lauantai 14. marraskuuta 2020

Henkien saari, Ina Westman

 




Mikä on harhaa, mikä totta?


Tutustuin Ina Westmanin Henkien saari -teokseen (2018) kirjastovirkailijan työni takia. Kyseessä oli nimittäin kirja, jonka kollegani oli valinnut minun vedettäväkseni osuneeseen lukupiiriin. Niinpä, poikkeuksellisesti, en voi sanoa hakeutuneeni tämän teoksen pariin omaehtoisesti. Olen kuitenkin iloinen siitä, että Westmanin teos osui monien sattumien seurauksena reitilleni, ja päädyin kuuntelemaan sen äänikirjana minulle varsin tiiviissä tahdissa, arviolta vuorokaudessa. 

Tätä bloggausta kirjoittaessani osa minusta on nimittäin edelleen tuossa aste asteelta mielenkiintoisemmaksi muuttuvassa, pirstaleisessa ja unenomaisessa, mutta toisaalta myös selkeässä ja taitavasti kootussa tarinamaailmassa. Näen sumuisen meren, ja siitä nousevan mökkisaaren selkeänä edessäni. Jos katson tarkkaan, saatan jopa nähdä vanhan miehen meditoivan rantakalliolla.. 

Uskon tämän vahvan immersion johtuvan paitsi intensiivisestä kuuntelutahdistani, myös Westmanin kertojantaidoista.

Tässä kirjassa oli monia haastavia, mutta onneksi taiten kuvattuja teemoja, kuten rasismi, adoptiolapsen ja tämän vanhempien välinen suhde, luonnonsuojelu, ja avioliiton haasteet. Itselleni mielenkiintoisimmaksi aihepiiriksi nousi kuitenkin kirjan päähenkilön, Emman, poikkeava tapa aistia maailmaa. Syyksi Emman oudoille kokemuksille annettiin päävamma.

Tarinan edetessä Emma näkee koko ajan enemmän ja enemmän kuolleita ihmisiä. Minulle jäi erityisesti mieleen kohtaus, jossa Emma rakentaa kivimuuria mökkisaarelle pyrkiviä henkiä vastaan. Tämä toi mieleen omat kokemukseni muistisairaan läheiseni kanssa, joka niin ikään halusi pitää tietyn oven suljettuna, koska siitä kuulemma kulki jatkuvasti suuri määrä ihmisiä; kyseessä oli ruokavaraston ovi omakotitalossa. Ehkä se oli portti kahden maailman välillä? Kuka tietää.

Minusta on mielenkiintoista pohtia tällaisten aivonsa onnettomuudessa vaurioittaneiden ja muistisairaiden ihmisten tekemien yliluonnollisten havaintojen kohdalla, ovatko nämä "normaalien ihmisten" havainnoista poikkeavat kokemukset totta vai eivät. On sanottu, että lapset ja eläimet havaitsevat aikuisia herkemmin erilaisia yliluonnollisia ilmiöitä, koska ovat niille avoimempia. Voisiko sama pitää joissakin tapauksissa paikkansa myös sellaisten aikuisten kohdalla, joiden aivot vamman tai sairauden takia toimivat poikkeavalla tavalla? Henkien saaren loppu antaa tälle kysymykselle oman, kiehtovan vastauksensa. 

Kirsi totesi omassa bloggauksessaan, että Henkien saari on erityisesti kesäkirja. Yllä kirjoittamani pohjalta väitän kuitenkin, että Henkien saari sopii lisäksi mitä erinomaisimmin myös Halloweenin(/Samhainin) lukemistoksi. Sekä Halloweenin aikaan, että tässä teoksessa, huntu tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä on nimittäin tavallista ohuempi.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Diana: hänen tarinansa, Andrew Morton






Elämänkertaklassikko, jonka kirjoittaja haluttiin sulkea Lontoon Toweriin


Näin joulun alla kaikki kynnelle kykenevät suoltavat markkinoille elämänkertoja. Tällä hetkellä esimerkiksi meillä Suomessa luetaan ainakin Wallu Valpion, Riitta Uosukaisen, Jorma Uotisen, Jari-Matti Latvalan, Tero Pitkämäen, Matti Nykäsen, Leo-Pekka Tähden, Frederikin, Kikan,  Kari Tapion ja Laura Huhtasaaren tuoreita elämänkertoja. Näiden, todennäköisesti jokseenkin monenkirjavien uutuusbiografioiden ristitulessa haluaisin kuitenkin nostaa esiin yhden elämänkertaklassikon, johon jokaisen elämänkerroista kiinnostuneen kannattaa takuuvarmasti tutustua. 

Tämä teos aiheutti aikoinaan poikkeuksellisen suurta kohua, ja laittoi omalta osaltaan liikkeelle tapahtumasarjan, joka päättyi maailman rakastetuimman kuninkaallisen ennenaikaiseen kuolemaan. Kyseessä on Andrew Mortonin kirjoittama Diana: hänen tarinansa (Diana: Her True Story, 1992).

Prinsessa Dianan kuolemasta tullut kuluneeksi jo 23 vuotta. Silti tämä kuninkaallinen on edelleen säännöllisesti lehtien otsikoissa; Milloin Camilla on antanut herttuatar Catherinelle lahjan, joka rienaa Dianaa, milloin taas The Crown -sarjassa Dianaa esittävä näyttelijätär näkee hälyttäviä yhtäläisyyksiä Dianan ja Meghanin välillä.  Dianan muisto elää yhä vahvana, ja hän on edelleen ajankohtainen. Itse olen lisäksi aina pitänyt Dianasta, ja kuten niin monille muillekin, myös minulle Diana tulee aina olemaan se suosikkikuninkaallinen. 

Huomautan, että tämän postauksen kuvituksessa käyttämäni kirja on itse asiassa (joiltakin osin) eri kirja, kuin se, mistä kirjoitan. Kuvassa on nimittäin uusittu painos vuodelta 1997, mutta itse kuuntelin äänikirjana alkuperäisen version vuodelta 1992. Näiden kahden version välillä Mortonilta ilmestyi myös elämänkertateos nimeltä Diana - Hänen uusi elämänsä (Diana - Her New Life, 1995). 

Mutta, asiaan. Vuonna 1992, kun nyt käsittelemäni Diana: hänen tarinansa -teos julkaistiin (ensimmäisen kerran), Diana oli yhä naimisissa Walesin prinssi Charlesin kanssa, mutta liitto oli pahoissa ongelmissa. Maailma ei tätä kuitenkaan vielä tiennyt. Juuri tämä elämänkerta paljasti karun totuuden, ja sai aikaan mittavan skandaalin. Kaikki eivät halunneet uskoa kirjan sisältöä todeksi, ja tämä johti muun muassa siihen, että jotkut kirjakaupat kieltäytyivät myymästä teosta, Canterburyn arkkipiispa tuomitsi sen, ja päälle päätteeksi Morton haluttiin sulkea Lontoon Toweriin. Reaktiot tuovat joiltakin osin mieleeni Salman Rushdien tapauksen. Alkujärkytyksen laannuttua lopputulema oli kuitenkin se, että Diana sai kansan tuen ja sympatiat puolelleen.

Vielä samana vuonna kirjan ilmestymisen jälkeen Diana ja Charles päätyivät asumuseroon. Asiasta tiedotti silloinen pääministeri, John Major. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1995, Diana heitti vielä lisää bensaa liekkeihin maailmankuulun Panorama-haastattelunsa myötä. Dianan ja Charlesin avioero tuli voimaan tämän jälkeen, vuonna 1996, ja vuosi myöhemmin Diana joutui kohtalokkaaseen "onnettomuuteen". 

Näin 27 vuotta tämän elämänkerran julkaisun jälkeen saattaa unohtua, millainen pommi teos ilmestyessään oli; Kohua herättivät muun muassa Dianan bulimia, itsemurhayritykset ja viiltely, joihin prinssi Charles suhtautui Mortonin kirjan mukaan välinpitämättömästi. Lisäksi Camilla Parker Powlesin läsnäolo varjosti Dianan ja Charlesin avioliittoa. Toki tulee muistaa, että tästä kirjasta oli sopivasti jätetty pois esimerkiksi Dianan omat syrjähypyt. Tämä teos ei siis kerro koko totuutta, kuten ei varmasti mikään muukaan brittihovia käsittelevä elämänkerta. Tarinan puolueellisuus ei kuitenkaan tee tätä biografiaa yhtään vähemmän mielenkiintoiseksi ja merkittäväksi. Morton on taitava elämänkerturi, joka saa lukijansa (ja kuulijansa) koukkuun. Varsinkin kaltaiseni brittifanin, joka rakastaa kuunnella tarinoita brittiaristokraattien ja -kuninkaallisten elämästä menneiltä vuosikymmeniltä.

Kirjan loppupuolelta löytyi jotain hyvin mielenkiintoista. Mukana oli nimittäin ennuste siitä, mitä tapahtuisi, jos Diana ja Charles ottaisivat avioeron. Tässä sitaatti liitteestä, jossa haastatellaan oikeustieteen asiantuntijaa, Michael Nashia: 

Voisiko prinssi Charles avioitua uudestaan? 
Voisi, mutta olisi eri asia, voisiko hän erottuaan ja uudelleen avioiduttuaan nousta valtaistuimelle -- Voidakseen avioitua uudelleen prinssi Charlesin olisi todennäköisesti luovuttava oikeudestaan kruunuun, ja asemastaan kruununperimysjärjestyksessä. -- Englannin valtionkirkko ei virallisesti hyväksy avioeroa, ja koska hallitsija on anglikaanisen kirkon pää, hallitsijan olisi äärimmäisen vaikea antaa kruununperijälle suostumuksensa uuteen avioliittoon avioeron jälkeen. Toiseksi syntyisi suuria ongelmia, jos eronnut henkilö olisi nousemassa valtaistuimelle, tai hallitsija harkitsisi avioliittoa eronneen henkilön kanssa. 


Nämä brittikuninkaallisia koskevat avioliittosäädökset kuulostavat nykyihmisen korvaan vanhanaikaisilta. Syy vanhahtavuuteen löytyykin säädöksien syntyajankohdasta: ainakin vielä 90-luvulla ne pohjautuivat vuonna 1772 tehtyyn lakiin. Tuon lain säätämisen jälkeen kukaan eronnut henkilö ei ole noussut briteissä valtaistuimelle. Muutenkin tähän sääntöön on Nashin mukaan vain yksi poikkeus,  Yrjö I (1660-1727).

Korviini osui erityisesti kohta, jossa sanottiin, että Charlesista ei todennäköisesti voisi koskaan tulla kuningasta, jos hän ottaisi avioeron, ja menisi uudelleen naimisiin. Kuten kaikki tietävät, Diana kuitenkin sittemmin kuoli "onnettomuudessa", ja tämä muutti tilanteen piakkoin valtaistuimelle nousevan Charlesin eduksi. Tätä sivutaan myös aiemmin lukemassani teoksessa The Murder of Princess Diana. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Maa on syntinen laulu, Timo K. Mukka

 




Kun rujous ja runollisuus kohtaavat


Kaikki klassikkokirjat eivät vanhene hyvin. Jotkut niistä yksinkertaisesti lakkaavat puhuttelemasta uusia lukijasukupolvia, kun yhteiskunta, kieli, ja kulttuurin muuttuvat. Niinpä jotkut, kerran ylistetyt teokset, painuvat hitaasti unholaan. Timo K. Mukan  vain 19-vuotiaana julkaisema Maa on syntinen laulu (1964) ei kuitenkaan kuulu näihin teoksiin.  Ei ainakaan minun silmissäni. Toki Goodreadsissa muistettiin nostaa esiin se, miten "päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä, ettei mitään rajaa", mutta muuten Mukka on edelleen kerronnallisesti ajan hermolla. 

Lukukokemus lähtee aina lukijasta; Uskonnollinen lukija provosoituu Mukan synkästä ja kieroutuneesta saarnamies-kuvauksesta, kirjan päähenkilön, Martan, kanssa samanikäinen lukija taas voi kiinnostua erityisesti Martan kokemasta seksuaalisesta heräämisestä. Ja tietenkin tämä mestariteos antaa myös erinomaiset kehykset korkealentoiselle ja runolliselle analyysille. Mukka nimittäin osaa olla samaan aikaan kaunis ja ruma, runollinen ja rujo. 

Itse koin erityisen rumiksi monet eläimiin liittyvät kohtaukset. Tapa, jolla Mäkelän sokeaa Panu-koiraa ajoittain kohdeltiin (lue: pahoinpideltiin), särähti korvaani todella pahasti. Toisaalta eri hahmojen toisistaan poikkeavat tavat kohdella Panua paljastivat heidän persoonastaan ja mielialastaan paljon. Jonkinlainen kirjallinen motiivi, ehkä? Niin tai näin, Panu oli mielestäni koko tarinan kovaonnisin hahmo. 

Ja mitä taas tulee porojen teurastamiseen, sietokykyni ylittyi. Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja teurastuskohtauksen kohdalla taisin hieman skippailla. Pulttipistooli on olemassa ihan syystä; Ei tarvitse antaa tajuissaan olevan eläimen hoiperrella ympäriinsä, ja vuotaa kuiviin. Pelkästään tästä asiasta kirjoittaminen puistattaa minua. 

Kauneimmaksi osaksi tätä teosta puolestaan nousivat Mukan hypnoottiset Lapin luonnon kuvaukset vuodenajan vaihteluineen. Olisin voinut kuunnella niitä loputtomiin. Perheeni ja sukuni ovat täynnä lapinhulluja, joten ehkä minunkin on aika myöntää tosiasiat, ja lukea seuraavaksi vaikkapa A. E. Järvistä..? 

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena.

Kirjoitan tätä kirjabloggausta marraskuussa, joten tässä vielä vuodenaikaan sopiva sitaatti talven tulosta:

Ilmat kävivät kylmiksi; kalavehkeet nostettiin Siskonjärven vesistä navettain ylisille ja talojen vinteille talveksi. Öiset pakkaset yllättivät tienoon yhä useammin. Ne jäätivät vesilätäköt teillä ja poluilla ruusupintaisiksi läikiksi. Aamuisin mustat maahan varisseet koivunlehdet olivat rapeita ja myrskiä jäisine suonineen. Oli ennustettu aikaista talvea. Navetanvieruksilla kaadettiin tukkireet maahan. Useilta pihoilta kuului miesten ahne kilkutus ja manailu heidän korjatessaan rekiä talven ajoja silmälläpitäen. 

 

Tämä Mukan esikoisteos on niin ilmaisuvoimainen ja sävähdyttävä, että jos et tunne mitään sitä lukiessasi, kannattaa tarkistaa, löytyykö sinulta ylipäätään pulssia.

maanantai 17. elokuuta 2020

Vieraat, Johanna Sinisalo

 


Omaperäinen tarina ihmiskehon salaisuuksista


Vuosia sitten luin ahmimalla Johanna Sinisalon Finladia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen. Se on kaikessa mieleenpainuvuudessaan edelleen yksi parhaista fantasiakirjoista, joihin olen koskaan tutustunut. Fantasian ei aina tarvitse tarkoittaa perustrooppien, kuten sankariksi paljastuvan orpolapsen, lohikäärmeiden, pahojen ruhtinaiden ja yli-inhimillisten haltioiden kierrättämistä tutun sankarin matka -kaavan mukaisesti, kuten Sinisalo jo esikoisteoksellaan osoitti.

Sittemmin olen sekä ilahtunut, että pettynyt Sinisalon tuotannon parissa. Nyt oli jälleen aika ilahtua. Kariston kauhuromaanikilpailun voittanut Vieraat (2020) on kekseliäs, asioita tuoreesta näkökulmasta tarkasteleva, ja ennen kaikkea koukuttava tarina sateenkaariperheen "toisista aivoista". Vaikutuin tavasta, jolla Sinisalo yhdisteli Vieraiden juonessa tiedettä, perhedynamiikkoja ja hienovireisiä fantasia- ja kauhuelementtejä. Plussaa myös hauskoista uudissanoista, kuten "sisähipinä" (näin ainakin muistelen, kuuntelin äänikirjan). 

Juuri tällaiset teokset saavat minut olemaan ylpeä fantasiakirjallisuuden puolestapuhuja. 

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Vasen ranta, Tuomas Vimma



Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle.



Trilleri vimmalaisittain


Tuomas Vimman seitsemännen romaanin piti kirjailijan mukaan olla Itä-Suomeen sijoittuva fantasiaromaani. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Vimma oli muuttamassa Ranskaan vaimonsa opintojen perässä, ja heidän koiransa ripuloi Vimman lähdeaineistoksi hankkimien suomalaisia muinaisuskontoja käsittelevien kirjojen päälle muuttoautossa. Vimma otti tämän (valitettavasti) merkkinä luopua hankkeestaan.

Uusi idea seuraavan kirjan aiheesta puolestaan syntyi Vimman saavuttua "sotatilassa olevaan" Pariisiin. Niin sai alkunsa Vimman ensimmäinen trilleri, Vasen ranta (julk. 2017). Sittemmin tämä teos on saanut myös toisen osan, tänä vuonna ilmestyi nimittäin jatko-osa, Koodinimi Taiga. 

Kun aloin lukemaan Vasenta rantaa, en tiennyt juurikaan, mitä odottaa. Kun sitten tajusin lehteileväni trilleriä, petyin hieman. En nimittäin ole trillerien suuri ystävä. Lisäksi Vimman yleensä sangen huikentelevainen maksimalismi ei tällä kertaa tuntunut puhkeavan kukkaansa siinä määrin mitä toivoin ja odotin, vaikka mukaan olikin toki heitetty, kuin vanhasta muistista, myös hieman seksiä, luksusruokaa ja -vaatteita. Pääpaino oli nimittäin tällä kertaa toiminnalla. Sinällään toiminta näin vimmalaisittain toteutettuna oli poikkeuksellisen mukaansatempaavaa seurattavaa, ja tarinan imu oli hyvä. Ei siitä mihinkään pääse: Vimma osaa kirjoittaa jouhevasti, oli genre mikä hyvänsä.

Toivottavasti Vimma kuitenkin harkitsisi vielä uudelleen sen fantasiakirjan kirjoittamista. Siinä nimittäin kohtaisivat yksi kotimaisista lempikirjailijoistani, ja henkilökohtainen suosikkigenreni.

lauantai 2. toukokuuta 2020

Uskollinen äänentoisto, Nick Hornby



Kuva: Creative Commons.



Pop-nörttien kyyninen kulttiklassikko 


En suoraan sanottuna tiedä, miksi juuri nyt päätin lukea (tai oikeimmin kuunnella äänikirjana) elämäni ensimmäisen Nick Hornbyn romaanin. Idea vain tuli jostain. Osansa voi olla ainakin sillä, että High Fidelitystä on juuri julkaistu televisiosarja, ja niinpä kyseinen tarina on jälleen kuuma, ajankohtainen ja esillä eri medioissa. Tuota uutuussarjaa en ole vielä nähnyt, mutta vuonna 2000 ilmestyneen elokuva-adaptaation olen katsonut jokin aika sitten. Pidin siitä, varsinkin Jack Blackin roolisuorituksen osalta. Itse rakkaustarina (spoiler alert) tosin ei sytyttänyt, koska ei kukaan itseään kunnioittava ihminen nyt vaan palaa yhteen exänsä kanssa siksi, ettei "jaksa erota". 

Oli miten oli, nyt olen kahlannut levykauppaa pitävän Robin tarinan läpi myös kirjamuodossa. Uskollinen äänentoisto (High Fidelity, julk. 1995) kuuluu chick lit:in vastakappaleena pidettyyn dick lit:iin, eli tiedossa on esimerkiksi parisuhteisiin, seksiin ja perhe-elämään liittyviä kokemuksia, pohdintoja ja havaintoja poikkeuksellisesti miesnäkökulmasta käsin tarkasteltuna. 

Mukaan on siroteltu lisäksi hurja määrä musiikkianekdootteja, mikä tuo kirjaan paitsi mukavaa lisäväriä, tekee siitä myös pop-nörttien kulttiklassikon. Nämä kaksi elementtiä, ihmissuhteet ja musiikki, myös kietoutuvat yhteen monella eri tavalla tarinan aikana. Rob muun muassa äänittää kokoelmanauhoja naisille osoituksena tunteistaan, intoilee ajatuksesta saada vihdoin muusikkotyttöystävä ja muistelee, miten tapasi nykyisen/entisen tyttöystävänsä ensimmäistä kertaa ollessaan tekemässä DJ-keikkaa. Rob myös pohtii, miksi kaikki pelkäävät, että väkivaltaiset elokuvat saattavat vaikuttaa katsojiinsa negatiivisesti, mutta kukaan ei mieti, miten haitallisesti popmusiikki voi muovata kuulijoidensa käsityksiä rakkaudesta. Samoin Rob kysyy, kumpi oli ensin: surullisuus vai popmusiikki?

Kontrastina Robin rakastamalle ylitunteikkaalle- ja dramaattiselle popmusiikille toimii Robin tosielämän "ihan kiva" parisuhde (spoiler alert), joka eron ja yhteen paluun jälkeen johtaa arkipäiväiseen kosintaan, jota Rob perustelee tyttöystävälleen sillä, että kun on naimisissa, voi keskittyä elämässä "muihin asioihin". Ei tarvitse enää käyttää energiaa naisten metsästämiseen. Mikä antikliimaksi.

Samoin Robin on-off tyttöystävä Lauran käytös ja edesottamukset ovat kautta linjan lähinnä masentavaa seurattavaa, kuten jo ylempänäkin mainitsin. Monet ovat sanoneet kirja-arvosteluissaan, että eivät pidä Robista. Itse taas siedin Lauraa vielä Robiakin huonommin. Lauran käytös toi mieleeni ajoittain jopa Erlend Loen Naisen talloma -kirjan (Tatt av kvinnen, julk. 1993) antisankarittaren. Ja kyllä, tuon tarinan juoni on sellainen, kuin teoksen nimi lupaa. Kaiken kaikkiaan Rob ja Laura ovat molemmat enemmän tai vähemmän sietämättömiä hahmoja, jotka lopultakin ansaitsevat toisensa. Kyllä vakka kantensa valitsee, ja niin edelleen.

Pohjimmiltaan Uskollisessa äänentoistossa käsitellään minusta fantasian (popmusiikki) ja todellisuuden (arkinen parisuhde) yhteentörmäystä. Valitettavasti en itse vain voi allekirjoittaa tässä esitettyä "valitsen sinut, koska en jaksa tavoitella muuta" -rakkausparadigmaa. En, vaikka olen about saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö, ja vietän pian kolmivuotishääpäivääni. Ilmeisesti Hornby on kirjoittanut Robin ja Lauran suhteen tarkoituksella överikyyniseksi ja latteaksi hakiessaan kontrastia popmusiikin "harhaanjohtavalle" romanttisuudelle. 

Lukukokemuksena Uskollinen äänentoisto on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen teos, joka käsittelee monia raskaitakin teemoja sen enempää dramatisoimatta. Olipa kyseessä sitten pettäminen, abortti, ero, tai perheenjäsenen kuolema, asiasta ei tehdä sen suurempaa numeroa. Tämä lakoninen tapa lähestyä asioita muistutti minua vahvasti Hornbyn astetta uudempaan romaaniin pohjautuvasta elokuvasta nimeltä About a Boy, jossa aiheet ovat niin ikään rankkoja, mutta kuiva brittihuumori kukkii silti joka käänteessä. Tuon adaptaation alkuperäisteosta en ole vielä lukenut, mutta voisin ottaa sen seuraavaksi työn alle.

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään, Jarko Taivasmaa






Kirja, joka sai minut makaamaan selälläni kalliolla


Kuten aiemmassa Metsäkylpy-bloggauksessani totesin, on luonto itsehoidon välineenä juuri nyt kuuma trendi. Meillä Suomessa julkaistiin tähän liittyen viime vuonna muun muassa chi kung -opettajana tunnetun Jarko Taivasmaan teos Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään (2019). Tämä kirja on visuaalisesti todella kaunis, kuten kaikki Hidasta elämää -kirjaperheen kirjat, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Tämä on jyrkässä kontrastissa useimpiin lukemiini meditaatiota käsitteleviin kirjoihin, jotka ovat olleet ulkoasultaan yleensä sangen askeettisia. 

Itselläni oli kirjan ulkoasuun hieman ristiriitainen suhde, koska välillä koin, että jäin vain ihastelemaan kuvitusta, ja unohdin itse sisällön. Voisi siis sanoa, että kirjan lukeminen itsessäänkin oli huomioharjoitus: katsonko upeaa maisemakuvaa ja uppoudun siihen, vai kiinnitänkö huomioni tekstinostoon, joka on istutettu tähän kauniiseen valokuvaan?




Metsässä on laaja ja syvällinen teos, jossa paitsi opastetaan metsään uppoutumisen menetelmään, ihaillaan myös luontoa ja koko tätä maailmankaikkeutta suurta ihmetystä ja kiitollisuutta tuntien. Lukukokemuksena Metsässä olikin hyvin kiehtova, monipuolinen ja meditatiivinen. Tämä on niitä kirjoja, joita kannattaa lukea sängyssä ennen nukahtamista.




Yhden selkeän rajoituksen Metsässä-kirjassa näen, ja se on formaatti; Taivasmaan kirja on minusta ennen kaikkea esittelevä selonteko metsään uppoutumisen menetelmään, sillä tässä muodossa menetelmä ei pääse kunnolla oikeuksiinsa. 

Itselläni ei ainakaan riitä työmuisti kirjan yksityiskohtaisten ja monisivuisten oppien tarkkaan muistamiseen ja soveltamiseen käytännössä (varsinkaan chi kungiin perustuvan uppoutumisen ykkösvaiheen kohdalla), ja kirjan raahaaminen mukaan metsään tuntuu sekin hieman nihkeältä. 

Itse menetelmää luonnon keskellä kokeillessani päädyin tekemään tiivistelmän uppoutumisen vaiheista helposti mukaan otettavalle Post-it -lapulle, mutta tiesin, että osa menetelmästä jäi näin puuttumaan, ja se harmitti kaltaistani perfektionistia. Toki kokemus oli silti hieno, ja päädyin lopulta makaamaan kalliolla männynlatvoja tuijotellen ja kauniista säästä nauttien. Toki samaan aikaan toivoin mielessäni, ettei naapuri osu paikalle ja luule, että olen saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen, ja hälytä lanssia. Näin ei onneksi käynyt.



Mutta kuten sanottu, uskon, että tämänkaltainen, sangen monivaiheinen menetelmä, joka sisältää esimerkiksi lukuisia erilaisia hengitysharjoituksia, pääsee parhaiten oikeuksiinsa käytännön kurssilla, jollaisia Taivasmaa myös vetää. Ilmiö on sama kuin vuosia harrastamani ashtangajoogan kanssa: kirjoja lukemalla voi päästä alkuun, mutta mikään ei kuitenkaan korvaa pätevää opettajaa, joka on fyysisesti läsnä, ja vuorovaikutuksessa oppilaan kanssa.

Yhdenlaisena välimallin ratkaisuna voisivat tietysti toimia myös opetusvideot, joiden perässä oppilas voisi tehdä harjoitteita. Toki tällöin pitäisi raahata kännykkä tai muu vastaava laite mukaan metsään, mikä ei ehkä oikein sovi yhteen tämän menetelmän perusideologian kanssa.