Pedot, Frank Schätzing

 

Gaia iskee takaisin

Törmäsin tähän takavuosien menestystrilleriin sattumalta kirpputorilla, josta sen olisi saanut lunastaa itselleen kuudella eurolla. Kirjan kaunis ja tyylikäs kansi yhdistettynä iskevään nimeen herätti mielenkiintoni, ja päädyin lopulta kuuntelemaan tämän 912-sivuisen kirjan Krista Kososen lukemana äänikirjana. Samainen nainenhan on muuten nähty näyttelemässä myös tämän kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa. Toistaiseksi 40 miljoonaa maksaneesta sarjasta on kuitenkin ilmestynyt vain yksi tuotantokausi, ja jatkosta ei valitettavasti ole tietoa.

Itsekin sukellusta harrastava Frank Schätzing on tehnyt laajan taustatyön Petoja (Der Schwarm, 2004) varten, ja sen huomaa. Kirja on täynnä tieteellisiä faktoja, jotka kietoutuvat saumattomasti yhteen science fiktion ja trillerimäisen juonen kanssa. Tosin tässä tapauksessa sopii toivoa, että scifi ei ennusta tulevaisuuden todellisia kehityskulkuja, kuten se on monesti aiemmin tehnyt.

Se, mikä liittää scifin ja tieteen yhteen tässä tapauksessa, muistuttaa minua ennen kaikkea niin sanotusta Gaia-hypoteesistä, joka on kemisti James E. Lovelockin (1919-2022) ja biologi Lynn Marguliksen (1938-2011) käsialaa. 1970-luvulla kehitetyn teorian mukaan "eliöiden toiminta säätelee maapallon ympäristöolosuhteita pitäen ne elämälle suotuisina; planeettamme elävät ja elottomat osat muodostavat siis kokonaisuuden, jota voi pitää yhtenä organismina" (Vuento 2025, 286).

Vaikka Gaia-teoriaa ei ole ainakaan toistaiseksi hyväksytty tieteellisesti, on se silti nostanut pintaan ajatuksen siitä, että maapallo ja sen eliöt ovat yhteenkuuluva kokonaisuus (emt. 286). Ja aivan kuten Schätzingin kirjassakin, myös Gaia-teorian myöhemmissä johdannaisissa on esitetty, että Gaia on pahoissa vaikeuksissa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen johdosta (emt. 287). Lovelock kirjoittikin vuonna 2006 pahaenteisen kirjan nimeltä The Revenge of Gaia, eli Gaian kosto. 

Lukukokemuksena Pedot oli erityisesti alussa ja loppupuolella mitä mainioin trilleri. Ainoastaan liian laaja henkilökavalkadi (äänikirjan kuuntelijan painajainen) ja keskivaiheen tylsä suvantovaihe synnyinkotivierailuineen lamaannuttivat tunnelmaa. Onneksi erittäin mielenkiintoiset ja osuvat ympäristöfilosofiset pohdinnat korvasivat paljon, lopun ja alun nopeista käänteistä puhumattakaan.

Monet ovat kritisoineet kirjan lopun tapahtumia liian scifimäisiksi ja korkealentoisiksi. Olen täysin erimieltä. Mitä scifimpää, sen parempaa!

Lähde:

Vuento, M. (2025). Hämmästyttävät sienet. Eliökunnan pimeää ainetta valaisemassa. Gaudeamus.

The Two Lolitas, Michael Maar

Oliko Vladimir Nabokovin Lolita plagiaatti?

Olen viime aikoina keskittänyt valtaosan energiastani väitöskirjani kirjoittamiseen, ja siihen liittyvän lähdemateriaalin lukemiseen. Tämä on kostautunut täällä kirjablogini puolella melkoisena hiljaiselona. Olen kyllä lukenut myös kaunokirjallisuutta, mutta varsin laiskasti, teoksesta toiseen hyppien. Kirjoja on kesken useita (Ruusun nimi, Kuolema Venetsiassa, Kotiopettajattaren romaani..), mutta en ole saanut mitään luettua kannesta kanteen moneen viikkoon.

Kaikeksi onneksi osa väitöskirjani lähdemateriaaleista soveltuu myös kirjabloggauksien tekemiseen. Yksi tällainen teos on saksalaisen Michael Maarin kirjoittama The Two Lolitas -spekulaatio (julk. 2005), jossa hän pohdiskelee, onko Vladimir Nabokovin Lolita (julk. 1955) mahdollisesti plagiaatti saksalaisen Heinz von Eschwegenin Heinz von Lichberg -pseudonyymin suojassa vuonna 1915 julkaisemasta samannimisestä teoksesta. Von Lichbergin kirjan juoni on Maarin mukaan hyvin samankaltainen kuin Nabokovin postmodernissa klassikossa. Maar kuvailee tarinoiden yhtäläisyyksiä seuraavasti:

A cultivated man of middle age recounts the story of his coup de foudre. It all starts when, travelling abroad, he takes a room as a lodger. The moment he sees the daughter of the house, he is lost. She is very young, but her charms instantly enslave him. Heedless of her tender age, he becomes intimate with her. In the end she dies, and the narrator - marked by her for ever - remains alone. The name of the girl supplies the title of the story 'Lolita'. It is the ninht of the fifteen tales in the collection The Accursed Gioconda, and it appeared forty years before its famous homonym.

Tämä kuvaus on sinällään varsin vaikuttava todiste mahdollisista yhteyksistä Nabokovin ja von Lichbergin välillä. Maar esittää kirjassaan kolme mahdollista selitystä Nabokovin ja von Lichbergin teosten välisille vastaavuuksille: sattuma, cryptomnesia (muistihäiriö, jossa kirjailija luulee keksineensä kaiken itse, mutta todellisuudessa kopioi tiedostamattaan aiemmin lukemaansa) tai tietoinen lainaaminen ja jälkien peittely. Maar itse kallistuu vahvasti kolmannen vaihtoehdon kannalle.

Kirjallisuuskriitikot ja tutkijat ovat kuitenkin suhtautuneet Maarin väitteisiin sangen skeptisesti todeten, että ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että Nabokov olisi koskaan edes lukenut von Lichbergin kirjaa, joka ilmeisesti julkaistiin vain saksaksi, eikä saanut sen suurempaa suosiota. Venäläissyntyinen Nabokov asui kyllä jonkin aikaa myös Saksassa, mutta tämä ei silti tarkoita, että hän välttämättä olisi tutustunut von Lichbergin tuotantoon. Lisäksi useat tahot pitävät Maarin väitteitä kaiken kaikkiaan kaukaa haettuina ja hatarina. On esimerkiksi todistettu, että nimi "Lolita" on esiintynyt myös useiden muiden teosten nimissä, joista ensimmäinen ilmestyi jo 22 vuotta ennen von Lichbergin kirjaa.

Jos osaisin saksaa paremmin, ja saisin ilmeisen harvinaisen von Lichbergin Lolita-teoksen käsiini, lukisin sen mielelläni. Olisi hauskaa päästä tekemään tämä vertailu itse.

Tyylikkään köyhäilyn taito, Alexander von Schönburg

"Kadehditko rikkaita? Masentaako rahan puute? Älä huoli, uudet
tuulet ovat jo täällä: tulevaisuuden trendi on köyhäily!
Taloudellista alamäkeä voi lasketella tyytyväisesti, iloiten
ja ennen kaikkea tyylikkäästi. Tyylikkään köyhäilyn jaloa taitoa
voi soveltaa autoihin, lomamatkoihin, asuntoon, vaatteisiin,
ruokaan ja lasten kasvatukseen."

Elämisen taidon puolustus kerskakulutusta vastaan

Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito (alkup. Die Kunst des stilvollen Verarmens: Wie man ohne Geld reich wird, 2007) on ollut yksi lempikirjoistani jo vuosia, ja olen lukenut sen moneen kertaan. Tämä sujuvasti kirjoitettu, älykäs ja hauska kirja sekä viihdyttää että herättää ajattelemaan. Lisäksi se on sangen ajankohtaista ja piristävää lukemista näinä talouden laskusuhdanteen aikoina. Teoksessa oman lukunsa ovat saaneet muun muassa ruoka, autoilu, pukeutuminen, lomailu ja shoppailu.

Kirjan kirjoittanut saksalainen kreivi oli aiemmin menestyvä toimittaja. Von Schönburgin ura kuitenkin katkesi, kun hänet irtisanottiin "taloudellisista ja tuotannollisista syistä". Lisäksi hänen aatelissukunsa on köyhtynyt tasaisesti jo viidensadan vuoden ajan. Eläminen "suu säkkiä myöden", mutta silti arvokkaasti ja tyylikkäästi on hänellä siis verissä:

Kriisi on Max Frischin mukaan valtavan tuottoisa tila, siltä on vain vietävä katastrofin sivumaku.

Kirjan ydinajatuksen mukaan kerskakulutus ei tee onnelliseksi, koska asioita osaa arvostaa vasta, kun niitä ei voi pitää itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi lasten kasvatusta käsittelevässä luvussa Von Schönburg kirjoittaa:

Köyhin lapsi, jonka olen koskaan tavannut, oli pieni Ali Kashoggi, monimiljonääri Adnan Kashoggin nuori poika. Hänen huoneensa Kashoggin palatsissa vuorilla Marbellan yläpuolella oli urheiluhallin kokoinen. Kaikki leikkikalut olivat XXL-kokoa: valtavia nalleja ja valtavankokoisia leikkiautoja, joiden joukossa oli oikeasti toimivia Ferrarin ja Rolls-Roycen malleja lapsille. Ja keskellä äänekkäästi vinkuvia, kiliseviä, töötöttäviä ja vilkkuvia leikkikaluja istui Ali, sietämätön kiusanhenki, joka jatkuvasti piinasi lukuisia lastenhoitajiaan, ei osannut leikkiä yksin ja vaikutti vuoronperään pitkästyneeltä ja ärtyneeltä. Iltapäivän viihteeksi kutsuttiin pellejä, mutta en nähnyt hänen nauravan kertaakaan. 

Kuulin, että hänet lähetettäisiin myöhemmin kouluun New Yorkiin, luultavasti sellaiseen rikkaiden lasten kouluun kuin Dwight, Spence tai St. Anna's. Spence on tunnettu siitä, että jo 11-vuotiaat tytöt juoksentelevat Pradan käsilaukut käsissään, Dwight ja St. Anna's puolestaan oppilaiden alkoholin ja huumeiden käytöstä. Mistä tällaiset lapset voisivat vielä nauttia? Ei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää Goassa hippeinä tai kierrellä narkkareina ympäri Algeriaa tasoittaakseen lapsuutensa ylenpalttisuuden.

Lisäksi ylenpalttinen mällääminen on tyylitöntä:

Maun kaikkein suurin vihollinen on aina ollut raha.

Jos sillifileet olisivat yhtä kalliita kuin kaviaari, tämän maailman uusrikkaat pintaliitäjät söisivät niitä suurella hartaudella pikkusormi sirosti pystyssä.

Tarve ostaa voi kertoa myös laumasieluisuudesta ja siitä, että on antanut mainosmiesten viedä itseään kuin pässiä narussa. Von Schönburg avaa markkinoinnin karua maailmaa:

Ymmärtääksemme markkinoinnin mekanismit kannattaa lukea Frederic Beigbederin kirja 8,99 (ilmestynyt myös nimellä 24,99). Hän työskenteli kymmenen vuotta mainostoimittajana. Kirjan päähenkilö Octave Parango - joka inhoaa maailmaa, jossa kaikki, hän itse mukaan luettuna, on ostettavissa - sanoo yhdessä kohtaa: "Ja kun lopulta käytät säästösi unelmiesi autoon, siihen jota mainostin viimeisessä kampanjassani, olen tehnyt siitä jo epämuodikkaan. Olen kolme askelta sinua edellä ja saan sinut aina turhautumaan. Glamour on maa, johon ei koskaan pääse. Huumaan sinut uutuudella, joka ei koskaan pysy uutuutena. Aina tulee uusi, joka vanhentaa edellisen. Sakramenttini on panna sinut kuolaamaan. Minun ammatissani kukaan ei toivo onneasi, koska onnelliset ihmiset eivät kuluta."

Myöhemmin kirjassa Von Schönburg toteaakin:

Kuten ystäväni Carl Laszlo kirjoitti kirjassaan Aufruf zum Luxus ("Kehotus ylellisyyteen", 1960), luksus tarkoittaa sitä "että omistaa sen, mitä haluaa omistaa, ja luopuu kaikesta, mitä pitäisi omistaa".

- Amen! Tyylikkään köyhäilyn taito on niin osuvasti kirjoitettu, että menen sanattomaksi. Siksi tässä bloggauksessa olikin paljon suoria sitaatteja: Oli parasta antaa kirjan puhua puolestaan.

Jos haluaa hyvää lukemista, kannattaa etsiä tämä teos käsiinsä.

"Luopumisen kyky on nautinnon oleellinen edellytys."

Tohtori Faustus, Thomas Mann

Alunperin vuonna 1947 ilmestyneen Tohtori Faustuksen
suomenkielinen painos vuodelta 2007 on upea. Näin
hienoa kirjaa pitää mielellään esillä. Lukeminen oli
kuitenkin työlästä pienen fontin ja raskaiden kappale-
jakojen takia. Myös marginaalit olivat kovin kapeat.

Poikkeuksellisen raskaslukuinen tragedia

Lainasin Tohtori Faustuksen kirjastosta jo viime vuonna. Lukeminen on edennyt hitaasti, pätkissä. Kiinnostuin tästä kirjasta alunperin Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -novellin ansiosta. Pidin Mannin unenomaisesta ja empaattisesta kerrontatavasta, ja halusin lisää. Toinen lukuvalintaan vaikuttanut seikka oli Tohtori Faustuksen klassikkoasema.

Teos kertoo säveltäjä Adrian Leverkuhnista, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa. Sopimus lupaa Adrianille menestystä taiteilijana, mutta kieltää häneltä rakkauden. Tarina päättyy traagisesti.

"On tullut aika, jolloin ei hurskaalla ja vilpittömällä mielellä, oikeilla keinoilla enää työ luonnistu eikä taidetta synny ilman Perkeleen apua ja helvetin tulta kattilan alla.."

Metatekstien loputon suo

Tämä 525-sivuinen tiiliskivi ei ollut sujuva ja helppo lukukokemus, kuten Kuolema Venetsiassa. Syynä tähän oli ensinnäkin tarinan kertojan loputtomat pohjustukset. Muistaakseni ensimmäiset kaksisataa sivua teoksesta oli vasta alkutilanteen kuvailua, varsinaisen tarinan petaamista. Lisäksi kertoja puhutteli lukijaansa vähän väliä suoraan, ja otti jopa kantaa noihin loputtomiin selontekoihinsa:

Käsitän kyllä, ettei minun olisi ensinkään pitänyt ottaa mukaan tällaisia mitättömyyksiä ja havaintojen murusia. Ei niistä ole kirjaan pantavaksi, naurettavia ne ehkä ovat lukijan silmissä, joka kenties harmittelee, että mokomalla hänen päätään vaivataan. 

Tällainen metatekstivyöry teki lukukokemuksesta raskaan, ja sai minut hyppimään tekstissä; Jättämään joitakin kohtia lukematta. Tämä on minulle lukijana erittäin harvinaista. Olen tainnut harrastaa tällaista viimeksi yläasteaikoina, kun yritin lukea Tuntematonta sotilasta yhdessä yössä äidinkielen tehtävää varten.

Haluan kuunnella musiikkia, en lukea siitä tekstejä

Toinen osa-alue, joka ei puhutellut minua, oli jatkuva klassisesta musiikista kirjoittaminen. Monesti juuri tällaiset kohdat saivat minut jättämään osan tekstistä väliin. En yllättynyt lainkaan kun sain tietää, että Mann opiskeli Tohtori Faustusta varten musiikkitiedettä ja musiikin teoriaa. Sen kyllä huomasi.

Kuuntelen klassista musiikkia jonkin verran. Minua ei kuitenkaan kiinnosta lukea siitä tehtyjä kaunokirjallisia tekstejä. Siinä menee raja.

Liian polveilevaa

Odotin Tohtori Faustukselta tiukkaa psykologista juonta, johon sekoittuisi yliluonnollisia elementtejä. Ehkäpä jotain samanlaista, kuin erinomaisen viihdyttävässä Mihail Bulgakovin teoksessa Saatana saapuu Moskovaan. Myös Keanu Reevesin tähdittämä elokuva Paholaisen asianajaja tuli mieleen.

Valitettavasti tämä Mannin faustilainen kauppa oli minun makuuni liian polveileva. Psykologiset elementit, joissa Mann on mestari, olivat liian pienessä osassa, samoin yliluonnolliset ainekset. Ne jäivät klassisen musiikin, saksan kansan vaiheiden kuvailun ja kertojan kommenttien jalkoihin.

Tarinassa olleet deskriptiot saksalaisen sivilisaation tuhosta ja niiden montaasimainen linkittäminen päähenkilön romahtamiseen toivat kirjalle toki lisää tasoja. Tällä kertaa kokonaisen kulttuurin kuvaus yhden ihmisen elämäntarinan kautta ei kuitenkaan puhutellut minua lukijana. Sen sijaan Nikolai Gogol onnistui siinä melko hyvin kirjassaan Kuolleet sielut.

Suosittelen tätä kirjaa kuitenkin paitsi kaikille musiikkialan ammattilaisille, myös saksalaisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Kuolema Venetsiassa, Thomas Mann

Reunoilla olevat Mannit odottavat lukemista, Tohtori Faustus
on jo aloitettu.

Taivaan himmeän kupolin alla levisi kaikkialla ympärillä meren suunnaton kiekko. Autiossa, rannattomassa avaruudessa meiltä katoaa myös ajan taju, me vaivumme mittaamattomuuteen.

Thomas Mann (1875-1955) on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotanto vetää minua puoleensa hyvin voimakkaasti. Haluan lukea kaiken mitä hän on kirjoittanut ihan jo sen perusteella, miten hyvä vuonna 1912 julkaistu Kuolema Venetsiassa -novelli on. Se on niin sulavasti ja ihanan viipyilevästi kirjoitettu (toi mieleeni Vladimir Nabokovin kirjoitustyylin), että lisää on pakko saada. Ei ihme, että Mann on saanut muun muassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon (http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/1929/), ja häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista.

Juonen puolesta Kuolema Venetsiassa toi mieleeni Erlend Loen noin sata vuotta uudemman teoksen Hiljaiset päivät Nigellan kanssa. Kummankin ydintarina on nimittäin seuraavanlainen: kirjoitusblokista kärsivä kirjoittaja lähtee matkalle, lankeaa nolostuttavan ihastuksen pauloihin (liian nuori ja kaunis poika- Nigella Lawson) ja sekoaa. Loen päähenkilö ei kuitenkaan kuole tarinan lopussa, kuten Mannin novellin päähenkilö Gustav von Aschenbach. En tiedä, onko Erlend Loe käyttänyt Mannia lähteenään, mutta yhtymäkohtia kuitenkin on. Tietysti voi myös olla, että Loe viittaa suoraan Mannin omiin innoituksen kohteisiin, kuten Platoniin ja Nietzscheen.

Mutta onko sattumaa, että Loe kaiken lisäksi sijoitti oman tarinansa juuri Mannin synnyinmaahan, Saksaan? Jos minulta kysytään, tässä on intertekstuaalinen yhteys. Kirjoittajina naivistina pidetty Loe ja runollisen rönsyilevä Mann ovat toki toistensa täydelliset vastakohdat, mutta juonissa on siinä määrin samaa, että se kiinnitti huomioni.

Mannin novellissa on mukana myös toisen asteen kertomus, joka tukee perusidealtaan pääkertomuksen tuhon teemaa: Venetsiassa alkaa levitä intialainen kolera, ja viranomaiset haluavat salata asian, koska se voisi tietää turistien rahavirran tyrehtymistä.

Tämä oli Venetsia, tuo liehittelevä ja petollinen kaunotar.

Häntä miellytti tuo kaupungin vaarallinen salaisuus, joka sulautui yhteen hänen oman salaisuutensa kanssa... Ajatus kotiinpaluusta, paluusta maltillisuuteen, järkevyyteen.. inhotti häntä.

Kuolema Venetsiassa on minusta ennen kaikkea menetetyn nuoruuden kaipaamisesta kertova tarina, joka muistuttaa myös yksinäisyyden ja liiallisen itsensä piiskaamisen vaaroista. Tarinan lopussa jo pahasti turmeltunut ja seonnut kirjan päähenkilö, Gustav von Aschenbach, katselee, miten hänen ihastuksensa kohde, nuori poika on tukehtua rantahiekkaan. Tämä symboloi ehkä sitä, että nuoret ja kauniitkaan eivät ole kuolemattomia. Tai sitten poika itse asiassa kuoli tukehtumalla, ja hän otti Gustavin mukaansa rajan yli. Novellin loppu on tarinan tyylille uskollinen: rauhallinen.

-Löysin YouTubesta tämän, novellista vuonna 1971 tehdyn elokuvan. Minusta siinä välittyy hyvin novellin tunnelma. Yksi käyttäjistä kertoi kommenttiosiossa, että Jackie Kennedy olisi nimennyt tämän kauneimmaksi elokuvaksi, jonka hän on koskaan nähnyt. En tiedä, pitääkö paikkaansa, mutta voi elokuvan perusteella hyvin pitääkin. Sen verran koskettava tämä oli. Varsinkin kohtaus, jossa Gustav laittautuu parturissa, oli samaan aikaan karmiva ja sympatiaa herättävä. Lisäksi loppukohtaus, jossa Gustav kuolee, oli hyvin liikuttava.