torstai 25. elokuuta 2016

Liebster Awards -tunnustus & haaste






Kiitokset tunnustuksesta ja haasteesta, Marjatta! :)


Sain Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogin Marjatalta Liebster Award -tunnustuksen ja hauskan kysymyshaasteen, joka toi välittömästi mieleen lapsuudessa täytetyt slämärit. Tartutaanpa siis toimeen! :)


Haasteen säännöt


  1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
  2. Laita palkinto esille blogiisi.
  3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
  4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
  5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
  6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
  7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.



Vastaukseni Marjatan kysymyksiin



1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.

Iso-Britannia: J. R. R. Tolkien & J. K. Rowling
Norja: Erlend Loe
Suomi: Pasi Ilmari Jääskeläinen & Veikko Huovinen

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.

Tässä puhuttiin kirjasta yksikössä, mutta minä päätin mennä ihan all the way. Eli:

J. R. R. Tolkienin tuotanto on ollut blogissani esillä melko laajasti: Silmarillion, The story of Kullervo, The adventures of Tom Bombadil, Satujen valtakunta & Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin ovat kaikki saaneet omat bloggauksensa. Lisäksi olen sivunnut Tolkienia myös monissa muissa teksteissäni. Vuosien varrella olen kirjoittanut muun muassa loistavasta Loru Sorbusten Herrasta -parodiasta, Tolkien-tutkimuksesta ja Tolkienin intertekstuaalisista yhteyksistä ja vaikutuksesta muuhun kirjallisuuteen.




J. K. Rowling ei ole saanut täällä huomiota aivan yhtä paljoa, koska ehdin lukemaan hänen oleellisimman tuotantonsa läpi moneen kertaan jo ennen blogini perustamista. Toki joitain kirja-arvioita silti löytyy: Kuoleman varjelukset, Fantastic Beasts and Where to Find Them, sekä Robert Galbraith -pseudonyymillä julkaistu Käen kutsu. Paikka vapaana -teos odottelee vielä hyllyssäni lukuvuoroaan, & Harry Potter and The Cursed Child parts I & II on totta kai luettava mahdollisimman pian.

Norjalainen Erlend Loe on ehkä pitkäaikaisin kirjailijarakkauteni kautta aikojen. Myös hänen tuotantonsa on kuitenkin ollut täällä blogissani esillä varsin vähän, koska Loe ei valitettavasti ole blogini olemassaoloaikana julkaissut yhtäkään uutta kirjaa joka olisi suomennettu. Siitä en ole aivan ajan tasalla, olisivatko kolme uusinta, suomentamatta jäänyttä kirjaa (Fvonk, 2011, Vareopptelling, 2013 & Slutten på verden slik vi kjenner den, 2015) saatavilla englanniksi. Pakkohan ne olisi saada lukea!

Kaksi Erlend Loe -aiheista kirjabloggausta minulta tästä ikävästä kirjapulasta huolimatta kuitenkin löytyy: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa & Kurt kuriirina.

Kotimaisista kirjailijoista Pasi Ilmari Jääskeläinen, tuo reaalifantasian kruunaamaton kuningas, on ollut blogissani esillä kolmesti. Sielut kulkevat sateessa on yksi parhaista suomalaisista kirjoista kautta aikojen, Lumikko ja yhdeksän muuta oli kutkuttavan erilainen ja mystinen, eikä Harjukaupungin salakäytävätkään ollut lainkaan hassumpi. Jääskeläistä voi suositella lämpimästi kaikille maagisen realismin ystäville.

Veijaritarinoistaan ja nokkelasta huumoristaan tunnettu Veikko Huovinen on ajaton klassikko, johon en kyllästy varmasti koskaan. Bloggaukset olen kirjoittanut Hamstereista ja Kylän koirista. 

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen?

Todella paha kysymys! En ole koskaan laskenut, mutta määrä pyörii sadoissa, ja minulla on suoraan sanottuna hieman säilytysongelmia kirjojeni kanssa. Varsinkaan yliopisto-opintoihini liittyvän kurssi- ja lähdemateriaalin jatkuva kertyminen ei auta asiaa lainkaan. Nykyisin pyrinkin välttelemään kirjojen ostamista omaksi, ja käytän ennemmin kirjaston palveluita.

4. Kirjahyllysi aarre?

Jean- Louis Gouraudin & Yann Arthus Bertrandin taideteoksen tunnusmerkit täyttävä Hevoset -tietokirja, jota hehkutin taannoisessa Tietohaaste-bloggauksessani. Lisäksi olen sangen tyytyväinen kirjahyllyni Tolkien-kokoelmaan, ja myös joogaan ja buddhalaiseen filosofiaan liittyvää kirjallisuutta on kertynyt mukavasti.




5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?

Kirjoitan paitsi blogia, myös väitöskirjaa. Olen ollut jatko-opiskelijana Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella vuodesta 2014. Tutkin fantasiakirjallisuudesta käytyjä verkkokeskusteluja intertekstuaalisuuden ja faniuden näkökulmista.

Kaivattua vastapainoa lukemiselle ja kirjoittamiselle saan astangajoogasta, ratsastamisesta ja akvaarioharrastuksesta.


Joogaleirillä Turun saaristossa, Houtskarissa.


6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?

Kuten blogini nimestäkin voi päätellä, ei kirjoja voi minun mielestäni koskaan olla liian monta kesken yhtä aikaa. Minulla on jatkuvasti lukupuolissa viidestä kymmeneen nidettä, ja lueskelen niitä eteenpäin vuorotellen, pitkälti fiilispohjalta. Pelkästään käsilaukustani löytyy juuri tällä hetkellä neljä eri teosta. Jotkut eivät suostu lähtemään kotoaan ilman meikkiä, minä taas en ilman kirjaa.

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?

Työmatkoja ajaessani, kotitöitä tehdessäni ja joogatessani kuuntelen usein äänikirjoja. Varsinaista lukemista harrastan erityisesti iltaisin ennen nukkumaanmenoa, sekä työpaikan ruoka- ja kahvitauoilla.

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?

Väitöskirjani on työn alla. Aiheesta lisää kohdassa viisi.

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?

Näin hevosenomistajana vihaan syksyllä alkavaa loimitusrumbaa, ja ratsastuslenkkejä häiritseviä syyssateita. Toisaalta on mukavaa, kun pahimmat tappohelteet ovat takana päin, enkä enää sula turvaliivini ja kypäräni sisään samalla, kun parikymmentä paarmaa seuraa minua ja hevostani kaikkialle.


Islanninhevostammani Brynja frá Hertsby.


10. Hullaannutko joulusta?

En. Hullaannun laadukkaasta arjesta ja hyvistä rutiineista.

11. Kuinka nollaat nuppisi?

Yksi tärkeimmistä nollaamiskeinoista minulle on jokakesäinen astangajoogaleiri, jolta palaan aina uutena ihmisenä. Tänä vuonna aion osallistua lisäksi vipassana-meditaatiokurssille. Arkena rentoudun ennen kaikkea lähtemällä hevosteni kanssa lenkille metsään, ja tekemällä sen jälkeen mahdollisimman pitkän ja rauhallisen joogaharjoituksen loppurentoutuksineen. Myös akvaarion pöyhiminen uuteen uskoon on aina yhtä palkitsevaa ja rauhoittavaa. 




Kysymykseni palkinnon saajille


  1. Lempikirjagenresi ja miksi? Entä mitä kirjallisuussuuntausta välttelet?
  2. Mitä syksyn uutuusteoksia odotat eniten?
  3. Mitä ei kirja-aiheisia blogeja seuraat säännöllisesti?
  4. Mitä lehtiä luet?
  5. Kuunteletko äänikirjoja ja jos kuuntelet, millaisissa tilanteissa?
  6. Onko sinulla muita kulttuuriharrastuksia kirjojen lisäksi, kuten elokuvissa käynti tai konsertit? Suosituksia?
  7. Minkä suositun kirjailijan teoksia et halua lukea?
  8. Millaista musiikkia kuuntelet lukiessasi, vai luetko ennemmin hiljaisuudessa?
  9. Bloggaatko kaikista lukemistasi kirjoista ja jos et, miksi?
  10. Paras kesämuistosi tältä vuodelta?
  11. Mikä kirja sinulla on juuri nyt kesken ja mitkä ovat vaikutelmasi siitä tällä hetkellä?

Haastan mukaan Reader, why did I marry him? -blogin Ompun, Sonjan lukuhetket -blogin Sonjan, Mustelumon Hennin, Hyönteisdokumentti-blogin Hdcanisin sekä Rinkka ja nojatuoli -blogin Nellun! :)



perjantai 19. elokuuta 2016

Kesän varjot, Bo Carpelan





Unettavaa, niin kovin unettavaa


Kaikki Finlandia-voittajat eivät ole minua varten. Se on asia, jonka Bo Carpelanin Kesän varjot (julk. 2015) opetti minulle. Voin rehellisesti sanoa, että minulla meni lähemmäs vuosi tämän kuusi cd-levyä sisältäneen äänikirjan kuunteluun, enkä muista tarinasta juuri mitään. 

Ensimmäinen kuunteluyritys jäi kesken, koska huomasin nopeasti, että sen enempää tarinan aihe (sota & lapsuusmuistot menneiltä vuosikymmeniltä) kuin kerrontatyylikään (verkkainen) eivät iskeneet. Tuntui, kuin aivojeni verenkierto pysähtyisi ja vajoaisin koomaan. Kadotin motivaationi jatkaa teoksen parissa hyvin nopeasti.

Kuukausia myöhemmin, monta kertaa lainan uusineena sain lopulta raahauduttua uudelleen Kesän varjoihin. Tuolloin minun täytyi kuunnella koko äänikirja alusta, koska en muistanut tarinasta enää mitään. Tosin se oli kyllä turha vaiva, koska koko kertomus on minulle edelleen pimennossa, vaikka lopulta kahlasinkin sen melko intensiivisesti läpi jonkinlaisen masokistisen vimman ja epätoivon vallassa: "Tämän blogin aikana ollaan kuunneltu läpi yli sata äänikirjaa, joten yksi suomenruotsalainen professori ei minua lannista! Jos äänikirja aloitetaan, se kuunnellaan myös loppuun, kuten aina ennenkin!"

Carpelanin maalaileva ja tunnelmoiva, kaikkea muuta kuin juonivetoinen tai selkeä kerrontatyyli sai minut pitkästymään ja turhautumaan. En jaksanut keskittyä tippaakaan. Moni tästä pitää, mutta minä en kuulu heihin. Kuuntelin Kesän varjot loppuun ihan vain omaa jääräpäisyyttäni. Luojan kiitos en kuitenkaan ole ainoa kerettiläinen kirjabloggari, jonka Carpelan on ajanut hulluuden partaalle; Pienen kirjaston Katrilla on myös hyvin samanlaisia kokemuksia tästä Finlandia-palkitusta kirjailijasta.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Normaali, Graeme Cameron





Koukuttavin kirja aikoihin


Graeme Cameronin Normaali (julk. 2015) on kirja, johon tarttuminen epäilytti, kiitos traumaattisen Amerikan Psyko -kokemukseni. Ajattelin, että jos vuonna 1991 kirjoitettu tarina murhaajapsykopaatista oli minulle noinkin kova koettelemus, ei näin tuore kirja samasta aihepiiristä voi olla ainakaan millään lailla helpompi tai miellyttävämpi elämys. Varsinkin kun heti teoksen kannessa lukee: "Tosiasiassa kidutan ihmisiä. Teen juuri sitä". 
- Yyyh. Nyt ei vaikuta lainkaan hyvältä.

Olin kuitenkin väärässä. Cameronin kiitelty esikoisteos ei keskittynytkään väkivaltaan, vaan syventyi ennen kaikkea kaappaajan ja kaapatun välisiin psykologisiin peleihin, jotka toivat mieleen tositapahtumiin perustuvan 3 096 päivää -kirjan. Raakuuttakin toki oli, mutta sillä ei mässäilty läheskään niin paljon, kuin Amerikan Psykossa, ja kaiken kaikkiaan Cameronin luoma päähenkilö oli huomattavasti inhimillisempi, kuin Ellisin Patrick Bateman. Lisäksi Cameronin kirjassa ei ollut puuduttavia suvantoja, toisteisuutta tai turhaa jaarittelua, toisin kuin tiivistystä kaipaavassa Amerikan Psykossa. Normaalin juoni oli juuri sopivan napakka ja yllätyksellinen.

Kirjojen keskellä -blogin Maija ei pitänyt Normaalista tippaakaan. Itse olen kuitenkin täysin eri linjoilla. Minusta Cameron kirjoitti sujuvasti, ja hänen tekstissään oli niin hyvä imu, että ahmin tämän 348-sivuisen trillerin yhdessä vuorokaudessa. Ja se on minun tapauksessani jotain todella poikkeuksellista.

maanantai 8. elokuuta 2016

The 5 Love Languages - The Secret to Love That Lasts, Gary Chapman





Jos aiot lukea elämäsi aikana vain yhden parisuhdeoppaan, lue tämä!


Your emotional love language and the language of your spouse may be as different as Chinese from English.

Harvoin, jos koskaan mitään opasta lukiessani olen kokenut yhtä monta ahaa-elämystä, kuin parisuhdeterapeutti Gary Chapmanin The 5 Love Languages -teoksen (julk. 1992) parissa. Tämä viidellekymmenelle eri kielelle käännetty, maailmanlaajuisesti kymmenen miljoonaa kopiota myynyt bestseller on todellakin menestyksensä ansainnut. 

Teos on saatavilla myös suomeksi nimellä Rakkauden kieli, kuten Väestöliiton sivuilta käy ilmi. Ja aivan kuten Väestöliiton johtaja Heli Vaaranen, myös minä haluan nostaa The 5 Languages of Loven esiin, sen verran silmiä avaava lukukokemus se on. Tämä selittää vain niin paljon. Niin paljon.

Kymmeniä vuosia parisuhdeterapeuttina työskennellyt Chapman on löytänyt viisi universaalia tapaa, joilla ihmiset rakastavat: sanat, kosketus, laatuajan viettäminen, lahjojen antaminen ja palveluksien tekeminen. Yleensä jokaisella meistä yksi näistä nousee ylitse muiden, mutta osalla ihmisistä voi olla esimerkiksi kaksi melko tasavahvaa tapaa rakastaa. 

Kaikki nämä viisi tyyliä näyttää rakkaus kumppania kohtaan ovat yhtä autenttisia, mutta jos ja kun pariskunnan eri osapuolet puhuvat eri rakkauden kieliä, ei kumpikaan välttämättä tunne itseään rakastetuksi. Syntyy konflikteja, katkeruutta ja jopa vihaa. Tunne torjutuksi tulemisesta. Ja aivan turhaan. 

Chapman kertoo viiden rakkauden kielen löytämisestä seuraavasti:

For years, I helped couples in the counseling office discover what their spouse desired in order to feel loved. Over time, I began to see pattern in their responses. I discovered that what makes one person feel loved does not necessarily make another person feel loved. 
I read over the notes I'd made and asked myself this question: "When someone sat in my office and said, 'I feel like my spouse doesn't love me,' what did that person want?" The answers fell into five categories. I later called them the five love languages.
I started sharing these languages in workshops and study groups. When I did, I saw the light come on couples who suddenly realized why they had been missing each other emotionally. When they discovered and spoke each other's primary love language, it radically changed the emotional climate of their marriage.

The 5 Love Languages on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas kirja, enkä voi kylliksi suositella sen lukemista. Teos on elävästi kirjoitettu, kannustava ja ratkaisukeskeinen, ja sisältää myös "The 5 Love Languages - Profile for Couples" -testit, joiden avulla kukin pari voi hahmottaa, mitkä ovat heille ne luontevimmat tavat rakastaa. Chapmanin mukaan on harvinaista, että pariskunnan molemmat osapuolet puhuisivat samaa kieltä luonnostaan, mutta se ei haittaa, koska jokainen rakkauden kieli on opittavissa.

Chapman käyttää tästä esimerkkinä itseään ja vaimoaan Karolyniä, jonka kanssa Chapman on ollut naimisissa yli 45 vuotta. Chapman itse reagoi positiivisimmin suullisiin rakkaudenosoituksiin, vaimo puolestaan arvostaa eniten palveluksia. Niinpä Chapman imuroi heidän talonsa säännöllisesti, jotta vaimo tuntisi itsensä rakastetuksi. Kiitokseksi siivouksesta hän saa kuulla tyytyväiseltä vaimoltaan: "Rakastan sinua". Näin kumpikin tuntee itsensä rakastetuksi.

Meeting my wife's need for love is a choice I make each day. If I know her primary love language and choose to speak it, her deepest emotional needs will be met, and she will feel secure in my love. If she does the same for me, my emotional needs are met.


perjantai 5. elokuuta 2016

Oneiron, Laura Lindstedt





Tarkastelussa vuoden 2015 Finlandia-voittaja


Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron (julk. 2015) on teos, joka on herättänyt kirjabloggarien keskuudessa pääosin suurta ihastusta. Huolella ja kunnianhimoisesti rakennettu, poikkeuksellisen monisyinen tarina on saanut useimmat lukijansa haukkomaan henkeään ihastuksesta. 

Näitä ylistyssanoja lukeneena lähdin itsekin suurin odotuksin mukaan seitsemästä eri maasta ja seitsemästä hyvin erilaisesta elämäntilanteesta tulevan naisen viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen. Ennen kaikkea minua kiinnosti lupaus fantasiasta. Lukeehan heti kirjan kannessa: "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista". Minua kiinnosti ajatus päästä spekuloimaan sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. 

Valitettavasti fantasia ei kuitenkaan ollut kovinkaan suuressa roolissa tässä sinällään kaikessa poikkeuksellisuudessaan mielenkiintoisessa romaanissa. Sen sijaan keskityttiin siihen, miten kukin tarinan päähenkilöistä on (kurjan) elämänsä elänyt, ja miten he ovat kuolleet. Pääosassa ei siis tarkalleen ottaen ollutkaan se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vaan menneen elämän muistelu. 

Misos + andros


Se mikä minua näissä elämäntarinoissa häiritsi, oli kitkerä misandrian sivumaku. Oneiron suorastaan vilisee tavalla tai toisella kelvottomia, petollisia, saavuttamattomia tai kertakaikkisen pahoja miehiä. Pitkälti kenelläkään kuolleista naisista ei ole lähdön hetkellä onnellista parisuhdetta tai muuta positiivissävytteistä kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. 

Ainoan muistamani poikkeuksen tähän sääntöön muodosti Rosa Imaculadan side hänen pieneen Davi-poikaansa. Toki tämänkin pojan isä oli poissa kuvioista, ja Rosa oli yksinhuoltaja:

Miehestä ei sen koommin kuultu. Puhelinnumero jonka hän Rosalle jätti oli väärä.

Kaiken kaikkiaan nämä naiset ovat yksinäisiä, petettyjä tai jopa kuolleet miehen käden kautta. Uhriuttaminen paistaa läpi, aivan kuten Marjatan blogissa Oneironia kommentoinut Tiukukin osuvasti kirjoittaa:

Nais- mies -asetelma Oneironissa oli mustavalkoinen. Miesten hallitsemassa pahassa maailmassa naiset löysivät lohdun, rakkauden ja eroottisen ilon toisistaan.

Kiinnostustasoni epävaikaisuudesta


Jos tämä miesviha jätetään syrjään, on Oneiron sangen luettava teos, mitä nyt performanssitaiteilija Shlomith sai minusta liikaa huomiota verrattuna muihin päähenkilöihin, ja tämän vuoksi oma lukunautintokäyräni muodostui U:n malliseksi. 

Aloitus oli vahva, ja lopussa teksti veti hyvin. mutta keskivaiheen loputon tarinointi Shlomithin elämästä ja taiteesta alkoi todella puuduttaa minua. Paljon ennemmin olisin lukenut lisää vaikkapa itävaltalaisesta Ulrikesta tai brasilialaisesta Rosasta. Oneironin puolessa välissä tekikin mieli vetää kannen "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista" -slogan yli, ja kirjoittaa tilalle "Ankea tarina anorektisesta performanssitaiteilijasta".

Mitä Lindstedtin monikerroksiseen kirjoitustyyliin tulee, arvostan suuresti sitä, miten huolella ja lähteitä säästelemättä hän oli tarinansa koonnut. Lindstedtistä kyllä huomaa, että akateeminen tapa kirjoittaa monia eri lähdeviitteitä käyttäen on tuttu, aivan kuten kansiliepeestä löytynyt tieto työn alla olevasta väitöskirjasta antoi olettaakin. Oneironissa oli mukana jopa buddhalaisia sitaatteja, josta iso plussa, ja lisäksi viittaukset populaarikulttuuriin (Kuudes aisti & The Others -kauhuelokuvat) virkistivät. 

Kaiken kaikkiaan voisin todeta, että Oneiron ei noussut suosikkikirjojeni joukkoon, mutta en kadu sen lukemista. Sillä oli hetkensä.

maanantai 1. elokuuta 2016

Lopotti, Tommi Kinnunen





Kun tarina on liian raskas


En yleensä juuri jaksa innostua kotimaisista, vakavalla poljennolla kerrotuista tarinoista, joista ei löydy fantasiaa tai muuta lisämaustetta. Ne kun saavat minut lähinnä pitkästymään ja laskevat mielialaani. Tommi Kinnusen esikoisromaani, Neljäntienristeys, teki kuitenkin vaikutuksen jopa minuun mitä suuremmissa määrin, kiitos yllätyksellisen juonen, joka jaksoi pitää mielenkiintoani yllä. Valitettavasti Neljäntienristeyksen sukusaagaa jatkanut Lopotti (julk. 2016) ei yltänyt samaan. 

Kuuntelin Lopotin kyllä tunnollisesti loppuun asti, mutta se ei ollut minun tarinani. Kirjan päähenkilöistä Helena oli liian katkera, Tuomas taas muuten vain turhan epäonninen. Jos näistä kahdesta pitäisi valita se kiinnostavampi hahmo, olisi se toki Tuomas, koska hän sentään yritti tarinan loppupuolella toteuttaa suurta, yhteiskunnalliseltakin kannalta mielenkiintoista unelmaansa, tosin se(kin) päättyi huonosti. Voihan ankeuden ankeus. 

Tarkennuksena sanottakoon, että pidän siitä miten Kinnunen kirjoittaa, mutta en siitä, mistä hän kirjoittaa. Kerronta on elävää ja taidokasta, mutta se kuljettaa henkilöhahmoja liian ikäviin suuntiin.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Amerikan Psyko, Bret Easton Ellis






"Normaali myötätunnon tuntemisen kyky oli kadonnut minusta kokonaan"


Evil begins when you begin to treat people as things.
- Terry Pratchett

Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko (American Psycho, julk. 1991) on teos, jolle lankeaa kyseenalainen kunnia olla ensimmäinen kirja, jonka harkitsin lopettavani kesken siksi, että se oli liian raaka. Toisinaan on tulee vastaan teoksia, jotka haluan jättää tai jätän lukupuoliin, koska ne ovat liian tylsiä. Tämän modernin Tri Jekyll & Mr Hyde -tarinan kohdalla lopettamisaikeeni perustuivat kuitenkin puhtaaseen vastenmielisyyteen. 

Minusta ei ole missään määrin kiehtovaa lukea, miten kirjan päähenkilö kaivaa silmät kodittoman miehen päästä, ja ruhjoo hänen pienen koiransa. Tuo kohtaus oli mahdollisesti iljettävin, jonka olen koskaan mistään kirjasta lukenut, ja sen jälkeen harkitsin tosissani Amerikan Psykon hylkäämistä lukukelvottomana. Jatkoin lähinnä siksi, että kyseessä on kuuluisa klassikko. 

Kauhuelokuvia, verisiäkin, on toki tullut katsottua, mutta silti Amerikan Psyko onnistui yllättämään minut graafisuudellaan. On jotenkin eri asia katsoa Saw:in kaltaisia splattereita, koska silloin tietää mitä odottaa, ja katseen voi aina kääntää pois jos ja kun alkaa tuntua liian pahalta. Mutta tämä, ulkoasultaan hillitty, neljännesvuosisadan ikäinen klassikkoteos oli aivan yhtä paha kuin nykyajan verinen K18-kauhu, ja formaatista johtuen minun oli pakko kahlata läpi ne inhottavimmatkin kohtaukset. En todellakaan odottanut näin graafista ja psykologisesti vastenmielistä lukukokemusta. 

Vielä tarinan alussa en osannut aavistaa mitään, ajattelin vain, että tässähän on ilmiselvästi Tuomas Vimman amerikkalainen esikuva erinäisillä Hunter S. Thompson -vaikutteilla maustettuna. Kirjan keskeisiä teemoja kun olivat kerskakuluttaminen luksustuotteita yksityiskohtaisesti listaten, sekä raivokas päihteiden ja alkoholin sekakäyttö. Välillä en itse asiassa edes pystynyt erottamaan Ellisin tekstiä Vimman esikoisen, Helsinki 12:ta kerronnasta, joka on vielä selkeästi muistissani. Sanoisinkin, että jos Vimma ei ole ottanut vaikutteita Ellisiltä, syön hattuni. 

..Mutta sitten Ellis menikin astetta pidemmälle, ja lisäsi juoneen snuff-twistin kasalla puukkoja, naulapyssyjä, aseita ja kalkkia. Siitä alkoi vastenmielinen kierre, joka jatkui kirjan sekavaan loppuun asti. Lopultakaan ei selvinnyt, olivatko murhat tarinan sairaan päähenkilö Patrick Batemanin mielikuvitusta vai todellisuutta, mutta yhtä kaikki tämä kertomus todella koetteli sietokykyni rajoja. Ei ihme, että Amerikan Psykon on väitetty inspiroineen myös tosielämässä tapahtuneita murhia.