tiistai 3. tammikuuta 2017

The Two Lolitas, Michael Maar






Oliko Vladimir Nabokovin Lolita plagiaatti?


Olen viime aikoina keskittänyt valtaosan energiastani väitöskirjani kirjoittamiseen, ja siihen liittyvän lähdemateriaalin lukemiseen. Tämä on kostautunut täällä kirjablogini puolella melkoisena hiljaiselona. Olen kyllä lukenut myös kaunokirjallisuutta, mutta varsin laiskasti, teoksesta toiseen hyppien. Kirjoja on kesken useita (Ruusun nimi, Kuolema Venetsiassa, Kotiopettajattaren romaani..), mutta en ole saanut mitään luettua kannesta kanteen moneen viikkoon.

Kaikeksi onneksi osa väitöskirjani lähdemateriaaleista soveltuu myös kirjabloggauksien tekemiseen. Yksi tällainen teos on saksalaisen Michael Maarin kirjoittama The Two Lolitas -spekulaatio (julk. 2005), jossa hän pohdiskelee, onko Vladimir Nabokovin Lolita (julk. 1955) mahdollisesti plagiaatti saksalaisen Heinz von Eschwegenin Heinz von Lichberg -pseudonyymin suojassa vuonna 1915 julkaisemasta samannimisestä teoksesta. Von Lichbergin kirjan juoni on Maarin mukaan hyvin samankaltainen kuin Nabokovin postmodernissa klassikossa. Maar kuvailee tarinoiden yhtäläisyyksiä seuraavasti:

A cultivated man of middle age recounts the story of his coup de foudre. It all starts when, travelling abroad, he takes a room as a lodger. The moment he sees the daughter of the house, he is lost. She is very young, but her charms instantly enslave him. Heedless of her tender age, he becomes intimate with her. In the end she dies, and the narrator - marked by her for ever - remains alone. The name of the girl supplies the title of the story 'Lolita'. It is the ninht of the fifteen tales in the collection The Accursed Gioconda, and it appeared forty years before its famous homonym.

Tämä kuvaus on sinällään varsin vaikuttava todiste mahdollisista yhteyksistä Nabokovin ja von Lichbergin välillä. Maar esittää kirjassaan kolme mahdollista selitystä Nabokovin ja von Lichbergin teosten välisille vastaavuuksille: sattuma, cryptomnesia (muistihäiriö, jossa kirjailija luulee keksineensä kaiken itse, mutta todellisuudessa kopioi tiedostamattaan aiemmin lukemaansa) tai tietoinen lainaaminen ja jälkien peittely. Maar itse kallistuu vahvasti kolmannen vaihtoehdon kannalle.

Kirjallisuuskriitikot ja tutkijat ovat kuitenkin suhtautuneet Maarin väitteisiin sangen skeptisesti todeten, että ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että Nabokov olisi koskaan edes lukenut von Lichbergin kirjaa, joka ilmeisesti julkaistiin vain saksaksi, eikä saanut sen suurempaa suosiota. Venäläissyntyinen Nabokov asui kyllä jonkin aikaa myös Saksassa, mutta tämä ei silti tarkoita, että hän välttämättä olisi tutustunut von Lichbergin tuotantoon. Lisäksi useat tahot pitävät Maarin väitteitä kaiken kaikkiaan kaukaa haettuina ja hatarina. On esimerkiksi todistettu, että nimi "Lolita" on esiintynyt myös useiden muiden teosten nimissä, joista ensimmäinen ilmestyi jo 22 vuotta ennen von Lichbergin kirjaa.

Jos osaisin saksaa paremmin, ja saisin ilmeisen harvinaisen von Lichbergin Lolita-teoksen käsiini, lukisin sen mielelläni. Olisi hauskaa päästä tekemään tämä vertailu itse.

maanantai 12. joulukuuta 2016

JOOGAA! Petri Leppänen & Tommi Tukiainen






"Joogasalilla ei kannata katsoa, miten vieruskaveri taipuu. Voi tulla uskon puute. Tai voi se zenpatakin."


Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen JOOGAA! -teos (julk. 2015) on tähän mennessä mahdollisesti persoonallisin joogakirja, jonka olen koskaan lukenut. Mukana ovat toki ne perinteiset joogan kahdeksan haaraa (Yama, Niyama, Asana..), asiaa joogan vaikutuksista ja filosofisista taustoista, mutta sen lisäksi Tukiainen ja Leppänen ovat tuoneet mukaan myös paljon uusia, ihan tavallisen joogaharrastajan arkeen liittyviä näkökulmia. 

Tämän visuaalisesti näyttävän kirjan sivuilta löytyy perinteisen joogajargonin lisäksi muun muassa suomalaisen joogakulttuurin historia, ihmisläheistä havainnointia siitä mitä tapahtuu, kun oma harjoitus alkaa polkea paikoillaan ja motivaatio laskee, sekä pohdintaa joogan kaupallistumisesta. 

JOOGAA! on ehdottomasti teos, joka jokaisen suomalaisen joogin kannattaa lukea, sen verran monipuolinen ja ajankohtainen se on. Normaalisti olen tottunut lukemaan näin inspiroivia ja osuvia tekstejä vain Ananda-joogalehdestä.



torstai 1. joulukuuta 2016

Paha kirja, Kaj Korkea-aho






Monty Pythonin Killer Joke on saanut ikioman antonyyminsä


Muun muassa The Happening ja The Ring -kauhuelokuvia sekä Monty Pythonin Killer Joke -sketsiä ja Robert W. Chambersin The King in Yellow -teosta (julk. 1895) sujuvasti yhdistelevä Kaj Korkea-ahon Paha kirja (Onda boken, julk. 2015) on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Korkea-aho kuuluu niihin suomalaisiin kauhukirjailijoihin, joilta haluan lukea kaiken, koska hänen teoksissaan on juuri sopivan pahaenteinen tunnelma ja enemmän kuin tarpeeksi syvyyttä monine intertekstuaalisine viittauksineen.

Kuten Korkea-ahon aiempaakin tuotantoa lukiessani, myös nyt sain ilon kokea sydämentykytystä ja kuvotuksella höystettyä ahdistusta, aivan kuten kunnon kauhukirjan parissa kuuluukin.

Vain yhdestä asiasta haluan valittaa; Paha kirja ei ollut tarinan keskivaiheilla mitenkään erityisen paha, vaan lähinnä huono. Päähenkilön loputon sydänsuruissa ja opinto-ongelmissa piehtarointi jumitti muuten jouhevasti edenneen ja mielenkiintoisen tarinan aivan liian pahasti, ja sai minut tylsyyksissäni jopa harkitsemaan kirjan jättämistä kesken. Olen sitä mieltä, että tästä kirjasta olisi surutta voinut poistaa ainakin tuollaiset sata sivua materiaalia. Se olisi parantanut luettavuutta huomattavasti.

Kaiken kaikkiaan Paha kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, varsinkin loppu oli suorastaan mestarillinen. Vielä aivan viimeisellä aukeamallakin Korkea-aho onnistui yllättämään minut, ja toivomaan tarinalle jatkoa.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Harry Potter ja kirottu lapsi, J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany






J. K. Rowling teki sen taas!


Muistan miten joitakin vuosia sitten elettiin sen uhan alla, että Harry Potterin tarina ei saisi enää koskaan jatkoa. Ajatus tuntui musertavalta, olihan kyseessä yksi kaikkien aikojen lempikirjasarjoistani. Sittemmin J. K. Rowling onneksi käänsi kelkkansa, ja nyt on olemme saaneet sekä tämän Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child, 2016) -näytelmän ja sen käsikirjoitukseen perustuvan teoksen, että lupauksen viidestä (!) Fantastic Beasts and Where to Find Them -elokuvasta. The world is looking good again!

Harry Potter ja kirottu lapsi oli lukukokemuksena hyvin koukuttava, aivan kuten Potter-teokset aina. Näytelmämuotoon jätetty, dialogipainotteinen tekstirakenne tuntui pintaraapaisumaiselta ja kliiniseltä perinteiseen proosaan verrattuna, eikä fantasiamaailmaan siksi pystynyt uppoutumaan aivan samalla tavalla kuin muissa Potter-kirjoissa, mutta mielenkiintoinen juoni kompensoi tätä puutetta mukavasti.

Suvantoja ei juuri ollut, ja Rowlingille tuttuun tapaan yllätyksiä mahtui runsaasti matkan varrelle. Lempihahmokseni nousi yllättäen Draco Malfoyn supersympaattinen Scorpius-poika, joka.. noh, en nyt halua spoilata mitään niiltä, jotka eivät ole vielä tätä teosta lukeneet. Aivan kuten paras ystäväni varoitti: "Et sitten kerro minulle siitä Potter-kirjasta mitään, haluan lukea sen itse!".

Yllä olevaa käskyä uhmaten mainittakoon kuitenkin vielä, että pidin kovasti myös Kirotun lapsen Mandela-efekti -henkisestä aikamatkustusteemasta, joka muistutti hienosti siitä, miten vaarallista yhdenkin yksityiskohdan muuttaminen menneisyydessä voi olla. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, usein hyvin yllättävillä ja ennustamattomillakin tavoilla. 

Kaiken kaikkiaan Kirottu Lapsi ei noussut alkuperäisten Potter-kirjojen tasolle, mutta oli ihanaa päästä takaisin Potterin maailmaan ja itselle niin rakkaiden hahmojen seuraan vielä kerran.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Niin loppuu maailma - sellaisena kuin me sen tunnemme, Erlend Loe





Vihdoin uusi teos lempikirjailijaltani!


Syy siihen, miksi monet kulkivat penkin ohi niin nopeasti, Doppler ajatteli, piili todennäköisesti siinä, että suurin osa kaikesta mitä he olivat ostaneet oli maksanut enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa.

Olen ollut Erlend Loe -fani jo yli kymmenen vuotta. Niinpä innostuin suunnattomasti, kun sain tietää, että Loelta on vihdoin ja viimein suomennettu uutta materiaalia. Olen odottanut tätä hetkeä vuodesta 2011 lähtien, jolloin Loen edellinen aikuisille suunnattu ja suomeksi käännetty teos, Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa, ilmestyi. 

Niin loppuu maailma (Slutten på verden slik vi kjenner den, julk. 2015/2016) jatkaa Loen Doppler-saagaa varmalla otteella. Yhteiskunnan normeihin ja kulutushysteriaan suhtaudutaan kriittisesti, ja siinä sivussa käsitellään ongelmallista suhdetta omaan perheeseen, jonka Andreas Doppler hylkäsi koettuaan tietynlaisen valaistumisen päähän kohdistuneen iskun seurauksena. Pitkään metsässä yhdessä Bongo-hirven kanssa asuttuaan Doppler yrittää palata kotiin, mutta sepä ei olekaan aivan niin yksinkertaista..

Niin loppuu maailma oli viihdyttävä ja nopeakäänteinen teos, joka yllätti minut moneen kertaan. Loen tausta leffojen maailmassa näkyi selvästi, niin elokuvallisia monet kohtaukset olivat. Ne saattoi suorastaan nähdä silmien edessä. Esimerkiksi tämä Tolkien-vaikutteinen skenaario oli varsin hypnoottinen:

Samalla hetkellä kun Egil Hegel nousi jaloilleen, Doppler heitti puuronhämmentimen kauniissa kaaressa liekkejä kohti. Sadat silmäparit seurasivat sen lentoa. Dopplerin kasvoille levisi itsevarma hymy. Hän oli pelastunut heidät kaikki. Hän oli pelastanut koko maailman. Hän oli taistellut pahoja voimia vastaan ja oman henkensä uhalla, luonnonvoimia ja vastustajia uhmaten noussut tulivuoren reunalle ja heittänyt kirotun esineen ikuisiin liekkeihin. Pahan esineellistymän liitäessä ilman halki Doppler oli kuulevinaan keijukaisten hentoa laulua, joka oli kuin metsän huminaa:
Puuronhämmennin kokoaa heidät, puuronhämmennin löytää heidät, puuronhämmennin ottaa heidät valtaansa ja kietoo heidät pimeyteen. Synkässä pohjoisessa, varjojen maassa.
Hänen hymynsä hyytyi kuitenkin, kun hän näki syrjäsilmällä miten salamannopea Egil Hegel kaatoi Sensei Arntzenin pyörätuolin, otti kaksi isoa harppausta ja ponnisti nuotiota kohti. Se oli täysin mahdoton tiikerinloikka. 

Niin loppuu maailma lunasti odotukseni, ja toi Dopplerin tarinaan monta uutta yllättävää twistiä. Olen todella iloinen, että Loe päätti herättää Dopplerin henkiin vielä kerran, ja näin pitkä Erlend Loe -puutoskauteni sai päätöksensä. Miika Nousiaisen teokset ovat toimineet hyvänä korvikkeena, mutta kyllä Loe on sentään aina Loe.



maanantai 7. marraskuuta 2016

Reborn, Katie Price






"Working class-glamour girl"


Katie Price on brittiläinen kohujulkkis, jonka suosio perustuu toisaalta samaistumiseen, toisaalta myötähäpeään. Osa ihmisistä samaistuu Katien neoliberalistiseen "ryysyistä rikkauksiin" -tarinaan, osa pitää entistä kolmossivun topless-tyttöä lähinnä surkuhupaisana pissiksenä (engl. "chav"). Pricellä on myös runsaasti seuraajia, jotka haluavat "olla seuraava Jordan", ehkä kuuluisimpana näistä "Britannian vihatuin nainen", Josie Cunningham. Price ei siis ole brittien silmissä yhtä kiistaton työväenluokan sankari kuin esimerkiksi David Beckham, mutta hänelläkin on silti kannattajansa. 

Osa tutkijoista on sitä mieltä, että syy tähän mielipiteiden kaksijakoisuuteen saattaa piillä Pricen yhteiskuntaluokassa ja sukupuolessa. Mendickin, Allenin ja Harveyn tekemän tutkimuksen ("We can Get Everything We want if We Try Hard", Young People, Celebrity, Hard Work, 2015) mukaan "Female celebrities adopting 'glamorous' working-class hetero-femininities were usually named as worthless and 'famous for nothing'". Heidän kyselytutkimuksensa paljasti, että brittinuoret pitävät uskottavina julkkiksina ennen kaikkea valkoihoisia keskiluokkaisia miehiä, kuten Bill Gatesia. Itse asiassa ainoa ei-uskottava miesjulkkis joka heidän tutkimuksessaan nousi esiin oli naismaiseksi luonnehdittu Justin Bieber. 

Yksi asia on kuitenkin selvä: Katie on onnistut brändäämään itsensä myyvästi, ja niinpä hän pystyy elättämään itsensä ja viisi lastaan erinomaisesti. Sittemmin glamourmallin työnsä jättänyt Price jopa manailee tässä uusimmassa Reborn-elämänkerrassaan (julk. 2016), että hän on parisuhteissaan aina se paremmin tienaava osapuoli, joka saa pitää silmänsä auki sen varalta, etteivät miehet olisi hänen kanssaan vain rahan takia.

Artikkelissaan Glamour modelling and the marketing of self-sexualization (2010) Maddy Coy ja Maria Garner ovat todenneet, että glamourmallina toimiminen on kuin kaksiteräinen miekka. Toisaalta sen avulla on mahdollista saada taloudellista voittoa, mutta se myös vahingoittaa naisen sosiaalista statusta. Katie Price esimerkiksi suljettiin vuonna 2008 ulos Cartier Polo International -hevostapahtumasta, koska "she was not the sort of person the organizers felt should be attending". Price luonnollisestikin suivaantui tästä, ja kirjoitti Times-lehteen vastineen, jossa hän huomautti, että hevosharrastus kuuluu kaikille, ei vain eliitille: "horses.. should be for everyone, little girls, glamour girls, working-class girls like me". 

Tuon tapauksen jälkeen Katie on kuitenkin saanut parannettua sosiaalista asemaansa brittiläisen yläluokan silmissä, tässä Reborn-kirjassaan hän kertoi nimittäin kaveeranneensa jopa Camilla Barker-Bowlesin kanssa. Hän ei siis ole enää sosiaalisesti ja kulttuurisesti turmeltunut ihminen ("socially and culturally bankrupt"), kuten Coy ja Garner artikkelissaan vielä vajaa kymmenen vuotta sitten kirjoittivat. Tämä voi johtua pitkälti siitä, että Price on nykyään eläkkeellä glamourmallin ammatistaan, ja hän on sittemmin profiloitunut ennen kaikkea äidiksi, talk-show -vieraaksi ja yrittäjäksi. 

Yksityiselämä, jota tämä elämänkertakin käsittelee, on toki aivan yhtä vauhdikasta kuin ennenkin: Rebornissa Katie kertoo menneensä naimisiin uusimman miehensä Kieran Haylerin kanssa vain viiden viikon seurustelun jälkeen. Myös ensimmäinen yhteinen lapsi, Jett, sai alkunsa heti suhteen alkuviikkoina. Tylsäksi tätä(kään) Katien elämänkertaa ei siis voi moittia.



torstai 3. marraskuuta 2016

Benjamin Buttonin erikoinen elämä, F. Scott Fitzgerald






"Valtaviin kapaloihin kiedottu, noin 70-vuotias mies istui ahdettuna yhteen salin kehdoista"


Katsoin joitakin vuosia sitten kolmella Oscarilla palkitun Benjamin Buttonin uskomaton elämä -elokuvan. Odotin siltä paljon, mutta odotukseni eivät täyttyneet. Tarina tuntui liian raskaalta ja laahaavalta. 

Tästä huolimatta en epäröinyt hetkeäkään, kun löysin F. Scott Fitzgeraldin alkuperäistarinan, Benjamin Buttonin erikoinen elämä -kirjasen (The Curious Case of Benjamin Button, julk. 1922). Poikkeuksellisen pienikokoinen ja ohut nide vaikutti juuri täydelliseltä välipalakirjalta, ja sellaiseksi se myös osoittautui. 

Benjamin Buttonin erikoinen elämä on vetävästi kirjoitettu elämäntarina, jonka takaperoisuus saa mielen hauskalla tavalla solmuun. Olen aina rakastanut absurdeja tarinoita, jotka kyseenalaistavat arkitodellisuuden lainalaisuudet ja avaavat ovia uusiin, hieman vinksahtaneisiin maailmoihin. Samasta syystä olen aina pitänyt myös Nikolai Gogolin Nenä-novellista. 

Kiitokset myös siitä, että tässä kirjaversiossa liika paatoksellisuus oli jätetty pois, vaikka mukana onkin ymmärrettävistä syistä johtuen myös haikeutta, varsinkin tarinan lähestyessä loppuaan. 

Goodreadsissa nimimerkillä Laura esiintyvä lukija tiivistää tunteeni Benjamin Buttonin tarinasta erinomaisesti:

- Loved this short story! Darn near perfect to me.