinä, jotka nolaavat itsensä seuraamalla typeriä huuhaa-filosofioita. "Järkevät ihmisethän" taas tunnistaa siitä, että he käyvät Metallican keikoilla, kuten kirjassa jämäkästi todetaan. 

Ymmärrän toki Vilkkumaan perusidean, hän kun kirjoittaa satiirisella otteella myös monista muista nyky-Suomen ilmiöistä, kuten esimerkiksi juuri somesta. Ongelma on vain siinä, että toisin kuin hyvin onnistunut some-läppä, tämä joogaharrastajia kohtaan suunnattu vinoilu on sen verran kömpelöä, että minua alkoi lähinnä nolottamaan kirjailijan puolesta. Jos haluaa kuittailla, kannattaisi ensin perehtyä aiheeseen hieman syvemmin, ettei kaiva maata omien jalkojensa alta esimerkiksi outoihin asiavirheisiin sortumalla:

Tessu nauraa jutulle K-Raudasta ja sanoo että hänenkin itse asiassa pitää mennä pian, Hyvä Olo -messut ovat tulossa ja Tessun joogakoulu järjestää siellä retriitin. 

- Retriitti messuilla? Joku ei nyt ihan täsmää.. Minun on mahdotonta kuvitella, että mikään joogakoulu lähtisi pitämään retriittiä messuvieraiden kuhinan keskelle. Varsinkaan, kun vielä selviää, että nämä Hyvä Olo -messut järjestetään Messukeskuksessa, ja viereisessä hallissa on menossa American Car Show. Mitä seuraavaksi, ehkäpä posliinikaupassa järjestetty hiehohuutokauppa, tai välkkyvillä discovaloilla sisustettu epilepsiaklinikka?

Ok, ehkä Vilkkumaa ajatteli tämän retriitti Messukeskuksessa -jutun olevan loistavaa satiiria, mutta minusta juttu oli kuitenkin lähinnä outo, ja haiskahti enemmänkin asiantuntemattomuudelta. Meluisa messuhalli on joogaretriitille suunnilleen yhtä toimiva pitopaikka, Linnatuulen rekkaparkki.

Kuten lajin harrastajat hyvin tietävät, järjestetään joogaretriitit aina mahdollisimman rauhallisessa ja syrjäisessä paikassa. Tämän tuo esille myös Maijan nuorempi kollega Chisu, joka harrastaa astangajoogaa:

Neljän kympin kriisin tunnistaa siitä
Ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä
Näyttää keskisormee Onnelassa nuorille
Ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille

Mitä kirjalliseen joogasatiiriin tulee, kuittaili Pauli Kohelo joogaharrastajille paljon hauskemmin ja osuvammin kirjassaan Kassan kautta (julk. 2014). Nauroin ääneen.