sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Vasen ranta, Tuomas Vimma



Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle.



Trilleri vimmalaisittain


Tuomas Vimman seitsemännen romaanin piti kirjailijan mukaan olla Itä-Suomeen sijoittuva fantasiaromaani. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Vimma oli muuttamassa Ranskaan vaimonsa opintojen perässä, ja heidän koiransa ripuloi Vimman lähdeaineistoksi hankkimien suomalaisia muinaisuskontoja käsittelevien kirjojen päälle muuttoautossa. Vimma otti tämän (valitettavasti) merkkinä luopua hankkeestaan.

Uusi idea seuraavan kirjan aiheesta puolestaan syntyi Vimman saavuttua "sotatilassa olevaan" Pariisiin. Niin sai alkunsa Vimman ensimmäinen trilleri, Vasen ranta (julk. 2017). Sittemmin tämä teos on saanut myös toisen osan, tänä vuonna ilmestyi nimittäin jatko-osa, Koodinimi Taiga. 

Kun aloin lukemaan Vasenta rantaa, en tiennyt juurikaan, mitä odottaa. Kun sitten tajusin lehteileväni trilleriä, petyin hieman. En nimittäin ole trillerien suuri ystävä. Lisäksi Vimman yleensä sangen huikentelevainen maksimalismi ei tällä kertaa tuntunut puhkeavan kukkaansa siinä määrin mitä toivoin ja odotin, vaikka mukaan olikin toki heitetty, kuin vanhasta muistista, myös hieman seksiä, luksusruokaa ja -vaatteita. Pääpaino oli nimittäin tällä kertaa toiminnalla. Sinällään toiminta näin vimmalaisittain toteutettuna oli poikkeuksellisen mukaansatempaavaa seurattavaa, ja tarinan imu oli hyvä. Ei siitä mihinkään pääse: Vimma osaa kirjoittaa jouhevasti, oli genre mikä hyvänsä.

Toivottavasti Vimma kuitenkin harkitsisi vielä uudelleen sen fantasiakirjan kirjoittamista. Siinä nimittäin kohtaisivat yksi kotimaisista lempikirjailijoistani, ja henkilökohtainen suosikkigenreni.

lauantai 2. toukokuuta 2020

Uskollinen äänentoisto, Nick Hornby



Kuva: Creative Commons.



Pop-nörttien kyyninen kulttiklassikko 


En suoraan sanottuna tiedä, miksi juuri nyt päätin lukea (tai oikeimmin kuunnella äänikirjana) elämäni ensimmäisen Nick Hornbyn romaanin. Idea vain tuli jostain. Osansa voi olla ainakin sillä, että High Fidelitystä on juuri julkaistu televisiosarja, ja niinpä kyseinen tarina on jälleen kuuma, ajankohtainen ja esillä eri medioissa. Tuota uutuussarjaa en ole vielä nähnyt, mutta vuonna 2000 ilmestyneen elokuva-adaptaation olen katsonut jokin aika sitten. Pidin siitä, varsinkin Jack Blackin roolisuorituksen osalta. Itse rakkaustarina (spoiler alert) tosin ei sytyttänyt, koska ei kukaan itseään kunnioittava ihminen nyt vaan palaa yhteen exänsä kanssa siksi, ettei "jaksa erota". 

Oli miten oli, nyt olen kahlannut levykauppaa pitävän Robin tarinan läpi myös kirjamuodossa. Uskollinen äänentoisto (High Fidelity, julk. 1995) kuuluu chick lit:in vastakappaleena pidettyyn dick lit:iin, eli tiedossa on esimerkiksi parisuhteisiin, seksiin ja perhe-elämään liittyviä kokemuksia, pohdintoja ja havaintoja poikkeuksellisesti miesnäkökulmasta käsin tarkasteltuna. 

Mukaan on siroteltu lisäksi hurja määrä musiikkianekdootteja, mikä tuo kirjaan paitsi mukavaa lisäväriä, tekee siitä myös pop-nörttien kulttiklassikon. Nämä kaksi elementtiä, ihmissuhteet ja musiikki, myös kietoutuvat yhteen monella eri tavalla tarinan aikana. Rob muun muassa äänittää kokoelmanauhoja naisille osoituksena tunteistaan, intoilee ajatuksesta saada vihdoin muusikkotyttöystävä ja muistelee, miten tapasi nykyisen/entisen tyttöystävänsä ensimmäistä kertaa ollessaan tekemässä DJ-keikkaa. Rob myös pohtii, miksi kaikki pelkäävät, että väkivaltaiset elokuvat saattavat vaikuttaa katsojiinsa negatiivisesti, mutta kukaan ei mieti, miten haitallisesti popmusiikki voi muovata kuulijoidensa käsityksiä rakkaudesta. Samoin Rob kysyy, kumpi oli ensin: surullisuus vai popmusiikki?

Kontrastina Robin rakastamalle ylitunteikkaalle- ja dramaattiselle popmusiikille toimii Robin tosielämän "ihan kiva" parisuhde (spoiler alert), joka eron ja yhteen paluun jälkeen johtaa arkipäiväiseen kosintaan, jota Rob perustelee tyttöystävälleen sillä, että kun on naimisissa, voi keskittyä elämässä "muihin asioihin". Ei tarvitse enää käyttää energiaa naisten metsästämiseen. Mikä antikliimaksi.

Samoin Robin on-off tyttöystävä Lauran käytös ja edesottamukset ovat kautta linjan lähinnä masentavaa seurattavaa, kuten jo ylempänäkin mainitsin. Monet ovat sanoneet kirja-arvosteluissaan, että eivät pidä Robista. Itse taas siedin Lauraa vielä Robiakin huonommin. Lauran käytös toi mieleeni ajoittain jopa Erlend Loen Naisen talloma -kirjan (Tatt av kvinnen, julk. 1993) antisankarittaren. Ja kyllä, tuon tarinan juoni on sellainen, kuin teoksen nimi lupaa. Kaiken kaikkiaan Rob ja Laura ovat molemmat enemmän tai vähemmän sietämättömiä hahmoja, jotka lopultakin ansaitsevat toisensa. Kyllä vakka kantensa valitsee, ja niin edelleen.

Pohjimmiltaan Uskollisessa äänentoistossa käsitellään minusta fantasian (popmusiikki) ja todellisuuden (arkinen parisuhde) yhteentörmäystä. Valitettavasti en itse vain voi allekirjoittaa tässä esitettyä "valitsen sinut, koska en jaksa tavoitella muuta" -rakkausparadigmaa. En, vaikka olen about saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö, ja vietän pian kolmivuotishääpäivääni. Ilmeisesti Hornby on kirjoittanut Robin ja Lauran suhteen tarkoituksella överikyyniseksi ja latteaksi hakiessaan kontrastia popmusiikin "harhaanjohtavalle" romanttisuudelle. 

Lukukokemuksena Uskollinen äänentoisto on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen teos, joka käsittelee monia raskaitakin teemoja sen enempää dramatisoimatta. Olipa kyseessä sitten pettäminen, abortti, ero, tai perheenjäsenen kuolema, asiasta ei tehdä sen suurempaa numeroa. Tämä lakoninen tapa lähestyä asioita muistutti minua vahvasti Hornbyn astetta uudempaan romaaniin pohjautuvasta elokuvasta nimeltä About a Boy, jossa aiheet ovat niin ikään rankkoja, mutta kuiva brittihuumori kukkii silti joka käänteessä. Tuon adaptaation alkuperäisteosta en ole vielä lukenut, mutta voisin ottaa sen seuraavaksi työn alle.

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään, Jarko Taivasmaa






Kirja, joka sai minut makaamaan selälläni kalliolla


Kuten aiemmassa Metsäkylpy-bloggauksessani totesin, on luonto itsehoidon välineenä juuri nyt kuuma trendi. Meillä Suomessa julkaistiin tähän liittyen viime vuonna muun muassa chi kung -opettajana tunnetun Jarko Taivasmaan teos Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään (2019). Tämä kirja on visuaalisesti todella kaunis, kuten kaikki Hidasta elämää -kirjaperheen kirjat, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Tämä on jyrkässä kontrastissa useimpiin lukemiini meditaatiota käsitteleviin kirjoihin, jotka ovat olleet ulkoasultaan yleensä sangen askeettisia. 

Itselläni oli kirjan ulkoasuun hieman ristiriitainen suhde, koska välillä koin, että jäin vain ihastelemaan kuvitusta, ja unohdin itse sisällön. Voisi siis sanoa, että kirjan lukeminen itsessäänkin oli huomioharjoitus: katsonko upeaa maisemakuvaa ja uppoudun siihen, vai kiinnitänkö huomioni tekstinostoon, joka on istutettu tähän kauniiseen valokuvaan?




Metsässä on laaja ja syvällinen teos, jossa paitsi opastetaan metsään uppoutumisen menetelmään, ihaillaan myös luontoa ja koko tätä maailmankaikkeutta suurta ihmetystä ja kiitollisuutta tuntien. Lukukokemuksena Metsässä olikin hyvin kiehtova, monipuolinen ja meditatiivinen. Tämä on niitä kirjoja, joita kannattaa lukea sängyssä ennen nukahtamista.




Yhden selkeän rajoituksen Metsässä-kirjassa näen, ja se on formaatti; Taivasmaan kirja on minusta ennen kaikkea esittelevä selonteko metsään uppoutumisen menetelmään, sillä tässä muodossa menetelmä ei pääse kunnolla oikeuksiinsa. 

Itselläni ei ainakaan riitä työmuisti kirjan yksityiskohtaisten ja monisivuisten oppien tarkkaan muistamiseen ja soveltamiseen käytännössä (varsinkaan chi kungiin perustuvan uppoutumisen ykkösvaiheen kohdalla), ja kirjan raahaaminen mukaan metsään tuntuu sekin hieman nihkeältä. 

Itse menetelmää luonnon keskellä kokeillessani päädyin tekemään tiivistelmän uppoutumisen vaiheista helposti mukaan otettavalle Post-it -lapulle, mutta tiesin, että osa menetelmästä jäi näin puuttumaan, ja se harmitti kaltaistani perfektionistia. Toki kokemus oli silti hieno, ja päädyin lopulta makaamaan kalliolla männynlatvoja tuijotellen ja kauniista säästä nauttien. Toki samaan aikaan toivoin mielessäni, ettei naapuri osu paikalle ja luule, että olen saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen, ja hälytä lanssia. Näin ei onneksi käynyt.



Mutta kuten sanottu, uskon, että tämänkaltainen, sangen monivaiheinen menetelmä, joka sisältää esimerkiksi lukuisia erilaisia hengitysharjoituksia, pääsee parhaiten oikeuksiinsa käytännön kurssilla, jollaisia Taivasmaa myös vetää. Ilmiö on sama kuin vuosia harrastamani ashtangajoogan kanssa: kirjoja lukemalla voi päästä alkuun, mutta mikään ei kuitenkaan korvaa pätevää opettajaa, joka on fyysisesti läsnä, ja vuorovaikutuksessa oppilaan kanssa.

Yhdenlaisena välimallin ratkaisuna voisivat tietysti toimia myös opetusvideot, joiden perässä oppilas voisi tehdä harjoitteita. Toki tällöin pitäisi raahata kännykkä tai muu vastaava laite mukaan metsään, mikä ei ehkä oikein sovi yhteen tämän menetelmän perusideologian kanssa. 

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Bridget Jones: Vauvapäiväkirja, Helen Fielding






Kun adaptaatio ajaa alkuperäisteoksen ohitse


Olen ollut Helen Fieldingin luoman ikisinkku Bridget Jonesin fani 2000-luvun alusta asti. Pidin kovasti jopa siitä monien teilaamasta Mad About the Boy -kirjasta, joka sijoittuu ajallisesti kauemmas rakkaan (anti-)sankarittaremme tulevaisuuteen, kuin tämä nyt lukemani Bridget Jones: Vauvapäiväkirja (Bridget Jones's Baby, julk. 2016). Mutta mitä ihmettä? Kesti neljä vuotta uuden Bridget Jones -kirjan julkaisun jälkeen, ennen kuin minä luin sen? Kuinka tämä on edes mahdollista! 

Jotenkin tuntuu, että aika on ajanut ohi Bridget Jonesista, ainakin kirjallisessa muodossa. Omastakin DVD-hyllystäni toki löytyy myös se uusin Bridget Jones's Baby -elokuva, ja olen katsonut sen jo kauan sitten muutamaankin kertaan, kuten kaikki Bridget Jones -elokuvat. Ja silti: itse kirja oli lukematta näin pitkään. Outoa. Syytän tästä osittain väitöskirja- ja työkiireitäni, mutta sanonpa silti myös sen, että havaintojeni perusteella tämä kirja taisi jäädä aikoinaan markkinoinnissa muiden, "kuumempien" teosten jalkoihin, ja se ei siksi ole yksinkertaisesti vain osunut lukututkaani. Lisäksi, ja ennen kaikkea, tämä kirja on jäänyt siitä tehdyn elokuvan jalkoihin. Ja syystä.

Melko harvoin kuulee tapauksista, että elokuva-adaptaatio olisi alkuperäiskirjaa selvästi parempi. Nyt niin kuitenkin pääsi käymään. Pidin elokuvasta enemmän kuin kirjasta. Bridget Jones -elokuva-adaptaatioihin on tunnetusti aina tehty melko isoja muutoksia alkuperäisteoksiin verrattuna, ja niin nytkin. Muun muassa toinen isäehdokas oli elokuvassa eri kuin kirjassa, ja tämä muutti juonta merkittävästi, samoin esimerkiksi Bridgetin ystävien elämäntilanteet olivat hyvin erilaiset elokuvassa. Aiempien Bridget Jones -adaptaatioiden muutokset eivät kuitenkaan häirinneet minua lainkaan näin pahasti kuin nyt, koska a) ne eivät olleet näin isoja ja b) olin lukenut kirjan ensin.

Tuntui jotenkin kieroutuneelta lukea elokuvasta merkittävästi eroava kirjaversio vasta viimeisenä, ja pitää siitä vähemmän, kuin elokuvasta. Tämä soti pahasti sisäistä kirjanörttiäni vastaan, ja hämmensi minua syvästi. Voisinkin sanoa, että tämä on omalla kohdallani kauhuesimerkki siitä, miten pahasti erilaiset kirja- ja elokuvaversiot samasta tarinasta voivat häiritä toisiaan. Se siitä monimediaisen tarinamaailman ihanuudesta..

Lopuksi haluan sanoa vielä tämän: Vauvapäiväkirja oli rytmiltään ja perusvireeltään tuttua Bridgetiä, mutta tarina tuntui jotenkin heppoiselta ja väärältä (kiitos, elokuva, kiitos!). Tästä vain puuttui se jokin. Kirjan aiempiin osiin verrattuna lyhyt sivumäärä antoi myös tunteen, että nyt raapaistiin vain pintaa, ja kirjailija ei antanut kaikkeaan. Tästä olisi voinut saada niin paljon enemmänkin irti, olihan tarinan perusasetelma mitä herkullisin. Suoraan sanottuna minusta tuntui, että ehkä ensimmäistä kertaa ikinä elokuva-adaptaatio sukelsi tarinaan hyvällä tavalla syvemmälle, kuin alkuperäinen kirja (Peter Jacksonin Hobitti-trilogiaa ei lasketa tähän kategoriaan).

Tämä oli minulle henkilökohtaisesti se huonoin Bridget Jones -sarjan kirja. En osaa sanoa, olisiko mielipiteeni toinen, jos en olisi nähnyt elokuvaa ensin, mutta sitä emme saa koskaan tietää.

perjantai 17. huhtikuuta 2020

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Sisko Savonlahti







Luin paljonpuhutun sipsipussiromaanin*


Miten kuvailisin Sisko Savonlahden esikoisteosta, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)? Päällimmäisenä minulle tulee mieleen, että tämä on lempeämpi ja kiltimpi versio Olga Kokon Munametsä -kirjasta. Poissa ovat kusipäinen, miessovinismiin taipuvainen päähenkilö, ja seksihurjastelut. Tilalle astuu sen sijaan melankolinen ja ylikiltti helsinkiläissinkku, joka ei saa elämästään otetta. Työnhaku ei suju, rahat ovat lopussa, sipsiaddiktio vaivaa ja poikaystäväkin jättää. Kolmekymppisistä helsinkiläisnaisista voi kirjoittaa monella tapaa.

-Mutta kumpi päähenkilö on pahempi? En oikeastaan osaa sanoa, koska kumpikin ääripää hiertää, vain eri syistä. Misandria ja nihilismi eivät ole juttujani, mutta myös saamattomuus ja päämäärättömyys on surullista seurattavaa. Jos Kokon ja Savonlahden esikoisteosten päähenkilöt yhdistettäisiin, saataisiin ehkä jokseenkin siedettävä henkilöhahmo, jota ei tekisi mieli läpsäistä avarilla naamaan tasaisin väliajoin kirjaa lukiessa. Tuntuu pahalta sanoa näin, koska haluaisin aina olla kilttien ihmisten puolella, mutta nyt vain jotenkin triggeröidyin.

Sinällään Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on tasaisen varma välipalakirja, jonka lukee nopeahkosti loppuun, ainakin, jos ei turhaudu päähenkilöön ja tämän kehää kiertävään elämään, kuten itselleni kävi. Tämä kirja oli minulla lopulta pitkään kesken, koska päähenkilön paikallaan vellominen oli niin lamauttavaa ja tuskastuttavaa seurattavaa. 

Lukutauko auttoi minua kuitenkin ehkä jollain alitajuisella tavalla prosessoimaan päähenkilön mielenmaisemaa. Niinpä, kun muutamaa kuukautta myöhemmin palasin uusin voimin (ja coronasulun pakottamana, jonka takia en poikkeuksellisesti voinut haalia uutta luettavaa) Helsingin Kallioon sipsipussin ja dipin äärelle, olin jo henkisesti valmistautunut siihen, mitä tulevan piti, ja osasin suhtautua kaikkeen sallivammin ja lempeämmin. Eikä aikaakaan, kun olin kahlannut tarinan loppuun. Ja sehän olikin ihan hyvä omalla tavallaan.

Toki mitään kovin syvällisiä pohdintoja en tästä esikoisteoksesta saanut irti, jos sellaiseksi ei sitten lasketa sitä, että toisin kuin chick-lit:in tyylisissä teoksissa yleensä, ei tässä (spoiler alert!) päätetty tarinaa siihen, että sankaritar "vihdoin" saa unelmiensa miehen omakseen. Mukana oli siis minun silmissäni mukava ripaus feminismiä. 

Tarinan paljon asioita avoimeksi jättävä loppu tuntui olevan manifesti sen puolesta, että nykyhetkessä voi viihtyä ja oman elämän kanssa voi olla sinut, vaikka se unelmien työpaikka tai parisuhde ei olekaan vielä osunut kohdalle. "Tänäkään kesänä mikään ei muuttunut" olisikin ollut todenmukaisempi nimi tälle kirjalle. Ja se on ihan ok.


______________________________________________

*Mukavaa, että Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on vihdoin saanut naisille suunnatun vastineensa. Heh heh.. Mutta oikeasti, onhan näissä teoksissa toki samoja elementtejä.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Jumalten verta suonissamme, Katie Lowe






The Craft kohtaa true crimen



Tätä Katie Lowen esikoisteosta, Jumalten verta suonissamme (The Furies, 2019), on toistuvasti verrattu Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teokseen. Itse en ole kyseistä kirjaa vielä lukenut, mutta pitänee tutustua, koska Tartt on ilmeisesti Lowea taitavampi kirjoittaja. Ja Lowekin on nyt lukemani perusteella todella taidokas. 

Jumalten verta suonissamme ei tosin pikaisen googletuksen perusteella ole voittanut lukijoita varauksettomasti puolelleen, sillä esimerkiksi Johanna piti sitä floppina, ja Kirjaluotsissa puolestaan moitittiin ainakin epätasaista kieltä ja tympeää maailmankuvaa. Tästä yleisesti ottaen nihkeähköstä vastaanotosta huolimatta minä nautin Lowen teoksesta. Hassua sinällään, sillä olen monesti ihmetellyt, miksi vaikuttaa siltä, että minä pidän monesta kirjasta vähemmän, kuin muut kirjabloggarit. Miksi minä olen niin vaikea ihminen ja kronkeli lukija, kun muut ylistävät sitä uusinta Sofi Oksasta varauksetta? Mikä minua vaivaa? Onneksi osat ovat kerrankin vaihtuneet, kiitos.. noituuden..? 

Lowen teoksen keskiössä on neljän teinitytön ryhmä, jotka perehtyvät noituuteen, ja soveltavat sitä astetta rajummin #metoo:n hengessä, Three-Fold Law:in unohtaen. He eivät todellakaan ole mikään "an it harm none do what you will" -coven. Väliin mahtuu myös tyttörakkautta, ja luentoja muinaisista myyteistä. Mytologian oppitunnit ovat mitä ilmeisimmin kaikuja Lowen työn alla olevasta väitöskirjasta, joka käsittelee "naisten raivoa kirjallisuuden modernismissa ja naisten kirjoittamassa nykykirjallisuudessa". Ymmärrän, että Lowen väitöskirja tihkuu romaaninkin puolelle, mutta itselleni nuo mytologian oppitunnit olivat silti tarinan heikoin lenkki.

Eniten minua kiehtoi elävä kerronta, joka piti minut tiiviisti otteessaan. Lowe kuvaili tapahtumia niin taitavasti, että kirja tuli lopulta jopa uniini. Tosin valitettavasti painajaisena, koska kyseessä ei varsinaisesti ole mikään Clueless II

Tämän kirjan henkilöhahmot eivät olleet erityisen miellyttäviä, varsinkaan päähenkilö Violetin psykopaatilta vaikuttava paras ystävä ja ihastuksen kohde, Robin. Jo hahmon nimi itsessään muistutti minua ärsyttävästi How I Met Your Mother -sarjan inhokkihahmostani, Robin Scherbatsky:stä, joka on niin ikään minusta liian kylmä ihminen. Oli surullista nähdä, miten paljon Violet kaipasi Robinin huomiota ja hyväksyntää, vaikka Robin oli yksi jättimäinen, kahdella jalalla kävelevä Red Flag. 

Kuitenkaan tässä tapauksessa edes Robinin kaltainen henkilöhahmo ei saanut minua karkotettua pois mielenkiintoisen ja monisyisen tarinan ääreltä. Jään odottamaan innolla, mitä Lowe seuraavaksi julkaisee. Ja sitä varrotessa aion lukea paitsi Donna Tarttia, ehkäpä myös niin ikään naisten kostonhimoa käsittelevän Anja Kaurasen Pelon maantieteen.


Mitä voin sanoa? Tämän kirjan
päähenkilöistä 100% oli noitia,
ja ainakin 50% lesboja. Ja mitä tappami-
seen tulee..

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Syntax error, Marko Pulkkinen






"Twitterissä Metrogate on Suomen käytetyin hästäg"


Twitter. Vaikka olen viestintätieteiden maisteri, en ole koskaan sisäistänyt tuon somekanavan viehätystä. Itselläni on ollut Twitter-tili (valitettavasti) jo vuosia, mutta en ole koskaan koukuttunut siihen, ja välillä voi kulua puolikin vuotta, etten edes käy tililläni. 

Totuushan on, että Twitter ei lopultakaan koskaan ole lyönyt meillä Suomessa läpi samalla tavalla kuin Instagram ja Facebook. Esimerkiksi eräs instaa ja facea aktiivisesti käyttävä ystäväni sanoi minulle taannoin, ettei tiedä, mikä Twitter edes on. Yllätyin hieman, mutta totesin, että eipä hän ole juuri mitään menettänyt. Lähinnä siellä taitaa meillä Suomessa päteä Tuomas Enbuske. Tämä Marko Pulkkisen Syntax Error -kirja (julk. 2019) someraivokuvauksineen ja Metrogate-hästägeineen vain vahvisti entisestään näkemystäni Twitterin vastenmielisyydestä.  

Mutta tämä minun on tunnustettava: tartuin Syntax erroriin juuri siitä syystä, että kirjan takakannessa sen kerrottiin olevan kuvaus sosiaalisen median vallasta. Tuo aihe on nimittäin hyvin kiinnostava ja ajankohtainen, ja toistaiseksi tielleni on osunut valitettavan vähän siitä kirjoitettuja romaaneja. Äkkiä mieleeni tulee lähinnä Holly Bournen erinomainen Katsokaa miten onnellinen olen. Lisäksi tietokirjapuolelta maininnan ansaitsevat Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias ja Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT. 

Valitettavasti tämä Pulkkisen kirja ei kuitenkaan vauhdikkaan, sosiaalisen median sudenkuoppiin keskittyneen alkunsa jälkeen jaksanut kiinnostaa minua loppuun asti. Kirjan puolessa välissä tarina nimittäin lähti uusille urille unohtaen somen, ja viimeistään oikeistopopulismin ja muun poliittisen hapatuksen tullessa mukaan kuvioihin mielenkiintoni lopahti täysin. Vähän kuin kirjan olisi keskivaiheille asti kirjoittanut Tuomas Vimma, ja sitten kirjoituskoneen ääreen olisikin äkkiä istahtanut Jari Tervo tylsimmillään.

Olisi pitänyt arvata, mitä se takakannessa mainittu "kuvaus kahtia jakaantuneesta maasta" tarkoitti.. Valitettavasti vain huomasin tuon osan takakansitekstistä aivan liian myöhään, kauan sen jälkeen, kun olin jo alkanut lukemaan Syntax erroria meheviä someanekdootteja odottaen.

Mukana oli some- ja politiikkateemojen ohella myös taustatarina päähenkilö Harry S. Turusen isäsuhteesta. Valitettavasti tämäkään ei kuitenkaan pelastanut Syntax erroria minun silmissäni; päin vastoin jätin Harryn lapsuusmuistoluvut toistuvasti lukematta, mikä on kaltaiselleni tunnolliselle lukijalle melko harvinaista. 

Syy tälle lukujen yli hyppimiselle oli se, että en vain tässä tapauksessa jaksanut paneutua tuollaisiin raskaan oloisiin teemoihin, koska odotushorisonttini oli Syntax errorin kohdalla niin kaukana noista aihepiireistä. Tämän kirjanhan piti olla, jälleen takakantta siteeratakseni, "hysteerisen hauska". Olin tullut viihtymään, en herkistymään, tai lukemaan kuvauksia menneiden vuosikymmenien elämästä. Sinällään tarinat muilta aikakausilta ovat monesti hyvinkin mielenkiintoisia, mutta tämä kirja tuntui niille kertakaikkisen väärältä kontekstilta. 

Lopultakin olen sitä mieltä, että en ollut tämän kirjan kohderyhmää. Politiikasta ja Jari Sarasvuon kaltaisista persoonista kiinnostuneille lukijoille tämä saattaisi upota huomattavasti paremmin.