Marijan rakkaus, Joel Haahtela

 

Kipuiluni Haahtelan parissa jatkuu

Psykiatri/kirjailija/diakoni Joel Haahtela on suomalaisten kestosuosikki, joka on muun muassa nimetty kaksi kertaa Finlandia-ehdokkaaksi. Lisäksi hän sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 2024. Itse luin 11 vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana olleen Elenan (2003), mutta kirja oli silmissäni niin mitäänsanomaton, että tajusin lukeneeni Haastelaa vasta, kun blogini tunniste-kenttä kertoi minulle, että tunniste "Joel Haahtela" löytyy jo blogistani. 

Marijan rakkaus (2024) sai minut tsemppaamaan astetta enemmän, koska kysymyksessä oli lukupiirikirja. Sain siis palkkaa tämän teoksen lukemisesta ja analysoinnista. 

Vieläkään en päässyt täysin sisään Haahtelan maailmaan, mutta joitain valonpilkahduksia oli näkyvissä. Kirjasta löytyi esimerkiksi jokusia loistavia sitaatteja. Sekä minä, että yksi lukupiiriläinen olimme molemmat valinneet toisistamme tietämättä saman kohdan suosikiksemme. Minä aloin lukemaan sitaattia ääneen ja lukupiiriläinen päätti sen toiselta puolelta pöytää:

Kerran olin kuullut, että sureminen oli ainaista palaamista, ja jokainen paluu muutti muistoa hieman, teki siitä enemmän omamme. Ja kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, suru ei ollut enää elämään väkivaltaisesti tunkeutunut vierasesine vaan luonnollinen osa, jota ilman ei voinut elää.

Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että Haahtelan kirjallisuus muistuttaa sipulia, josta kerrokset eivät lopu kesken, jos vain jaksaa kuoria. Oliko Marija esimerkiksi todellinen ihminen, vai mielikuvituksen tuotetta? Lukupiirimme päätyi toteamaan, että ainakin uusi kohtaaminen vuosikymmeniä myöhemmin oli todennäköisesti pelkkää harhaa ("Olin päästämässä irti Marijasta, jota ei todellisuudessa ollut..").

Oli mielenkiintoista huomata, kuinka vahvasti Haahtelan ortodoksisen papin opinnot näkyivät hänen tekstissään. Esimerkiksi kirkkotaide näytteli suurta roolia. Sanottakoon kuitenkin, että taiteen suusanallinen kuvaus ei ollut kovinkaan toimiva tapa nauttia näistä maalauksista, kuten lukupiiriläiseni totesivat. Itsekin turhauduin, kun päähenkilöiden tapaamiset tuntuivat johtavan aidon kohtaamisen ja mielenkiintoisten keskustelujen sijaan lähinnä Marijan pitämiin taideluentoihin. Tämä toi mieleeni juuri bloggaamani In The Wake of The Willows -kirjan, jossa Kaislikossa suhisee -klassikon uudelleenlämmitys vaikutti vain tekosyyltä päästä luennoimaan luonnosta. Neuvoni kirjailijoille: jos haluat kirjoittaa tietokirjan, kirjoita tietokirja. Kiitos.

Lukupiirikirjana Marijan rakkaus oli kuitenkin kaiken kaikkiaan mainio. Se herätti vilkasta ja syvällistä keskustelua esimerkiksi rakkaudesta ja vanhenemisesta, eikä ollut liian rankka herkemmillekään lukijoille.

Matkaystävä, Suvi Ratinen

Vahva esikoisteos tarpeesta kuulua joukkoon

Suvi Ratinen on osoittautunut erittäin pidetyksi kirjailijaksi vetämässäni lukupiirissä. Aiemmin bloggasinkin jo lukupiirikirjana olleesta Hyvä tarjous -teoksesta ja heti perään valittiin seuraavaksi luettavaksi Ratisen esikoisteos, Matkaystävä (2019). Tämä on ensimmäinen kerta lukupiirimme historiassa, kun luemme peräkkäin kaksi saman kirjailijan teosta. Pakkohan tämä on siis jakaa myös täällä blogin puolella.

Lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irtautumista kuvaava Matkaystävä oli Hyvän tarjouksen tapaan erinomainen teos, jonka ahmaisin kerralla vailla mitään vaikeuksia. Itse kuuntelin nimettömäksi jääneen päähenkilön kehitystarinan äänikirjana ja teoksen selkeän rakenteen ansiosta se sopikin erinomaisesti myös kuunneltavaksi. Ainoa miinus tarinassa oli minusta mukana kulkeneen katoamistapauksen lattea ja epämääräiseksi jäänyt loppuratkaisu. Toisaalta päähenkilön ihastuksen kohteen, Risto-Pekan, tarina kehittyi mielenkiintoiseen suuntaan. 

Kirjan kansikuvassa komeilee musta lammas. Tämän metaforan merkitys on ilmeinen. Hieno detalji on kuitenkin se, että lampaalla on myös meikkiä, ei mitään "sallittua" peitepuikkoa, vaan meikkiä.

Tarinana Matkaystävä herätti paljon ajatuksia uskontojen luonteesta. On sanottu, että uskonnossa on monesti kyse enemmän sosiaalisuudesta ja ryhmään kuulumisesta, ei niinkään suhteesta jumalaan. Tämän kirjan maailmassa asia tuntuu olevan juuri näin. Lestadiolaisuuteen synnytään ja siitä muodostuu ihan omanlaisensa spirituaalinen DNA. Viikot täyttyvät erilaisista uskonnollisista tapahtumista ja ryhmäkuri on kova. Tietoisuuden taso vaikuttaa olevan varsin matala. 

Kun päähenkilö lopulta kyllästyy siihen, että mitään uskontoon liittyvää ei saa kyseenalaistaa ja eroaa yhteisöstä, vertaavat uskovaiset sukulaiset sitä kuolemaan. Kirjan hienoin kohta liittyy juuri siihen vaiheeseen tarinaa, jossa päähenkilö hyvästelee mielessään vanhan uskonyhteisönsä ja suuntaa kohti maailmaa:

Mutta kohta olisin vapaa, tästä valheestakin, joka kiristää umpeen puristamiani huulia, että muka uskoisin, että vain tällä tavalla elämällä, keittiövuoronsa hoitamalla ja aviomiestä tavoittelemalla, perisi iankaikkisuuden. Painan valot pois. Pitkät loisteputket sammuvat keittiön katossa räsähdellen. Tulee hämärää.

Vain suurten hurisevien teräskylmiöiden pienet punaiset merkkivalot loistavat, ja hätäuloskäyntien vihreät valokyltit. Niissä valkoinen tikku-ukko juoksee nuolen osoittamaan suuntaan. Pimeässäkin näkee, mistä pääsisi pois hädän hetkellä.

Isoista ikkunoista näkyy vain pimeää. Mutta kun valo häviää sisältä, alkaa pimeän läpi erottaa kaupungin valoja. Katulamppuja. Ohi ajavia autoja. Kerrostalojen ikkunoita. Siellä on Maailma. 

Oli mielenkiintoista huomata, miten ihmisen primääri perustarve kuulua rymään ei katoa. Kun päähenkilö, jonka tarina perustuu Ratisen omiin kokemuksiin, eroaa lestadiolaisuudesta, hän alkaa tavoitella kuulumista "normaaleihin ihmisiin" suurella raivolla. Äkkiä on pakko meikata, tietää kaikki populaarikulttuurista, katsoa jääkiekkoa ja ryypätä (liikaa). Samalla menneisyys pitää salata täysin (tätä päähenkilön ystävä ei ymmärrä ja saa siksi kärsiä). Viisari heilahtaa ääripäästä toiseen. 

Itselleni tuli tästä kaikesta tunne, että päähenkilöllä ei ole varsinaisesti omaa persoonaa, hän vain matkii ylikorostuneesti sitä, mitä kulloinkin ympärillään näkee. Tämä on tietenkin periaatteessa hyvin normaalia ja jossain määrin kaikki ihmiset tekevät samaa. Mutta mikä lopulta on omaa? Olemmeko kaikki vain sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutteidemme kollaaseja, vailla omaa, uniikkia minuutta?

Juhlat alkakoon, Niccoló Ammaniti

Näitä juhlia et halua missata

Niccoló Ammanitin Juhlat alkakoon (Che la festa cominci, 2009) on kirja, joka vaati tulla blogatuksi. Siitä huolimatta, että kyseessä ei ole uutuusteos ja tätä kirjoittaessa omastakin lukukerrasta on jo hetki aikaa. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäkittävät sitkeästi kirjapinossani, yhä huomiota vaatien. Kieltäytyen palautumasta kirjastoon ennen hetkeään valokeilassa. Ja totta tosiaan: Suomen sateinen, kurainen ja harmaa syystalvi kaipaakin kontrastikseen juuri tällaista värikästä ja äänekästä piristysruisketta suoraan aurinkoisesta Roomasta. Kun tarkemmin ajattelen, ei tällainen pläjäys sovi kuin kahteen lokaatioon: Italiaan tai Las Vegasiin (vrt. Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, jossa on monia samoja teemoja ja elementtejä). Joten tässä sitä ollaan. Puhukaamme hetki Juhlista.

Juhlat alkakoon ei ole Ammanitin kuuluisin kirja. Esimerkiksi Minä en pelkää -teos (lo non ho paura, 2001), on saanut maailmalla paljon enemmän suitsutusta. Itselleni Ammanitiin tutustuminen alkoi kuitenkin astetta vieraammasta kirjasta, Juhlat alkakoon -satiirista. Siinä kuuluisa kirjailija, saatananpalvoja ja miljardööri tavoittelevat kukin paikkaansa osana yhteisöään omalla tavallaan, keinoja kaihtamatta. Kaikki huipentuu absurdeihin juhliin, joissa maailma nyrjähtää hetkellisesti jopa yliluonnollisen tai ainakin oudon puolelle. 

Pidin Ammanitin tavasta kuljettaa tarinaa ja kertoa (anti)sankareidensa lennokkaista edesottamuksista. Minulle tulivat tästä mieleen Miika Nousiainen ja Tuomas Vimma. Ja Vimmahan itse asiassa aikoi kirjoittaa jokunen vuosi sitten fantasiaromaanin, mutta valitettavasti luopui ajatuksesta koiran tuhottua hänen lähdeaineistonsa. Onneksi Ammaniti paikkasi tätä puutetta omalla vimmaisen absurdilla tavallaan, vieläpä etukenoisesti.

Main character sydrome kahdella tavalla:
kirjassa ja koirassa. 
P.S. Tätä fantasiakirjaa ei koira onneksi tuhonnut.

Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot, Gary Lachman

 

Elämäntarina, syvä ja mystinen kuin Loch Ness

Kerran huolestuneet munkit pyysivät häntä apuun, koska valkoinen bikkhu ei ollut päiväkausiin koskenut heidän tuomaansa veteen ja ruokaan. Kun Crowley lähti tutkimaan asiaa, hän näki, että Bennett leijui ilmassa. Tuuli keinutti hellästi levitoivan gurun liikkumatonta kehoa.

Jotkut elämänkerrat ovat kohteensa kokoisia, toiset tuntuvat venytetyiltä, ja sitten on niitä, jotka vaikuttavat kattavuudestaan ja laajuudestaan huolimatta raapaisevan vain kuvailemansa kohteen pintaa. Blondie-yhtyeestäkin tutun Gary Lachmanin Aleister Crowley - Suuren Pedon elämä ja teot (Aleister Crowley: magick, rock and roll, and the wickedest man in the world, 2014), kuuluu näistä kategorioista viimeiseen. 

Hermetic Order of the Golden Dawnin jäsen, ja Thelema-uskonnon perustaja, Aleister Crowley (1875-1947) tuntuu eläneen lukuisia eri elämiä: hän oli vuorikiipeilijä, kirjailija, runoilija, joogi, (väitetty) vakooja, heroiiniriippuvainen, okkultisti ja (kuolemansa jälkeen) myös kultti-ikoni, joka kiinnosti muun muassa The Beatlesia, The Rolling Stonesia, Black Sabbathia, David Bowieta ja Led Zeppelinin Jimmy Pagea. Riskaabeleista ja tabuja rikkovista rituaaleistaan tunnettua Crowleyta on epäilty syyksi muun muassa Montaukin ufohavaintoihin ja Loc Nessin hirviöön. 

Tämä Crowleyn elämän suunnaton väriskaala ja moninaisuus on sekä tämän elämänkerran vahvuus, että heikkous. Lachmanin teos on kaikessa tapahtumakylläisyydessään kiinnostava, mutta toisaalta  nopealiikkeisen päähenkilön edesottamusten tunnollinen kertaaminen on ajoittain sekavaa seurattavaa, ja uusia nimiä vilisee teoksen sivuilla sellaisella tahdilla, että perässä on vaikea pysyä. Varsinkin, kun kirjassa ei, harmillista kyllä, ollut mukana elämänkerroille melko yleistä kuvaliitettä, joka olisi auttanut yhdistämään nimet kasvoihin (kuvaliitettä kaipaili myös Heini L.). 

Olenkin sitä mieltä, että Crowleyn kaltaisen hahmon kohdalla parhaiten saattaisi toimia keskittyminen vain tiettyyn ajanjaksoon tai aihealueeseen per. kirja. Tällainen teos on esimerkiksi Netherwood: Last Resort of Aleister Crowley (2012), joka fokusoituu Crowleyn viimeisiin aikoihin ennen kuolemaa. Tuon kirjan lukeminen saattaisi kiinnostaa itseäni, sillä huomasin liikuttuvani lukiessani vanhan, kuolemaa tekevän Crowleyn edesottamuksista. Hän ei ollut enää "Suuri Peto", vaan vanha ja hauras mies, joka ilahtui, kun joku tuli tervehtimään häntä. 

Eniten pidin tässä elämänkerrassa siitä, miten syvällisesti Lachman tunsi Crowleyn, ja analysoi tämän persoonaa ja elämää, sekä koko okkultistista kulttuuria ylipäätään. Kirjoitusote oli asiantunteva ja melko neutraali, olematta kuitenkaan liian kuiva. Varsinkin kirjan loppupään analyysi siitä, miten Crowley ja hänen ideologiansa näkyy populaarikulttuurissa, oli kiinnostavaa luettavaa:

En usko, että Jay-Z:n tai Lady Gagan kuunteleminen ajaa ketään saatananpalvojaksi. Vaarana on seikka, josta David Tibet huomautti vuosikymmeniä sitten: Crowley ja hänen kaltaisensa hahmot tarjoavat liiankin helpon mutta väkevän kuvaston mielikuvituksettomille ihmisille, jotka eivät kykene luomaan omaa kuvakieltään tai edes ymmärtämään, mihin mainittu kuvasto viittaa tai mihin sillä pyritään. 

Vielä kerran on todettava, että yhden yleisluontoisen elämänkerran lukeminen ei riitä, jos haluaa ymmärtää, mistä Crowleyssa pohjimmiltaan oli kyse. Varsinkaan, kun Lachmanin kirja ei keskittynyt Crowleyn filosofiaan spesifisti, vaan kurotteli moniin eri suuntiin, käyden läpi myös ystävyys- ja rakkaussuhteet, kulloisenkin terveydentilan muutoksen, matkan, julkaistun kirjan, tehdyn rituaalin ja nousseen kohun, taloudellista tilannetta myöskään unohtamatta. 

Oliko Crowley lopulta pelkkä kapinoiva, hedonistinen sekopää, vai väärinymmärretty nero? Kuka tietää. Ikoni hän joka tapauksessa on edelleen. 

Itse näen Crowleyssa paljon samaa kuin kirjailijana ja journalistina tunnetussa Hunter S. Thompsonissa. Molemmat olivat poikkeuksellisen vauhdikkaita ja vaikealuonteisia miehiä, joiden elintavat olivat kaikkea muuta kuin normaalit, saati suositeltavat. Toisaalta sekä Thompson että Crowley olivat myös älykkäitä ja aikaansa edellä olevia yksilöitä, jotka tekivät omilla aloillaan (journalismi, okkultismi, jooga..) uraauurtavia avauksia, joiden ansiosta heidät tullaan muistamaan vielä pitkään. 

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi, Elina Jokinen

Yksi vavahduttavimmista romaaneista pitkään aikaan

Yhtäkkiä en ollutkaan enää niin varma, että osaisin asettaa sanani oikein. Tai että ylipäätään pystyisin sanomaan ääneen sen, mikä Tienpäässä oli yöaikaan niin helppo huutaa ilmoille. Se, että todellinen tehtäväni oli lappaa muumikulhoja ja -mukeja tiskikoneeseen ja sieltä pois; että aineiston sijaan halusin itse asiassa lajitella kuhunkin säähän sopivat vaatekerrat - välikausihaalarit, villasukat, kumisaappaat, vedenpitävät hanskat ja kypärämyssyt - eteisen lattialle sopiviin pinoihin. Että tiedeyhteisössä käytävien merkitysneuvottelujen sijaan halusin nukkua patjalla lastenhuoneen lattialla parkkitalon vieressä, junaradan kaarteet selkäni alla - ja että minua ei haitannut lainkaan herätä hakemaan vatia ja puhtaita lakanoita siinä vaiheessa, kun yksi elämäntarkoituksistani oksensi päälleni. Tai että tulevan talven päivieni kohokohta olisi silkkihuivin vetäminen lattialla pötköttävän vauvan päältä ja "kukkuun" sanominen. Siinä olisi käsiteanalyysiä kerrakseen. 

Pääsen harvoin bloggaamaan teoksista, joiden kirjoittajan tunnen. Elina Jokisen Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (2020) on kuitenkin poikkeus, sillä Elina on yksi Jyväskylän yliopiston opettajista, joiden opissa minulla on ollut ilo olla tohtorikoulutukseeni liittyen. Tämä asetelma tekee tämän teoksen arvioimisen tietenkin astetta haastavammaksi, ja eturistiriitaa on enemmän ja vähemmän. Voin kuitenkin rehellisesti todeta, että pidin tästä esikoiskirjasta. Pidin niin paljon, että tulen todennäköisesti kahlaamaan tämän läpi vielä uudelleenkin. Ja tietenkin myös Stellan sisarteos, tietokirja Säröjen kauneus: Sisäisen tarinasi voima (2020), on luettava.

Perheenäidin, uskovaisen ja yliopistotutkijan elämänpolkuja törmäyttävän Stellan tarina nappasi minut otteeseensa alusta asti. Ajoittain ehkä hieman liikaakin. Yhdessä vaiheessa Stellan kohtaamat ja kokemat asiat nimittäin riipivät siinä määrin, että minun piti laskea kirja käsistäni, vetää henkeä, ja jatkaa myöhemmin äänikirjan parissa. Tähän liittyen tekisi myös mieli antaa jokunen triggerivaroitus kanssalukijoilleni, mutta koska se spoilaisi kirjan juonen, jääköön tällä kertaa. Mutta sanottakoon vaikka näin: tämän kirjan aiheet ovat ajoittain raskaita, ja lukemaan ryhtyessä kannattaa varautua laajaan ja primitiiviseen tunnekirjoon. 

Onneksi välillä sentään sukelletaan menneisyyteen, ja tutustutaan Stellan isoäitiin, Maariaan. Minulle Maarian tarina oli kuin pelottavan YouTube-videon kommenttiosio: siellä olin turvassa. Tosin, myönnettäköön, Maarian osuudet olivat samalla myös niitä vähemmän mielenkiintoisia kuunneltavia, tietynlaisia välisoittoja. Samoin, tämän sukutarinan vanhimpaan aikatasoon liittyen, myöskään Armas-isoisän sotakokemukset eivät olleet minulle sitä ominta luettavaa. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa sodalla on edelleen vankka jalansija, mutta minä en oikein enää jaksaisi paneutua aiheeseen.

Mitä näihin kirjan eri aikatasoihin tulee, oli niiden parasta antia ehdottomasti esiin piirtyvät kausaliteetit: miten Stellan isovanhemmat lapioineen, huuhkajineen, velkakirjoineen ja oravanpoikineen vaikuttavat Stellaan, ja tämän mielenmaisemaan. Tavat, joilla Julmalan suvun edustajien elämäntarinat punoutuvat yhteen, ovat kiehtovia.

Tähän tarinan sidosteisuuteen liittyen täytyy antaa myös yksi kunniamaininta: Pidin erityisesti kirjan loppupuolella olleesta kohtauksesta, jossa eri sukupolvien naiset tapaavat toisensa, ja ympyrä (sekä jokunen mentaalinen haava) sulkeutuu. Tuo kohtaaminen on jäänyt mieleeni erityisen hienona ja kauniina, ja on myös yksi syy sille, miksi haluan lukea Stellan tarinan vielä uudelleenkin. Vaikka tämä kirja onkin ajoittain synkkä ja armoton, vahvistaa se kuitenkin uskoa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen, ja elämän tarkoituksellisuuteen. 

Jumalten verta suonissamme, Katie Lowe

The Craft kohtaa true crimen

Tätä Katie Lowen esikoisteosta, Jumalten verta suonissamme (The Furies, 2019), on toistuvasti verrattu Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teokseen. Itse en ole kyseistä kirjaa vielä lukenut, mutta pitänee tutustua, koska Tartt on ilmeisesti Lowea taitavampi kirjoittaja. Ja Lowekin on nyt lukemani perusteella todella taidokas. 

Jumalten verta suonissamme ei tosin pikaisen googletuksen perusteella ole voittanut lukijoita varauksettomasti puolelleen, sillä esimerkiksi Johanna piti sitä floppina, ja Kirjaluotsissa puolestaan moitittiin ainakin epätasaista kieltä ja tympeää maailmankuvaa. Tästä yleisesti ottaen nihkeähköstä vastaanotosta huolimatta minä nautin Lowen teoksesta. Hassua sinällään, sillä olen monesti ihmetellyt, miksi vaikuttaa siltä, että minä pidän monesta kirjasta vähemmän, kuin muut kirjabloggarit. Miksi minä olen niin vaikea ihminen ja kronkeli lukija, kun muut ylistävät sitä uusinta Sofi Oksasta varauksetta? Mikä minua vaivaa? Onneksi osat ovat kerrankin vaihtuneet, kiitos.. noituuden..? 

Lowen teoksen keskiössä on neljän teinitytön ryhmä, jotka perehtyvät noituuteen, ja soveltavat sitä astetta rajummin #metoo:n hengessä, Three-Fold Law:in unohtaen. He eivät todellakaan ole mikään "an it harm none do what you will" -coven. Väliin mahtuu myös tyttörakkautta, ja luentoja muinaisista myyteistä. Mytologian oppitunnit ovat mitä ilmeisimmin kaikuja Lowen työn alla olevasta väitöskirjasta, joka käsittelee "naisten raivoa kirjallisuuden modernismissa ja naisten kirjoittamassa nykykirjallisuudessa". Ymmärrän, että Lowen väitöskirja tihkuu romaaninkin puolelle, mutta itselleni nuo mytologian oppitunnit olivat silti tarinan heikoin lenkki.

Eniten minua kiehtoi elävä kerronta, joka piti minut tiiviisti otteessaan. Lowe kuvaili tapahtumia niin taitavasti, että kirja tuli lopulta jopa uniini. Tosin valitettavasti painajaisena, koska kyseessä ei varsinaisesti ole mikään Clueless II. 

Tämän kirjan henkilöhahmot eivät olleet erityisen miellyttäviä, varsinkaan päähenkilö Violetin psykopaatilta vaikuttava paras ystävä ja ihastuksen kohde, Robin. Jo hahmon nimi itsessään muistutti minua ärsyttävästi How I Met Your Mother -sarjan inhokkihahmostani, Robin Scherbatsky:stä, joka on niin ikään minusta liian kylmä ihminen. Oli surullista nähdä, miten paljon Violet kaipasi Robinin huomiota ja hyväksyntää, vaikka Robin oli yksi jättimäinen, kahdella jalalla kävelevä Red Flag. 

Kuitenkaan tässä tapauksessa edes Robinin kaltainen henkilöhahmo ei saanut minua karkotettua pois mielenkiintoisen ja monisyisen tarinan ääreltä. Jään odottamaan innolla, mitä Lowe seuraavaksi julkaisee. Ja sitä varrotessa aion lukea paitsi Donna Tarttia, ehkäpä myös niin ikään naisten kostonhimoa käsittelevän Anja Kaurasen Pelon maantieteen.

Mitä voin sanoa? Tämän kirjan
päähenkilöistä 100% oli noitia,
ja ainakin 50% lesboja. Ja mitä tappami-
seen tulee..

Avalonin usvat, Marion Zimmer Bradley

Se 1980-luvun Tulen ja jään laulu

Marion Zimmer Bradleyn eeppinen fantasiaromaani Avalonin usvat (The Mists of Avalon, julk. 1982) oli 80-luvulla suuri ilmiö. Itse löysin tämän teoksen kuitenkin vasta hiljattain, ja kuuntelin sen Audiblen englanninkielisenä äänikirjana. Mittaa tarinalla on äänikirjamuodossakin melkoisesti, kaiken kaikkiaan yli 50 tuntia. Sisäisesti tämä järkäle on jaettu neljään eri kirjaan, joiden kuluessa käydään monta sukupolvea läpi. Ei voi kuin nöyrästi todeta, että näin massiivisen, ja silti lukijan mielenkiinnon loppuun asti ylläpitävän tarinan kirjoittaminen on todella vaikuttava saavutus.

Monella tapaa Avalonin usvat muistuttaa minua George R. R. Martinin Tulen ja jään -laulu -kirjasarjasta. Molemmissa käsitellään ihmisluonnon raadollisuutta ja heikkouksia, sekä ihmissuhteita kaikkine vaikeuksineen ja ristiriitaisuuksineen. Lisäksi lähestytään varsin tulenarkojakin aiheita, kuten insestiä, joka sinällään on toki vanhoissa taruissa ja myyteissä sangen yleinen aihe, aivan kuten Kalevalakin todistaa. Valitettavasti näiden teemojen korostettu esiintuonti tarkoittaa kuitenkin monessa kohtaa sitä, että fantasia jää sivuosaan, mikä on kaltaiselleni fantasian ystävälle harmillista.

Mutta ei silti, sekä Avalonin usvat -kirjasta että Martinin Tulen ja jään laulusta löytyy molemmista myös muun muassa taisteluja ja lohikäärmeitä, sekä fantasiafaneille kotoisaa keskiaikaista tunnelmaa, ovathan Martinin teokset pseudo-keskiaikaisia, ja Avalonin usvat taas perustuu arthuriaanisiin legendoihin. Voisinkin todeta, että jos pidät Tulen ja jään laulu -kirjasarjasta, kannattaa myös Avalonin usviin lähteä seikkailemaan.

Se, mikä ennen kaikkea teki Avalonin usvista kiinnostavan minulle lukijana, on kirjan feministisyys, ja klassisen Athurin tarinan kertominen naisten näkökulmasta käsin. Juonen keskiössä on nimittäin papitar Morgaine (myöhemmin Morgan le Fay), kuningas Arthurin sisar. Perinteisestihän arthuriaaniset legendat ovat hyvin mieskeskeisiä, ja niissä Morgainekin on ilmeisesti redusoitu aika yksiulotteiseksi ja litteäksi hahmoksi, joka nähdään negatiivisessa valossa. Avalonin usvissa mennään kuitenkin pintaa syvemmälle, ja asioita katsotaan Morgainen silmin. Tämä toi itselleni mieleen Maleficent-elokuvan, jossa kerrotaan Prinsessa Ruusunen -sadun "pahan" naishahmon tarina.

Muita teemoja Avalonin usvissa on ihmissuhteiden ja naisnäkökulman ohella ehdottomasti pakanuuden ja kristinuskon välinen kamppailu. Tämä kirja onkin joissakin uuspakanallisissa piireissä pidetty teos juuri tästä syystä. Siellä Avalonin usvia on luonnehdittu muun muassa "herkullisen pakanalliseksi".

Mieleeni jäi tähän eri uskontojen vastakkainasetteluun liittyen muun muassa se, miten papittaret ihmettelivät sitä, kuinka kristityille voi riittää vain yksi jumala, ja miksi tämä nimenomainen jumala ei voi vain olla yksi jumala muiden joukossa. Sanoisinkin, että tämä kirja on erinomainen löytö myös kaikille uskoinnoista ja henkisyydestä kiinnostuneille.

Kaiken kaikkiaan Avalonin usvat on todella vaikuttava teos, josta löytyy monia mielenkiintoisia tasoja ja elementtejä, kuten fantasiaa, ihmissuhdedraamaa, feminismiä ja vanhoja myyttejä, sekä uskonnollisia teemoja. Lisäksi kirjan juoni sisältää paljon yllättäviä, jopa provosoivia juonenkäänteitä, jotka vetävät maton lukijan jalkojen alta ihan kunnolla. En ihmettele lainkaan, että Avalonin usvat oli aikoinaan suuri ilmiö, ja se voitti myös kirjallisuuspalkintoja. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että tämä teos kuuluu jokaisen fantasialukijan yleissivistykseen. Ainakin, jos pystyy erottamaan teoksen sen kirjoittaneesta kirjailijasta, kuten itse tein.

Arthuriaaniset legendat ovat inspiroineet paitsi kirjailijoita,
myös muusikoita. Roxy Musicin loistava Avalon -albumi julkaistiin
samana vuonna, kuin Avalonin usvat -kirjakin.

Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan, Pekka Vahvanen

"Ihmislaji teknologian kanssa on aivan kuin alkoholisti viinitynnyrin äärellä"

Nykyisin en kovinkaan usein osta kirjoja omaksi. Jotta minä ostaisin jonkun teoksen pysyvästi hyllyyni, sen pitää olla joko poikkeuksellisen informatiivinen tai tavallista paremmin kirjoitettu. Tämä kirja oli molempia, ja niinpä lainakirjan eräpäivän umpeuduttua (ja teoksen lähdettyä seuraavalle sitä jonottaneelle) päädyin ostamaan itselleni oman kappaleen.

Erityisesti toimittajana ja televisiojuontajana tunnetun Pekka Vahvasen teknologiakriittinen Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (julk. 2018) on teos, jonka soisin kaikkien lukevan. Myös niiden, jotka uskovat olevansa Vahvasen kanssa eri mieltä. Itselleni tämä kirja tarjosi ennen kaikkea hyvän tiivistelmän ja monia tarkennuksia jo tiedossani olleista digitalisaation ja loputtoman teknologin palvomisen uhista.

Kone kaikkivaltiaan ydinsanoma on, että jatkuva teknologinen kehitys ei välttämättä ole hyväksi, vaan voi johtaa globaaliin katastrofiin, joka on verrattavissa ilmastonmuutokseen. Ainoa ero on vain siinä, että toisin kuin ilmastonmuutoksen kohdalla, ei loputonta teknologista innovointia koeta ongelmana, tai pyritä hillitsemään juuri mitenkään riskeistä huolimatta. Syy on yksinkertainen:

Teknologiaa palvotaan intensiivisemmin kuin mitään muuta jumalaa. Ajassamme tuskin on suurempaa totuutta kuin digitalisaation välttämättömyys. Siihen uskovat miljardit ihmiset, jotka ovat lumoutuneina älypuhelimistaan ja takertuneet internetiin. Siihen uskovat poliitikot niin oikealla kuin vasemmalla: he näkevät teknologian kehittämisen ainoaksi keinoksi pitää kansakuntansa elossa.

Vahvanen haluaa kyseenalaistaa tämän paradigman, eikä usko olevansa yksin:

Mutta usko teknologian autuaaksi tekevään voimaan on alkamassa horjua. Vaikuttaa siltä, että teknologinen kehitys ei enää muovaakaan yhteiskuntia paremmiksi. Tässä kirjassa kerron, kuinka kehitys on kääntymässä tarkoituksiaan vastaan. Meillä on jo liikaa edistystä, se ei enää palvele inhimillistä hyvinvointia. Samat asiat, jotka johtivat meitä kohti parempaa huomista, ovat nyt heikentämässä elämän mielekkyyttä. Hiljainen vastarinta teknologian kyllästämää elämää vastaan on herännyt. Tietotekniikkayhtiö Intelin tutkimusosasto Intel Labsin laajan kyselyn mukaan 61 prosenttia nuorista aikuisista kokee, että teknologia tekee maailmasta epäinhimillisemmän. Kahdeksan maata kattavassa kyselyssä selvisi, että juuri nämä niin kutsutut milleniaalit korostavat muita sukupolvia useammin teknologian huonoja puolia.

Vahvanen nostaa teoksessaan esiin muun muassa älylaitteiden ihmisten kognitiivisia kykyjä heikentävän vaikutuksen, kansalaisten yksityisyyden vaarantumisen, ja ihmisen oman aivokapasiteetin peittoavan tekoälyn, joka saattaa "jäädä ihmiskunnan viimeiseksi keksinnöksi". Tätä kirjaa voisi luulla synkäksi dystopiaksi, jos se ei sijoittuisi tietokirjagenreen. Massatyöttömyyttä ja robottisotilaiden hyökkäystä odotellessa..

Lukukokemuksena Kone kaikkivaltias muistuttaa kaikkine tutkimustuloksineen ja lähdeviitteineen akateemista julkaisua, joskin se on astetta populaarimmin kirjoitettu. Eikä ihme, se nimittäin syntyi Vahvasen keväällä 2014 aloittamasta väitöskirjaprojektista, joka sai toimittajantyön myötä uuden suunnan yleistajuisena teoksena. Kuten Vahvanen toteaa: "..jos kirjoitan ei-akateemisen kirjan aihepiiristä, joku saattaisi sen lukeakin". Heh heh..

Pakko nyt näin tohtorikoulutettavana huomauttaa, että kyllä väitöskirjatkin saavat mediassa huomiota, varsinkin, jos tutkija osaa brändätä itsensä ja tutkimuksensa hyvin. Kyllä meitä tutkijoitakin haastatellaan lehtiin tuon tuostakin. Mutta leikki sikseen, kyllä Vahvanen tämän varmasti tietää, hän nyt vain halusi viedä tekstinsä yleistajuisempaan suuntaan, ja lopputulos on mitä onnistunein.

Tästä kirjasta olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta nyt taidan sulkea läppärini, ja lähteä metsään kävelylle. Jokin sisälläni nimittäin kertoo, että tämä koneella istuskelu ei ole minulle hyväksi. Hassu juttu..

Väkivalta, Slavoj Žižek

Ja nyt hieman slovenialaista filosofiaa

..vaikka kykymme abstraktiin järjenkäyttöön on kehittynyt valtavasti, kykymme reagoida tilanteisiin emotionaalisesti ja eettisesti on edelleenkin ikiaikaisten vaistonvaraisten toimintojen ehdollistamaa.

Slavoj Žižekiä pidetään yhtenä nykyajan tunnetuimmista filosofeista ja kulttuuriteoreetikoista. Minulle Žižek oli kuitenkin vielä aivan viime viikkoihin asti tuntematon suuruus, ja tutustuin häneen vasta erään tutkijakollegani suositeltua minulle tätä Väkivalta-kirjaa (Violence - Six Sideways Reflections, julk. 2008) lähdemateriaaliksi erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yleensä en bloggaa lähdeteoksistani, mutta tämän kirjan kohdalla päätin tehdä poikkeuksen, koska kyseessä on suhteellisen populaari teos. Heti etuliepeessä kirjoitetaan:

Žižekin kirjoituksia on kuvailtu parhaaksi älylliseksi viihteeksi ja häntä on kutsuttu kulttuuriteorian Elvikseksi, sillä hän havainnollistaa filosofiaa käyttämällä esimerkkejä tunnetuista elokuvista ja muualta populaarikulttuurista.

Olen kieltämättä samaa mieltä. Žižek konkretisoi filosofisia pohdintojaan käyttämällä esimerkkeinä muun muassa Lars von Trierin ja Alfred Hitchcockin elokuvia, psykoanalyysiä ja maailmanlaajuisesti paljon kuohuntaa herättäneitä kriisejä ja välikohtauksia, kuten syyskuun 11. päivää, Lähi-idän konfliktia ja holokaustia.

Teksti oli vetävästi kirjoitettua ja ajatuksia herättävää. Akateemisesti en saanut tästä irti sitä mitä hain, mutta kyllä tämän luki ihan mielikseen. Mukana oli minulle ennestään tuttuja näkemyksiä, kuten ajatus siitä, että ideologia toimii voimakkaimmin silloin, kun se hyväksytään neutraalina ja universaalina totuutena (vrt. Hegel), mutta Žižek rikastutti mieltäni myös monilla uusilla katsontakannoilla.

Žižekin pohdintojen keskiössä oli niin sanottu väkivallan troikka, johon kuuluvat hänen mukaansa paitsi subjektiivinen väkivalta, myös symbolinen, kieleen liittyvä väkivalta ja systeeminen, poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiin sisäänrakennettu väkivalta.

Pidän tavasta, jolla Žižek ajattelee. Hänellä on kyky kääntää asiat päälaelleen ja katsoa niitä uusista näkökulmista. Mukana oli lisäksi paljon loistavia sitaatteja, kuten esimerkiksi nämä:

Jos valta korruptoi, myös sen kääntöpuoli on totta; vainokin korruptoi uhrinsa, tosin ehkä paljon hienovaraisemmin mutta myös paljon traagisemmin.
- Arthur Koestrel

Vasta kun kohtaa jonkun, joka on lähtöisin omasta poikkeavasta kulttuurista, alkaa käsittää, mihin itse oikeasti uskoo.
- George Orwell 

Katso minuun pienehen, Kaj Korkea-aho

Orwellilainen kauhutarina suomenruotsalaisittain

Kun lähdin lukemaan Kaj Korkea-ahon esikoisteosta, Katso minuun pienehen (Se till mig som liten är, julk. 2009), olivat odotukseni korkealla. Olinhan rakastanut hänen Tummempaa tuolla puolen -kirjaansa (julk. 2012), ja tämä esikoinenkin oli saanut Söderströmsin romaanikilpailun kunniamaininnan. 

Jouduin valitettavasti pettymään. George Orwellin Vuonna 1984 -kirjan valvova silmä -tematiikkaa ja Kielletty Hedelmä -elokuvan uskonto vs. nykymaailman maalliset nuoret -teemoja yhdistelevä Katso minuun pienehen ei käynnistynyt oikein missään vaiheessa. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän petyin. Vain yksi tapahtumasarja oli aidosti mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Muuten sivujen kääntely tuntui lähinnä puuduttavalta odottelulta. Juoni oli yksinkertaisesti tylsä, ja tarinan loppukin sangen sekava ja antikliimaksimainen. 

Tämän kertomuksen ongelma on myös se että kaikista kirjan keskeisistä elementeistä on kirjoitettu paremmin jossain muualla. Esimerkiksi pahaksi leimattu, "punasilmäinen" televisiotorni oli minulle vain köyhänmiehen versio Sauronin loimuavasta silmästä, eikä tämän fiktiivisen tarinan uskonnollinen fanaattisuus jaksanut juuri järkyttää, kun luettavaksi on nykyisin tarjolla Usko, toivo ja raskaus -tietokirjan kaltaisiakin teoksia. 

Onneksi Korkea-aho on sittemmin kehittynyt kirjailijana huimasti. Aion ehdottomasti lukea hänen uusimpansa, Pahan kirjan (julk. 2015) heti kuin vain mahdollista.

Patanjalin Yoga-Sutra - Joogan filosofia, Måns Broo

Maailman vanhin jooga-raamattu yllätti 

Osallistuin juuri elämäni viidennelle astangajoogaleirille, ja sieltä mukaani tarttui maailman vanhin pelkästään joogaan keskittyvän teos, Patanjalin Yoga-sutra (julk. noin 350 jKr.). Olen jo vuosia ollut hyvin tietoinen tästä joogafilosofian kivijalasta, ja nyt voin vihdoin tyytyväisenä kertoa lukeneeni sen! Kyseessä on vieläpä ainoa suoraan alkuperäiskieli sanskritistä tehty suomennos (julk. 2010), jonka takana on Åbo Akademin uskontotieteen laitoksen opettaja ja joogalehti Anandan päätoimittaja, Måns Broo.

Pidin Broon tavasta kirjoittaa. Akateeminen tausta näkyi paitsi alkuperäistekstin suorana käyttämisenä, myös objektiivisuutena ja harkittuna kriittisyytenä, lehtitausta taas selkeytenä ja soljuvuutena. Monesti Broo esimerkiksi avasi vaikeaselkoisia tekstejä käytännönläheisillä esimerkeillä, ja pyrki sitomaan sutrat toisiinsa tekemällä viittauksia eteen- ja taaksepäin aina sopivan paikan tullen.

Jos tarkkoja ollaan, on Yoga-sutra itsessään vain 196:n, aforismimaisen lauseen pituinen. Suurin osa tämän 246-sivuisen kirjan tekstistä koostuukin sutrille elintärkeistä kommentaareista, joita ilman itse sutria on pitkälti mahdoton ymmärtää. Kirjan alussa Broo vertaakin sutria luentomuistiinpanoihin ja kertoo, että Intiassa sutra-teoksia opiskellaan yhä niin, että oppilas opiskelee aluksi sutrat ulkoa, ja tämän jälkeen opettaja avaa niiden sisällön oppilaalleen omin sanoin.

Mitä Patanjalin Yoga-sutrien sisältöön tulee, täytyy minun myöntää yllättyneeni. Mukana oli toki odotettavia viisauksia, kuten Om-tavun merkityksen avaus, ja sutra, jossa sanotaan: "Jooga on mielen toimintojen pysäyttämistä". Nämä eivät kummastuttaneet. Myös eettinen koodisto, ja tarinat joogan kautta saavutettavista yliluonnollisista kyvyistä, kuten taidosta muuttua näkymättömäksi tai lentää, olivat odotettavissa. Se, mikä minut yllätti, oli Patanjalin negatiivinen suhde aineelliseen maailmaan ja ihmiskehoon. 

Aiempien joogasta lukemieni kirjojen perusteella odotin löytäväni lempeitä ja positiivisia sanoja kehon ja mielen yhteen sulauttamisesta, mutta törmäsinkin ohjeisiin, joiden avulla saavutetaan erillisyys. Tunnetta voi verrata siihen, kun leppeän ja silotellun rippileirin jälkeen erehtyy lueskelemaan Vanhan Testamentin tulikivenkatkuisia uhkauksia. Ristiriidan nykypäivän länsimaisen joogakulttuurin ja Patanjalin Yoga-sutran välillä oli havainnut myös niin ikään tästä Måns Broon käännöksestä blogannut Saija Sillanpää.

En tiedä, minkälaista filosofiaa pohjimmiltani odotin, mutta Yoga-sutrat, joka edustaa yhtä hindulaisuuden kuudesta klassisesta filosofiasta, on pohjavireeltään hyvin kaukana esimerkiksi lempeästä ja maailmoja syleilevästä tiibetin-buddhalaisuudesta, johon olen Pema Chödrönin teoksien kautta tutustunut. Tiibetin-buddhalaisuudessahan uskotaan, että yksikään ihminen, asia tai tapahtuma ei ole pohjimmiltaan yksiselitteisen paha, ja korkein päämäärä on sulautua yhteen, ymmärtää, ettemme ole erillisiä entiteettejä. Samkhyaan oppinsa pohjaava, monessa kohtaa buddhalaisuutta kritisoiva Patanjali taas korostaa maailman pahuutta ja elämän tuottamaa tuskaa, ja kehottaa pyrkimään täydellisen pesäeron tekemiseen tuosta kaikesta. Jooga on vain väline lopullisen päämäärän, erillisyyden, saavuttamisessa. Kuten 16. sutrassa todetaan: "heyam duhkham anagatam - Tuleva tuska on vältettävä".

Parasta Patanjalin Yoga-sutrassa olivat rauhallinen pohjavire, ja aivoja stimuloivat ajatusleikit muun muassa siitä, miten ihmismieli toimii, kuinka havainnot ulkomaailmasta syntyvät ja millainen maailmankaikkeuden rakenne on. Patanjalin mukaanhan maailmassa on varsinaisen maan (bhurloka) ohella useita eri tasoja, muun muassa kuusi erillistä helvettiä ja seitsenosainen manala, sekä viisiosainen taivas. Mainittakoon vielä, että näistä tasoista löytyy esimerkiksi ihmissyöjiä, demoneita ja puoli-ihmisiä. Yhtenä kommentaattoreista toimineen B.K.S. Iyengarin mukaan tämä maailmankaikkeuden makrokosmos on myös rinnastettavissa ihmiskehon mikrokosmokseen.

Lyhyesti Yoga-sutraa voisi kuvailla yllättäväksi yhdistelmäksi muinaista psykologiaa, filosofiaa, uskontoa ja myyttejä. En usko tämän teoksen vaikuttavan omaan vakaumukseeni (perus-luterilainen) tai edes joogaharrastukseeni juurikaan, mutta oli kiehtovaa tutustua näinkin erilaiseen ja itselle vieraaseen maailmankatsomukseen.

Flight plan - Rimpuilua nollameridiaanilla, Pietari Vanhala

Vierailija kysyi saattohoitokodissa olevalta syöpäpotilaalta: "Käykö aika pitkäksi?" "Toivottavasti käy, mahdollisimman pitkäksi."

Pietari Vanhalan Flight Plan - Rimpuilua nollameridiaanilla (julk. 2015) päätyi luettavakseni työkaverin suosituksesta. Kyseessä on syöpäsairaan, kuolemaa saattohoidossa odottavan miehen vasemmalla etusormella ja puheentunnistuslaitteen avulla kirjoittama anekdoottikirja, joka koostuu pääasiassa Vanhalan omista ajatuksista ja kokemuksista, mutta mukana on myös joitakin kirjan henkeen sopivia sitaatteja muilta kirjailijoilta. 

Flight plan on ilmavasti taitettu ja lyhytsanainen teos, jonka lukemiseen ei juuri aikaa kulunut. Mikään kevyt ja nopeasti unohdettava välipalakirja tämä ei kuitenkaan ollut; Vanhalan taiten valitut ja hyvin muotoillut sanat jäivät kaikumaan mieleeni pitkäksi aikaa. Hänen ulosannissaan oli paljon samaa suuresti ihailemani Arno Kotron kanssa.

Mitä kuoleman kohtaamiseen tulee, en voi kuin ihailla Vanhalan rauhallista ja rohkeaa suhtautumista omaan tilanteeseensa. Varsinkin, kun maailmankatsomukseltaan ateistinen Vanhala uskoo kuolemansa jälkeen yksinkertaisesti lakkaavansa olemasta, katoavansa tyhjiin. Lähestyvä kuolema on hyväksytty niin täydellisesti, että siitä voidaan jopa vitsailla sujuvasti.

Vanhalan kirja toi mieleeni ranskalaisen Jean-Dominique Baubyn vuonna 1997 kirjoittaman Perhonen lasikuvussa -elämänkerran (Le scaphandre et le papillon). Vaikean aivohalvauksen saanut Bauby vajosi Locked-in -tilaan, jonka takia hän pystyi liikuttamaan vain vasenta silmäluomeaan. Omaperäisen merkkijärjestelmän ja avustajan avulla hän onnistui kuitenkin kirjoittamaan Perhonen lasikuvussa -teoksensa, vain kuollakseen muutama päivä sen julkaisemisen jälkeen.

Vanhalan ja Baubyn kirjoissa on monia samoja teemoja, kuten menneen elämän läpikäynti, ja oman kehon menettämisestä aiheutuneen surun käsittely. Kummankin miehen teksteissä korostuu myös rakkaus kaipaamaan jääviä läheisiä kohtaan.

Sankarin tuhannet kasvot, Joseph Campbell

Kirja, joka innoitti George Lucasin luomaan Star Warsin

"Myytti johdattaa syvällisten, elävien vertauskuvien avulla sielun ja sydämen perimmäisen salaisuuden äärelle, mysteerin joka täyttää kaikki olennot ja ympäröi niitä."

Maailmankuulun myyttitutkija Joseph Campbellin Sankarin tuhannet kasvot (The Hero with a Thousand Faces, julk. 1949) on teos, johon tuskin olisin tarttunut ilman väitöskirjaopintojani, mutta joka osoittautui paitsi informatiiviseksi, myös varsin viihdyttäväksi tuttavuudeksi. Se on nimittäin täynnä toinen toistaan kiehtovampia tarinoita lukemattomista eri maailmankolkista ja kulttuureista, ja monesti nämä myytit vieläpä yhdistetään freudilaiseen psykoanalyysiin.

Yhdeksi lempitarinoistani nousi hindujen mytologiaan
kuuluva kertomus Shivan ja Parvatin rakkaudesta.
(www.eprarthana.com)

Ero - initiaatio - paluu

Vertailevalla otteella kirjoitettu Sankarin tuhannet kasvot rinnastaa monomyytin kautta toisiinsa muun muassa Herakleen, Muhammedin, Krishnan, Jeesuksen, Buddhan, Väinämöisen, Kamar al-Zamanin ja Oidipuksen. Kaikkien näiden myyttisten sankarien tarinoista voidaan Campbellin mukaan löytää enemmän ja vähemmän muunneltuna seuraavanlainen perusjuoni:

Mytologinen sankari lähtee houkuteltuna, eksytettynä tai sitten vapaaehtoisesti arkisesta kotimajastaan tai -linnastaan seikkailun kynnykselle. Siellä hän kohtaa kuin unessa yliluonnollisen olennon, joka vartioi rajakohtaa. Sankari saattaa voittaa tai saada puolelleen tämän voiman ja päästä elävänä pimeyden valtakuntaan (taistelemalla veljeään tai lohikäärmettä vastaan, uhrin tai taian avulla) tai vaipua vastustajansa surmaamana kuolemaan (silvottuna tai ristiinnaulittuna). 

Sen jälkeen sankari kynnyksen tuolla puolen kulkee vieraiden mutta silti merkillisen tutunomaisten voimien maailman halki. Jotkut niistä uhkaavat häntä pahasti (koetukset), toiset taas antavat hänelle maagista apua (auttajat). Kun sankari saapuu mytologisen kehän aallonpohjaan, hän läpikäy viimeisen koetuksen ja saa palkintonsa. Riemuvoitto voidaan kuvata sellaiseksi, että sankari yhtyy seksuaalisesti maailman äitinä esiintyvään jumalattareen (pyhä avioliitto), että isä-luoja tunnustaa hänet (sovitus isän kanssa) tai että hän itse kohoaa jumal-olennoksi (apoteoosi). Toisaalta voitto voi merkitä - jos tuonpuoleisen voimat ovat pysyneet hänelle vihamielisinä - että hän varastaa lahjan jota on tullut hankkimaan (morsiamen tai tulen ryöstö). Olennaista on, että sankarin tietoisuus ja sen myötä oleminen laajenee (valaistuminen, kirkastuminen, vapaus). 

Viimeisenä tehtävänä on paluu. Jos tuonpuoleisen voimat ovat siunanneet sankarin, hän lähtee nyt matkaan niiden suojelemana (lähettiläänä); jos eivät, hän pakenee ja häntä ajetaan takaa (pako, johon liittyy muodonmuutos tai esteiden asettelu). Sankarin ylittäessä paluukynnyksen tuonpuoleisen voimien on jäätävä taakse. Hän ilmaantuu takaisin unen valtakunnasta (paluu, ylösnousemus). Hänen tuomansa lahja virvoittaa maailman uuteen elämään (eliksiiri).

Sankarin paluu normaaliin maailmaan ei ole helppo:

Palaava sankari kohtaa ensiksi sen ongelman, että hänen on - saatuaan täyttymyksen näystä sielulleen tyydytyksen - sopeuduttava siihen, että elämän ohimenevät ilot ja murheet sekä banaalisuudet ja äänekkäästi lausutut rivoudet, joita hän joutuu kuulemaan, ovat todellisuutta. Miksi palata sellaiseen maailmaan? Miksi pitäisi yrittää saada intohimojen kalvamia miehiä ja naisia uskomaan ylimaallisen autuuden kokemusta tai edes kiinnostumaan siitä? 

Niin kuin unet, jotka olivat yöllä merkityksellisiä, saattavat päivänvalossa näyttää peräti typeriltä, samoin runoilija tai profeetta voivat havaita esittävänsä järkevien ihmisten tuomioistuimen edessä idiootteja. Helpointa on jättää koko yhteisö saatanan haltuun, vetäytyä jälleen taivaalliseen kallioluolaan ja sulkea sen oviaukko lujasti.

Campbellin uskomattoman laaja tuntemus maailman eri myyteistä, sekä kyky tiivistää niiden yhteiset piirteet parhaimmillaan yhteen selkeään kaavioon teki minuun syvän vaikutuksen. Ei ihme, että myös Star Warsin luonut George Lucas otti inspiraationsa juuri tästä teoksesta:

(www.pinterest.com)

"Kuolleet ovat kaikki jumalat"

Sankarin tuhansien kasvojen loppupuolella, luvussa "Myytti ja yhteisö", Campbell pohdiskeli osuvasti myyttien asemaa nykymaailmassa. Hänen mukaansa myytit ovat ylpeyden, ahneuden, itsekkyyden, individualismin ja kovien tieteiden hallitsemassa nykykulttuurissamme menettäneet voimansa:

..demokraattinen, omista asioistaan päättävän yksilön ihanne, sähkö- ja moottorikäyttöisten koneiden keksiminen ja tieteellisten tutkimusmenetelmien kehitys ovat siinä määrin muuttaneet ihmiselämää, että kaukaisilta ajoilta periytynyt ajaton vertauskuvien maailma on luhistunut. Käyttääkseni Nietzchen Zarathustran kohtalokkaan tuntuisia, uutta aikakautta julistavia sanoja: "Kuolleet ovat kaikki jumalat".

..Erilliset yhteisöt, jotka elävät mytologisella alueella kuin unessa, ovat enää vain riiston kohteita. Ja edistyvissä yhteisöissä itsessään ikivanhan rituaali-, moraali- ja taideperinteen viimeisetkin jäännökset ovat täyden rappion tilassa.

..Nykyään ryhmällä ei ole mitään merkitystä - ei koko maailmallakaan: sitä on vain yksilöllä. Mutta tämä merkitys on kerta kaikkiaan tiedostamaton. Yksilö ei tiedä minne hän on menossa. Hän ei tiedä mikä häntä kuljettaa. Kaikki ihmissielun tietoisen ja tiedostamattoman alueen väliset kommunikaatioyhteydet ovat katkenneet ja olemme haljenneet kahtia.

Myyttien katoaminen nykykulttuurista on suuri menetys, koska ne ovat Campbellin mukaan ihmisten hyvinvoinnille tärkeitä:

Mytologian ja riittien tärkeimpänä tehtävänä on aina ollut tuottaa symboleita, jotka vievät ihmishenkeä eteenpäin, vastapainoksi niille pysyville inhimillisille fantasioille, jotka pyrkivät kahlehtimaan sitä.

..Aikaisemmat sukupolvet selviytyivät psyykkisten vaarojen halki heidän mytologiseen ja uskonnolliseen perinteeseensä kuuluvien symbolien ja henkisten toimintojen opastamina. On aivan ilmeistä, että meidän nykypäivän ihmisten on kohdattava nämä vaarat yksin.

Myöskään uskonnoista ei Campbellin mielestä ole sielunyhteytensä ja yhteisöllisyytensä hukanneiden nykyihmisten pelastajiksi:

Tehtävän suorittamisen edellyttämiä vaatimuksia eivät pysty täyttämään myöskään suuret maailmanuskonnot sellaisina kuin ne nykyään käsitetään. Ne on näet valjastettu ajamaan nurkkakuntien tarkoitusperiä propagandan ja omien saavutusten ylistelyn välineinä.

Vaikka tämä teos onkin jo yli 60 vuotta vanha, ovat Campbellin huomiot minusta edelleen ajankohtaisia. Monesti nimittäin tuntuu, että nykymaailmamme vallitsevia arvoja ovat ennen kaikkea itsekäs voitontavoittelu, kyynisyys ja yleinen nihilismi. Tutkijana ja kirjailijana tunnettu Jari Ehrnrooth puhui tästä osuvasti Helsingin Sanomissa aivan hetki sitten:

Ehrnroothin mukaan 1960-luvulla voimistunut arvomurros, "Suuri Vapautuminen" viimeisteli moraalisen periksi antamisen. "Itsehillinnän, kohtuullisuuden ja sopusuhtaisuuden ihanteet kuopattiin. Alkoi riehakas pako viettikeskeiseen alkukantaisuuteen."

Vapautumisen kultti on muuttunut vastakohdakseen. Uskonto pantiin syrjään arvokeskiöstä ja tilalle astui konsumerismi, tyydyttämättömän kuluttajan rajaton halu ja elämysten jano. Tuotteet, nautintoaineet, jopa tuotemerkit vangitsevat kuluttajat alkukantaisiin riippuvuuksiin.

Sekä Campbell että Ehrnrooth ovat siis syvästi huolissaan nykymaailmassa vallitsevasta arvotyhjiöstä ja itsekeskeisestä minäminäminä-ajattelutavasta, jotka jättävät mielenrauhaa etsivät ihmiset yksin ja tuuliajolle.