torstai 1. joulukuuta 2016

Paha kirja, Kaj Korkea-aho






Monty Pythonin Killer Joke on saanut ikioman antonyyminsä


Muun muassa The Happening ja The Ring -kauhuelokuvia sekä Monty Pythonin Killer Joke -sketsiä ja Robert W. Chambersin The King in Yellow -teosta (julk. 1895) sujuvasti yhdistelevä Kaj Korkea-ahon Paha kirja (Onda boken, julk. 2015) on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Korkea-aho kuuluu niihin suomalaisiin kauhukirjailijoihin, joilta haluan lukea kaiken, koska hänen teoksissaan on juuri sopivan pahaenteinen tunnelma ja enemmän kuin tarpeeksi syvyyttä monine intertekstuaalisine viittauksineen.

Kuten Korkea-ahon aiempaakin tuotantoa lukiessani, myös nyt sain ilon kokea sydämentykytystä ja kuvotuksella höystettyä ahdistusta, aivan kuten kunnon kauhukirjan parissa kuuluukin.

Vain yhdestä asiasta haluan valittaa; Paha kirja ei ollut tarinan keskivaiheilla mitenkään erityisen paha, vaan lähinnä huono. Päähenkilön loputon sydänsuruissa ja opinto-ongelmissa piehtarointi jumitti muuten jouhevasti edenneen ja mielenkiintoisen tarinan aivan liian pahasti, ja sai minut tylsyyksissäni jopa harkitsemaan kirjan jättämistä kesken. Olen sitä mieltä, että tästä kirjasta olisi surutta voinut poistaa ainakin tuollaiset sata sivua materiaalia. Se olisi parantanut luettavuutta huomattavasti.

Kaiken kaikkiaan Paha kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, varsinkin loppu oli suorastaan mestarillinen. Vielä aivan viimeisellä aukeamallakin Korkea-aho onnistui yllättämään minut, ja toivomaan tarinalle jatkoa.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Harry Potter ja kirottu lapsi, J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany






J. K. Rowling teki sen taas!


Muistan miten joitakin vuosia sitten elettiin sen uhan alla, että Harry Potterin tarina ei saisi enää koskaan jatkoa. Ajatus tuntui musertavalta, olihan kyseessä yksi kaikkien aikojen lempikirjasarjoistani. Sittemmin J. K. Rowling onneksi käänsi kelkkansa, ja nyt on olemme saaneet sekä tämän Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child, 2016) -näytelmän ja sen käsikirjoitukseen perustuvan teoksen, että lupauksen viidestä (!) Fantastic Beasts and Where to Find Them -elokuvasta. The world is looking good again!

Harry Potter ja kirottu lapsi oli lukukokemuksena hyvin koukuttava, aivan kuten Potter-teokset aina. Näytelmämuotoon jätetty, dialogipainotteinen tekstirakenne tuntui pintaraapaisumaiselta ja kliiniseltä perinteiseen proosaan verrattuna, eikä fantasiamaailmaan siksi pystynyt uppoutumaan aivan samalla tavalla kuin muissa Potter-kirjoissa, mutta mielenkiintoinen juoni kompensoi tätä puutetta mukavasti.

Suvantoja ei juuri ollut, ja Rowlingille tuttuun tapaan yllätyksiä mahtui runsaasti matkan varrelle. Lempihahmokseni nousi yllättäen Draco Malfoyn supersympaattinen Scorpius-poika, joka.. noh, en nyt halua spoilata mitään niiltä, jotka eivät ole vielä tätä teosta lukeneet. Aivan kuten paras ystäväni varoitti: "Et sitten kerro minulle siitä Potter-kirjasta mitään, haluan lukea sen itse!".

Yllä olevaa käskyä uhmaten mainittakoon kuitenkin vielä, että pidin kovasti myös Kirotun lapsen Mandela-efekti -henkisestä aikamatkustusteemasta, joka muistutti hienosti siitä, miten vaarallista yhdenkin yksityiskohdan muuttaminen menneisyydessä voi olla. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, usein hyvin yllättävillä ja ennustamattomillakin tavoilla. 

Kaiken kaikkiaan Kirottu Lapsi ei noussut alkuperäisten Potter-kirjojen tasolle, mutta oli ihanaa päästä takaisin Potterin maailmaan ja itselle niin rakkaiden hahmojen seuraan vielä kerran.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Niin loppuu maailma - sellaisena kuin me sen tunnemme, Erlend Loe





Vihdoin uusi teos lempikirjailijaltani!


Syy siihen, miksi monet kulkivat penkin ohi niin nopeasti, Doppler ajatteli, piili todennäköisesti siinä, että suurin osa kaikesta mitä he olivat ostaneet oli maksanut enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa.

Olen ollut Erlend Loe -fani jo yli kymmenen vuotta. Niinpä innostuin suunnattomasti, kun sain tietää, että Loelta on vihdoin ja viimein suomennettu uutta materiaalia. Olen odottanut tätä hetkeä vuodesta 2011 lähtien, jolloin Loen edellinen aikuisille suunnattu ja suomeksi käännetty teos, Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa, ilmestyi. 

Niin loppuu maailma (Slutten på verden slik vi kjenner den, julk. 2015/2016) jatkaa Loen Doppler-saagaa varmalla otteella. Yhteiskunnan normeihin ja kulutushysteriaan suhtaudutaan kriittisesti, ja siinä sivussa käsitellään ongelmallista suhdetta omaan perheeseen, jonka Andreas Doppler hylkäsi koettuaan tietynlaisen valaistumisen päähän kohdistuneen iskun seurauksena. Pitkään metsässä yhdessä Bongo-hirven kanssa asuttuaan Doppler yrittää palata kotiin, mutta sepä ei olekaan aivan niin yksinkertaista..

Niin loppuu maailma oli viihdyttävä ja nopeakäänteinen teos, joka yllätti minut moneen kertaan. Loen tausta leffojen maailmassa näkyi selvästi, niin elokuvallisia monet kohtaukset olivat. Ne saattoi suorastaan nähdä silmien edessä. Esimerkiksi tämä Tolkien-vaikutteinen skenaario oli varsin hypnoottinen:

Samalla hetkellä kun Egil Hegel nousi jaloilleen, Doppler heitti puuronhämmentimen kauniissa kaaressa liekkejä kohti. Sadat silmäparit seurasivat sen lentoa. Dopplerin kasvoille levisi itsevarma hymy. Hän oli pelastunut heidät kaikki. Hän oli pelastanut koko maailman. Hän oli taistellut pahoja voimia vastaan ja oman henkensä uhalla, luonnonvoimia ja vastustajia uhmaten noussut tulivuoren reunalle ja heittänyt kirotun esineen ikuisiin liekkeihin. Pahan esineellistymän liitäessä ilman halki Doppler oli kuulevinaan keijukaisten hentoa laulua, joka oli kuin metsän huminaa:
Puuronhämmennin kokoaa heidät, puuronhämmennin löytää heidät, puuronhämmennin ottaa heidät valtaansa ja kietoo heidät pimeyteen. Synkässä pohjoisessa, varjojen maassa.
Hänen hymynsä hyytyi kuitenkin, kun hän näki syrjäsilmällä miten salamannopea Egil Hegel kaatoi Sensei Arntzenin pyörätuolin, otti kaksi isoa harppausta ja ponnisti nuotiota kohti. Se oli täysin mahdoton tiikerinloikka. 

Niin loppuu maailma lunasti odotukseni, ja toi Dopplerin tarinaan monta uutta yllättävää twistiä. Olen todella iloinen, että Loe päätti herättää Dopplerin henkiin vielä kerran, ja näin pitkä Erlend Loe -puutoskauteni sai päätöksensä. Miika Nousiaisen teokset ovat toimineet hyvänä korvikkeena, mutta kyllä Loe on sentään aina Loe.



maanantai 7. marraskuuta 2016

Reborn, Katie Price






"Working class-glamour girl"


Katie Price on brittiläinen kohujulkkis, jonka suosio perustuu toisaalta samaistumiseen, toisaalta myötähäpeään. Osa ihmisistä samaistuu Katien neoliberalistiseen "ryysyistä rikkauksiin" -tarinaan, osa pitää entistä kolmossivun topless-tyttöä lähinnä surkuhupaisana pissiksenä (engl. "chav"). Pricellä on myös runsaasti seuraajia, jotka haluavat "olla seuraava Jordan", ehkä kuuluisimpana näistä "Britannian vihatuin nainen", Josie Cunningham. Price ei siis ole brittien silmissä yhtä kiistaton työväenluokan sankari kuin esimerkiksi David Beckham, mutta hänelläkin on silti kannattajansa. 

Osa tutkijoista on sitä mieltä, että syy tähän mielipiteiden kaksijakoisuuteen saattaa piillä Pricen yhteiskuntaluokassa ja sukupuolessa. Mendickin, Allenin ja Harveyn tekemän tutkimuksen ("We can Get Everything We want if We Try Hard", Young People, Celebrity, Hard Work, 2015) mukaan "Female celebrities adopting 'glamorous' working-class hetero-femininities were usually named as worthless and 'famous for nothing'". Heidän kyselytutkimuksensa paljasti, että brittinuoret pitävät uskottavina julkkiksina ennen kaikkea valkoihoisia keskiluokkaisia miehiä, kuten Bill Gatesia. Itse asiassa ainoa ei-uskottava miesjulkkis joka heidän tutkimuksessaan nousi esiin oli naismaiseksi luonnehdittu Justin Bieber. 

Yksi asia on kuitenkin selvä: Katie on onnistut brändäämään itsensä myyvästi, ja niinpä hän pystyy elättämään itsensä ja viisi lastaan erinomaisesti. Sittemmin glamourmallin työnsä jättänyt Price jopa manailee tässä uusimmassa Reborn-elämänkerrassaan (julk. 2016), että hän on parisuhteissaan aina se paremmin tienaava osapuoli, joka saa pitää silmänsä auki sen varalta, etteivät miehet olisi hänen kanssaan vain rahan takia.

Artikkelissaan Glamour modelling and the marketing of self-sexualization (2010) Maddy Coy ja Maria Garner ovat todenneet, että glamourmallina toimiminen on kuin kaksiteräinen miekka. Toisaalta sen avulla on mahdollista saada taloudellista voittoa, mutta se myös vahingoittaa naisen sosiaalista statusta. Katie Price esimerkiksi suljettiin vuonna 2008 ulos Cartier Polo International -hevostapahtumasta, koska "she was not the sort of person the organizers felt should be attending". Price luonnollisestikin suivaantui tästä, ja kirjoitti Times-lehteen vastineen, jossa hän huomautti, että hevosharrastus kuuluu kaikille, ei vain eliitille: "horses.. should be for everyone, little girls, glamour girls, working-class girls like me". 

Tuon tapauksen jälkeen Katie on kuitenkin saanut parannettua sosiaalista asemaansa brittiläisen yläluokan silmissä, tässä Reborn-kirjassaan hän kertoi nimittäin kaveeranneensa jopa Camilla Barker-Bowlesin kanssa. Hän ei siis ole enää sosiaalisesti ja kulttuurisesti turmeltunut ihminen ("socially and culturally bankrupt"), kuten Coy ja Garner artikkelissaan vielä vajaa kymmenen vuotta sitten kirjoittivat. Tämä voi johtua pitkälti siitä, että Price on nykyään eläkkeellä glamourmallin ammatistaan, ja hän on sittemmin profiloitunut ennen kaikkea äidiksi, talk-show -vieraaksi ja yrittäjäksi. 

Yksityiselämä, jota tämä elämänkertakin käsittelee, on toki aivan yhtä vauhdikasta kuin ennenkin: Rebornissa Katie kertoo menneensä naimisiin uusimman miehensä Kieran Haylerin kanssa vain viiden viikon seurustelun jälkeen. Myös ensimmäinen yhteinen lapsi, Jett, sai alkunsa heti suhteen alkuviikkoina. Tylsäksi tätä(kään) Katien elämänkertaa ei siis voi moittia.



torstai 3. marraskuuta 2016

Benjamin Buttonin erikoinen elämä, F. Scott Fitzgerald






"Valtaviin kapaloihin kiedottu, noin 70-vuotias mies istui ahdettuna yhteen salin kehdoista"


Katsoin joitakin vuosia sitten kolmella Oscarilla palkitun Benjamin Buttonin uskomaton elämä -elokuvan. Odotin siltä paljon, mutta odotukseni eivät täyttyneet. Tarina tuntui liian raskaalta ja laahaavalta. 

Tästä huolimatta en epäröinyt hetkeäkään, kun löysin F. Scott Fitzgeraldin alkuperäistarinan, Benjamin Buttonin erikoinen elämä -kirjasen (The Curious Case of Benjamin Button, julk. 1922). Poikkeuksellisen pienikokoinen ja ohut nide vaikutti juuri täydelliseltä välipalakirjalta, ja sellaiseksi se myös osoittautui. 

Benjamin Buttonin erikoinen elämä on vetävästi kirjoitettu elämäntarina, jonka takaperoisuus saa mielen hauskalla tavalla solmuun. Olen aina rakastanut absurdeja tarinoita, jotka kyseenalaistavat arkitodellisuuden lainalaisuudet ja avaavat ovia uusiin, hieman vinksahtaneisiin maailmoihin. Samasta syystä olen aina pitänyt myös Nikolai Gogolin Nenä-novellista. 

Kiitokset myös siitä, että tässä kirjaversiossa liika paatoksellisuus oli jätetty pois, vaikka mukana onkin ymmärrettävistä syistä johtuen myös haikeutta, varsinkin tarinan lähestyessä loppuaan. 

Goodreadsissa nimimerkillä Laura esiintyvä lukija tiivistää tunteeni Benjamin Buttonin tarinasta erinomaisesti:

- Loved this short story! Darn near perfect to me.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Väkivalta, Slavoj Žižek





Ja nyt hieman slovenialaista filosofiaa


..vaikka kykymme abstraktiin järjenkäyttöön on kehittynyt valtavasti, kykymme reagoida tilanteisiin emotionaalisesti ja eettisesti on edelleenkin ikiaikaisten vaistonvaraisten toimintojen ehdollistamaa.

Slavoj Žižekiä pidetään yhtenä nykyajan tunnetuimmista filosofeista ja kulttuuriteoreetikoista. Minulle Žižek oli kuitenkin vielä aivan viime viikkoihin asti tuntematon suuruus, ja tutustuin häneen vasta erään tutkijakollegani suositeltua minulle tätä Väkivalta-kirjaa (Violence - Six Sideways Reflections, julk. 2008) lähdemateriaaliksi erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yleensä en bloggaa lähdeteoksistani, mutta tämän kirjan kohdalla päätin tehdä poikkeuksen, koska kyseessä on suhteellisen populaari teos. Heti etuliepeessä kirjoitetaan:

Žižekin kirjoituksia on kuvailtu parhaaksi älylliseksi viihteeksi ja häntä on kutsuttu kulttuuriteorian Elvikseksi, sillä hän havainnollistaa filosofiaa käyttämällä esimerkkejä tunnetuista elokuvista ja muualta populaarikulttuurista.

Olen kieltämättä samaa mieltä. Žižek konkretisoi filosofisia pohdintojaan käyttämällä esimerkkeinä muun muassa Lars von Trierin ja Alfred Hitchcockin elokuvia, psykoanalyysiä ja maailmanlaajuisesti paljon kuohuntaa herättäneitä kriisejä ja välikohtauksia, kuten syyskuun 11. päivää, Lähi-idän konfliktia ja holokaustia.

Teksti oli vetävästi kirjoitettua ja ajatuksia herättävää. Akateemisesti en saanut tästä irti sitä mitä hain, mutta kyllä tämän luki ihan mielikseen. Mukana oli minulle ennestään tuttuja näkemyksiä, kuten ajatus siitä, että ideologia toimii voimakkaimmin silloin, kun se hyväksytään neutraalina ja universaalina totuutena (vrt. Hegel), mutta Žižek rikastutti mieltäni myös monilla uusilla katsontakannoilla.

Žižekin pohdintojen keskiössä oli niin sanottu väkivallan troikka, johon kuuluvat hänen mukaansa paitsi subjektiivinen väkivalta, myös symbolinen, kieleen liittyvä väkivalta ja systeeminen, poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiin sisäänrakennettu väkivalta.

Pidän tavasta, jolla Žižek ajattelee. Hänellä on kyky kääntää asiat päälaelleen ja katsoa niitä uusista näkökulmista. Mukana oli lisäksi paljon loistavia sitaatteja, kuten esimerkiksi nämä:

Jos valta korruptoi, myös sen kääntöpuoli on totta; vainokin korruptoi uhrinsa, tosin ehkä paljon hienovaraisemmin mutta myös paljon traagisemmin.
- Arthur Koestrel

Vasta kun kohtaa jonkun, joka on lähtöisin omasta poikkeavasta kulttuurista, alkaa käsittää, mihin itse oikeasti uskoo.
- George Orwell 

maanantai 24. lokakuuta 2016

Murhalesken muistelmat, Anneli Auer






Elämänkerta, joka oli pakko lukea


Ulvilan murhamysteeri on tapaus, josta pitkälti jokaisella suomalaisella on mielipide. Taannoisella seminaarimatkallani Jyväskylässä keskustelin tästä Murhalesken muistelmat -teoksesta (julk. 2016) erään kirjallisuustieteen tohtorin kanssa, joka oli hiljattain vastustanut jyrkästi Anneli Auerin osallistumista kirjamessuille, koska hänellä on vahvoja antipatioita Aueria kohtaan, eikä "Murhalesken muistelmat ole oikeastaan edes kirjallisuutta, koska teos on takuulla haamukirjoittajan kirjoittama, ja muutenkin ihan hirveää roskaa". 

Sen sijaan muuan hotellityöntekijä jonka kanssa satuin Auerin elämänkerrasta juttelemaan totesi: "Tuo on varmasti todella mielenkiintoinen teos, haluaisin lukea sen itsekin!" Erään läheiseni mielestä Auerin tapaus on puolestaan saanut ihan liikaa huomiota, koska meillä suomalaisilla on yhteiskunnalisesti ajateltuna paljon suurempia ja tärkeämpiäkin ongelmia ratkaistavana.

Itselleni, elämänkertojen suurkuluttajalle, oli kuitenkin itsestään selvää, että haluan lukea Anneli Auerin muistelmat. Olen nimittäin seurannut tätä tapausta vuosien varrella melko paljon, ja katsonut muun muassa Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri -dokumenttielokuvan pariinkin otteeseen. Minua tämä tapaus karmii ja mietityttää samalla tavalla kuin Bodom-järven murhat ja Kyllikki Saaren tapaus. Ulkomaisista mysteereistä Prinsessa Dianan "onnettomuus" on tietenkin mieleenpainuvuudessaan ylivoimainen, ja salaliittoteoriat täysin omaa luokkaansa.

Mutta takaisin Anneli Aueriin. En lähde ottamaan kantaa Auerin syyllisyyteen tai syyttömyyteen, jätettäköön se lainoppineille. Se on kuitenkin näin Murhalesken muistelmien lukemisen jälkeen selvää, että siitä mitä todella tapahtui, voidaan olla hyvin monta eri mieltä. Kaikki on kiinni näkökulmasta.

Lukukokemuksena Auerin teos oli intensiivinen ja ahdistava, ja sitä oli hyvin vaikea laskea käsistä hetkeksikään. Lopulta kahlasin Murhalesken muistelmat läpi parissa vuorokaudessa, kaikki muut lukupuolissa olleet kirjani unohtaen. Myöhäisillan lukemistoksi tätä ei kuitenkaan voi suositella, itselläni ainakin yöunet kärsivät melko lailla.


Miksi Auerin tapaus kiinnostaa ihmisiä?


In almost every culture and every period of history, a she-devil emerges as an example of all that is rotten in the female sex. This Medusa draws together the many forms of female perversion: a woman whose sexuality is debauched and foul, pornographic and bisexual, a woman who knows none of the fine and noble instincts when it comes to men and children; a woman who lies and deceives, manipulates and corrupts.  A woman who is clever and powerful. This is a woman who is far deadlier than the male, in fact no woman at all. (Helena Kennedy, Eve Was Framed: Women and British Justice, julk. 1992.)

Anneli Auerin kirjaa lukiessani mieleeni nousi kysymys siitä, miksi juuri tämä rikosvyyhti on saanut julkisuudessa niin massiiviset mittasuhteet, ja herättänyt ihmisissä niin voimakkaita reaktioita. Syitä on varmasti useita, mutta yksi niistä voi hyvinkin piillä Auerin sukupuolessa. Aivan kuten professori Henry Bacon toteaa kirjassaan Väkivallan lumo (julk. 2010), mielletään naiset useimmissa kulttuureissa "vähemmän väkivaltaisiksi kuin miehet" ja "naisen rooli on olla hoivaaja pikemminkin kuin soturi".

Tästä johtuen on toisinaan väitetty, että "naismurhaajiin suhtaudutaan intuitiivisesti miesmurhaajia ankarammin", he kun poikkeavat enemmän normista. Tässä totutuista sukupuolirooleista poikkeamisessa on Baconin mukaan "jotakin samanaikaisesti pelottavaa ja kiehtovaa". Voisiko siis olla, että Auer puhuttaa, koska ihmiset pitävät häntä poikkeavana?

..a violent woman has committed two crimes: her violence, and defying gender stereotypes that deem her incapable of that violence.
..Throughout history, women's involvement with war and violence has challenged the stability of the 'gender hierarchy', creating fears that 'society was on the brink of disaster'. (Sjoberg & Gentry, 2008.)

Kuten yllä olevista sitaateista käy ilmi, myös yhdysvaltalaiset tutkijat Laura Sjoberg ja Caron E. Gentry tukevat Baconin näkemyksiä artikkelissaan Reduced to Bad Sex: Narratives of Violent Women from the Bible to the War on Terror (2008). Siinä he toteavat, että väkivaltaan syyllistyvät naiset rikkovat sukupuolistereotypioita, koska naiset on perinteisesti nähty rauhantahtoisina ja avuttomina olentoina.

Mitä taas tulee ihmisten voimakkaaseen tarpeeseen tuomita Auer vaikka he eivät tunnekaan häntä tai muitakaan asianomaisia henkilökohtaisesti, voidaan syytä etsiä ihmisten alkukantaisista vieteistä; William Flesch on todennut kirjassaan Comeuppance, että "jopa tuntemattomista ihmisistä välittäminen ja heitä hyväksikäyttäneiden rankaiseminen ovat yhteisölle evolutionaarinen etu".

Auerin kohdalla kansan voimakas tunnereaktio nousi vielä aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun syytteet seksuaalirikoksista luettiin, ja näin Auer voitiin yhdistää samaan väkivaltaisten JA seksuaalisesti häiriintyneiden naisten jatkumoon, jonka edustajiin lukeutuvat muun muassa kreikkalaisen mytologian Medusa ja Raamatusta tuttu Isebel.