Kantaaottavaa chick-littiä Vantaalta
Viime vuonna kuuntelin e-äänikirjoina Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja Bikinirajatapauksen. Ne olivat mukavan viihdyttävää ja juuri sopivan hävytöntä kuunneltavaa, jos ei odottanutkaan etukäteen mitään korkeakulttuurista elämystä.
Nyt niin ikään e-äänikirjana kuuntelemani Olga Kokon Munametsä (julk. 2019) jatkoi jokseenkin samoilla, erittäin suorasukaisilla linjoilla Rönkkösen kanssa, joskin Kokon päähenkilö oli selkeästi vähemmän sympaattinen tapaus, ja mukana oli kelpo ripaukset misandriaa ja nihilismiä. Esimerkiksi Spiral Dynamics -mallissa Kokon kirjan päähenkilö Linnea ei sijoittuisi erityisen ylös, ehkäpä jonnekin punaisen tai oranssin paikkeille. Hänen maailmankuvansa on joissakin asioissa suorastaan primitiivinen.
Mutta noh, kuten monet muutkin hahmot tässä kirjassa, Linnea on oman lajinsa karikatyyri, äärimmäinen naissovinisti. Röyhkeä naissovinisti voi toki olla hauskakin, kuten Todella Upeeta -sarjan ikoninen Patsy Stone on todistanut, mutta Linnea ei valitettavasti onnistunut voittamaan minua puolelleen samalla tavalla kuin aina yhtä räväkkä Patsy.
Mutta noh, kuten monet muutkin hahmot tässä kirjassa, Linnea on oman lajinsa karikatyyri, äärimmäinen naissovinisti. Röyhkeä naissovinisti voi toki olla hauskakin, kuten Todella Upeeta -sarjan ikoninen Patsy Stone on todistanut, mutta Linnea ei valitettavasti onnistunut voittamaan minua puolelleen samalla tavalla kuin aina yhtä räväkkä Patsy.
Linnean persoonaa toki yritettiin tehdä sympaattisemmaksi muun muassa ostamalla (rumia) joulukortteja kerjäläiseltä ja puhumalla puhelimessa mummin kanssa. Kirjan loppupuolella jopa tunnettiin hetkellisesti positiivisia tunteita miessukupuolta kohtaan. Ikään kuin päähenkilö saattaisi sittenkin joku päivä vielä tunnustaa, että miehillä on fyysisen käyttöarvon lisäksi myös sielu ja ihmisarvo (!!).
Tällaisille räväköille chick-lit -kirjoille on toki paikkansa, ne viihdyttävät, ja toimivat taustameluna vaikkapa autoa ajaessa tai lenkkeillessä. Silloin tällöin Kokko sai minut myös hymähtelemään hyväksyvästi, sen verran feminismiä, kantaaottavuutta ja sanataituruutta oli mukana. Ja kyllä, välillä huumori osui ja upposi. Esimerkiksi Kokon nasevat ja verbaalisesti ketterät kannanotot peniskuvien lähettelijöistä olivat loistavia.
Silti olen kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että tässä kirjassa toteutettu sukupuoliroolien kääntäminen ylösalaisin ja tätä kautta (joidenkin) miesten käytöksen ongelmallisuuden osoittaminen ei tee meistä naisista miehiä parempia ihmisiä. Kusipää on kusipää, olipa hän nainen tai mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti