perjantai 21. joulukuuta 2012

Kun kyyhkyset katosivat, Sofi Oksanen



Minähän en lopeta koskaan kesken. En nytkään.


Äänikirjan kuuntelemisen vaikeus


Kuuntelen äänikirjoja autolla ajaessani lähes päivittäin. Hyvä äänikirja voi pelastaa tylsän ja yksinäisen automatkan ja viedä kuuntelijansa toiseen maailmaan. Liikenteen seuraamisen kannalta tämä toisessa maailmassa oleilu ei tietenkään välttämättä ole hyväksi. 

Kerran en huomannut noudattaa nopeusrajoitusta, koska Twilight-äänikirjani oli niin mielenkiintoisessa kohdassa. Sakothan siitä tuli, ja vaikka yritin hoputtaa poliisia sakkolapun kirjoittamisessa, myöhästyin silti Veijo Hietalan elävän kuvan analyysi -luennolta. Onneksi aina yhtä sympaattinen Veijo oli silloinkin ymmärtäväinen.

Toinen ongelma on se, kun äänikirja on niin tylsä, että alkaa väsyttää, tai olo muuttuu levottomaksi. Silloin tulee helposti vaihdettua Source-näppäimestä CD-puoli USB:ksi. Musiikki sivuuttaa äänikirjan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -äänikirja oli juuri tällainen "jaksaa kuunnella-ei jaksa kuunnella" -tapaus. Oikeastaan missään kohtaa ei tullut sellaista "Apua, mitähän seuraavaksi tapahtuu?" -oloa.

Historialliset romaanit eivät vain ole se minun juttuni, kuten taannoinen Laila Hirvisaari -episodikin todisti. Kuuntelin tämän äänikirjan lähinnä siksi, että sitä on mainostettu niin paljon, ja se sattui osumaan silmiini kotikirjastoni uutuustelineestä. En voinut vastustaa kiusausta olla ajan hermolla.

Oksasen runsas terminologia (josta oli koottu jopa oma painettu sanastonsa äänikirjan mukaan) ja historiallisten "tämä pitäisi tietää" -tapahtumien hienonyanssinen jatkumo sai minut turhautumaan: Sotkeennuin poliittisten tapahtumien verkostoon, ja samalla yritin pysyä mukana vielä tarinan ihmissuhdekuvioissakin. Muistella, kuka on kuka ja kenellä on suhde kenenkin kanssa. Mutta jos ajatellaan positiivisesti, niin ainakin tämä teos kasvatti yleissivistystäni ja aktivoi aivojani. Kuuntelunautinto sen sijaan oli vähissä, vaikka Esa-Matti Longin ääni olikin mitä miellyttävin.

                                                  ***************

Keskustelin Oksasen kirjallisesta tuotannosta taannoin erään Tampereen yliopistossa historiaa graduvaiheessa opiskelevan miehen kanssa. Kuten arvata saattaa, historiaan perehtynyt ihminen saa tällaisesta teoksesta hieman enemmän irti.

 Mies ei ollut lukenut tätä uusinta kirjaa, mutta Stalinin lehmät ja Puhdistus olivat tuttuja. Oksasen poliittinen ideologia sai kritiikkiä: Miehen mukaan Oksanen käyttää kirjoissaan denatsifikaatiota, joka on tällä hetkellä nousussa useissa maissa. Oksanen antaa kuvan, että Neuvostoliiton miehitys oli pahempi kuin tosiasiassa, ja huomiotta jää, että natsimiehityksen aikana koko Baltian maiden juutalaisväestö tuhottiin. 

Denatsifikaatio oli minulle uusi termi, jota yritin avata itselleni jälkeenpäin tekemällä pientä tiedonhakua. Ainakin yksi asia tuli selväksi: tämä kuumentaa tunteita. Enempää en aihetta kommentoi, koska tuntisin liikkuvani liian ohuilla jäillä. En ole perehtynyt aiheeseen riittävästi. Mutta sanotaan näin, että historiaan ja politiikkaan perehtynyt ihminen voi löytää Oksasen teoksista poliittisesti epäilyttäviä elementtejä.

Nyt takaisin minulle tutummalle maaperälle: Kirjoittajana Oksanen on lahjakas. Hän osaa kuvailla ihmisiä, maisemia ja oikeastaan mitä tahansa hyvin elävästi. En muista sanatarkkoja lainauksia, koska kyse on äänikirjasta, mutta mielestäni esimerkiksi naisen silmiä kuvailtiin maidossa kylpeviksi kyyhkysiksi, ja rikoksista paljastuvan miehen kasvoja romahtamassa olevan talon nurkaksi, joka sortuu yhdellä iskulla. Jos nämä taidokkaasti maalaillut kielikuvat esiintyisivät miellyttävämmässä tarinakehyksessä, saattaisin todella pitää Oksasen kirjoista. 

                                                     *******************

Välillä oli pakko kuunnella hieman mielialaa nostattavaa musiikkia, jotta jaksoi taas jatkaa tämän synkähkön äänikirjan parissa. Viimeisenä olevan the Curen kappaleen myötä haluan lähettää jouluterveiset gootti-Sofille.









torstai 20. joulukuuta 2012

Vadelmavenepakolainen, Miika Nousiainen



Kutsunko sinua Mikoksi vai Mikaeliksi?


..sinua epäillään uumajalaisen omakotitalon luvattomasta käyttöönotosta jouluna 2005, työttömän näyttelijän ja hänen lastensa harhaanjohtamisesta, Lasse Pöystin houkuttelemisesta rikoskumppaniksi..kissaihmisenä esiintymisestä..

-Kyllä, tämä on ajoittain hyvin hauska kirja. Eikä varmasti jää viimeiseksi, jonka Nousiaiselta luen. Kaiken kaikkiaan: Tykkäsin!

                                                 ******************

Miika Nousiaisen vuonna 2007 julkaistu esikoisteos, Vadelmavenepakolainen kertoo Mikko Virtanen -nimisestä miehestä, joka tuntee olevansa kansallisuustransvestiitti: suomalaisen kehoon syntynyt ruotsalainen. Hän näkee suomalaisen mentaliteetin hyvin synkkänä ja masentavana. Asioista ei keskustella tarpeeksi, ja negatiivisuus vallitsee. Toista on ruotsalaisen kansankodin autuus, jota kohti psykopaattinen Mikko lähtee pyrkimään hyvin epäilyttävin keinoin.

Kirjan hauskin episodi on minusta tämä:

Vihaan säämiestä.. Hänen nimensä on Petri Takala. Hänen puolustuksekseen on sanottava, että hän ennustaa sään asiantuntevasti ja yleensä oikein, mutta hän on iso. Hän seisoo aina Suomen säätä ennustaessaan Ruotsin kartan edessä..

..päätin siirtyä suoraan toimintaan. Tein useita yöllisiä iskuja hänen kotiinsa. "Eroa Takala jos henkesi on sinulle kallis!" kirjoitin hänen ikkunaansa sinikeltaisin kirjaimin.. Olen tuhonnut häneltä pari purjelautaa ja repinyt purjeisiin nuo samat vaatimukset. Hän ei ole taipunut.

..Sitten hiivin vajalle, kaivan repustani kirveen ja alan takoa purjelautaa. Isken voimieni takaa. Isken, kunnes liike loppuu kuin seinään. Yritän iskeä, mutta pääni yläpuolella oleva kirves ei hievahdakaan, se on Takalan vahvassa otteessa. Sekunnin päästä siinä olen minä. Hän istuu päälleni ja takoo minua nyrkeillä. Hän ei aio tehdä tästä poliisiasiaa, hän haluaa kostaa. Joudun ottamaan vastaan kymmeniä iskuja.
-Nyt lähestyy lännestä korkeapaineen selänne, joka iskee keskelle naamaa! Takala nauraa kuin transsissa ja takoo minua nyrkeillään. 

 
Pois sen Ruotsin kartan edestä, Petri!

Sain vinkin tästä kirjasta Jorilta. Hän oli huomannut, että Vadelmavenepakolainen tuo mieleen kestosuosikkini Erlend Loen kirjoitustyylin, ja suositteli tätä kirjaa minulle.

Olen Jorin kanssa samaa mieltä: ajoittain en huomannut Nousiaisen ja Loen kirjoitustyyleissä juuri mitään eroa. Jos lähdetään hiuksia halkomaan, on Loen kertomistyyli ehkä hieman hellyttävämpi ja sympaattisempi. Ihmettelevämpi.

Vadelmavenepakolaisen päähenkilö, Mikko/Mikael on juuri sellainen, mitä Loekin voisi käyttää: enemmän ja vähemmän mielenvikainen mies, jolla on jonkinlainen kriisi menossa.

Mutta siinä missä viimeksi Loelta lukemaani teosta Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on kritisoitu liian lyhyeksi ja väljästi taitetuksi, on Nousiaisen Vadelmavenepakolainen liian pitkä. Siinä kohtaa kun päähenkilö alkoi saavuttaa tavoitteitaan, kuten naimisiinmeno ruotsalaisen naisen kanssa, alkoivat viihdyttävän tarkkanäköiset, päähenkilön turhautumisesta kummunneet sivallukset Suomen ja Ruotsin eroista ehtyä, ja  tarina muuttui tylsähköksi. Eli mitä paremmin Mikolla/Mikaelilla meni, sitä tylsempää minulla alkoi lukijana olla.

Kirjatilaus Adlibriksestä




Hyvää joulua minulle:

Joitakin kirjoja ei voi vain lainata, ne pitää omistaa


Minulla on säilytystilaa kirjoille vain rajallisesti, ja rahaa tarvitsee muuhunkin, kuin kirjojen ostamiseen. Pääsääntöisesti ostankin kirjoja vain kolmesta syystä:

1. Kyseessä on joku lempikirjailijoistani (esim. J.K. Rowling).
2. Kirjassa on tietoa, jota tarvitsen toistuvasti (esim. joogakirjat).
3. Haluan lukea kirjan, mutta sitä ei kerta kaikkiaan saa lainaksi kirjastosta (esim. jotkin elämänkerrat, joita ei ole edes suomennettu).

Tuossa hetki sitten sain Adlibrikseen tekemäni kirjatilauksen: J.K. Rowlingin uusi, aikuisille suunnattu romaani oli itsestään selvä valinta, olenhan tutkinut hänen Harry Potter -kirjasarjaansa muun muassa gradussani, ja ehkä vielä joku päivä jatkan samaa aihetta väitöskirjassani.

Tulee olemaan mielenkiintoista katsoa, miten Rowling pärjää Tylypahkan ulkopuolella, uudella maaperällä. Olen kirjastojen suuri ystävä, mutta tämä oli pakko ostaa omaksi ihan periaatteesta.

Astangajooga on kiinnostanut minua jo noin kymmenen vuoden ajan, ja viimeiset kaksi vuotta olen käynyt säännöllisesti tunneilla ja kursseilla (http://www.astangashala.fi/). Harrastan joogaa sekä fyysisistä että psyykkisistä syistä: se hoitaa erityisesti selkääni ja rauhoittaa mieleni. Uskonnollista ulottuvuutta tällä harrastuksella ei minulle ole.

Jooga on samanlainen laji kuin ratsastuskin: parhaiten oppii tekemällä, osaavan opettajan ohjauksessa, ei niinkään kirjasta lukemalla. Nyt päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen, ja panostaa käytännön sijasta vaihteeksi teoriaankin.  Näiden joogakirjojen tilaamisen takana ovat seuraavanlaiset motiivit:

 -Sri K Pattabhi Joisin Yoga Mala: Tämä on astangajoogan ehdoton klassikkoteos, jota näkee paljon esimerkiksi joogaretriiteillä. Sri K Pattabhi Jois on omien joogaopettajieni esikuva ja guru. Tai Guruji, kuten Hanne Sydänmaa (http://www.hanneyoga.com/) sanoisi.

-Light on Pranayama, The Yogic Art of Breathing, B.K.S. Iyengar: Pranayama on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun osallistuin Frantsilan Hyvän Olon Keskuksessa (http://www.frantsilanhyvanolonkeskus.fi/) Frank Kappaksen (http://www.frankkappas.com/) pranayama-tunneille retriitin yhteydessä. Näissä hengitysharjoituksissa on jotain uskomattoman rauhoittavaa ja meditatiivista. Tästä on pakko oppia lisää. Aloitetaan kirjalla.

- Jooga ja elämän voima, Donna Farhi: Pidän tavasta, jolla Farhi kirjoittaa joogan henkisestä puolesta. Toivon, että tämä kirja antaa minulle motivaatiota harjoitella. Farhin kirjoitustyylin ja ajatusmaailman tuntien tämä kirja tulee todennäköisesti olemaan hyvin positiivinen ja rentouttava lukukokemus.

Juurikin näin.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, J.K. Rowling





Kalkaroksen synninpäästö


Varoitus: sisältää juonipaljastuksia. Tosin kai nyt kaikki ovat tämän jo lukeneet?


J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan vuonna 2007 ilmestynyt päätösosa Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) koukutti minut totaalisesti, kun luin sen ensimmäistä kertaa. Yli 800-sivuisen kirjan lukemiseen meni aikaa noin kaksi vuorokautta, ja loppua kohti en malttanut enää edes nukkua. Syöminenkin häiritsi ikävästi lukemista. Olin todellisessa flow-tilassa, eikä minua kiinnostanut mikään muu kuin se, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Kun Kuoleman varjelukset oli luettu, olin siitä hyvin innoissani, mutta samalla surullinen, koska uutta Potter-kirjaa ei enää ollut tiedossa.

Kuoleman varjelusten suurin yllättäjä oli ehdottomasti täyden synninpäästön saava Severus Kalkaros, joka leimattiin edellisen osan, Puoliverisen prinssin lopussa petturiksi. Kun nyt sain esimerkiksi tietää, että Kalkaros olikin koko ajan rakastanut Harryn äitiä, silmäni levisivät teelautasen kokoisiksi. Yksi Kuoleman varjelusten vaikuttavimmista elementeistä oli juuri tämä salattu ja traaginen rakkaus. Se tuo vahvasti mieleen Heathcliffin ja Cathyn surullisen rakkaustarinan kirjassa Humiseva Harju


Severus ja Lily.

Heathcliff ja Cathy.


Melkoinen yllätys oli myös se, että osa Voldemortin sielusta eli Harryn sisällä: Harry olikin yksi Voldemortin hirnyrkeistä. Muistan mutisseeni ääneen: "Ei voi olla totta!" 

Näistä käänteistä näkyy selvästi se, miten taitava juonien rakentelija J.K. Rowling on. Kuten Rowlingin kirjoja paljon analysoinut John Grangerkin on todennut, Rowling vetää maton lukijansa jalkojen alta jokaisessa kirjassaan. Aina ennemmin tai myöhemmin sitä huomaa tulleensa höynäytetyksi. 

Yksi asia vaikutti oudolta: Kun Harry antoi Voldemortin tappaa itsensä Kielletyssä metsässä, hän jäi henkiin, koska Voldemortilla oli suonissaan Harryn verta (ks. Liekehtivän pikarin loppu..). Tämä oli minusta jo liian hataraa. Jalo uhrautuminen ja jännityksen tavoittelu syrjäyttivät logiikan. 

Kuuntelin Kuoleman varjelukset nyt uudestaan, 21 CD-levyn laajuisena, Vesa Vierikon lukemana äänikirjana. Edelleen tarina vei mukanaan, vaikka tällä kertaa kokemus oli tietenkin erilainen, koska tunsin juonenkäänteet jo entuudestaan. 

Aikoinaan tutustuin Harry Potteriin nimenomaan juuri Vierikon lukemien äänikirjojen kautta. Minulla oli tapana kuunnella äänikirjoja ajaessani yliopistolle, jonne oli matkaa kotipaikkakunnaltani noin 165 kilometriä. Aloitin Potter-kirjojen kuuntelun hieman epäileväisenä, ja ensimmäiset kaksi kirjaa menivätkin minulta vähän ohitse. Ne tuntuivat liian kevyiltä ja lapsellisilta. Kolmas osa, astetta synkempi Azkabanin vanki, sai minut kuitenkin puolelleen. Pian huomasin viivytteleväni autossa ajoittain vielä ajomatkan jälkeenkin, koska tarina oli niin jännittävässä kohdassa.

Jokainen Potter-kirja on minusta ollut edellistä parempi. Nuoremmille lukijoille uudempien osien synkemmät elementit saattavat olla liikaa, mutta tällaiselle aikuislukijalle tummemmatkin sävyt ovat tervetulleita. Enkä suinkaan ole ainoa aikuislukija. Tietojeni mukaan yli puolet Potter-kirjoista myydään itse asiassa aikuisille. Joissakin maissa tämä on huomioitu painattamalla kirjoja kaksilla eri kansilla: omat kannet nuorille ja omat kannet aikuisille lukijoille.

Miksi fantasiaa kannattaa lukea?


Fantasian funktiosta ollaan montaa eri mieltä. Attebery (1992: 293-293) esimerkiksi
esittää kaksi kilpailevaa näkemystä. Toisen näkemyksen mukaan fantasia on sivistynyt
tarinankerronnan muoto, joka ammentaa vaikutteensa monesta rikkaasta perinteestä.
Toisen näkemyksen mukaan fantasia taas on ennalta-arvattavaa ja eskapistista
kirjallisuutta.

Douhgty (2002: 256) tuo esille fantasian lukemisen positiiviset vaikutukset. Hän
mainitsee niin sanotun lukuterapian (bibliotherapy), josta Hugh Crago (2005:
180-189) on kirjoittanut artikkelin Healing texts, Bibliotherapy and psychology. Siinä
todetaan, että omaa elämää suoraan tai symbolisesti käsittelevien tarinoiden lukeminen
voi antaa kielen, jonka avulla voi puhua asioista, joista on aiemmin ollut kykenemätön
keskustelemaan.

Lukeminen voi myös tarjota uuden, ulkopuolelta tulevan näkökulman
ihmisen ongelmiin, ja avata reittiä ihmisen kieltämien, pinnan alle painettujen tunteiden
luo. Kirjan lukeminen voi niin ikään auttaa ratkaisemaan oman elämän ongelmia
alitajuisella tai tietoisella tasolla tarjoamalla erilaisia ratkaisumalleja. Näiden lisäksi
kirjan lukeminen voi antaa lohduttavan tunteen siitä, että ei ole yksin. (Crago 2005:
187.)

Nimenomaan fantasiakirjallisuus saattaa olla realistista kerrontaa tehokkaampaa tässä
mielessä, koska Cragon (emt. 185) mukaan lukija on avoimempi tekstin vaikutteille
silloin, kun tekstin yhteys hänen omaan elämäänsä on osittain tai kokonaan metaforinen.
Ihmisen perusluontoon kuuluu käsitellä asioita nimenomaan symbolien kautta (emt.
185). Fantasiakirjallisuushan käsittelee asioita monesti juuri metaforisella tasolla
(Doughty 2002: 256). Muun muassa Grimes (2002: 120) on löytänyt Harry Potter
-kirjoista esimerkiksi uudelleensyntymisen symboliikkaa.

                                         
LÄHTEET: 

Attebery, Brian (1992). Fantasy as Mode, Genre, Formula.Teoksessa: David Sandner
(toim). Fantastic Literature. A Critical Reader. Westport, jne.: Praeger
Publishers. 293-309.

Doughty, Terri (2002). Locating Harry Potter in the ”Boys' Book” Market. Teoksessa:
Lana A. Whited (toim.) The Ivory Tower and Harry Potter. Perspectives on a
Literary Phenomenon. USA: University of Missouri Press. 243-260.

Crago, Hugh (2005). Healing texts. Bibliotherapy and psychology. Teoksessa: Peter
Hunt (toim.) Understanding Chilren's Literature. 2. painos. Great Britain:
Routledge. 180-189.

Grimes, Katherine M. (2002) Fairy Tale Prince, Real Boy, Archetypal Hero. Teoksessa:
Lana A. Whited (toim.) The Ivory Tower and Harry Potter. Perspectives on a
Literary Phenomenon. Columbia jne.: University of Missouri Press. 89-124.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Yliluonnollinen ilmiö, Richard Wiseman







Jokaisen skeptikon unelmakirja on tässä

-Ihan oikeasti. Katso vaikka tämä Skepsis-lehden mainos.

************************

Tuo "olen jo tehnyt päätökseni, älä sekoita minua faktoilla" -asenne auttaa uskomuksia selviämään vahingoittumattomina jopa kaikkein musertavimmistakin hyökkäyksistä. -Wiseman

-Hyvä huomio. Mutta mitä tulee noihin musertaviin hyökkäyksiin, niin:

 ..jo se seikka, että tietyn väitteen puolesta ylipäätänsä täytyy esittää argumentteja, vihjaa että se ei ole ilmeinen eikä välttämättä vakuuta kaikkia. (Chaim Perelman, Retoriikan valtakunta: s. 156.)

                                                          ************************

Tämä Richard Wisemanin kirjoittama Yliluonnollinen ilmiö -kirja (2012) onnistuu olemaan samaan aikaan pätevän oloinen ja viihdyttävä. Kirjoittaja on psykologian professori Hertfordshiren yliopistosta, ja lievetekstin mukaan hän on lisäksi brittimedian lainatuin psykologi. Kaiken muun ohella Wiseman on työskennellyt Myytinmurtajat -ja Mentalist -sarjojen asiantuntijana. Kirjan uskottavuutta parantaa myös se, että lähdeviitteet ovat nähtävillä. Kirjassa esitellään yliluonnollisena pidettyjä tapauksia, jotka sitten kumotaan erilaisiin luotettaviin tutkimuksiin ja todistuksiin vedoten. Wiseman selvästikin taitaa argumentaation jalon taidon:

Toinen myönnytyksen muoto on vastustajan seuraaminen tämän omalle alueelle ja hänen esityksensä järjestelmällinen läpikäyminen. Vastustajan kantaan voidaan myöntyä vain, jotta sitten päästään "panemaan paremmaksi..". (Chaim Perelman, Retoriikan valtakunta: s. 162.)

Wiseman käsittelee kirjassa muun muassa näitä yliluonnollisia ilmiöitä, ja kumoaa ne tieteellisesti: 
-ruumiista irtautuminen (aivojen harha) 
-kummitusten näkeminen yöllä (aivojen toimintahäiriö unen ja valveen rajamailla)
- meediot (huijareita)
-enneunet (suurten lukujen laki: epätavallinen tapahtuma todennäköisesti toteutuu, jos tilaisuuksia on paljon)
 -kummittelu (itsesuggestiota).

Kuitenkin:
Tietysti voi käydä niin, että määrätyillä tieteenaloilla ja tiettyinä aikakausina yhteisesti hyväksytty metodologia johtaa yksimielisyyteen, jollaista ei muualla tavata, mutta tämänkään ikuinen pysyvyys ei ole koskaan taattu. Jopa Newtonin horjumattomana pidetty universaalin vetovoiman käsite mureni, kun ilmaantui riittävästi syytä muuttaa sitä. (Chaim Perelman, Retoriikan valtakunta: s. 179.) 

Wisemaninkaan näkemykset eivät siis välttämättä ole lopullinen totuus näihin asioihin. Kaiken kaikkiaan Wiseman tarjoaa minusta hiukan liian helppoa pakettia lukijoilleen. Olisi uskottavampaa, jos Wiseman ei yrittäisi niin kovasti laajentaa yksittäisten tutkimusten tuloksia koskemaan kaikkia vastaavia ilmiöitä ympäri maailman ja jättäisi "en ole koskaan törmännyt vakuuttaviin todisteisiin mistään yliluonnollisesta" -tyylisen kommentoinnin vähemmälle. Wiseman esimerkiksi esittelee kirjassaan yhden intialaisen gurun, joka paljastui huijariksi. Yhden. No, sehän onkin ihan riittävä otanta, jonka perusteella voidaan automaattisesti julistaa kaikki vastaavat ihmiset huijareiksi. Tai sitten ei. 

Wiseman on koonnut tämän kirjan oman vakaumuksensa ympärille, ja valinnut mukaan sopivasti hänen mielipidettään tukevia tutkimuksia ja tapauksia. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä on jätetty kertomatta? Mitkä tutkimukset ja ilmiöt on rajattu pois ja miksi? Kuinka Wiseman perustelee juuri näiden ilmiöiden ja tutkimusten mukaan ottamista? On nimittäin muistettava, että mistään asiasta ei voida koskaan kertoa kaikkea. Aina on tehtävä valintaa.

Lisäksi neutraalia näkemystä ei ole olemassakaan. Jokaisella ihmisellä on omat vaikuttimensa ja oma näkökulmansa. Aina. Esimerkiksi itseäni hieman nyppi se, että Wiseman ei usko, että ihmisellä on sielu. Ehkä juuri siksi tunnen nyt tarvetta kyseenalaistaa tätä kirjaa. 

Tästä asiasta voisi jatkaa pitkäänkin. Muun muassa Teemu Kammonen on kirjoittanut aiheesta hyvin.

Mutta ei kuitenkaan heittäydytä liian vakaviksi


Toisaalta tämä teos on tehty ennen kaikkea viihdyttäväksi ja sitä kautta myyväksi. Vähän väliä tekstistä löytyy tämänkaltaisia kohtia: "Ennen kuin jatkat lukemista, haluaisit ehkä kiehauttaa itsellesi kupillisen kuumaa kaakaota ja käpertyä peiton alle." ja välikateetteja, kuten: "Eksyin aiheesta." tai "Vitsailin vain! Oikeasti...". 

Tällaiset epätieteelliset heitot yhdistettynä tarinankertojamaiseen tyyliin vähentävät tämän teoksen tieteellistä painoarvoa ja uskottavuutta, mutta se ei haittaa. Onhan kyseessä selkeästi populaari teos, jolla on tarkoitus saada maallikkolukijat viihtymään ja kassakone kilisemään. Todennäköisesti se myös onnistuu, koska Wisemanin edellistäkin teosta (inspiroiva Minuutissa muutokseen -kirja) myytiin yli puoli miljoonaa kappaletta.

Itsekin luin tätä kirjaa ennen kaikkea sen viihdearvon takia. Hauskinta oli lukea yliluonnollisilta vaikuttaneista tapauksista ja niitä seuranneet tieteelliset analyysit lähinnä pitkästyttivät ja latistivat tunnelmaa. Puhkaisivat kuplan, josta oli Todorovilaisittain ilmaistuna muodostumassa fantastiquemainen: 

The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event. (Todorov 1970.)

Myönnän. Hyvä tarina kiinnostaa minua enemmän, kuin kova tiede, joka perustuu esimerkiksi aivojen sähkökäyrien mittaamiseen. Olenhan tällainen perus-humanisti. 

Paras osuus kirjasta oli minusta luku nimeltä Aaveita metsästämässä. Muistan elävästi, miten makasin kolmen aikaan yöllä sängyssäni lukemassa sitä. Ulkona oli säkkipimeää ja olin kääntynyt kyljelleni kasvot seinää kohti korvatulpat korvissani. Olo oli hieman vauhko ja stressaantunut. Luin kiinnostavaa tekstiä, joka kertoi kummittelusta brittiläisessä Hampton Court -palatsissa:

Se on myös yksi rakennuksista, joissa kummittelee eniten Britanniassa. Monenlaisten henkien väitetään liikkuvan siellä. Niiden joukossa esimerkiksi "harmaapukuinen nainen", joka kävelee mukulakivin päällystetyn pihan poikki säännöllisesti kuin kello, "sinipukuinen nainen", joka jatkuvasti etsii kadonnutta lastaan, ja aavekoira, joka.. -JOKU HYPPÄSI JALKOJENI PÄÄLLE! JOKU HYPPÄSI JALKOJENI PÄÄLLE!!

Voin kertoa, että aika nopeasti tuli reagoitua! Jalkani heittivät vieraan painon ilmaan välittömästi. Joku mätkähti lattialle. Käänsin pääni salamannopeasti sydän pamppaillen. Matolla ei kuitenkaan seisonut harmaapukuinen nainen tai edes aavekoira, vaan sydänjuuriaan myöten loukkaantunut 18-vuotias Vikki-kissamme, joka oli vain aikonut käpertyä sängyn jalkopäähän nukkumaan. Voin kertoa, että tämän jälkeen ei ole kissaa näkynyt lähelläkään tuota sänkyä. Anteeksi, Vikki.


P.S. Wisemanin kirjasta löytyy selitys tällekin turhaksi osoittautuneelle reaktiolleni:
Kuvitellaanpa, että olemme erämaassa ja tuuli kahisuttaa pensaita. Meille on kerrottu, että alueella on useita nälkäisiä tiikereitä ja tiedämme, että ne pitävät samanlaista ääntä. On tehtävä yksinkertainen valinta: meidän on joko päätettävä kahinan johtuvan tuulesta ja pysyttävä aloillamme tai pääteltävä, että se saattaa hyvinkin olla tiikeri, jolloin on paettava paikalta. Pitkällä aikavälillä on eloonjäämisen kannalta parempi erehtyä liiallisen varovaisuuden takia ja päätyä tiikerihypoteesiin. Kuten vanha sanonta kuuluu, on aina parempi paeta tuulta kuin kohdata nälkäinen tiikeri.


Elämän kausaliteetteja:
 Vuosi 2011, Britannia: Wiseman kirjoittaa kirjan Paranormality.
Vuosi 2012, Suomi: Vikki-kissan yöllinen nukkumapaikan metsästys
 saa ikävän käänteen.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Lohikäärmevuori eli Erään hoppelin matka sinne ja takaisin, J.R.R. Tolkien



Tästä ei kansi enää voi söpömmäksi muuttua.
Ihana Tove Jansson.


Älä koskaan naura eläville lohikäärmeille


Kuului pyörteinen melu. Punainen valo kosketti kiinteiden kallioiden päitä. Lohikäärme tuli. Heillä oli nipin napin aikaa paeta tunneliin kiskoen ja laahaten nyyttejään, kun Kyty tuli suhisten pohjoisesta nuollen vuoren kupeita liekein ja iskien suuria siipiään ulvovan tuulen kaltaisella melulla. Lohikäärmeen kuuma hengitys käpristi ruohon oven edestä ja tunkeutui sisälle heidän jättämästään raosta ja kärvensi heitä heidän piilossaan. Lepattavat tulet loikkasivat ilmaan ja mustat kallion varjot tanssivat. Pimeys laskeutui taas lohikäärmeen kuljettua ohi.

Muistan, miten ollessani viime kesänä töissä Siikaisten kunnankirjastossa eräs keski-ikäinen, tyylikkäästi pukeutunut mies tuli paikalle erittäin innostuneena, ja sulkeutui silmät kiiluen kirjaston varastoihin tutkimaan vanhoja nuortenkirjoja. Hän oli tullut paikalle ostomielessä. Yksi hänen himoitsemistaan kirjoista oli J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori. Mies oli niin tohkeissaan, että minun oli lopulta pakko soittaa kirjaston vakityöntekijälle (joka vietti hyvin ansaitsemaansa kesälomaa) ja kysyä, onko tämä varastoon siirretty teos mahdollisesti menossa poistoon joskus lähiaikoina. Sain hyvin kärttyisän vastauksen, ja kirjaa ei myyty. Pian minulle selvisi, että kyseessä oli toden totta keräilijöiden himoitsema harvinaisuus, jota myytiin Huuto.netissä jopa parinsadan euron hintaan. Kiinnostuin välittömästi, ja lainasin teoksen itselleni.

Luin Hobitin ensimmäisen kerran jo vuonna 2004, silloin yleisemmin tunnettuna suomennoksena (Hobitti, eli sinne ja takaisin, Kersti Juva: 1985), jossa Bilbo Reppuli on todella Bilbo Reppuli, eikä Kalpa Kassinen. Luin tämän käännöksen heti Taru Sormusten Herrasta -kirjojen jälkeen ja pidin siitä kovasti.

Tällä kertaa tutustuin hieman erilaiseen ja itse asiassa vanhempaan Hobitti-suomennokseen, eli Risto Pitkäsen jo vuonna 1973 tekemään käännökseen, jossa hobitti olikin kääntynyt muotoon hoppeli. Tämä erilainen käännös häiritsi minua melko paljon, koska "ne oikeat" nimet ovat niin syvällä selkäytimessäni, olenhan tehnyt graduni ja myös sitä edeltävän seminaarityöni muun muassa juuri J.R.R: Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta (tai no, Tolkien ei olisi halunnut julkaista kirjoja erillisinä, vaan yhtenä paksuna teoksena, mutta ei nyt juututa siihen).

Lohikäärmevuori-kirjassa käytetyt nimet, kuten Toppo, Poppo, Pihnu, Puhnu ja Kuhnu eivät miellyttäneet minua lainkaan, paikannimistä kuten Mörkkimetsä (=Synkmetsä) puhumattakaan, koska lähinnä aloin vain miettimään, että mikä olisi minkäkin oikea nimi. Harmi, että löysin KontuWikin valaisevan nimiluettelon vasta nyt.

Ensimmäinen ajatukseni huomatessani erikoiset nimet oli se, että tästä Tolkien ei pitäisi. Hän kun antoi hyvin tarkat ohjeet Taru Sormusten Herrasta -teostensa kääntäjille. Tolkien jaotteli nimet kahteen kategoriaan; nimiin, joita ei saanut kääntää, ja nimiin, jotka sai kääntää ohjeita noudattaen. Käännettävät nimet piti kääntää niin, että niiden alkuperäinen merkitys ei muuttunut. Tätä varten Tolkien antoi hyvin yksityiskohtaisia tietoja alkuperäisten nimien taustoista. 

Myös kääntämättä jätettäviin nimiin Tolkien antoi ohjeita taivuttamisen suhteen. Tolkienin kielitieteilijän tausta ja perfektionismi näkyivät tässä selkeästi. Keskustelin tästä asiasta viime kesänä Tampereen yliopiston järjestämässä FINFAR XIII-seminaarissa erään Oulun yliopistolle Tolkien-väitöskirjaa tekevän miehen kanssa. Hän huomautti, että Tolkien suhtautui Hobitin kääntämiseen kepeämmin, kun TSH:n kääntämiseen.  No, hyvä niin, koska muuten Tolkien saattaisi todellakin kääntyä haudassaan.

Tähän kirjaan liittyi yksi hevosenomistajan näkökulmasta koominen piirre, johon en TSH:ssa törmännyt. Tarinan ponit nimittäin pitävät varsin epähevosmaisia ääniä, jotka voisi yhdistää ennemmin vaikkapa koiriin ja lintuihin: Sivulla 62 "..jotkut ponit vikisivät peloissaan" ja sivulla 212 "Ponit rääkäisivät kauhusta". - Olisipa mielenkiintoista tietää, miltä kuulostaa esimerkiksi vikisevä hevonen. Itselläni on ollut hevosia 19 vuotta, ja tänä aikana ne eivät ole todistettavasti vikisseet kertaakaan. Kirjan kääntänyt Pitkänen ei taida olla hevosmies.

Toisaalta Tove Janssonin tähän teokseen tekemät, kerrassaan ihastuttavat kuvitukset saivat minut antamaan anteeksi paljon:


Tove Janssonin tulkinta Klonkusta. Huomaa Klonkun
valtava koko verrattuna kuvassa oikealla olevaan
Bilboon.



Tämä venäläinen tulkinta Klonkusta
 oli ihan pakko vielä lisätä tähän. Tämä
on vaan niin mainio.


Yksi asia kiinnitti huomioni liittyen Sormukseen, jota Bilbo (/Kalpa) pitää sormessaan hyvin paljon. Sormus on tässä paljon vaarattomamman oloinen, kuin TSH:ssa. Se on lähinnä vain Klonkun (/Kulpsin) jostain syystä himoitsema taikakalu, joka muuttaa käyttäjänsä näkymättömäksi. Tämä johtuu siitä, että Hobittia kirjoittaessaan Tolkien ei vielä tiennyt, miten tarina tulee jatkumaan, ja millainen Faustilaisen kaupan symboli Sormuksesta vielä muodostuukaan. Yhteys esimerkiksi Eddan Andwarin sormukseen ei ollut vielä niin vahva, kuin millaiseksi se TSH:n myötä tulisi muodostumaan.

Tämä J.R.R. Tolkienin alun perin vuonna 1937 ilmestynyt teos kiilasi loppupuolellaan 100-0 parhaillaan työn alla olevan kurssikirjani Information Literacy: A Practicioner's Guide ohitse, jota minun olisi oikeastaan pitänyt lukea. En vain voinut laskea Lohikäärmevuorta käsistäni, kun Kydyn (eli Smaugin) aarre oltiin viimeinkin saatu näköpiiriin. Opiskeluasiat saivat odottaa. Historia toisti siis itseään: Kun J.R.R. Tolkien alunperin alkoi kirjoittamaan Hobittia, hänen olisi oikeastaan pitänyt tarkistaa oppilaidensa päättökokeita, mutta äkkiä hän huomasikin kirjoittavansa tyhjälle lehdelle: "In a hole in the ground lived a Hobbit." Joskus tarina vain vie mukanaan, ja muu saa jäädä.

P.S. Yksi Pitkäsen tekemä nimikäännös voitti minut puolelleen: Glamdringin eli Vainovasara, joka oli muutettu muotoon Klamtrin Vihollishakku. - Osuvaa! Tässä on samaa veikeyttä, kuin Jaana Kapari-Jatan erinomaisissa Potter-suomennoksissa.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

How to... Make Love Like a Porn Star, Jenna Jameson & Neil Strauss




You make money, but you sacrifice the chance ever to have a normal life


Maailman ehkä kuuluisimman pornotähden, Jenna Jamesonin, vuonna 2004 julkaistu elämänkerta on rankin, jonka olen tähän mennessä lukenut. Esimerkiksi Ozzy Osbournen Minä, Ozzy -teos oli paljon kevyempi kokemus. Kun olin sivun sata paikkeilla Jennan (s.1974) elämänkerrassa, minua alkoi ahdistamaan sen verran, että oli pakko vaihtaa hetkeksi Donna Fahrin kirjoittamaan joogakirjaan, ja lehteillä lisäksi hieman J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori-teosta. Harvoin vaihdan kirjasta toiseen tästä syystä. Yleensä kaipaan vain vaihtelua, tai minulla on niin monta mielenkiintoista kirjaa kesken, että hypin innostuneena teoksesta toiseen. Nyt tilanne oli kuitenkin se, että minulle tuli liian paha olo.

Heti prologissa Jenna löytää strippariystävänsä elottoman ruumiin hirttoköydestä, ja joutuu leikkaamaan hänet alas. Sitten seuraa muun muassa äidin kuoleminen syöpään Jennan ollessa hyvin pieni, ajautuminen huonoon seuraan, raiskaus (joka ei jää viimeiseksi), karkaaminen kotoa, huumeiden käyttöä ja kevennykseksi tarkoitettu ohjeistus hyvän suuseksin antamiseen. Niin, ja tietenkin humoristinen sarjakuva stripparien ammattivaivoista (kuten repeilevät ja verta vuotavat nännilävistykset). 

Tämä kaikki oli minulle hieman liikaa. Kaikeksi onneksi luovan tauon pitäminen auttoi, ja loput 579-sivuisesta kirjasta oli jo helpompi lukea. Se johtui turtumisen lisäksi siitä, että Jenna muuttui  hetki hetkeltä vahvemmaksi. Kirjan alku hämmensi varmastikin siksi, että itse teksti loi kuvan uhrista, mutta sekaan oli heitetty roiseja, muusta tekstistä irrallisia huumoripläjäyksiä. Yhdistelmä ei toiminut. 

Kun mukaan sitten tuli tällaisia kommentteja: "I now had the confidence to rebuild my life by myself.", lukeminen helpottui huomattavasti. Toisaalta Jennasta tuli hyvin katkera ja kova. Pornoelokuviakin hän alkoi tekemään alunperin kostaakseen pettävälle poikaystävälleen Jackille mahdollisimman julkisella tavalla. Nämä kohdat kuvaavat osuvasti Jennan mielenmaisemaa: 

After working at the Crazy Horse for so long, every man in my mind was a cheater, a liar, and a shitty human being.

Sexuality became a tool for so much more than just connecting with a boy I was attracted to. I realized it could serve any purpose I needed. It was a weapon I could exploit mercilessly.

I'm certainly scared that if I try to fix what has been broken in me, so long ago, I may not succeed. So I go on faking that I am whole, and strong...

Kun tätä elämänkertaa luki, oli hyvin vaikea olla leikkimättä keittiöpsykologia. Ajautuiko Jenna pornoteollisuuteen rankan lapsuutensa ja nuoruutensa takia? Jennan äiti kuoli syöpään kun Jenna oli hyvin pieni, ja Jennan kasvatti työnarkomaani-isä, joka ei ollut koskaan kotona. Rajoja ei asetettu: 

I didn't have any female friends who were intelligent, so there was no one to tell me that I looked like a hoochie mama...I was always secretly jealous of my friends, who had to change in the car because their fathers didn't want their baby girls leaving the house dressed like a slut. Since I was four, my father had been letting me run wild in the streets, but the freedom had come with a price: security.

Jenna ja hänen veljensä näkivät ajoittain jopa nälkää, koska isän uusi nainen (pahansisuinen ja ilman vaatteita viihtyvä amatsoni) ei antanut heille ruokaa. Raha-ongelmat, jatkuva muuttaminen, häiriökäyttäytyminen ja väkivalta tulivat tutuiksi. On kuvaavaa, että Jennan veli Tony nukkui ase tyynynsä alla kuusivuotiaasta asti. 

Jennan äitiä, Judithia, kuvaillaan Jennan yliluonnollisen kauniiksi kaksoisolennoksi, ja Jennan vanhempien 12 vuotta kestänyttä yhteiseloa hyvin onnelliseksi. Judith harrasti elämänsä aikana seksiä vain Jennan isän kanssa, vaikka oli luonteeltaan yhtä sähäkkä, kuin Jennakin. Judithin kuvailu lienee ajan ja kaipauksen värittämää, ja suhtauduin siihen siksi kriittisesti. Tuskin Judithin iho nyt kuitenkaan aina oli täydellinen, ja varmasti hänkin joskus sairasti flunssaa, vaikka Jennan isä kirjassa muuta väittääkin. Tämä Jennan tekemä huomio on kuitenkin kipeän osuva:

When I woke up, I was completely naked. I looked down at my body and saw a huge pool of blood... Not having had a mother figure in my life, the thought that this was a textbook case of date rape never even crossed my mind. 

-Aika hiljaiseksi vetää...

Jennan elämänkerta oli hyvin avoin, vauhdikas ja täynnä kuvia, niin mustavalkoisia kuin värillisiäkin. Lukemisen teki ajoittain haastavammaksi se, että tarina ei edennyt aina lineaarisesti, ja kuvissa ei ollut juurikaan kuvatekstejä. Se ärsytti minua, ja huomasin vähän väliä selaavani kirjaa edes takaisin hämmentyneenä, kun yritin yhdistää nimiä ja kasvoja toisiinsa. Hyviä anekdootteja ja värikkäitä tapahtumia sen sijaan oli senkin edestä:


Jenna ja Nikki Tyler pahamaineisella ja viimeiseksi jääneellä
strippauskiertueellaan, jonka aikana päihteitä ei säästelty
ja veri lensi.


Half of the male population of the country was jacking off to me, and I was laughing all the way to the bank. -Tähän ei lisättävää.

I'd smash out mirrors in dressing rooms; Nikki would clay guys in leglocks until their heads turned purple; we'd kick drinks in guy's faces; and we'd pass out on top of each other onstage. -Vapiskaa, Tukiaisen siskokset!

Kaiken kaikkiaan Jenna Jameson on kovapintainen ja omalla alallaan lahjakas nainen. Hänen tarinansa ei kuitenkaan inspiroinut minua samalla tavalla, kuin vaikkapa Madonnan tarina (Lucy O'Brienin kirjoittamassa elämänkerrassa), koska Jenna ei ole ollut yhtä määrätietoinen ja kurinalainen, kuin Madonna. 

Sillä välin kun nuori Jenna kärsi huumeriippuvuudesta ja teki ohareita työnantajilleen, puski nuori Madonna  puolestaan pitkiä treenipäiviä tanssistudioilla, ja kävi klubeillakin selvin päin ensisijaisesti uusia työkontakteja etsimässä. Madonnan tarina oli niin uskomaton, että se antoi minulle energiaa omaankin elämääni pitkäksi aikaa (vaikka en olekaan kiinnostunut samanlaisesta urasta). Jennan monia synkkiä sivupolkuja sisältänyt tarina taas oli raskaampaa luettavaa. Lisäksi minun oli vaikea samaistua Jennaan. Monesti tunsin sympatiaa, mutta samaistumaan en oikein pystynyt. 

-Jenna Jameson on elänyt uskomattoman, mutta minulle monilta osin vieraan elämän. Voisin verrata tämän elämänkerran lukemista matkaan outoon, vinksahtaneeseen ja ahdistavaan rinnakkaistodellisuuteen. Onneksi sinne ei tarvinnut jäädä pysyvästi.

Minun näkökulmastani pornotähdet voidaan rinnastaa aamuvirkkuihin ihmisiin: Mä en vaan tajua.


Kirja sai kauniin lopun; Jenna meni naimisiin ja kertoi aikovansa
 perustaa perheen. Petyin, kun minulle selvisi, että tämä kirjan
onnellinen loppu ei kestänyt. Jenna ja Jay kärsivät
lapsettomuudesta, ja erosivat kolme vuotta myöhemmin.
Unelma lapsista sentään toteutui vuonna 2009, kun Jenna
sai kaksospojat toisen miehen kanssa.

torstai 22. marraskuuta 2012

Anna online, Stefan Nyman







Uneni ovat olleet tänä yönä vielä tavallistakin levottomampia. Täynnä kauhua, väkivaltaisia liikkeitä ja paniikkia. Ei niinkuin aiemmin, se alituisesti ahdistava, pelottava, uhkaava tunnelma, joka puristi kuin rautakäsi sydäntäni ja oli aina räjähtämässä juuri kun heräsin. Tämän yön unet olivat kuin yhtä pitkää räjähdystä. Loppumattoman pelon räjähtämistä suoraan kasvoille. 

Löysin tämän kirjan hieman poikkeuksellisella tavalla: kirjavinkkarin kautta. Opiskelen nimittäin informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laajaa sivuainetta tutkintoni jatkoksi Tampereen avoimessa yliopistossa, ja eräälle kurssillemme tuli vierailulle kirjavinkkari. Hän kertoi työstään, ja siinä sivussa vinkkasi meille joukon kirjoja.

Anna onlinesta pidetty puhe valkaisi naamani niin tehokkaasti, että kirja oli aivan pakko lainata ja lukea mitä pikimmin. En ole ollut ainoa, joka sai tämän kirjan vinkkaamisesta rytmihäiriöitä. Kirjavinkkarin mukaan eräätkin pojat olivat sanoneet jälkeenpäin: "Musta tuntuu, että tuo kannen lintu tuijottaa suoraan mun sieluuni." Kansi onkin kieltämättä onnistunut, ja sen merkitys selviää, kun lukee kirjan.

Kirja kertoo kolmesta parikymppisestä opiskelijasta, Annasta, Samuelista ja Pentistä. Anna ja Samuel alkavat seurustelemaan, ja juttelevat melko paljon messengerin välityksellä. Pian tunnelma muuttuu kuitenkin oudoksi.

Messengerin web-kamera nimittäin todistaa, että Annan asunnossa tapahtuu yliluonnollisia asioita, ja joku tai jokin yrittää kommunikoida Samuelin kanssa Annan messengerin välityksellä silloin, kun Anna itse ei ole paikalla. Lisäksi Samuelin ystävä Pentti alkaa nähdä Samueliin liittyviä painajaisia, jotka ajavat hänet itsemurhan partaalle. Kirjavinkkari kertoi, että kun hän oli lukenut Anna onlinen, hän poisti messengerin välittömästi omalta tietokoneeltaan.

Tämä kirja oli pakko lukea nopeasti loppuun (minulla meni neljä päivää), koska halusin tietää, miten se päättyy, ja kirjavinkkauksen perusteella odotin tiettyjä kohtia jo etukäteen. Sinällään kirja olisi minusta aina parasta lukea mahdollisimman vähin ennakkotiedoin, koska silloin se ottaa parhaiten valtaansa. Esimerkiksi Guillerno del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus piteli minua otteessaan juuri siksi, että en tiennyt tarinasta etukäteen juuri mitään.

Anna online menettikin hieman tehojaan, koska odotukseni olivat niin korkealla jo ennen kirjan lainaamista, ja tiesin juonesta melko paljon. Karmiva tämä kirja oli silti. Pari kertaa sitä lukiessani hyppäsin ilmaan; Toisella kerralla rekka meni ikkunan ohi, toisella kerralla taas tuuletusluukku narahti huonolla hetkellä. Nymanin teksti oli saanut hermoni hieman kireälle.. Tämän kirjan lukeminen myöhään illalla ei myöskään mitenkään erityisesti auta nukahtamaan rauhalliseen uneen.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Kuolema Venetsiassa, Thomas Mann


Reunoilla olevat Mannit odottavat lukemista, Tohtori Faustus
on jo aloitettu.


Taivaan himmeän kupolin alla levisi kaikkialla ympärillä meren suunnaton kiekko. Autiossa, rannattomassa avaruudessa meiltä katoaa myös ajan taju, me vaivumme mittaamattomuuteen.


Thomas Mann (1875-1955) on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotanto vetää minua puoleensa hyvin voimakkaasti. Haluan lukea kaiken mitä hän on kirjoittanut ihan jo sen perusteella, miten hyvä vuonna 1912 julkaistu Kuolema Venetsiassa -novelli on. Se on niin sulavasti ja ihanan viipyilevästi kirjoitettu (toi mieleeni Vladimir Nabokovin kirjoitustyylin), että lisää on pakko saada. Ei ihme, että Mann on saanut muun muassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon (http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/1929/), ja häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista.

Juonen puolesta Kuolema Venetsiassa toi mieleeni Erlend Loen noin sata vuotta uudemman teoksen Hiljaiset päivät Nigellan kanssa. Kummankin ydintarina on nimittäin seuraavanlainen: kirjoitusblokista kärsivä kirjoittaja lähtee matkalle, lankeaa nolostuttavan ihastuksen pauloihin (liian nuori ja kaunis poika- Nigella Lawson) ja sekoaa. Loen päähenkilö ei kuitenkaan kuole tarinan lopussa, kuten Mannin novellin päähenkilö Gustav von Aschenbach. En tiedä, onko Erlend Loe käyttänyt Mannia lähteenään, mutta yhtymäkohtia kuitenkin on. Tietysti voi myös olla, että Loe viittaa suoraan Mannin omiin innoituksen kohteisiin, kuten Platoniin ja Nietzscheen.

Mutta onko sattumaa, että Loe kaiken lisäksi sijoitti oman tarinansa juuri Mannin synnyinmaahan, Saksaan? Jos minulta kysytään, tässä on intertekstuaalinen yhteys. Kirjoittajina naivistina pidetty Loe ja runollisen rönsyilevä Mann ovat toki toistensa täydelliset vastakohdat, mutta juonissa on siinä määrin samaa, että se kiinnitti huomioni.

Mannin novellissa on mukana myös toisen asteen kertomus, joka tukee perusidealtaan pääkertomuksen tuhon teemaa: Venetsiassa alkaa levitä intialainen kolera, ja viranomaiset haluavat salata asian, koska se voisi tietää turistien rahavirran tyrehtymistä.

Tämä oli Venetsia, tuo liehittelevä ja petollinen kaunotar.

Häntä miellytti tuo kaupungin vaarallinen salaisuus, joka sulautui yhteen hänen oman salaisuutensa kanssa... Ajatus kotiinpaluusta, paluusta maltillisuuteen, järkevyyteen.. inhotti häntä.

Kuolema Venetsiassa on minusta ennen kaikkea menetetyn nuoruuden kaipaamisesta kertova tarina, joka muistuttaa myös yksinäisyyden ja liiallisen itsensä piiskaamisen vaaroista. Tarinan lopussa jo pahasti turmeltunut ja seonnut kirjan päähenkilö, Gustav von Aschenbach, katselee, miten hänen ihastuksensa kohde, nuori poika on tukehtua rantahiekkaan. Tämä symboloi ehkä sitä, että nuoret ja kauniitkaan eivät ole kuolemattomia. Tai sitten poika itse asiassa kuoli tukehtumalla, ja hän otti Gustavin mukaansa rajan yli. Novellin loppu on tarinan tyylille uskollinen: rauhallinen.




-Löysin YouTubesta tämän, novellista vuonna 1971 tehdyn elokuvan. Minusta siinä välittyy hyvin novellin tunnelma. Yksi käyttäjistä kertoi kommenttiosiossa, että Jackie Kennedy olisi nimennyt tämän kauneimmaksi elokuvaksi, jonka hän on koskaan nähnyt. En tiedä, pitääkö paikkaansa, mutta voi elokuvan perusteella hyvin pitääkin. Sen verran koskettava tämä oli. Varsinkin kohtaus, jossa Gustav laittautuu parturissa, oli samaan aikaan karmiva ja sympatiaa herättävä. Lisäksi loppukohtaus, jossa Gustav kuolee, oli hyvin liikuttava.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Uusikuu, Stephenie Meyer


-Minun sietäisi hävetä! -Pitkälti jokainen Meyerin kirjoista
pitävä aikuinen asettuu vaistomaisesti puolustuskannalle,
salailee tai vähättelee. He tietävät, ettei tästä vaan kuuluisi tykätä.
Niin se hegemonia toimii.


Harvoin on mitään kirjasarjaa tällä intensiteetillä yritetty minulta pilata


Stephenie Meyerin Twilight-sarjan kirjat ovat niitä teoksia, jotka aktivoivat aivojeni palkitsemiskeskusta hyvin vahvasti. Valitettavasti vain muu maailma on tehnyt kaikkensa pilatakseen minulta tämän kokemuksen. Nykyäänhän kenenkään teini-iän ohittaneen ei ole lupa pitää tästä sarjasta, jos ei halua nolata itseään kanssa-ihmisten silmissä. Esimerkiksi kesällä työskennellessäni kirjastossa suosittelin Twilightiä eräälle parikymppiselle ystävälleni, mutta tämä Nora Roberts -tyylisiä kirjoja lukeva nainen kieltäytyi tiukasti väheksyvä ja ennakkoluuloinen ilme kasvoillaan. Joku tasohan sitä täytyy säilyttää...

Toisin oli silloin, kun löysin tämän kirjasarjan. Vuosi taisi olla 2005. Luin Houkutus-kirjan hyvin positiivisen arvostelun 20-40 -vuotiaille naisille suunnatusta Trendi-lehdestä, ja kiinnostuin siinä määrin, että päätin lainata teoksen. Luin kirjan, ja pidin siitä aivan älyttömästi. Mieleeni jäi erityisesti upea niittykohtaus, jota luin uudelleen ja uudelleen. Tämä niittykohtaus on myös sattumoisin koko kirjasarjan sydän. Meyer sai nimittäin idean tarinan kirjoittamiseen nähtyään vaikuttavan unen, jossa tyttö ja vampyyri ovat niityllä.

Kun ensimmäinen elokuva tuli teattereihin, oli se minulle yllätys. Muistan, miten seisoin Suuressa Suomalaisessa Kirjakaupassa Porissa, ja käteeni osui Twilight-elokuvasta kertova, runsaasti kuvitettu englanninkielinen kirja. Minulta meni hetki tajuta, että kyseessä todella oli sama tarina. Innostuin tietenkin kovasti, ja tunsin suurta löytämisen riemua. Liikutuin syvästi, kun kävin katsomassa ensimmäisen elokuvan. Yksi kirjojen parhaista puolista on mielestäni Edwardin ja Bellan välillä oleva sähköinen jännite, jota voi verrata Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo -klassikon pääparin, Elizabeth Bennetin ja herra Darcyn väliseen kemiaan. Twilight-elokuvaankin tämä jännite välittyi hienosti.

Tässä vaiheessa ensimmäiset häpeän ja vaivaantumisen aavistukset kuitenkin luikertelivat mieleeni. Näin nimittäin kadulla hyvin nuoren Twilight-fanin, jolla oli Edward-fanipaita päällään. Kun näin sen, tajusin, että tästä voi tulla vielä ongelma. Ilmiö oli kehittymässä liian populaariin suuntaan.

Pian tajusinkin, että Meyerin kirjoista puhuttiin alentuvaan sävyyn, niistä vitsailtiin taukoamatta ja elokuvissa näyttelevistä Kristen Stewardista, Robert Pattisonista ja Taylor Lautnerista oli tullut median uusia lemmikkejä, joiden yksityiselämä kiinnosti enemmän, kuin heidät julkisuuteen nostanut kirjasarja. Twilight-sarja ei kiehtonut minua enää yhtä paljon, koska siitä oli tullut yhtä arkipäiväinen ja väheksytty asia, kuin kylmätiskien roiskeläppäpizzoista. Bellan ja Edwardin alun perin kauniiseen tarinaan oli tullut liikaa siihen kuulumattomia häiriöääniä, jotka veivät fokuksen pois olennaisesta.

Taannoinen seminaarimatkani Oulun yliopistoon kruunasi kaiken. Illanvietossa keskustelimme maisteriporukassa Twilight-sarjasta. Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa tekevä mies totesi, että hänestä Meyer pakkosyöttää lukijoilleen mormoni-uskoaan, johon kuuluu muun muassa seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa. Pahinta oli hänen mukaansa kuitenkin perheväkivallan suosiminen. Tässä viitattiin Sam Uleyn ja Emily Youngin suhteeseen: sudeksi muuttuva Sam oli vahingoittanut Emilyä, joka seisoi liian lähellä, kun Sam "menetti malttinsa", eli muuttui sudeksi. Pahasti arpeutunut Emily ei jättänyt Samia, vaan jäi hänen rinnalleen. Meyer kuvaa Samin ja Emilyn suhdetta tästä huolimatta hyvin rakastavaksi, ja Samin kerrotaan katuvan katkerasti, että hän menetti malttinsa. Tämä oli Helsingin yliopiston johtavana vampyyritutkijanakin tunnetulle miehelle liikaa. Hän totesi yhdessä keskustelussa mukana olleen Oulun yliopistolle väitöskirjaansa tekevän miehen kanssa, että jos heidän pitäisi valita yksi kirjasarja, jonka he kieltäisivät tyttäriltään, se olisi juuri Twilight-sarja.

Tämä keskustelu jätti minuun jälkensä. Kun aloin kuuntelemaan aikaisemminkin lukemaani Uusikuu-äänikirjaa työmatkojeni iloksi, huomasin nopeasti, että suhtautumistapani oli muuttunut. Kun Bella joutui Culleneiden luona järjestetyillä syntymäpäivillään Jasperin (huom. hän ei ole Bellan poikaystävä) verenhimoisen hyökkäyksen kohteeksi, päässäni alkoivat soimaan ystäväni sanat "Twilight markkinoi teinitytöille ajatusta siitä, että perheväkivalta on ok ja se pitää kestää:". Vielä pahemmin tunnelma meni pilalle, kun Bella yritti salata isältään vammoja, jotka välikohtauksessa sai. Kuuntelin tämän kohdan aivan uudella tavalla, ja se harmitti minua suuresti. -Pitääkö kaikki aina analysoida piloille, ja hakemalla hakea negatiivisia puolia?

Tämän jälkeen olen ollut varovainen, koska minua häiritsee se, miten paljon jatkuvat negatiiviset kommentit ja väheksyntä ovat pilanneet suhdettani tähän minulle rakkaaseen kirjasarjaan. Kun eräs tuttavani, joka tekee väitöskirjaansa Jyväskylän yliopistolle, kirjoitti blogissaan negatiivisen kirjoituksen Bella Swanin henkilöhamosta, jätin sen tietoisesti lukematta. Voin jo arvata, mitä siinä sanotaan. Arvatenkin Bella on tylsä ja heikko naishahmo, ja hän on liiaksi yhteiskunnan patriarkaalisten normien mukainen. Kuten Ashley Donnely (2011: 179) toteaa artikkelissaan Denial and Salvation, The Twilight Saga and Heteronormative Patriarchy: 

..under the guise of vampire fiction Stephenie Meyer's wildly popular Twilight series is grounded in heteronormative, patriarchal belief. The resulting tales perpetuate an ideology that celebrates the oppression of women and enforced conformity into resrictive gender roles. (Kirjasta: Theorizing Twilight: Essays on What's at Stake in a Post-Vampire World.)

-Huh huh. Kun yllä olevan kaltaisia, akateemisten tutkijoiden suunnalta tulleita kommentteja lukee tarpeeksi, en voi kuin todeta, että onneksi luen muutakin kuin Meyerin kirjoja. Muutenhan Meyer voisi mitä ilmeisimmin tuhota sukupuoli-identiteettini todella pahasti. Ties vaikka päätyisin nyrkin ja hellan väliin!

-Mutta entä jos sovittaisiin niin, että lukisin jokaisen Twilight-kirjan jälkeen vastapainoksi vaikkapa Madonnan elämänkerran (Lucy O'Brienin kirjoittama kirja oli loistava), ja pääsisin näin turvallisesti takaisin länsimaisen nykynaisen henkisen mediaanin tuntumaan? Vastakohdat neutraloisivat toisensa.

Jotta Meyerin "turmiolliset piiloviestit" eivät tuhoaisi lukijansa
 minuutta, neuvon varovaista naislukijaa lukemaan vuoron
 perään yhden kirjan kummastakin kasasta. Näin mikään
ideologia ei jää hallitsevaksi. 

tiistai 30. lokakuuta 2012

Standing Out. My Look, My Style, My Life. Katie Price





Jotta elämä ei olisi liian vakavaa



I might pick out a nice sensible outfit, but once I've had a vodka or two I'll think, Nah, I'm going slutty tonight! 

-Katie

Koin ensikosketukseni Katie "Jordan" Priceen (synt. 1978) talvella 2007-2008. Tuolloin näin televisiossa mainoksen Katien ja hänen silloisen aviomiehensä Peter Andren tosi-tv -sarjasta. Siinä Katie ajeli tiluksillaan mönkijällä vaaleat hiuslisäkkeet liehuen selostajan samalla kertoessa, että kyseessä on yksi Britannian rikkaimmista ihmisistä, ja että tämä hieman "parannellun näköinen" nainen on kotimaassaan todellinen superjulkkis.


Suomalaisen loskatalven ja pimeiden aamujen rinnalla tämän pinkkiin pukeutuvan ja törkeän rikkaan ex-glamourmallin elämä vaikutti sen verran eksoottiselta, että se kiinnosti jo aivan kuriositeettiarvonsakin vuoksi. Päätin siis kävellä kohti pastellinsävyistä valoa. Pian Katien ja Peterin reality-sarjat olivatkin jo osa jokaviikkoista elämääni. Kerran viikossa minulla oli tapana sulkeutua vajaaksi tunniksi vessaan tekemään itselleni kasvohoitoa ja katsoa samalla kannettavan tietokoneen näytöltä aina uusin Katien ja Peterin elämästä kertova jakso. Kun sarja päättyi ja viimeinenkin jakso oli katsottu, X-kromosomini vääntelehti tuskissaan vieroitusoireista kärsien, mutta selvisin.




Toisen tulemisensa Katie teki elämääni viime talvena, kun keksin ostaa kaikki neljä Katien kirjoittamaa elämänkertaa, ja luin ne gradun tekemisen ja maisteriopintojeni viimeistelyn vastapainona. Aina öisin, kun lopetin työni, kaivoin jostain tutkimusmateriaalieni, tenttikirjojeni ja lähdeaineistojeni alta esiin Katien kirjan, ja rentouduin.

Elävästi kirjoitetut, avoimet ja vauhdikkaat tekstit saivat minut unohtamaan opintoni hetkeksi. Moni on varmasti kiertänyt nämä elämänkerrat kaukaa säilyttääkseen itsekunnioituksensa, koska Katie Price ei ole kovinkaan vakavasti otettava hahmo. Itse olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut Katien julkisuuskuvan häiritä, koska kirjat olivat viihdyttäviä, mukaansatempaavia ja monesti myös koskettavia. Allekirjoitankin Daily Mailin toimittajan kirjoittaman kommentin: "Intimate, riveting confessions show her in an unexpected and moving light.". 

Tänä syksynä hankin lopulta viimeisenkin Katien omasta elämästään kirjoittaman, varsinaisia elämänkertoja selkeästi kevyemmän kirjan: Standing Out: My Look, My Style, My Life (2009). Sarkastisia reaktioita mediassa herättänyt (ks. esimerkiksi http://www.mirror.co.uk/3am/celebrity-news/inside-jordans-world-katie-price-426314) tyyliopus on kuin hieman tärähtänyt prinsessasatukirja aikuisille naisille.

Siinä ajellaan vaaleanpunaisella ja viimeisen päälle tuunatulla avoautolla, mätsätään asukokonaisuus värien puolesta yhteensopivaksi kynsilakkaa ja alusvaatteita myöten, käydään manikyyrissä kolme kertaa viikossa, puhutaan plastiikkakirurgiasta yhtä arkipäiväisesti kuin kaupassa käymisestä ja vaatteita on niin paljon, että mitään ei tarvitse käyttää kahta kertaa. Omaisuutta Katiella on arviolta 30-40 miljoonan edestä (http://www.thisismoney.co.uk/money/article-1724142/How-rich-Katie-Price.html), joten ei ihme, jos homma on karannut hieman käsistä, ja Katiella on esimerkiksi niin paljon vaatteita, että hän tuon tuostakin ostaa vahingossa saman vaatteen kahteen kertaan, kun ei muistanut, että hänellähän oli se jo.

Kirja on täynnä ainakin omasta näkökulmastani hupaisia kohtia, kuten ohjeistus nimeltä "How to get the best out of your boob job", "How to walk in six-inch heels", sekä botox-pistosten vuolas ylistys. Kaiken kaikkiaan tämä onkin sopivan absurdi, hauska ja värikäs kirja, josta saa helposti keskusteluja aikaiseksi. Oman työpaikkani kahvihuoneessa tästä niteestä suorastaan tapeltiin.

Standing Out olikin mitä loistavinta ja helpointa lounaslukemista kaikissa muissa suhteissa paitsi siinä, että se oli sidottu niin, että se meinasi sulkeutua itsestään vähän väliä. Jouduin asettamaan sokerikipon sivujen päälle painoksi, jotta kädet vapautuivat syömiseen. Seuraavaan tyylikirjaan toivoisinkin kierreselkäsidontaa tämän toiminnallisen vian korjaamiseksi.

P.S. Ajoittain kirjaa lukiessa minun kävi Katieta myös hieman sääliksi. Hän nimittäin kertoo, että päätyi leikkauttamaan nenänsä josta itseasiassa piti, koska usea plastiikkakirurgi suositteli sitä kysyttäessä "what else they'd change about me?". Tämä on ristiriidassa kirjan sivuilla usein toistuvan "älä välitä mitä muut sanovat ulkonäöstäsi" -vakaumuksen kanssa. Lisäksi Katie toteaa, että hänen rintansa on leikattu viidesti, mutta hän ei ole vieläkään tyytyväinen. Rinnat lienevätkin muuten itsevarman oloisen Katien Akilleen kantapää.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Vienan punainen kuu, Laila Hirvisaari







Jos minulla olisi tapana lopettaa tylsien kirjojen lukeminen kesken, niin....


Aikaisemmin Laila Hietamiehenä tunnettu Laila Hirvisaari (synt. 1938 Viipurissa) on tuottelias ja menestynyt kirjailija, yksi niistä, joiden nimen pitkälti jokainen suomalainen tunnistaa sen kuullessaan. Myös kasvot ovat tulleet tutuiksi lehtien kansista. Suomessa Hirvisaaren teoksia on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta, ja erilaisten palkintojen joukosta löytyy esimerkiksi Lukijan Finlandia vuodelta 1993,  ja kirjailijaliiton tunnustuspalkinto vuodelta 2011. Hirvisaari on erikoistunut historiallisiin romaanisarjoihin ja näytelmiin, jollainen äänikirjana kuuntelemani Vienan punainen kuu -teoskin on. Vienan punainen kuu on julkaistu alunperin vuonna 1992, mutta äänikirjaksi se luettiin vuonna 2010.

Kuuntelin 13-tuntisen äänikirjan pätkissä, samalla joogaten. Aina kun ei pelkkä Ujjayi-hengitys saa minua jaksamaan läpi kotona tehtävän, yksinäisen harjoituksen. Mieli alkaa harhailemaan. Niinpä rauhallisella poljennolla luettu äänikirja voi olla todellinen pelastus. Tällä kertaa Erja Mannon pehmeä ääni ei kuitenkaan miellyttänyt minua niin paljoa, kuin on joidenkin aiempien äänikirjojen kohdalla. Kaikki kunnia professorinkin arvonimen saanelle Hirvisaarelle, hän on tehnyt merkittävän elämäntyön. Mutta se ei ole minua varten. 

Suomen sisällissodasta ja erityisesti sitä edeltävästä ajasta kertova Vienan punainen kuu ei nimittäin vanginnut mielenkiintoani kuin vasta loppumetreillä. Äänikirjan takakannen otsikko "Dramaattisia ihmiskohtaloita tarunhohtoisessa Viennassa" tuotti hämäävän, ja äänikirjaa kirjastosta lainatessa tunnetasolla valintaan ratkaisevasti vaikuttaneen assosisaation Wienin ja Venetsian kaltaisiin paikkoihin. Mieleni liihotteli kohti Marie Antoinette -henkisiä maailmoja hälyttävää vauhtia, ja koska äänikirjan kannetkin olivat kauniit, lainasin sen. Takatekstiä en kiireessä lukenut kovin tarkasti. 

Teoksen todellinen olemus valkeni kuitenkin pian. Tarinassa ei puhuttu "tarunhohtoisesta Viennasta" muistaakseni kertaakaan, sen sijaan tapahtumat sijoittuivatkin syrjäiseen, ja ankean kuuloiseen paikkaan nimeltä Uhtua. Suurin osa teoksen kestosta tuntui kuluvan siihen, että ärsyttävästi nimetty päähenkilö nimeltä Aniviisu (eli Anna-Liisa) ei hyväksynyt elämäänsä Kanadasta palannutta isoisäänsä, joka rakensi Aniviisulle ja itselleen upean talon Kuittijärvellä sijainneelle niemelle. Loputon valitus siitä, miten tyttö ei suostunut muuttamaan pienestä koinsyömästä pirtistä komeaan kartanoon tuskastutti minut siinä määrin, että muistan elävästi, miten mutisin tuskastuneena ääneen Prasarita Padottanasanassa pää alaspäin: "Voi saamari, voisko tää saman hokeminen jo loppua? Oikeasti! En jaksa kuunnella tätä enää!"

Mitä tulee kirjassa käytettyihin nimiin, korvaani särähtivät ärsyttävästi Uhtuan ja Aniviisun lisäksi ainakin nimet Teppana, Nasti, Purlakka ja Ilja Huotarista käytetty lempinimi Buobo. Miksi juuri nämä nimet piti valita? Esimerkiksi nimi Nasti toi nimittäin heti mieleeni englannin kielen sanan "nasty". Teppana taas on liian lähellä sanoja "käppänä" ja "keppana". Joka kerta, kun Manto lausui ääneen jonkun näistä nimistä, minusta tuntui, kuin joku olisi tökkäissyt minua kepillä, tai raapinut liitutaulua kynsillään. 

Kirjan ongelma oli se, että henkilöhahmot olivat liian yksitoikkoisia, särmättömiä ja huumorintajuttomia, enkä samaistunut keneenkään. Tämä oli kuolinisku mielenkiinnolleni, koska tarinan aika ja paikkakaan eivät kiehtoneet tai puhutelleet erityisemmin. Lisäksi päähenkilöiden lapsuudesta kerrottiin minusta liian pitkästi. Vasta lopussa, kun sota valkoisten ja punaisten välillä alkoi, heräsi mielenkiintoni. Aloin jännittämään päähenkilöiden puolesta, ja mietin, kuinka kauheaa olisi joutua samanlaiseen tilanteeseen. Kirjan viimeiset lauseet, joissa Hirvisaari kertoi löytämästään nuoren naisen haudasta ja siitä, miten tämä hauta inspiroi hänet kirjoittamaan Vienan punaisen kuun, olivat mielestäni kirjan parhaat. Tämän tiedon olisi voinut minusta sijoittaa jo kirjan alkuun.

Kiitos joogaseurasta Laila, kehitit luonnettani. En luovuttanut, kuuntelin loppuun asti.  OM

perjantai 26. lokakuuta 2012

Luettavana juuri nyt


Svein Solemin maalaus kirjastaTroll.



Kun näen mielenkiintoisen kirjan, en voi sanoa "ei". Se on pakko lainata tai ostaa saman tien. Tämä korostui viime kesänä, kun olin tekemässä kesälomasijaisuutta kirjastossa. Sanonta "pukki kaalimaan vartiana" kuvaa tilannetta hyvin. Kun asiakas palautti mielenkiintoisen kirjan, nappasin sen saman tien innoissani itselleni. Ei siis ihme, että esimerkiksi kaikki nämä kirjat ovat tällä hetkellä kesken:

1. Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. 543 päivän reppumatka, Merja Mähkä. -Mielenkiintoinen ja värikäs kirja reppureissaamisesta.

2. Rommipäiväkirja, Hunter S. Thompson. -Thompson on minusta yksi mielenkiintoisimmista kirjailijoista, ja ei pidä unohtaa, että hän on gonzo-journalismin isä. Pelon valtakunta oli niin outo lukukokemus, että pakkohan tämäkin on lukea.

3. Lohikäärmevuori, J.R.R. Tolkien. -Hobitti-elokuvaa odottaessa päätin lukea kirjan uudestaan, tällä kertaa hieman erilaisena suomennoksena. Tove Janssonin kuvitus on ihana, ei ihme, että tämä kirja on keräilijöiden suosiossa.

4. Kehon ja mielen joogaa, Donna Fahri. -Joogaopettajani suosittelema.

5. Autobiography by the Pythons. -Suurinpiirtein viisi kiloa painava, jättikokoinen tiiliskivi. Rehellisyyden nimissä on todettava, että en varmaan saa tätä luettua, vaikka olenkin Monty Python -fani.

6. How to make love like a pornstar. A cautionary tale, Jenna Jameson & Neil Strauss. -Best-Selleriksi noussut elämänkerta. Yllättävän rankka ja nopeatempoinen. Sanotaan näin, että Jamesonilla ei ole ollut kaikkein helpoin elämä.

7. Tears of the Desert, One woman's true story of surviving the horrors of Darfur, Halima Bashir & Damien Lewis. -Kyllä mä tämän vielä palautan, Henna! Oon jo sivulla 101. Sori, että on kestänyt...

8. Yliluonnollinen ilmiö, Richard Wiseman. -Wiseman on kuuluisa psykologi, joka haluaa selittää yliluonnollisina pidetyt asiat luonnollisiksi. "Totuus aivoistamme on tarua ihmeellisempi."

9. The Little White Horse, Elizabeth Goudge. -J.K. Rowlingin rakastama kirja (julkaistu vuonna 1946), joka on hänen mukaansa vaikuttanut Harry Potteriin monella tapaa. Tästä kirjasta pitäisi löytyä esimerkiksi Kielletyn metsän esikuva.

10. Standing out. My look, my style, my life, Katie Price. -Kun haluan saada keskustelua aikaiseksi, otan tämän kirjan mukaan työpaikkani kahvihuoneeseen. Värikäs sadepäivän piristäjä.

11. Troll. The Norwegian Troll, Its Terrifying Life and History, Frid Ingulstad & Svein Solem. -Lainasin alunperin KUTU XV-seminaaripaperini taustamateriaaliksi, mutta tämä on niin hauska, että aion lukea loppuun, vaikka seminaaripaperini onkin jo valmis.

Tekijät ovat lisänneet kirjan alkuun hienon sitaatin, jonka itsekin allekirjoitan:

Today no one would deny that belief, and creativity built upon belief, are a part of cultural history. Nature would be less exiting, and our lives poorer, if belief and fantasy did not also share in our daily journey.

Professor Olav Bo




Katien kirja puuttuu tästä, koska se on parhaillaan työpaikallani.

VITSAUS, Guillermo del Toro & Chuck Hogan




Mitä saadaan, kun yhdistetään vampyyri, zombi ja alien?


Paremmin ohjaajana tunnettu meksikolaissyntyinen Guillermo del Toro ja trillerikirjailija Chuck Hogan kirjoittivat yhdessä hieman erilaisen vampyyritrilogian. Vitsaus (The Strain, 2009), trilogian ensimmäinen osa, on todellinen Twilightin antiteesi, mikäli ei oteta huomioon lajin vanhimpia, jotka pyrkivät molemmissa kirjasarjoissa salaamaan vampyyrien olemassaolon. Kuten Carol Memmott totesi USA Today -lehdessä vuonna 2009: "Fans of sexy boy vampire such as Edward Cullen, the heartthrob in Stephenie Meyer's Twilight series, won't want to date the vampires in the Strain." Guillermo del Toro kertoikin Memmotin haastattelussa, että vampyyrit ovat kiehtoneet häntä lapsuudesta asti, ja tämän trilogian myötä hän haluaa viedä vampyyrikäsitteen aivan uuteen suuntaan: " to reinvent the entire vampire mytology".

Kieltämättä Del Toron vampyyrit eroavatkin perinteisestä vampyyrin mielikuvasta, joka perustuu yleensä ajatukseen mustaviittaisesta ja kalpeasta Draculasta, joka liikkuu sulavasti varjoissa. Ennemminkin mieleen tulevat erinäiset zombietarinat, kuten Danny Boylen 28 Päivää myöhemmin -elokuva, sekä televisosarja The Walking Dead. Vastasyntyneet, veltosti sinne tänne laahustavat vampyyrit käyttäytyvät nimittäin aivan kuten zombiet. Erään päähenkilön poika nimeltä Zack kuvaakin vampyyreitä seuraavasti:

"..hän oli mielessään hirvittävän varma, että vaikka mies liikkuikin, se ei ollut enää elossa. Zombeja..."

Pitkä veren imemiseen tarkoitettu uloke, joka uhreille kehittyy muutosvaiheessa, tuo puolestaan mieleen Alien-elokuvat ja saalistavan sammakon. Kaiken kaikkiaan del Toron vampyyrit ovatkin minusta yhdistelmä vampyyriä, zombia ja alienia. Vanhentuessaan vampyyrit muuttuvat kuitenkin enemmän perinteistä mielikuvaa vastaaviksi:

"..kolme Uuden maailman Muinaista kävi neuvonpitoa sysimustassa kammiossa. Niiden ruumiit olivat ajan mittaan kuluneet sileiksi kuin joenpohjan kivet, niiden liikkeet hidastuneet melkein silmin huomaamattomiksi... Niiden elimistö oli kehittynyt huipputehokkaaksi ja niiden vampyyrinleuat toimivat virheettömästi. Niillä oli poikkeuksellisen hyvä pimeänäkö."

Pidän tavasta, jolla tarina on kerrottu. Se on hyvin nopeatempoinen ja elokuvamainen. Tämä kerrontatyyli on del Toron mukaan peräisin Hoganilta (USA Today 2009). Erityisesti kirjan alku oli aavemainen, koska en tiennyt, että kyseessä ovat nimen omaan vampyyrit. Oudon hiljainen matkustajakone laskeutuu New Yorkin JFK:n lentokentälle, ja pian jo katsellaankin kummallisia, turvakameralle tallennettuja ilmiöitä, ja luonnehditaan mystisen koneen ulkomuotoa esimerkiksi näin:

"Mutta hetkisen Lorenzan mielessä viipyi kuva valtavasta, mätänevästä ruumista, rantaan ajautuneesta valaasta. Juuri siltä kone hänestä näytti: maatuvalta raadolta, kuolevalta leviathanilta."

Tavallaan petyin, kun selvisi, että kyse on "vain" vampyyritarinasta. Hetken nimittäin jo luulin, että nyt ollaan keksitty jotain aivan uutta, ja luin kirjaa peloissani ennen nukkumaanmenoa tiukasti peittooni kääriytyneenä.

Mutta kun kummallinen, mullalla täytetty arkku löytyi meren tuolta puolelta tulleen koneen ruumasta, nousi mieleeni kuitenkin melkein saman tien Leslie "Alaston ase" -Nielsenin tähdittämä vampyyrikomedia Dracula: Dead and Loving It vuodelta 1995. Se pilasi niskakarvani pörhistäneen tunnelman.

Kyseisessä komediassa on hyvin mieleeni jäänyt kohtaus, jossa Leslien, anteeksi Draculan, hauta-arkku heittelehtii pitkin laivan ruumaa kiinnitysköyden katkettua. Arkku seilaa pitkin lattiaa, ja joka kerta, kun se törmää ruuman seinään, kuuluu sisältä "Auts!". Sitten paikalle törmää Renfieldiä näyttelevä, Mr. Bean- elokuvastakin tuttu Peter MacNicol ja  huuta: "Minä tulen, herrani!". Kun arkku on lopulta kiinnitetty uudestaan, Leslie/Dracula päättää hieman ruokailla, ja juo laivan koko miehistön kuiviin.

Vitsaus-kirjassa sama klassinen kohtaus toistuu: Sardu-niminen vampyyri matkustaa lentokoneen ruumaan muilutetussa arkussa meren yli, ja juo matkalla kaikki koneen ihmiset kuiviin. Samoin kuin Leslien arkku, myös hänen arkkunsa aukeaa kiinnitysköysistään matkan aikana.

Tämän assosisaation jälkeen ei enää pelottanut. Harmi. Äkkiä tuntemattomasta, ja siksi erityisen pelottavasta uhasta olikin tullut osa tuttua ja moneen kertaan kierrätettyä vampyyritarustoa. Kiinnostava tämä kirjatrilogia toki silti on.