sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Syntax error, Marko Pulkkinen






"Twitterissä Metrogate on Suomen käytetyin hästäg"


Twitter. Vaikka olen viestintätieteiden maisteri, en ole koskaan sisäistänyt tuon somekanavan viehätystä. Itselläni on ollut Twitter-tili (valitettavasti) jo vuosia, mutta en ole koskaan koukuttunut siihen, ja välillä voi kulua puolikin vuotta, etten edes käy tililläni. 

Totuushan on, että Twitter ei lopultakaan koskaan ole lyönyt meillä Suomessa läpi samalla tavalla kuin Instagram ja Facebook. Esimerkiksi eräs instaa ja facea aktiivisesti käyttävä ystäväni sanoi minulle taannoin, ettei tiedä, mikä Twitter edes on. Yllätyin hieman, mutta totesin, että eipä hän ole juuri mitään menettänyt. Lähinnä siellä taitaa meillä Suomessa päteä Tuomas Enbuske. Tämä Marko Pulkkisen Syntax Error -kirja (julk. 2019) someraivokuvauksineen ja Metrogate-hästägeineen vain vahvisti entisestään näkemystäni Twitterin vastenmielisyydestä.  

Mutta tämä minun on tunnustettava: tartuin Syntax erroriin juuri siitä syystä, että kirjan takakannessa sen kerrottiin olevan kuvaus sosiaalisen median vallasta. Tuo aihe on nimittäin hyvin kiinnostava ja ajankohtainen, ja toistaiseksi tielleni on osunut valitettavan vähän siitä kirjoitettuja romaaneja. Äkkiä mieleeni tulee lähinnä Holly Bournen erinomainen Katsokaa miten onnellinen olen. Lisäksi tietokirjapuolelta maininnan ansaitsevat Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias ja Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT. 

Valitettavasti tämä Pulkkisen kirja ei kuitenkaan vauhdikkaan, sosiaalisen median sudenkuoppiin keskittyneen alkunsa jälkeen jaksanut kiinnostaa minua loppuun asti. Kirjan puolessa välissä tarina nimittäin lähti uusille urille unohtaen somen, ja viimeistään oikeistopopulismin ja muun poliittisen hapatuksen tullessa mukaan kuvioihin mielenkiintoni lopahti täysin. Vähän kuin kirjan olisi keskivaiheille asti kirjoittanut Tuomas Vimma, ja sitten kirjoituskoneen ääreen olisikin äkkiä istahtanut Jari Tervo tylsimmillään.

Olisi pitänyt arvata, mitä se takakannessa mainittu "kuvaus kahtia jakaantuneesta maasta" tarkoitti.. Valitettavasti vain huomasin tuon osan takakansitekstistä aivan liian myöhään, kauan sen jälkeen, kun olin jo alkanut lukemaan Syntax erroria meheviä someanekdootteja odottaen.

Mukana oli some- ja politiikkateemojen ohella myös taustatarina päähenkilö Harry S. Turusen isäsuhteesta. Valitettavasti tämäkään ei kuitenkaan pelastanut Syntax erroria minun silmissäni; päin vastoin jätin Harryn lapsuusmuistoluvut toistuvasti lukematta, mikä on kaltaiselleni tunnolliselle lukijalle melko harvinaista. 

Syy tälle lukujen yli hyppimiselle oli se, että en vain tässä tapauksessa jaksanut paneutua tuollaisiin raskaan oloisiin teemoihin, koska odotushorisonttini oli Syntax errorin kohdalla niin kaukana noista aihepiireistä. Tämän kirjanhan piti olla, jälleen takakantta siteeratakseni, "hysteerisen hauska". Olin tullut viihtymään, en herkistymään, tai lukemaan kuvauksia menneiden vuosikymmenien elämästä. Sinällään tarinat muilta aikakausilta ovat monesti hyvinkin mielenkiintoisia, mutta tämä kirja tuntui niille kertakaikkisen väärältä kontekstilta. 

Lopultakin olen sitä mieltä, että en ollut tämän kirjan kohderyhmää. Politiikasta ja Jari Sarasvuon kaltaisista persoonista kiinnostuneille lukijoille tämä saattaisi upota huomattavasti paremmin. 

maanantai 17. helmikuuta 2020

Saga 1, Brian K. Vaughan & Fiona Staples






Tätä on saatava lisää!


Olen lukenut viimevuosina melko vähän sarjakuvia. Jostain syystä tämä genre ei vain ole tuntunut ihan omalta. Tämä Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin kuvittama Saga 1 (julk. 2012) tempaisi minut kuitenkin mukaansa aivan käsittämättömällä voimalla. Tässä Star Warsin inspiroimassa scifi-tarinassa vain oli sitä jotain.




Tartuin Saga 1:n alun perin sarjakuviin perehtyneen työkaverini suosituksesta. Hän rakastaa tätä sarjakuvaa, ja nyt ymmärrän miksi. Brian K Vaughan käsittelee tässä teoksessa monia ajankohtaisia ja vaikeitakin teemoja puhuttelevasti: kulttuurienväliset kohtaamiset, seksuaalisuus, vanhemmuus, sota ja ihmiskauppa, vain joitakin mainitakseni. Tällaiset teemat saattavat tuottaa hyvinkin synkeitä tarinoita, kysykää vaikka Sofi Oksaselta. 

Tällä kertaa ei tarvinnut kuitenkaan ahdistua, koska raskaiden teemojen vastapainona tässä avaruusoopperassa oli aimo annos fantastisia elementtejä, hengästyttäviä juonenkäänteitä ja mitä huikein, Fiona Staplesin luoma visuaalinen ulkoasu, jota ei voi olla ihastelematta. Staplesin kynänjälki on miellyttävän selkeä ja raikas, mutta samaan aikaan myös räiskyvä ja värikäs. Harvoin, jos koskaan, olen käännellyt sarjakuvateoksen sivuja yhtä suurella mielenkiinnolla. Tätä oli mahdoton jättää kesken.




Saga 1 on ollut kotimaassaan Yhdysvalloissa yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä sarjakuvia, ja se on voittanut muun muassa Hugo-palkinnon. Niin, ja mainitsinko jo, että tämä oli vuonna 2013 Yhdysvaltain myydyin sarjakuvaromaani? Tämän suunnattoman suosion takia melkein tekisi mieli yrittää etsiä Saga 1:tä jotain vikoja vaikka väkisin, mutta sen sijaan taidankin yksinkertaisesti vain etsiä käsiini tämän sarjan seuraavan osan, ja jatkaa seikkailua.




P. S.

Tolkien-fanina arvostin myös erityisesti Vaughanin viittausta kohtaukseen, jossa Sam kantaa Frodon Tuomiovuorelle. Samoin Lukitari 2.0 oli melkoinen tuttavuus. 

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Kaverin puolesta kyselen, Anna Karhunen & Tiia Rantanen



Kaverin puolesta kyselen: pitäisiköhän nämä pullot heittää
pois? Ovat seisoneet koskemattomina hyllyssä vuosia.
Oikeanpuoleinen on kihlajaislahja, toinen mahdollisesti
häälahja (?). Ei pysty muistamaan.



Vapise, Juha Vuorinen!


Välillä minusta tuntuu, että maailma on jakautunut kahteen leiriin: on kiiltokuvamaisia, instagram-filtteröityjä yli-ihmisiä, joiden some-tilien scrollaaminen aiheuttaa ennemmin tai myöhemmin pahoinvointia ihan vain siksi, että kaikki on liian täydellistä: lavastettua, siloteltua ja yltiöpositiivista (tai vaihtoehtoisesti teennäisen syvällistä). Toisessa leirissä taas ovat niin sanotut ammattikehtaajat, joihin kotimaisen kirjallisuuden maailmassa kuuluvat esimerkiksi Juha Vuorinen, Henriikka Rönkkönen ja Olga Kokko. Heidän tuotantoaan lukiessa saattaakin sitten voida pahoin ihan niistä perinteisistä syistä johtuen, siitä pitävät muun muassa erinäiset erite-anekdootit huolen. 

Nyt lukemani Kaverin puolesta kyselen (julk. 2018) sijoittuu vankasti jälkimmäiseen kategoriaan, ehkäpä jonnekin Henriikka Rönkkösen ja Juha Vuorisen välimaastoon. Tämä samannimiseen podcastiin pohjautuva tarinakokoelma on, Goodreadsin tietäjiä lainatakseni, niin sanottu välipalakirja, jonka lukee nopeasti ja kuin huomaamatta. Vähän niin kuin Seiskan kampaajan tuolissa.

Läheskään kaikkiin Anna Karhusen ja Tiia Rantasen uskallettu huumori ei kuitenkaan ole uponnut. Melko moni tämän kirjan lukenut on nimittäin netissä kommentoinut, että kirja oli liian roisi, tai siihen oli vaikea samaistua.  Myös omasta mielestäni jotkut jutut menivät yli:




Tiedän, että kirjailijat itse eivät ole kokeneet kaikkia tämän kirjan tarinoita, tai olleet niissä muutenkaan osallisina. Karhunen ja Rantanen nimittäin saavat kuuntelijoiltaan jatkuvasti uusia juttuja Instagramin välityksellä. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen anonyymien kolmekymppisten some-rippituoli, jonka tunnustukset perinteisestä rippituolista poiketen kerrotaan koko kansalle Ylen radioaalloilla.

Silti minun mielestäni osoittaa kirjailijoilta itseltään huonoa makua, että yllä olevassa kuvassa kerrotun "Ilkeälle asiakaspalvelijalle" -tarinan tyylisiä ilkivalta-anekdootteja valitaan julkaistavaksi. Itsellänikin on yhtä ja toista valitettavaa VR:n toiminnasta (matkustin taannoin kesähelteillä about 40-asteisessa, rikkinäisessä ja ilmastoimattomassa antiikkivaunussa Rovaniemeltä Länsi-Suomeen), mutta jotain rajaa nyt kuitenkin. Toivon todella, että kukaan teinityttö ei lue tätä kirjaa, ja ota mallia yllä olevan aukeaman tempauksista.

Toki mukana oli hauskojakin juttuja, mutta kuten moni Goodreadsissakin totesi, Kaverin puolesta kyselen toimii parhaiten podcastina. Siinä jutut asettuvat paremmin kontekstiin Karhusen ja Rantasen kommentoinnin ansiosta. Podcastia kuunnellessa tulee olo, että istuu iltaa kaveriporukassa ja kuuntelee viimeisimpiä juoruja, tästä kirjasta tuo fiilis jäi puuttumaan. Mikäli haluaa lukea jotain tämän kaksikon kirjallisessa muodossa olevaa tuotantoa, suosittelen ennemmin Tiia Rantasen blogia.


P. S.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, otetaanko Karhusta ja Rantasta koskaan Kirjailijaliiton jäseniksi. Rönkkösen ja Vuorisen kohtalon perusteella epäilisin, että voi käydä kalpaten.

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Kulkuri, noita ja lohikäärme, Christopher Paolini






Laarin pohjallisia, vai uusi alku?


Jos joku pahaa-aavistamaton vierailija selailisi blogiani uudemmista bloggauksistani vanhempiin päin, hän saattaisi luulla, että olen suunnaton Christopher Paolini -fani. En nimittäin ehkä äkkiseltään näytä juuri muusta bloggaavankaan. Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Itseäni tässä uusimmassa Paolini-bloggauksessa sen enempää toistamatta mainitsen siis vain lyhyesti, että käyn Paolinin tuotantoa läpi työn alla olevan väitöskirjani takia, josta voi lukea lisää vaikkapa täältä. 

Ja kuten aiemmissakin Paolini-postauksissani olen maininnut, en esiinny täällä kirjablogini puolella tutkijana, vaan ennen kaikkea tavallisena lukijana, joka käyttää blogiaan vuoron perään paikkana, jossa voi vapaasti ylistää niitä teoksia, joista on pitänyt, tai vaihtoehtoisesti purkaa turhautumistaan, jonka vähemmän miellyttävä lukukokemus on aiheuttanut. 

Kulkuri, noita ja lohikäärme (The Fork, the Witch and the Worm: Eragon, Tales from Alagaësia #1, julk. 2018) on itse asiassa ollut minulla luettuna jo jonkin aikaa. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä täällä blogin puolella, koska olen parhaillaan keskellä intensiivistä apurahakautta, jonka aikana minun on tarkoitus saada väitöskirjani esitarkastuskuntoon. Päätin kuitenkin nyt viimein kirjoittaa tämän kirja-arvion, koska muuten en ehkä enää muista, mitä olen lukenut. Olen muutenkin aina ollut sitä mieltä, että parhaat bloggaukset syntyvät välittömästi sen jälkeen, kun kirja on kahlattu loppuun, ja kaikki on vielä kirkkaana mielessä. 

Mainittakoon, että luin kirjastosta lainatun, suomennetun version, mutta englanninkielinen alkuteos löytyy omasta hyllystäni. Tarkoitukseni oli alun perin lukea Kulkuri, noita ja lohikäärme englanniksi, mutta suomentaja (Ilkka Rekiaro) oli minua nopeampi, enkä voinut vastustaa kiusausta lukea kirja omalla äidinkielelläni, kun se tuli työpaikalla vastaan nuorten uutuusteoksia hyllyttäessä.






Mielipiteeni tästä kolmen minitarinan kokoelmasta on kahtiajakoinen. Toisaalta, Paolini on kehittynyt kirjoittajana, ja lisäksi hän yrittää mitä selkeimmin tehdä pesäeroa J. R. R. Tolkieniin. Nämä ovat hyviä asioita, ja ne näkyvät muun muassa siinä, että Paolini ei enää ylikuvaa ja jaarittele koko aikaa, vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin aiempaa sujuvammin. Ehkä hänellä on uusi kustannustoimittaja, joka ei pelkästään kehu entistä lapsineroa, vaan antaa rehellistä ja rakentavaa palautetta?

Hyviin puoliin liittyen mainittakoon myös, että oli mukava (joskin melko kulunut) oivallus, että jokainen yksittäinen tarina kerrotaan Eragonille, joka elää uudella kotiseudullaan Valkeilla Vuorilla lohikäärmeratsastajia kouluttaen. Tämä kehys sitoo (muuten varsin sirpaleisen) kokonaisuuden yhteen.

Teoksen heikompiin puoliin liittyen minun on puolestaan sanottava, että en voi ymmärtää, miten Paolinilta on voinut kulua seitsemän vuotta näiden kolmen, varsin sattumanvaraiselta vaikuttavan ja sangen lyhyen kertomuksen kynäilemiseen.

Tiedän, että Paolini on kirjoittanut samalla myös ensimmäistä science fiction -teostaan To Sleep in a Sea of Stars, sekä varmasti luonnostellut paljon muutakin, mutta silti.. Seitsemän vuotta, ja lopputulos on tässä?

Minimalismi on toki muotia, mutta kyllä Kulkurissa, noidassa ja lohikäärmeessä on silti melkoisen vahva rahastuksen maku. Tekstiä on hädin tuskin tarpeeksi, että se on voitu edes julkaista kirjamuodossa vakavalla naamalla. Englanninkielisen painoksen fontti on vieläpä varsin paljonpuhuvasti tehty kookkaaksi, ja taitto korostetun ilmavaksi. Näin kirjastovirkailijana melkeinpä voisin hyllyttää tuon kirjan isotekstisten hyllyyn. Kulkuri, noita ja lohikäärme onkin pituudeltaan järkälemäisen Inheritance Cyclen täydellinen vastakohta. Paolini näyttää olevan äärimmäisyyksien mies: hänellä on asiaa aina joko liikaa, tai liian vähän. Kuvaavaa myös on, että Goodreads:issa eräs lukija rinnasti Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen Inheritance Cyclen fan fictioniin. Mutta voiko kirjailija kirjoittaa omasta tuotannostaan fan fictionia? Kas siinäpä kysymys.


"Kuunnellessaan Eragon tunsi siirtyvänsä toiseen aikaan ja paikkaan.."


Ensimmäinen osa, Haarukka, oli käytännössä yhden kohtauksen mittainen pikku klippi, tai sellaisena sen ainakin muistan. Toinen osa, Noita, jonka on ilmeisesti kirjoittanut Christopherin sisko Angela, oli täysin mitäänsanomaton. Rehellisesti sanottuna, en muista siitä paljoakaan. Tämä saattaa joko kertoa huolestuttavia asioita muistini ja aivojeni tilanteesta, tai sitten tuo kirjan osa oli yksinkertaisesti epäonnistunut minun silmissäni, tai yleisemminkin.

Sinällään on kyllä mukava idea, että herbalisti Angelan kertomuksen on kirjoittanut (ainakin osittain?) hänen tosielämän esikuvanaan toiminut Paolinin sisko, mutta tuohon se tarinan kiinnostavuus sitten jääkin minun silmissäni. Noita-tarinassa esiintyy myös kirottuna lapsena tunnettu Elva, mikä saattaa osaltaan myös selittää haluani unohtaa koko teksti. Minua Elva on nimittäin aina karminut samalla tavalla, kuin Twilight-sarjan "This may hurt just a little" -Jane. Hrrrh.


"Päivä, jolloin lohikäärme saapui, oli kuoleman päivä"


Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen parasta antia oli ehdottomasti viimeinen, kaikkein pisin tarina, Mato. Siinä Paolini ottaa täysin uuden tulokulman Alagaësian rotuihin, ja asettaa päähenkilöksi ensimmäistä kertaa urgalin (vertaa: Tolkienin örkit). Ja tämä urgal on kaiken kukkuraksi nainen nimeltä Ilgra. Feministiset kirjallisuudentutkijat kiittänevät, jos sattuvat tämän kirjan lukemaan. Tolkieniahan on toisinaan tupattu syyttelemään hänen kirjojensa naishahmojen vähyydestä.

Ja mitä kirjailijoiden saamaan kritiikkiin tulee, niin kuten olen varmasti aiemminkin maininnut, on Paolinia puolestaan aikoinaan syytetty Tolkienin rotujen liiallisesta kopioinnista, ja jo Perillinen-sarjan loppupuolella oli merkkejä siitä, miten Paolini on lähtenytkin uudemmissa kirjoissaan tekemään pesäeroa noihin Tolkienin rotuihin. Esimerkiksi haltioista Paolini teki yllättäen verenhimoisia, ja urgaleista (sekä urgalien isommasta ja älykkäämmästä versiosta, kull-sotureista) taas jalompia, ja ihmismäisempiä. Tähän liittyen mielenkiintoisen The Tropes of Fantasy Fiction -kirjan (julk. 2015) kirjoittanut Gabrielle Lissauer on spekuloinut:

And then, perhaps taking a chance to avoid continued accusations of plagiarism of Tolkien's mythos, Christopher Paolini took his Urgals and their smarter counterparts, Kull, and turned them into noble savages (Lissauer 2015, 139-140).

Tässä uusimmassa kirjassaan Paolini jatkaa jo aiemmin näkyvissä olleella uudella linjallaan entistä vahvemmin, ja tekee urgaleista lopulta pitkälti sarvekkaita ihmisiä. Tämä voi olla joko sattumaa, tai sitten tietoista tai tiedostamatonta pesäeron tekoa Tolkienin örkkeihin. 

Itse tarinassa, jossa Vermund Tuima -niminen lohikäärme piinaa urgalien kylää mielivaltaisilla hyökkäyksillään, ja nukkuu muun osan ajasta kylän ylle kohoavan Kulkarasin vuoren huipulla, on toki minun silmissäni kaikuja Tolkienin Hobitti-kirjasta (The Hobbit or There and Back Again, julk. 1937), jossa vastaavasti Smaug-lohikäärme uhkaa järvikaupunki Esgarothia, ja lymyilee Yksinäisellä vuorella. Erona tarinoilla on tietenkin se, että Hobitissa Esgarothin kylää puolustaa jousta käyttelevä Bard, Paolinin Madossa taas omaa kasvutarinaansa läpikäyvä Ilgra punoo suunnitelmia Vermundin kukistamiseksi. Tavallaan on virkistävää, että Paolini ottaa vaihteeksi vaikutteita Tolkienin tuotannon juonikuvioista, ei roduista. Heh heh..

Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen myötä voin virallisesti todeta, että olen vihdoin lukenut kaikki Paolinin tähän mennessä julkaisemat kirjat. Varsin vapauttava tunne. Nähtäväksi jää, onko Alagaësiasta todella tulossa jälleen lisääkin tarinoita, kuten tämän kirjan englanninkielisessä nimessä oleva "Volume #1" antaa olettaa.

Tämän luku-urakan aikana olen monesti tuskastunut Paolinin loputtomiin jaarituksiin (en enää koskaan halua kuulla nimeä Roran), mutta ajoittain olen myös viihtynyt hänen tarinoidensa parissa. Parhaimmillaan Paolini on minusta lohikäärmeiden kuvaajana. 

Lohikäärmeisiin liittyvänä knoppitietona kerrottakoon, että on olemassa hauska tutkimus (Markéta Hvězdován kandi vuodelta 2015), jossa verrataan Tolkienin ja Paolinin lohikäärmeiden psyykeitä keskenään. Mukana analyysissä ovat Paolinin Saphira ja Glaedr, sekä Tolkienin Smaug ja Glaurung. Psykologisen arvion mukaan Paolinin lohikäärmeet ovat henkisesti terveempiä ja tasapainoisempia yksilöitä, kuin Tolkienin psykopaattiset ja narsistiset, ahneuteen taipuvaiset hirviöt. Toki myös Saphira on psykologisen analyysin mukaan narsisti, mutta Glaedria kuvaillaan peräti sanoilla: " psychologically balanced character". Meriitti sekin..?



sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Perillinen, Christopher Paolini







Ohi on



Minulla ei ole mitään tähdellistä tehtävää tällä hetkellä. Mieheni ovat valmiita taisteluun, mutta mitään taistelua ei ole, eikä olisi hyväksi jos touhottaisin heidän ympärillään kuin kanaemo. Enkä liioin tahdo istua yksin teltassani seuraamassa partani kasvua...
-Orik 


Vihdoin ja viimein Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarja (The Inheritance Cycle, 2002-2011) on kahlattu läpi! Eikä aikaa mennyt kuin vaivaiset puoli vuosikymmentä. Kuten olen aiemmissa tätä sarjaa käsittelevissä bloggauksissani kertonut, olen lukenut näitä kirjoja lähinnä työn alla olevan väitöskirjani takia, jossa käsittelen muun muassa juuri Paolinista käytyjä verkkokeskusteluja. Samaan hengenvetoon on myös todettava, että näissä kirjablogini teksteissä esiinnyn kuitenkin normaalina lukijana, en tutkijana. Tässä(kin) bloggauksessa esittämäni mielipiteet ovat siis täysin epävirallisia.

Olen suominut Paolinin aiempia kirjoja ajoittain (lue: aina) melko kovalla kädellä. Minusta ne ovat nimittäin lähinnä puuduttavaa ja yllätyksetöntä Tolkien-fan fictionia, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen kyseenalaistamaan lukuharrastukseni mielekkyyden, sekä elämän mielekkyyden ylipäätään. Tämän The Inheritance Cyclen viimeisen osan, Perillisen (Inheritance, julk. 2011) kohdalla minun on kuitenkin otettava sanojani hieman takaisin. Tämä kirja oli ajoittain jo melko siedettävä! 

En tiedä, johtuuko tämä mielipiteeni vain siitä, että olen lukenut kolme Paolinin kirjaa melko tiiviissä tahdissa, ja näin hitaasti mutta varmasti tottunut Paolinin kirjoitustyyliin, mutta ajoittain (silloin kun teksti ei koostunut pelkästä loputtomasta filleristä ja jaarittelusta) huomasin jopa nauttivani Perillisen lukemisesta. En siis missään nimessä koko aikaa, mutta tällä kirjalla oli hetkensä. 

Aivan kuten työkaverinikin Perillisestä totesi; tässä oli selvästi enemmän juonenkäänteitä ja toimintaa, kuin edellisissä osissa, Brisingrissä ja Esikoisessa, jotka olivat täysin toivottomia tapauksia. Tämä nyt nähty parannus on kuitenkin koko kirjasarjaa ajatellen liian vähäinen, ja tulee liian myöhään. Mutta noh, ainakin Perillisen lukeminen oli edellisiin osiin verrattuna kivuttomampaa. Sanoisinkin, että Perillinen-sarjan parhaat (tai vähiten huonot) osat ovat ensimmäinen ja viimeinen kirja. Kaksi keskimmäistä voi unohtaa saman tien.

Oma lempikohtani Perillisestä oli ehdottomasti Eragonin ja Saphiran vierailu Alagaësian omalla luonnonkatastrofialueella, hylätyssä Vroengardissa:

Eragon värisi ja tarkisti, että Brisingr oli käden ulottuvilla. Hän ei ollut koskaan ollut niin uhkaavan tuntuisessa metsässä. Tuntui kuin puut olisivat siellä vihaisia ja - samoin kuin omenapuulehdossa aiemmin - kuin ne odottaisivat vain tilaisuutta ojentaa oksansa ja kiskoa hänen lihansa irti luista.

Tässä Paolini kykeni hetkellisesti luomaan uhkaavan, mukavasti hiuskarvoja nostattavan tunnelman. Toki tämä ilmapiiri särkyi pian, ja alkoi muistuttamaan lähinnä jonkinlaista humoristista hallusinaatiota, kun jättietana (!) hyökkäsi Eragonin kimppuun. Tästä seurasi myös kirjan huvittavin hetki, kun Eragon snalglin kukistettuaan tuumi:

"Ehkä minun pitäisikin kutsua itseäni Etanoiden kukistajaksi", hän mutisi vierittäessään pilarin kappaletta pihan poikki. "Eragon Varjontappaja, Etanoiden kukistaja... Sepä vasta herättäisi pelkoa kaikkialla minne menen."

Tämänkaltaiset, enemmän ja vähemmän omituiset valonpilkahdukset eivät toki sulkeneet pois sitä tosiasiaa, että Paolini harrasti edelleen liiallista jaarittelua, ja venytti juonta äärirajoille asti. Kohtaukset pysäytettiin yhä liian usein, milloin minkäkin toinen toistaan tuskastuttavamman tekosyyn varjolla. Esimerkiksi kun Galbatorix on kaapannut Nasuadan vangikseen, ja on aikeissa alkaa painostaa ja kiduttaa tätä, ei Paolini voi vastustaa kiusausta:

Sitten Galbatorix heilautti hanskojaan kaaressa osoittaen huonetta: "Ennen kuin jatkamme, sinun on hyvä tietää jotain tämän paikan historiasta. Kun haltiat tulivat ensi kerran tähän maailmankolkkaan.."

- Ihan oikeasti!! Ei ole edes todellista.. Tätä voisi verrata siihen, jos Paolinin esikuva Tolkien olisi Kahdessa tornissa laittanut Sauronin kertomaan Pippinille Mustan tornin rakennushistoriasta kuuluisassa Näkykivikohtauksessa:

Yritin päästä pois, sillä luulin että se lentäisi ulos; mutta kun se oli peittänyt koko pallon, se katosi. Sitten hän tuli. Hän ei puhunut kuultavia sanoja. Hän vain katsoi, ja minä ymmärsin. "Olet siis siinä taas. Haluat selvästi kuulla lisää siitä, miten rakensin Mustan tornin.. Mihin jäimmekään?"

- Sori, oli ihan pakko. Sitä paitsi, kuten olen viime aikoina oppinut, myös pitkästymistä voi käyttää kidutusmetodina.

Eihän tässä voi kuin ihailla Paolinin ilmiömäistä kykyä lässäyttää tilanne kuin tilanne todelliseksi anti-kliimaksiksi. Tämä koski valitettavasti myös Perillisen loppua, jossa (spoiler alert) Galbatorixin kukistuttua jatketaan vielä politikointia ja yleistä harhailua ja jutustelua yli sadan sivun verran. Paolini on toden totta kirjailija, joka ei päästä lukijaansa helpolla. 

Perillinen-sarja on nyt, luojan kiitos, luettu. Palasin kuitenkin Alagaësiaan vielä kerran, luen nimittäin tällä hetkellä Paolinin uusinta Kulkuri, noita ja lohikäärme -teosta (The Fork, the Witch and the Worm, julk. 2018), joka sisältää kolme uutta minitarinaa. Tutkijan täytyy tehdä, mitä tutkijan täytyy tehdä.. 

Lisäksi Paolinilta on tulossa tänä vuonna scifi-romaani nimeltä To Sleep in a Sea of Stars, joka on ollut työn alla pitkälti Perillisen ilmestymisestä alkaen (eli lähes kymmenen vuotta). Tuota teosta minun ei missään nimessä olisi pakko väitöskirjani takia lukea, mutta pahoin pelkään, että sekin tulee vielä kahlattua läpi. Ihan vaan periaatteesta.

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Ystävistäni, hellyydellä - James Herriot






Nostalgisia eläintarinoita, jotka tekevät hyvää sielulle


Olen hehkuttanut eläinlääkäri James Herriotin (oikealta nimeltään James Alfred Wight, 1916-1995) kirjoja blogissani ennenkin, ja nyt on jälleen aika palata hetkeksi kauniisiin Yorkshiren maisemiin. Ystävistäni, hellyydellä (The Lord God Made Them All, julk. 1981) on tarinakokoelma Herriotin myöhemmistä vaiheista yorkshireläisenä maalaiseläinlääkärinä. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodanjälkeiseen aikaan, ja mukana on myös pari ulkomaanmatkaa, joista toisessa suunnataan Neuvostoliittoon, toisessa Istanbuliin, eläinlääkärin roolissa, totta kai. Nämä matkatarinat eläinkuljetuksia valvovana eläinlääkärinä olivat mielenkiintoista luettavaa, joista ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut; milloin laskuteline jouduttiin kiskomaan ylös miesvoimin, milloin taas yksi lentokoneen moottoreista syttyi palamaan. 

Kirjan ytimessä olivat silti tuttuun tapaan pienet ja arkiset, mutta sitäkin sydäntälämmittävämmät ja tarkkanäköisemmät eläin- ja ihmistarinat. Vaikka Herriotin kertomukset ovatkin ennen kaikkea eläinkertomuksia, tehdään niissä myös paljon mielenkiintoisia, monesti sangen osuvia ja hauskojakin havaintoja eläinten omistajista omine omituisuuksineen ja oikkuineen. Välillä Herriotin tilannekuvaukset naurattavat, välillä taas saavat liikuttumaan. 

Mieleeni jäi erityisesti koskettava tarina kaivosonnettomuudessa halvaantuneesta Ronista, jonka uskollinen seuralainen, pieni Hermann-mäyräkoira, menetti itsekin jalkojensa toimintakyvyn. Ronin ja Hermannin suhde sai minut herkistymään:

- Niin, se on kummallista, mutta Hermann istuu aina tässä. Vaimo ulkoiluttaa ja ruokkii Hermannin, mutta silti se on minulle hyvin uskollinen. Sen kori on tuolla, mutta tässä on sen paikka. Minun tarvitsee vain ojentaa käteni, ja siellä se on. 
Ilmiö oli minulle tuttu. Monen invalidin lemmikki pysytteli omistajansa lähellä kuin olisi ollut tietoinen lohduttajan ja ystävän osastaan.

Surullisesta kohtalostaan huolimatta Ron jaksoi olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä hänellä elämässään on, ja tarjosi koiraansa hoitamaan tulleelle Herriotille oluen työn päätteeksi.

Toisaalta taas jotkut rikkaat suurtilalliset olivat niin pihejä, että syyttivät eläinlääkäriä varkaaksi ja verenimijäksi joka kuppaa heidät kuiviin, ja vahtivat silmä kovana, ettei lääkäri vaan aja liian kalliilla ja uudella autolla.

Luonnollisesti mukana tarinoissa olivat myös Herriotin aina yhtä hyväntuulinen ja tyyni Helen-vaimo, sekä lapset Rosemary (Rosie) ja Jimmy. Herriotin lapsilla oli tapana kulkea isänsä mukana työkeikoilla jo nuoresta iästä lähtien, ja auttaa milloin porttien avaamisessa, milloin tarvikkeiden etsimisessä. Molemmista tuli myös aikanaan lääkäreitä, Jimmystä vielä isäänsäkin parempi eläinlääkäri, ja Rosiesta ihmisten lääkäri. Rosiekin olisi tosin halunnut eläinlääkäriksi, mutta Herriot puhui hänet ympäri, koska piti maaseutueläinlääkärin työtä liian raskaana naiselle. Tätä Herriot myöhemmin katui.

Herriotin eläinlääkäritarinat ovat jo kymmeniä vuosia vanhoja, mutta niiden tenho on säilynyt näihin päiviin asti, ja uusia englanninkielisiä painoksia otetaan edelleen. Jotain kirjojen suosiosta kertoo se, että esimerkiksi Goodreadisissa The Lord God Made Them All on saanut lukijoilta 4,5 tähteä viidestä, ja se on arvosteltu yhteensä lähes 20 000 kertaa.  

Hektisessä nykymaailmassa, jossa kaikki on vain parin napinpainalluksen tai korkeintaan muutaman lentokoneessa vietetyn tunnin päässä, tarvitaan, enemmän kuin koskaan, tarinoita yorkshireläisillä ylängöillä asuvista sitkeistä pientilallisista, jotka jäävät eläinkatraineen talvisin pitkiksi ajoiksi lumen saartamiksi, ja ovat niin eristyksissä, että heidät saavuttaa vain ruokaa jakeleva helikopteri. Ja hyvällä tuurilla vieläpä puhelinlinjatkin katkeavat viikoiksi. Oih, mikä rikkumaton rauha.. Olen kateellinen.


perjantai 6. joulukuuta 2019

Tohtoritakuu - Kirjoittamisen opas jatko-opiskelijalle ja tutkijalle, Carol Kiriakos & Kimmo Svinhufvud






Jokaisen tohtoriopiskelijan must-read


..Toisin sanoen: olenko itse se voima, joka vie toimintaani eteenpäin? Haastavaksi tämän perustavanlaatuisen valinnan tekee se, että sitä ei tehdä kerran. Se täytyy tehdä joka päivä. Aivan kuin alkoholistin on päivittäin päätettävä olla juomatta, luovan työn tekijän on päivittäin valittava, toimiako reaktiivisesti ja antaa sähköpostin, esimiehen, puolison tai sosiaalisen median määrittää toimintaansa vai valitako luova, pitkäjänteinen työskentely kohti tavoitteita, jotka itse kokee merkityksellisiksi.

Kun kirjoitin aikoinaan graduani Vaasan yliopistossa, sain työhöni paljon hyviä ohjeita Kimmo Svinhufvudin kirjasta Gradutakuu,  jota ohjaajani minulle lämpimästi suositteli. Nelisen vuotta sitten tämä maisteriopiskelijoiden kulttiklassikko sai jatkoa, kun Svinhufvud julkaisi yhdessä Carol Kiriakoksen kanssa Tohtoritakuu-kirjan (julk. 2015). Itse törmäsin Tohtoritakuuseen sattumalta Helsingin yliopiston myymälässä, ja päätin välittömästi hankkia teoksen käsiini. Tällä hetkellä käytössäni on lainakirja, mutta todennäköisesti tulen ostamaan tämän myös omaksi ennemmin tai myöhemmin, niin hyvä se on. 

Tällä hetkellä kirjoitan väitöskirjaani Jyväskylän yliopistossa, ja tavoitteeni on saada se esitarkastukseen ensi vuonna. Puolen vuoden opintovapaalle jään nyt tammikuun alussa. Yksi tavoista, joilla olen tähän opintovapaaseeni valmistautunut, on ollut tämän oppaan lukeminen. Ja nyt  kirjan läpi kahlanneena ei voi kuin vain sanoa, että aikani uhraaminen Tohtoritakuulle todella kannatti!

Kiriakos ja Svinhufvud antavat Tohtoritakuussa kerrassaan loistavan työkalupakin jatko-opiskelijalle. Omia suosikkejani olivat erityisesti fokuspäivä, puskuripäivä ja vapaapäivä -kolmiajako ("kolmenlaiset päivät"), sekä laajasti tunnettu Podomoro-tekniikka. Lisäksi huomio siitä, että jos aikaa on vähän, kannattaa mitoittaa kirjoittamistavoitteet ajan mukaan (esimerkiksi 30 minuuttia päivässä), ja jos aikaa taas on puolestaan enemmän, voi ottaa käyttöön päiväkohtaiset sanamäärätavoitteet.

Näiden ohella myös kirjoittamisen näkeminen kolmen eri roolin (lapsi, aikuinen, kriitikko) vuorotteluna oli silmiäavaava lähestymistapa. Itse olen pyrkinyt aina kirjoittaessani väitöskirjaa tuottamaan heti mahdollisimman valmista, kritiikon tarkastelun kestävää tekstiä (tässä toki onnistumatta, heh heh), mutta Kiriakos ja Svinhufvud saivat minut ymmärtämään, että tällainen lähestymistapa saattaa aiheuttaa kirjoittamisjumin. Niinpä tulevalla apurahakaudellani aion kokeilla myös yllä mainittua tekniikkaa.

Yksi ehdottoman tärkeä osa-alue tässä kirjassa oli kirjoittamisongelmien käsittely. Asioita tulee helposti lykättyä, kun "työssä on paljon itsenäisyyttä päivittäisten tehtävien organisoinnin suhteen, mutta toisaalta myös suuria paineita ja isoja tavoitteita". Juuri tämä väitöskirjaprojektin massiivisuus ja tietynlainen hahmottomuus saattaa tuntua ajoittain lamaannuttavalta. Onneksi tähän on tarjolla paljon hyviä ratkaisuja, kuten Tohtoritakuu osoittaa.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille väitöskirjan kirjoittajille sekä niille, ovat jo siirtyneet rajan yli post-doc -vaiheeseen. Takaan, että Tohtoritakuun parissa vietetyt tunnit maksavat itsensä takaisin moninkertaisina!