Harjukaupungin salakäytävät, Pasi Ilmari Jääskeläinen

And Now For Something Completely Different

Kun lukee Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjan, on yksi asia varma: jotain poikkeuksellista on luvassa. Ja niin oli nytkin, kolmannen Jääskeläiseltä lukemani kirjan, Harjukaupungin salakäytävien (julk. 2010) kohdalla. Tai kuten eräs kirjan ennen minua lukenut ystäväni totesi: 

- On sillä kirjailijalla vaan melkoinen mielikuvitus!

Miten Harjukaupunkia voisi kuvailla.. Jules & Jim meets Viisikko meets American Beauty meets Boys Don't Cry meets Narnia meets Neverwhere meets Buried meets Being Jonh Malkovich meets Saw meets Choose Your Own Adventure? Tai lyhyemmin ilmaistuna: kyseessä on rakkaudentäyteinen fantasiakertomus, josta löytyy monia eri vivahteita ja kaksi erilaista loppua (minulle osui Blanc-loppuinen versio). Jääskeläisen kolmesta romaanista Harjukaupunki on ehdottomasti se viipyilevin ja romanttisin, voisi ehkä jopa sanoa vaniljaisin. Tai noh, lopussa vaniljan päälle saattaa ehkä roiskua hieman vertakin, mutta ei siitä tässä sen enempää.

Itse tykästyin erityisesti Jyväskylän alla risteileviin, mukavan freudilaisiin salakäytäviin, joissa voi tulla vastaan melkein mitä tahansa. Varsinkin kirjan loppupuolella tehty, viimeinen salakäytävämatka monenlaisine taruolentoineen, sateenvarjoineen ja päärynäpuineen oli hyvin kiehtova:

Jossain vaiheessa pimeä alkaa virrata ympärillä kuin vesi ja merenneidot uivat lähelle. Sulokkaasti hymyillen houkuttelevat häntä leikkiin. Hän hymyilee takaisin.

(Joana Dias)

Postmoderneista postmodernein

Vaikka jokainen lukemani Jääskeläisen kirja on ollut hyvin erilainen, yhdistää niitä kaikkia silti yksi asia: vahva postmodernismi. Varsinkin korostunut intertekstuaalisuus on Jääskeläiselle tyypillistä:

Sielut kulkevat sateessa muistetaan Lovecraft-viittauksistaan, Lumikko ja yhdeksän muuta -teoksessa hääräili muun muassa Tove Janssonin doppelganger ja tämä, Harjakaupungin salakäytävät, on puolestaan läpeensä klassikkoelokuvilla kyllästetty; toisinaan päähenkilöt jopa kommunikoivat elokuvarepliikkejä siteeraten. Intertekstuaalisuus on aina kiehtonut minua, ja niinpä tämä lisätaso on minulle mitä tervetullein kirjassa kuin kirjassa.

Harjukaupungin salakäytävien kohdalla postmodernismi ilmeni lisäksi muun muassa korkea- ja populaarikulttuurin sulavana sekoittumisena. Hahmot saattavat ensin soitella pianolla hiukan Chopinia tai keskustella maalaustaiteesta, ja kirjautua sen jälkeen Facebookkiin turisemaan.

Miespuolinen rouva Bovary

Harjukaupungin salakäytävien päähenkilö, Olli Suominen, ei varsinaisesti ole mikään oman elämänsä Rambo. Hieman antisankarimaisesti hän ajelehtii virran mukana enemmän ja vähemmän nokka nirpallaan, ja ottaa vastaan, mitä on tullakseen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hänet kirjaimellisesti pakotetaan pettämään vaimoaan. Viritys, jolla tämä kuvio mahdollistuu, on hyvin erikoinen. Lähinnä mieleen tulee Nicole Kidmanin tähdittämä Birth-elokuva (ilm. 2004), jossa leskeksi jäänyt nainen törmää toisten häidensä kynnyksellä poikaan, joka väittää olevansa hänen edesmenneen miehensä reinkarnaatio. Tosin tuokin elokuva häviää Jääskeläiselle juonen monimutkaisuudessa varsin selkeästi.

Olli Suominen oli minun silmissäni jonkinlainen yhdistelmä rouva Bovarya ja Twilight-kirjojen Isabella Swania. Rouva Bovarya Olli muistutti hurmoksellisten ja epämoraalisten rakkauskiemuroidensa takia, Bellaa taas siksi, että hänkin on hiljainen, hajuton ja väritön, mutta silti vastakkainen sukupuoli tuntuu himoitsevan, tai jopa palvovan häntä.

Olli Suominen on myös selkeästi niin sanottu New Age Man. Hänen passiivinen ja mukautuva käytöksensä kun on vahvassa kontrastissa kirjallisuuden perinteisten miessankarien kanssa, joille tunnusomaista ovat yleensä olleet muun muassa aktiivisuus, aggressiivisuus ja itsenäisyys. Tässä teoksessa esitetään siis tietyssä mielessä melko poikkeava, mutta toisaalta postmodernille kirjallisuudelle tyypillinen tulkinta maskuliinisuudesta. Vastaava, passiivinen, kiltti ja naisten vietävissä oleva miespäähenkilö löytyy myös Erlend Loen kirjasta nimeltä Naisen talloma (julk. 2003). 

Tässä tarinassa Olli Suominen saa hopeatarjottimella paljon asioita, joita ei aluksi edes tiennyt haluavansa, mutta jotka tekevät hänet lopulta hyvin onnelliseksi. Harjukaupungin salakäytävät onkin fantasiaa monessa mielessä. Kukapa meistä ei haluaisi, että joku on olemassa "ihan vain sinua varten" ja rakastaa loputtoman syvästi? 

Harmi vain, että tosielämän Olli Suomiset jäävät helposti ajelehtimaan loputtomiin, eivätkä saakaan omaa Kerttu Karaansa, koska heidän elämänsä ei ole Jääskeläisen käsikirjoittama uskomattomien sattumusten sarja täynnä maagisuutta ja elokuvallisuutta. Muistakaa siis: 

Take care to get what you like or you will be forced to like what you get.

- George Bernard Shaw