tiistai 12. marraskuuta 2019

My Thoughts Exactly, Lily Allen






Yllättävän rankka elämänkerta


Kun katsoo Lily Allenin My Thoughts Exactly -elämänkertakirjan (julk. 2018) raikasta ja selkeää kantta, jossa yksi brittien tunnetuimmista laulajista poseeraa vaaleanpunaisessa neuleessa kauniin levollisena ja freesinä, on vaikea uskoa, kuinka paljon pahaa oloa ja synkkyyttä nide kätkee sisäänsä. Jotta ymmärtäisitte mitä tarkoitan, otetaanpa heti alkuun muutama havainnollistava sitaatti:

I would wake up in the blistering heat on a tour bus in somewhere like Kentucky, hung over and still able to taste the cocaine in the back of my throat and my first thought would be: I've missed five Face Time calls with my kids. Fuck. What am I doing? Fuck! 

..but when I'm in a period of using, it's all quite structured. It's, like, you have a little bit of food to eat in the morning. Then you start drinking, not too much all at once, but little, regularly. A couple of hours before the show, I'd do a line of coke to lift me up, then I'd smoke a  spliff to regulate that lift. Five minutes before going on stage I take a Valium to protect against a mid-show comedown. All this was accompanied by Grey Goose vodka, which was the only thing, along with fresh lime, soda water and a packet of crisps, that I had on my rider..

..On Sunday night, I woke up, apparently. I don't remember any of it. I was on automatic, as if my body had been taken over by someone else. According to Dan, I jumped out of bed, grabbed my car keys and told him I was going to drive off a bridge. He tried to stop me leaving, but I was determined.

Tämänkaltaisten selontekojen takia tätä elämänkertaa ei voikaan suositella herkille lukijoille. Mukana on paitsi päihteidenkäyttöä, syömishäiriöitä, masennusta, vaarallisen stalkkerin hyökkäys, psykooseja sekä avioero sitä ennakoivine pettämiskierteineen, myös yksi abortti, ja yksi lapsen kuolemaan johtanut synnytys. Niin, ja tietenkin seksuaalista hyväksikäyttöä, jonka uhriksi Lily on musiikkimaailmassa joutunut. 

Goodreadsissa My Thoughts Exactly on saanut lukemani perusteella kahtiajakoisen vastaanoton: toisten mielestä Lily synkistelee ja valittaa liikaa, eikä ota vastuuta omasta elämästään, vaan syyttää lähes kaikesta pohjimmiltaan joko lapsuuttaan (lue: vanhempiaan) tai julkisuuden ja työn luomia paineita. Toiset taas pitävät Lilyä vahvana ja rohkeana, koska hän on selvinnyt vastoinkäymisistään, ja uskaltaa lisäksi puhua avoimesti siitä, mitä on kokenut.

Itselläni jäi hieman kaksijakoinen fiilis. Arvostan Lilyn suorapuheisuutta, mutta toisaalta menee ehkä hiukan liian pitkälle, kun hän syyttää omia vanhempiaan jopa siitä, että sai ensimmäisen orgasminsa vasta noin 30-vuotiaana. Hän ei nimittäin omien sanojensa mukaan kokenut ansaitsevansa elämässään minkäänlaista nautintoa, koska omat vanhemmat eivät antaneet hänelle tarpeeksi huomiota ja rakkautta, kun hän oli lapsi. On toki aivan totta, että lapsuus muokkaa meistä jokaista voimakkaasti, mutta hei, nyt jotain rajaa.

Ja nyt kun kerran puhumme tästä aiheesta, niin lapsi-vanhempi -suhteeseen liittyen tein yhden varsin surullisen havainnoin. Lily nimittäin ilmeisesti kohtelee omia tyttäriään aivan samoin, kun hänen vanhempansa aikoinaan häntä. Lilyn omat vanhemmat kun työskentelivät niin ikään viihdemaailmassa, ja olivat siksi paljon pois kotoa, ja olivat lisäksi monesti henkisesti poissaolevia myös silloin, kun olivat fyysisesti läsnä. Tämä jätti Lilyn mieleen syvät arvet, jotka eivät näytä parantuneen. Ja mitä Lily on tehnyt ja tekee edelleen omille lapsilleen..? Aivan samaa, kuin hänen omat vanhempansa tekivät hänelle aikoinaan. 

Lily kertoi kirjassaan ajoittain jopa pakoilleensa omaa perhettään jäämällä yksin Lontooseen, vaikka ulkomaankiertue olikin jo ohi, ja hän olisi voinut mennä kotiin lastensa ja miehensä luo. Tämän perhe-elämän välttelyn ohella myös huumeiden käyttö näyttää siirtyneen sukupolvelta toiselle. Pelottavaa on, että vaikka Lily puhuu kirjassaan itsestään ajoittain hyvinkin analyyttisesti, ja havainnoi omaa käytöstään erittäin harjaantuneesti, ei hän silti tunnu huomaavan tätä, ulkopuolisen silmissä sangen ilmeistä asiaa, tai jos onkin huomannut, hän ei ainakaan mainitse sitä kirjassaan. 

En ole koskaan ollut varsinainen Lily Allen -fani, mutta elämänkertojen ystävänä luin tämän kirjan puhtaasti mielenkiinnosta, koska se mainittiin (Lilyn vihaaman) Daily Mail -lehden kommenttiosiossa. Samalla hankin kuunteluuni myös Lilyn uusimman No Shame -albumin, joka jatkaa aihepiireiltään vahvasti tämän elämänkertakirjan jäljillä. Heti avausraidalla lauletaan:


..Yeah, I'm a bad mother/I'm a bad wife/You saw it in the socials/You read it online

No Shame on albumina vähiten popahtava kaikista Lilyltä kuulemistani levyistä, mutta ehkä juuri siksi se toimi erinomaisena taustamusiikkina tätä elämänkertaa lukiessa. Kuitenkaan edes tämä äänimaailmaltaan rauhallisen pehmeä albumi ei poistanut lukemani tekstin ahdistavuutta. My Thoughts Exactly ei ole kirja, jonka kanssa on mukava nukahtaa. Tämä kirja pitää hereillä vaikka koko yön, jos sille antaa mahdollisuuden. 

Kaikkea hyvää Lilylle, toivottavasti hänen tulevaisuutensa on valoisampi, kuten kirjan loppupuoli antoi onneksi ymmärtää.



keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Avalonin usvat, Marion Zimmer Bradley







Se 1980-luvun Tulen ja jään laulu


Marion Zimmer Bradleyn eeppinen fantasiaromaani Avalonin usvat (The Mists of Avalon, julk. 1982) oli 80-luvulla suuri ilmiö. Itse löysin tämän teoksen kuitenkin vasta hiljattain, ja kuuntelin sen Audiblen englanninkielisenä äänikirjana. Mittaa tarinalla on äänikirjamuodossakin melkoisesti, kaiken kaikkiaan yli 50 tuntia. Sisäisesti tämä järkäle on jaettu neljään eri kirjaan, joiden kuluessa käydään monta sukupolvea läpi. Ei voi kuin nöyrästi todeta, että näin massiivisen, ja silti lukijan mielenkiinnon loppuun asti ylläpitävän tarinan kirjoittaminen on todella vaikuttava saavutus.

Monella tapaa Avalonin usvat muistuttaa minua George R. R. Martinin Tulen ja jään -laulu -kirjasarjasta. Molemmissa käsitellään ihmisluonnon raadollisuutta ja heikkouksia, sekä ihmissuhteita kaikkine vaikeuksineen ja ristiriitaisuuksineen. Lisäksi lähestytään varsin tulenarkojakin aiheita, kuten insestiä, joka sinällään on toki vanhoissa taruissa ja myyteissä sangen yleinen aihe, aivan kuten Kalevalakin todistaa. Valitettavasti näiden teemojen korostettu esiintuonti tarkoittaa kuitenkin monessa kohtaa sitä, että fantasia jää sivuosaan, mikä on kaltaiselleni fantasian ystävälle harmillista.

Mutta ei silti, sekä Avalonin usvat -kirjasta että Martinin Tulen ja jään laulusta löytyy molemmista myös muun muassa taisteluja ja lohikäärmeitä, sekä fantasiafaneille kotoisaa keskiaikaista tunnelmaa, ovathan Martinin teokset pseudo-keskiaikaisia, ja Avalonin usvat taas perustuu arthuriaanisiin legendoihin. Voisinkin todeta, että jos pidät Tulen ja jään laulu -kirjasarjasta, kannattaa myös Avalonin usviin lähteä seikkailemaan.

Se, mikä ennen kaikkea teki Avalonin usvista kiinnostavan minulle lukijana, on kirjan feministisyys, ja klassisen Athurin tarinan kertominen naisten näkökulmasta käsin. Juonen keskiössä on nimittäin papitar Morgaine (myöhemmin Morgan le Fay), kuningas Arthurin sisar. Perinteisestihän arthuriaaniset legendat ovat hyvin mieskeskeisiä, ja niissä Morgainekin on ilmeisesti redusoitu aika yksiulotteiseksi ja litteäksi hahmoksi, joka nähdään negatiivisessa valossa. Avalonin usvissa mennään kuitenkin pintaa syvemmälle, ja asioita katsotaan Morgainen silmin. Tämä toi itselleni mieleen Maleficent-elokuvan, jossa kerrotaan Prinsessa Ruusunen -sadun "pahan" naishahmon tarina.

Muita teemoja Avalonin usvissa on ihmissuhteiden ja naisnäkökulman ohella ehdottomasti pakanuuden ja kristinuskon välinen kamppailu. Tämä kirja onkin joissakin uuspakanallisissa piireissä pidetty teos juuri tästä syystä. Siellä Avalonin usvia on luonnehdittu muun muassa "herkullisen pakanalliseksi".

Mieleeni jäi tähän eri uskontojen vastakkainasetteluun liittyen muun muassa se, miten papittaret ihmettelivät sitä, kuinka kristityille voi riittää vain yksi jumala, ja miksi tämä nimenomainen jumala ei voi vain olla yksi jumala muiden joukossa. Sanoisinkin, että tämä kirja on erinomainen löytö myös kaikille uskoinnoista ja henkisyydestä kiinnostuneille.

Kaiken kaikkiaan Avalonin usvat on todella vaikuttava teos, josta löytyy monia mielenkiintoisia tasoja ja elementtejä, kuten fantasiaa, ihmissuhdedraamaa, feminismiä ja vanhoja myyttejä, sekä uskonnollisia teemoja. Lisäksi kirjan juoni sisältää paljon yllättäviä, jopa provosoivia juonenkäänteitä, jotka vetävät maton lukijan jalkojen alta ihan kunnolla. En ihmettele lainkaan, että Avalonin usvat oli aikoinaan suuri ilmiö, ja se voitti myös kirjallisuuspalkintoja. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että tämä teos kuuluu jokaisen fantasialukijan yleissivistykseen. Ainakin, jos pystyy erottamaan teoksen sen kirjoittaneesta kirjailijasta, kuten itse tein.




Arthuriaaniset legendat ovat inspiroineet paitsi kirjailijoita,
myös muusikoita. Roxy Musicin loistava Avalon -albumi julkaistiin
samana vuonna, kuin Avalonin usvat -kirjakin.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Kalevala, Sami Makkonen



"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."
- H. P. Lovecraft



Iku-Turso meets Cthulhu


Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.


Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?


Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.


Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 
voi ainakaan syyttää.


Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.


Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Munametsä, Olga Kokko







Kantaaottavaa chick-littiä Vantaalta


Viime vuonna kuuntelin e-äänikirjoina Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja Bikinirajatapauksen. Ne olivat mukavan viihdyttävää ja juuri sopivan hävytöntä kuunneltavaa, jos ei odottanutkaan etukäteen mitään korkeakulttuurista elämystä. 

Nyt niin ikään e-äänikirjana kuuntelemani Olga Kokon Munametsä (julk. 2019) jatkoi jokseenkin samoilla, erittäin suorasukaisilla linjoilla Rönkkösen kanssa, joskin Kokon päähenkilö oli selkeästi vähemmän sympaattinen tapaus, ja mukana oli kelpo ripaukset misandriaa ja nihilismiä. Esimerkiksi Spiral Dynamics -mallissa Kokon kirjan päähenkilö Linnea ei sijoittuisi erityisen ylös, ehkäpä jonnekin punaisen tai oranssin paikkeille. Hänen maailmankuvansa on joissakin asioissa suorastaan primitiivinen.

Mutta noh, kuten monet muutkin hahmot tässä kirjassa, Linnea on oman lajinsa karikatyyri, äärimmäinen naissovinisti. Röyhkeä naissovinisti voi toki olla hauskakin, kuten Todella Upeeta -sarjan ikoninen Patsy Stone on todistanut, mutta Linnea ei valitettavasti onnistunut voittamaan minua puolelleen samalla tavalla kuin aina yhtä räväkkä Patsy.

Linnean persoonaa toki yritettiin tehdä sympaattisemmaksi muun muassa ostamalla (rumia) joulukortteja kerjäläiseltä ja puhumalla puhelimessa mummin kanssa. Kirjan loppupuolella jopa tunnettiin hetkellisesti positiivisia tunteita miessukupuolta kohtaan. Ikään kuin päähenkilö saattaisi sittenkin joku päivä vielä tunnustaa, että miehillä on fyysisen käyttöarvon lisäksi myös sielu ja ihmisarvo (!!).

Tällaisille räväköille chick-lit -kirjoille on toki paikkansa, ne viihdyttävät, ja toimivat taustameluna vaikkapa autoa ajaessa tai lenkkeillessä. Silloin tällöin Kokko sai minut myös hymähtelemään hyväksyvästi, sen verran feminismiä, kantaaottavuutta ja sanataituruutta oli mukana. Ja kyllä, välillä huumori osui ja upposi. Esimerkiksi Kokon nasevat ja verbaalisesti ketterät kannanotot peniskuvien lähettelijöistä olivat loistavia.

Silti olen kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että tässä kirjassa toteutettu sukupuoliroolien kääntäminen ylösalaisin ja tätä kautta (joidenkin) miesten käytöksen ongelmallisuuden osoittaminen ei tee meistä naisista miehiä parempia ihmisiä. Kusipää on kusipää, olipa hän nainen tai mies. 

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Huhtikuun noita, Majgull Axelsson







Maagista realismia ruotsalaisittain


Tämä kirja tuli minun tielleni aivan sattumalta. Nykyisessä kirjastovirkailijan työssäni käsittelen suuren määrän lainakirjoja päivittäin, ja eräänä päivänä yksi näistä kirjoista sattui olemaan Majgull Axelssonin Huhtikuun noita (Aprilhäxan, julk. 1997). Teos kiinnitti huomioni poikkeuksellisen kauniin ja mystisen kantensa ansiosta, ja takakannen esittelytekstin luettuani päätin kuunnella sen e-äänikirjana. Tämä on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha teos, mutta syystä tai toisesta se osui tielleni juuri nyt, ja tempaisi minut mukaansa.

Huhtikuun noita -kirjan nimi viittaa kehitysvammaisena syntyneeseen Desiréehen, joka ei pysty kävelemään tai puhumaan, mutta hänellä on sen sijaan toisenlaisia, harvinaisempia voimia. Sanotaan vaikka näin, että hänellä on keinonsa kontrolloida ympäristöään. Hahmona Desirée olikin kaltaiselleni fantasian ystävälle se mielenkiintoisin osa tätä kertomusta, ja minua jäi harmittamaan, ettei Desiréen tarinaa viety vielä pidemmälle. Tarinan kolme muuta päähenkilöä, Desiréen äidin kasvattityttäret, kun eivät olleet läheskään yhtä kiinnostavia. 

Christina ja Margareta olivat minusta jokseenkin mitäänsanomattomia, ja minusta heidän tehtävänsä tarinassa oli lähinnä tasapainottaa päihdeongelmien kanssa painivan Birgitan hahmoa, jonka edesottamuksia oli ajoittain varsin ahdistavaa seurata. Sanoisinkin, että Huhtikuun noidassa oli maagisen realismin ohella myös aimo annos inhorealismia. Vähän kuin Johanna Sinisalo ja Sofi Oksanen olisivat kirjoittaneet yhteisteoksen. Sofi Oksanen tuli inhorealismin ohella mieleeni myös siksi, että Oksasen tapaan myös Axelsson kommentoi lähihistoriaa kriittisin äänenpainoin.

Lukukokemuksena (/kuuntelukokemuksena) Huhtikuun noita oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, ajoittain jopa hypnoottinen. Varsinkin kirjan alku imaisi minut mukaansa poikkeuksellisella voimalla, ja loppu oli myös hyvin koukuttava. Keskivaiheilla oli hienoista tyhjäkäyntiä, mutta muuten pidin tarinasta. Lisäpisteitä haluan myös antaa mukana olleista yhteiskunnallisista kannanotoista, sekä ennen kaikkea sujuvasta, elävästä kielestä, joka toi hahmot lähelle ja teki heidät eläviksi.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Kerrostalo, Hanna-Riikka Kuisma







Kirja, joka jäi minulta kesken


Porilaiskirjailija Hanna-Riikka Kuisman uutuusteosta Kerrostalo (2019) on luonnehdittu kirja-arvioissa muun muassa "urbaanin kurjuuden kronikaksi" ja "trillerin intensiteetillä vyöryväksi lähiöromaaniksi". Oman käsitykseni mukaan Kuisman teos on saanut pitkälti kaikissa arvosteluissa hyvin positiivista palautetta ja kehuja. Valitettavasti en itse voi liittyä tähän ylistäjien kuoroon. Minulta Kerrostalo jäi nimittäin kesken jossain sivun 90 paikkeilla.

Tämä on ensimmäinen kerta koskaan, kun bloggaan keskenjääneestä teoksesta. Päätin tehdä poikkeuksen sääntöön, koska Kuisman teos herätti minussa hyvin voimakkaan reaktion, joskin pitkälti negatiivisen. Minusta tämä tarina oli liian synkkä ja ahdistava. Lukiessa mieleeni nousi tuon tuostakin ilmaisuja kuten "inhorealistinen sosiaaliporno". Ainoan valonpilkahduksen tarinaan toivat Reino ja Marketta, tasapainoista elämää viettävä eläkeläispariskunta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt tuomaan kylliksi balanssia muuten sysimustaan juoneen, joka suorastaan rypi synkkyydessä ja kurjuudessa.

Toinen pettymyksen aiheeni olivat liian ohuiksi jääneet dystopia-elementit, koska lupaus niistä oli alun perin yksi tärkeimmistä syistä tarttua tähän kirjaan. Kuitenkin mielestäni ainoa jokseenkin dystooppiseksi komponentiksi laskettava asia tässä tarinassa olivat asuinrakennusten ympärille rakennetut aidat, jotka ovat arkipäivää joissakin suurten tuloerojen maissa jo nykyäänkin. 

Tähän liittyen mainittakoon, että arvostin kyllä Kuisman yhteiskunnallisia kannanottoja, kuten maaseudun tyhjenemiseen liittyvä palveluiden katoaminen, joka on tässä kertomuksessa siirretty kerrostalolähiöiden ongelmaksi (..vai onko tämä jo lähiöidenkin ongelma?). Valitettavasti myöskään tämä yhteiskunnallinen kantaaottavuus ei kuitenkaan riittänyt tekemään lukukokemuksestani positiivista, vaikka se olikin ilman muuta hyvä lisä.

Lyhyesti sanoen: Kerrostalo ei vain ollut kirja minua varten. Tämä hieman yllätti minua, koska pidän monista muista jokseenkin samoja aihepiirejä käsittelevistä teoksista paljonkin. Tällaisia ovat esimerkiksi ikisuosikkini Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, hysteerisiä naurukohtauksia aiheuttanut Juoppuhullun päiväkirja ja leppoisa Pussikaljaromaani. Syy, miksi nämä kirjat saivat minut puolelleen, mutta Kerrostalo ei, lienee siinä, että nuo kolme muuta teosta olivat lopultakin kevyempiä ja huumoripitoisempia, kuin Kuisman synkkä ja jokseenkin ryppyotsainen uutuusteos. Toisaalta, pidän myös esimerkiksi Deborah Spungenin Nancysta ja Elina Tiilikan Punaisesta mekosta, joissa on varsin raskaita, Kerrostalon kanssa yhteneväisiä teemoja, eikä huumoria juurikaan. Enpä tiedä, ehkä aina ei vain pysty tyhjentävästi selittämään sitä, miksi yksi kirja sytyttää, mutta toinen ei.

Jotta tästä kirja-arvostelusta ei kuitenkaan tulisi liian negatiivista, niin mainittakoon, että Kuisma osaa kyllä (minunkin mielestäni) kirjoittaa. Valitettavasti hän vain käyttää tätä taitoaan tavalla, joka saa minut ahdistumaan ja voimaan pahoin. 

Kaikille tämän kirjan lukemista harkitseville sanoisin, että kannattaa tutustua, mutta älä odota helppoa lukukokemusta, joka unohtuu heti kirjan sulkeuduttua. Voit itse päättää, pidätkö tätä uhkauksena vai lupauksena.

maanantai 19. elokuuta 2019

Esko - Stripparin tarina, Antto Terras







Voi sen elämänkerran näinkin kirjoittaa


Jokin aika sitten tyrmäsin täällä blogissani Antto Terraksen Tauskista kirjoittaman elämänkerran totaalisesti. Tämä ei kuitenkaan (nähtävästi) estänyt minua tarttumasta toiseenkin Terraksen kirjoittamaan elämänkertaan. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Scandinavian Hunkseista ja reality-tv:stä tutun Esko Eerikäisen elämänkerta: Esko - Stripparin tarina (julk. 2016). 

Syy siihen, että annoin tälle kirjalle mahdollisuuden, piilee pitkälti taannoisessa, varsin positiivisessa kuuntelukokemuksessani, jonka tarjosi Terraksen Pilkkuun asti- Baarimestarin muistelmat -kirja. Valitettavasti tuo teos ei kuitenkaan koskaan selvinnyt tänne blogiin asti, koska minulla ei tuolloin, noin 1,5 vuotta sitten, ollut aikaa kirjoittaa kirja-arvosteluita työkiireiden takia.

Mutta eli sanottakoon nyt näin jälkikäteen, että oman kokemukseni perusteella Pilkkuun asti on yksi Terraksen parhaista teoksista. Siinä hän ei ainoastaan roustaa muita, vaan laittaa myös itsensä ja oman elämänsä tulilinjalle.

Mutta se Esko. Tätä elämänkertaa lähdin lukemaan aivan eri lähtökohdista, kuin Tauskin tarinaa. Tiesin jo, mitä odottaa. Niinpä myös lukukokemukseni oli positiivisempi, joskin jälleen varsin levoton. Terraksen tapa kirjoittaa kun on poikkeuksellisen nopeatempoinen. Sitä voisi ehkä parhaiten verrata stand-up -keikan seuraamiseen. Mukana on nimittäin huikea määrä enemmän ja vähemmän mustaa huumoria, kuten nämä lausahdukset:

Naisia karkeloihin ei huolittu eikä hommattu, koska Hunkseille on juhlaa kun saa olla ilman. 

Ei se elämä ole Eerikäisellekään ollut näköjään pelkkää lentoa kukasta kukkaan - aina välillä on tullut laskeuduttua myös kaktukseen.

Olipa Terraksesta mitä mieltä tahansa, yksi asia on pakko myöntää: hän on nokkela kynäniekka, jolla on sana hallussa. Mikään suuri kaunokirjallinen elämys Stripparin tarina ei ollut, mutta kyllä sen parissa viihtyi, kun lähestyi teosta kirjailijan tarkoittamalla tavalla, eli kaikkea muuta kuin vakavasti.

Iltalukemiseksi tämä teos ei kuitenkaan sovi, sen verran hengästyttävä se on. Kirjan kanssa nukahtamista ei myöskään helpottanut, että kaltaiseni juoruhaukka tunsi vähän väliä tarvetta googlettaa kirjassa mainittuja ihmisiä ihan vain, että tarinassa esiintyvät henkilöt saisivat kasvot. Lyhyet ja napakat kappaleet provosoivine otsikkoineen viimeistelivät "vielä yksi aukeama" -syndrooman syntymisen. Kyllä tämä aina Seiskan voittaa.