sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Perillinen, Christopher Paolini







Ohi on



Minulla ei ole mitään tähdellistä tehtävää tällä hetkellä. Mieheni ovat valmiita taisteluun, mutta mitään taistelua ei ole, eikä olisi hyväksi jos touhottaisin heidän ympärillään kuin kanaemo. Enkä liioin tahdo istua yksin teltassani seuraamassa partani kasvua...
-Orik 


Vihdoin ja viimein Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarja (The Inheritance Cycle, 2002-2011) on kahlattu läpi! Eikä aikaa mennyt kuin vaivaiset puoli vuosikymmentä. Kuten olen aiemmissa tätä sarjaa käsittelevissä bloggauksissani kertonut, olen lukenut näitä kirjoja lähinnä työn alla olevan väitöskirjani takia, jossa käsittelen muun muassa juuri Paolinista käytyjä verkkokeskusteluja. Samaan hengenvetoon on myös todettava, että näissä kirjablogini teksteissä esiinnyn kuitenkin normaalina lukijana, en tutkijana. Tässä(kin) bloggauksessa esittämäni mielipiteet ovat siis täysin epävirallisia.

Olen suominut Paolinin aiempia kirjoja ajoittain (lue: aina) melko kovalla kädellä. Minusta ne ovat nimittäin lähinnä puuduttavaa ja yllätyksetöntä Tolkien-fan fictionia, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen kyseenalaistamaan lukuharrastukseni mielekkyyden, sekä elämän mielekkyyden ylipäätään. Tämän The Inheritance Cyclen viimeisen osan, Perillisen (Inheritance, julk. 2011) kohdalla minun on kuitenkin otettava sanojani hieman takaisin. Tämä kirja oli ajoittain jo melko siedettävä! 

En tiedä, johtuuko tämä mielipiteeni vain siitä, että olen lukenut kolme Paolinin kirjaa melko tiiviissä tahdissa, ja näin hitaasti mutta varmasti tottunut Paolinin kirjoitustyyliin, mutta ajoittain (silloin kun teksti ei koostunut pelkästä loputtomasta filleristä ja jaarittelusta) huomasin jopa nauttivani Perillisen lukemisesta. En siis missään nimessä koko aikaa, mutta tällä kirjalla oli hetkensä. 

Aivan kuten työkaverinikin Perillisestä totesi; tässä oli selvästi enemmän juonenkäänteitä ja toimintaa, kuin edellisissä osissa, Brisingrissä ja Esikoisessa, jotka olivat täysin toivottomia tapauksia. Tämä nyt nähty parannus on kuitenkin koko kirjasarjaa ajatellen liian vähäinen, ja tulee liian myöhään. Mutta noh, ainakin Perillisen lukeminen oli edellisiin osiin verrattuna kivuttomampaa. Sanoisinkin, että Perillinen-sarjan parhaat (tai vähiten huonot) osat ovat ensimmäinen ja viimeinen kirja. Kaksi keskimmäistä voi unohtaa saman tien.

Oma lempikohtani Perillisestä oli ehdottomasti Eragonin ja Saphiran vierailu Alagaësian omalla luonnonkatastrofialueella, hylätyssä Vroengardissa:

Eragon värisi ja tarkisti, että Brisingr oli käden ulottuvilla. Hän ei ollut koskaan ollut niin uhkaavan tuntuisessa metsässä. Tuntui kuin puut olisivat siellä vihaisia ja - samoin kuin omenapuulehdossa aiemmin - kuin ne odottaisivat vain tilaisuutta ojentaa oksansa ja kiskoa hänen lihansa irti luista.

Tässä Paolini kykeni hetkellisesti luomaan uhkaavan, mukavasti hiuskarvoja nostattavan tunnelman. Toki tämä ilmapiiri särkyi pian, ja alkoi muistuttamaan lähinnä jonkinlaista humoristista hallusinaatiota, kun jättietana (!) hyökkäsi Eragonin kimppuun. Tästä seurasi myös kirjan huvittavin hetki, kun Eragon snalglin kukistettuaan tuumi:

"Ehkä minun pitäisikin kutsua itseäni Etanoiden kukistajaksi", hän mutisi vierittäessään pilarin kappaletta pihan poikki. "Eragon Varjontappaja, Etanoiden kukistaja... Sepä vasta herättäisi pelkoa kaikkialla minne menen."

Tämänkaltaiset, enemmän ja vähemmän omituiset valonpilkahdukset eivät toki sulkeneet pois sitä tosiasiaa, että Paolini harrasti edelleen liiallista jaarittelua, ja venytti juonta äärirajoille asti. Kohtaukset pysäytettiin yhä liian usein, milloin minkäkin toinen toistaan tuskastuttavamman tekosyyn varjolla. Esimerkiksi kun Galbatorix on kaapannut Nasuadan vangikseen, ja on aikeissa alkaa painostaa ja kiduttaa tätä, ei Paolini voi vastustaa kiusausta:

Sitten Galbatorix heilautti hanskojaan kaaressa osoittaen huonetta: "Ennen kuin jatkamme, sinun on hyvä tietää jotain tämän paikan historiasta. Kun haltiat tulivat ensi kerran tähän maailmankolkkaan.."

- Ihan oikeasti!! Ei ole edes todellista.. Tätä voisi verrata siihen, jos Paolinin esikuva Tolkien olisi Kahdessa tornissa laittanut Sauronin kertomaan Pippinille Mustan tornin rakennushistoriasta kuuluisassa Näkykivikohtauksessa:

Yritin päästä pois, sillä luulin että se lentäisi ulos; mutta kun se oli peittänyt koko pallon, se katosi. Sitten hän tuli. Hän ei puhunut kuultavia sanoja. Hän vain katsoi, ja minä ymmärsin. "Olet siis siinä taas. Haluat selvästi kuulla lisää siitä, miten rakensin Mustan tornin.. Mihin jäimmekään?"

- Sori, oli ihan pakko. Sitä paitsi, kuten olen viime aikoina oppinut, myös pitkästymistä voi käyttää kidutusmetodina.

Eihän tässä voi kuin ihailla Paolinin ilmiömäistä kykyä lässäyttää tilanne kuin tilanne todelliseksi anti-kliimaksiksi. Tämä koski valitettavasti myös Perillisen loppua, jossa (spoiler alert) Galbatorixin kukistuttua jatketaan vielä politikointia ja yleistä harhailua ja jutustelua yli sadan sivun verran. Paolini on toden totta kirjailija, joka ei päästä lukijaansa helpolla. 

Perillinen-sarja on nyt, luojan kiitos, luettu. Palasin kuitenkin Alagaësiaan vielä kerran, luen nimittäin tällä hetkellä Paolinin uusinta Kulkuri, noita ja lohikäärme -teosta (The Fork, the Witch and the Worm, julk. 2018), joka sisältää kolme uutta minitarinaa. Tutkijan täytyy tehdä, mitä tutkijan täytyy tehdä.. 

Lisäksi Paolinilta on tulossa tänä vuonna scifi-romaani nimeltä To Sleep in a Sea of Stars, joka on ollut työn alla pitkälti Perillisen ilmestymisestä alkaen (eli lähes kymmenen vuotta). Tuota teosta minun ei missään nimessä olisi pakko väitöskirjani takia lukea, mutta pahoin pelkään, että sekin tulee vielä kahlattua läpi. Ihan vaan periaatteesta.

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Ystävistäni, hellyydellä - James Herriot






Nostalgisia eläintarinoita, jotka tekevät hyvää sielulle


Olen hehkuttanut eläinlääkäri James Herriotin (oikealta nimeltään James Alfred Wight, 1916-1995) kirjoja blogissani ennenkin, ja nyt on jälleen aika palata hetkeksi kauniisiin Yorkshiren maisemiin. Ystävistäni, hellyydellä (The Lord God Made Them All, julk. 1981) on tarinakokoelma Herriotin myöhemmistä vaiheista yorkshireläisenä maalaiseläinlääkärinä. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodanjälkeiseen aikaan, ja mukana on myös pari ulkomaanmatkaa, joista toisessa suunnataan Neuvostoliittoon, toisessa Istanbuliin, eläinlääkärin roolissa, totta kai. Nämä matkatarinat eläinkuljetuksia valvovana eläinlääkärinä olivat mielenkiintoista luettavaa, joista ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut; milloin laskuteline jouduttiin kiskomaan ylös miesvoimin, milloin taas yksi lentokoneen moottoreista syttyi palamaan. 

Kirjan ytimessä olivat silti tuttuun tapaan pienet ja arkiset, mutta sitäkin sydäntälämmittävämmät ja tarkkanäköisemmät eläin- ja ihmistarinat. Vaikka Herriotin kertomukset ovatkin ennen kaikkea eläinkertomuksia, tehdään niissä myös paljon mielenkiintoisia, monesti sangen osuvia ja hauskojakin havaintoja eläinten omistajista omine omituisuuksineen ja oikkuineen. Välillä Herriotin tilannekuvaukset naurattavat, välillä taas saavat liikuttumaan. 

Mieleeni jäi erityisesti koskettava tarina kaivosonnettomuudessa halvaantuneesta Ronista, jonka uskollinen seuralainen, pieni Hermann-mäyräkoira, menetti itsekin jalkojensa toimintakyvyn. Ronin ja Hermannin suhde sai minut herkistymään:

- Niin, se on kummallista, mutta Hermann istuu aina tässä. Vaimo ulkoiluttaa ja ruokkii Hermannin, mutta silti se on minulle hyvin uskollinen. Sen kori on tuolla, mutta tässä on sen paikka. Minun tarvitsee vain ojentaa käteni, ja siellä se on. 
Ilmiö oli minulle tuttu. Monen invalidin lemmikki pysytteli omistajansa lähellä kuin olisi ollut tietoinen lohduttajan ja ystävän osastaan.

Surullisesta kohtalostaan huolimatta Ron jaksoi olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä hänellä elämässään on, ja tarjosi koiraansa hoitamaan tulleelle Herriotille oluen työn päätteeksi.

Toisaalta taas jotkut rikkaat suurtilalliset olivat niin pihejä, että syyttivät eläinlääkäriä varkaaksi ja verenimijäksi joka kuppaa heidät kuiviin, ja vahtivat silmä kovana, ettei lääkäri vaan aja liian kalliilla ja uudella autolla.

Luonnollisesti mukana tarinoissa olivat myös Herriotin aina yhtä hyväntuulinen ja tyyni Helen-vaimo, sekä lapset Rosemary (Rosie) ja Jimmy. Herriotin lapsilla oli tapana kulkea isänsä mukana työkeikoilla jo nuoresta iästä lähtien, ja auttaa milloin porttien avaamisessa, milloin tarvikkeiden etsimisessä. Molemmista tuli myös aikanaan lääkäreitä, Jimmystä vielä isäänsäkin parempi eläinlääkäri, ja Rosiesta ihmisten lääkäri. Rosiekin olisi tosin halunnut eläinlääkäriksi, mutta Herriot puhui hänet ympäri, koska piti maaseutueläinlääkärin työtä liian raskaana naiselle. Tätä Herriot myöhemmin katui.

Herriotin eläinlääkäritarinat ovat jo kymmeniä vuosia vanhoja, mutta niiden tenho on säilynyt näihin päiviin asti, ja uusia englanninkielisiä painoksia otetaan edelleen. Jotain kirjojen suosiosta kertoo se, että esimerkiksi Goodreadisissa The Lord God Made Them All on saanut lukijoilta 4,5 tähteä viidestä, ja se on arvosteltu yhteensä lähes 20 000 kertaa.  

Hektisessä nykymaailmassa, jossa kaikki on vain parin napinpainalluksen tai korkeintaan muutaman lentokoneessa vietetyn tunnin päässä, tarvitaan, enemmän kuin koskaan, tarinoita yorkshireläisillä ylängöillä asuvista sitkeistä pientilallisista, jotka jäävät eläinkatraineen talvisin pitkiksi ajoiksi lumen saartamiksi, ja ovat niin eristyksissä, että heidät saavuttaa vain ruokaa jakeleva helikopteri. Ja hyvällä tuurilla vieläpä puhelinlinjatkin katkeavat viikoiksi. Oih, mikä rikkumaton rauha.. Olen kateellinen.


perjantai 6. joulukuuta 2019

Tohtoritakuu - Kirjoittamisen opas jatko-opiskelijalle ja tutkijalle, Carol Kiriakos & Kimmo Svinhufvud






Jokaisen tohtoriopiskelijan must-read


..Toisin sanoen: olenko itse se voima, joka vie toimintaani eteenpäin? Haastavaksi tämän perustavanlaatuisen valinnan tekee se, että sitä ei tehdä kerran. Se täytyy tehdä joka päivä. Aivan kuin alkoholistin on päivittäin päätettävä olla juomatta, luovan työn tekijän on päivittäin valittava, toimiako reaktiivisesti ja antaa sähköpostin, esimiehen, puolison tai sosiaalisen median määrittää toimintaansa vai valitako luova, pitkäjänteinen työskentely kohti tavoitteita, jotka itse kokee merkityksellisiksi.

Kun kirjoitin aikoinaan graduani Vaasan yliopistossa, sain työhöni paljon hyviä ohjeita Kimmo Svinhufvudin kirjasta Gradutakuu,  jota ohjaajani minulle lämpimästi suositteli. Nelisen vuotta sitten tämä maisteriopiskelijoiden kulttiklassikko sai jatkoa, kun Svinhufvud julkaisi yhdessä Carol Kiriakoksen kanssa Tohtoritakuu-kirjan (julk. 2015). Itse törmäsin Tohtoritakuuseen sattumalta Helsingin yliopiston myymälässä, ja päätin välittömästi hankkia teoksen käsiini. Tällä hetkellä käytössäni on lainakirja, mutta todennäköisesti tulen ostamaan tämän myös omaksi ennemmin tai myöhemmin, niin hyvä se on. 

Tällä hetkellä kirjoitan väitöskirjaani Jyväskylän yliopistossa, ja tavoitteeni on saada se esitarkastukseen ensi vuonna. Puolen vuoden opintovapaalle jään nyt tammikuun alussa. Yksi tavoista, joilla olen tähän opintovapaaseeni valmistautunut, on ollut tämän oppaan lukeminen. Ja nyt  kirjan läpi kahlanneena ei voi kuin vain sanoa, että aikani uhraaminen Tohtoritakuulle todella kannatti!

Kiriakos ja Svinhufvud antavat Tohtoritakuussa kerrassaan loistavan työkalupakin jatko-opiskelijalle. Omia suosikkejani olivat erityisesti fokuspäivä, puskuripäivä ja vapaapäivä -kolmiajako ("kolmenlaiset päivät"), sekä laajasti tunnettu Podomoro-tekniikka. Lisäksi huomio siitä, että jos aikaa on vähän, kannattaa mitoittaa kirjoittamistavoitteet ajan mukaan (esimerkiksi 30 minuuttia päivässä), ja jos aikaa taas on puolestaan enemmän, voi ottaa käyttöön päiväkohtaiset sanamäärätavoitteet.

Näiden ohella myös kirjoittamisen näkeminen kolmen eri roolin (lapsi, aikuinen, kriitikko) vuorotteluna oli silmiäavaava lähestymistapa. Itse olen pyrkinyt aina kirjoittaessani väitöskirjaa tuottamaan heti mahdollisimman valmista, kritiikon tarkastelun kestävää tekstiä (tässä toki onnistumatta, heh heh), mutta Kiriakos ja Svinhufvud saivat minut ymmärtämään, että tällainen lähestymistapa saattaa aiheuttaa kirjoittamisjumin. Niinpä tulevalla apurahakaudellani aion kokeilla myös yllä mainittua tekniikkaa.

Yksi ehdottoman tärkeä osa-alue tässä kirjassa oli kirjoittamisongelmien käsittely. Asioita tulee helposti lykättyä, kun "työssä on paljon itsenäisyyttä päivittäisten tehtävien organisoinnin suhteen, mutta toisaalta myös suuria paineita ja isoja tavoitteita". Juuri tämä väitöskirjaprojektin massiivisuus ja tietynlainen hahmottomuus saattaa tuntua ajoittain lamaannuttavalta. Onneksi tähän on tarjolla paljon hyviä ratkaisuja, kuten Tohtoritakuu osoittaa.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille väitöskirjan kirjoittajille sekä niille, ovat jo siirtyneet rajan yli post-doc -vaiheeseen. Takaan, että Tohtoritakuun parissa vietetyt tunnit maksavat itsensä takaisin moninkertaisina!

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Brisingr, Christopher Paolini







Piina jatkuu


Kuten blogiani jo jonkin aikaa seuranneet tietävät, kirjoitan parhaillaan fantasia-aiheista väitöskirjaa, jossa käsitellään muun muassa Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarjaa (The Inheritance Cycle) lukijoiden reaktioista käsin tarkasteltuna. Avaan tätä taustaa enemmän aiemmissa Paolini-bloggauksissani, joissa käsittelin Eragonia ja Esikoista. Koska en halua toistaa itseäni liikaa, en mene väitöskirjaprojektiini tässä postauksessa sen syvemmin, vaan hyppään suoraan Brisingr -kirjan (julk. 2008) arvosteluun. Tässä tekstissä en siis esiinny akateemisena tutkijana, vaan tavallisena lukijana, joka haluaa puhua henkilökohtaisesta lukukokemuksestaan. 

Kuten monet varmasti tietävät, Perillinen-sarjan piti olla alun perin trilogia, ja Brisingrin sen päätösosa. Paolinille syntyi kuitenkin tekstiä niin runsaasti, että viimeinen osa päätettiin jakaa kahteen eri kirjaan, Brisingriin ja Perilliseen (Inheritance). 

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvän editorin kanssa koko lopputarina oltaisiin varmasti saatu mahdutettua samojen kansien väliin. Mutta nyt puhutaan Paolinista, joten se siitä vaihtoehdosta. Suoraan sanottuna olen sitä mieltä, että Brisingrin kustannustoimittajan olisi pitänyt saada potkut. Tämä 794-sivuinen tiiliskivi oli nimittäin käytännössä pelkkää suureen lopputaisteluun valmistautumista lisäopintoineen, miekantakomisineen ja joukkojen keräämisineen. Ja tuo taistelu jäi tietenkin vieläpä enemmän ja vähemmän kesken kirjan loppuessa. Mutta ei hätää, taistelu saataneen päätökseen seuraavassa osassa, joka on vielä tätäkin kirjahirviötä pidempi, lähemmäs 900 sivua.

Juoni, kuka sellaista muka tarvitsee?


Jotkut lukijat ovat omissa arvosteluissaan todenneet, että Brisingrissä ei oikeastaan ollut juonta juuri nimeksikään, ja olen tästä samaa mieltä. Tuntui, että Eragon vain kuljeskeli tässä osassa ympäriinsä, ja tapasi milloin kääpiöitä, milloin haltioita tai nazg..köh köh.. ra'zaceja. 

Ja samaan aikaan kun tämä Vardenien elintärkeä valttikortti, Eragon, jättää aktiivisen sotatantereen käsittämättömän huonojen syiden varjolla ja lähtee lumputtelemaan kääpiöiden ja haltioiden luo vailla huolta huomisesta, hänen huono-onninen Roran-serkkunsa joutuu taistelemaan niska limassa serkkupojankin puolesta. Tuhlaajapoika lohikäärmeineen toki suvaitsee palata sotimaan omiensa rinnalla aivan viime hetkillä, kunhan vaan on ensin reissannut tarpeeksi. 

-Täytyyhän sitä nuoren miehen nyt välillä saada hiukan matkustella, ja lennellä lohikäärmeellään! 

Positiivista tässä juonen puuttumisessa on toki se, että tällä kertaa kukaan ei (ainakaan tämänhetkisten tietojeni mukaan) ole syyttänyt Paolinia juonen plagioinnista. Star Wars sai siis vaihteeksi olla rauhassa. Tai noh, ainakin, jos Eragonin uutta miekkaa ei lasketa..

Lisäksi minun ei tarvinnut tällä kertaa edes yrittää muistaa, mitä kirjassa tapahtui. Jostain syystä Paolinilla on nimittäin taito kirjoittaa kirjoja, joista on jälkeenpäin pitkälti mahdoton muistaa yhtään mitään. Ne vain vyöryvät lukijan ylitse, ja lamaannuttavat kaiken aivotoiminnan.

Suomennoksesta


Näin valituksen makuun päästyäni voisin myös itselleni poikkeuksellisesti kritisoida hieman Brisingrin suomennosta, joka oli paikoitellen varsin epäonnistunut. Vai mitä mieltä pitäisi olla tästä:

Hälyttyneenä hän seisahti ja vilkuili ympärilleen ottaakseen selkoa, mistä suunnasta miehet lähestyivät.

-Hälyttyneenä? Mitä? Ei tuollaista sanaa ole minun tietääkseni olemassakaan suomen kielessä. Itse olisin laittanut tilalle vaikkapa niinkin tutun sanan kuin "varuillaan". Tämä on periaatteessa äärettömän pieni asia, mutta kun suomentaja toistaa tuota kummallista epäsanaa uskollisesti kerta toisensa jälkeen, alkaa jossain kohtaa vanne kiristämään päätä.

Välillä ilmaisut taas olivat kuin suoraan Pikku Kakkosesta:

..Älä ole niin mörkki!
..Kuka nämä sontapäät murhaajat sitten lähettikin...

Tiedän, että Suomessa fantasian kääntäjät saavat yleensä liian pieniä korvauksia työstään, ja tämä ymmärrettävästi laskee käännösten laatua, mutta jotain rajaa nyt kuitenkin.

Omistan tietenkin myös alkuperäiskieliset teokset, mutta kuvittelin pääseväni helpommalla, kun ensialkuun nappaan hyllystäni suomennokset. Olin väärässä.


Innolla kohti sarjan seuraavaa osaa..


Brisingr on edeltäjiensä tapaan varsin tuskastuttava teos, joka sisälsi monia outouksia sekä juonen että kielen tasolla. Asiaa ei parantanut se, että Paolini itselleen tyypillisesti pysäytti tarinan kulun tuon tuostakin kertoakseen milloin mitäkin nippelitietoa, tai kuvaillakseen tarkasti jokaista ruokalajia, kampausta, vaatetta tai maisemaa, joka vastaan osui. 

Vähän kuin J.R.R. Tolkien olisi sisällyttänyt Taru Sormusten Herrasta -kirjoihinsa koko 12-osaisen The History of Middle-earth -sarjan. Eikä siis mihinkään liitteisiin, vaan sisälle leipätekstiin. 

Toki mukaan mahtui myös kiinnostavia tai koskettavia hetkiä, kuten (SPOILER ALERT) Glaedrin kuolema ja eldunari -elementti, joka toi mieleeni hirnyrkit, mutta sivuja oli sisältöön nähden yksinkertaisesti liikaa. 

Välillä jaksoin mennä mukaan Paolinin loputtomaan jaaritteluun ja innostua siitä, mitä Eragon juuri tänään söi lounaaksi ja missä, mutta monesti teki vain mieli luovuttaa. Väitöskirjani takia tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka pahasti sarjan viimeisessä osassa, Perillisessä, poljetaan paikallaan. Tai noh, olen itse asiassa jo lukenutkin sitä noin 60 sivua, ja ainakin uusi lempisanani "hälyttynyt" on jälleen mukana. Hurraa..

lauantai 23. marraskuuta 2019

Esikoinen, Christopher Paolini






Eragonin oppivuodet Lothorien.. köh köh.. Du Weldenvardenissa


Vuosia sitten sain luettua Christopher Paolinin Perillinen-fantasiakirjasarjan ensimmäisen osan, Eragonin. Tämän jälkeen aloitin sarjan toisen kirjan, Esikoisen (Eldest, julk. 2005) läpikahlaamisen. Kului vuosi jos toinenkin.. Mutta vihdoin, tässä sitä ollaan! Eikä aikaa kulunut kuin neljä vuotta, josta suurin osa meni tätä kirjaa vältellessä, ja parempia teoksia lukiessa. 

Kuten Eragon-bloggauksessani kerroin, kirjoitan parhaillaan Christopher Paoliniin liittyvää väitöskirjaa, ja niinpä minun on valitettavasti *pakko* lukea tämä kirjasarja läpi. Ja koska yritän saada väitöskirjaani nyt pikkuhiljaa valmiiksi, on pakoilun loputtava.

Mietin hetken, kirjoitanko tästä kirjasta tänne blogin puolelle mitään väitöskirjani takia, mutta lopulta päätin, että olkoon, sanotaan nyt jotain täälläkin, vähän niin kuin off the record. Sinällään en siis tutki väitöskirjassani suoraan näitä teoksia vaan niistä käytyjä verkkokeskusteluja, mutta jotta tietäisin, mistä keskustelijat puhuvat, on minun tietenkin pakko lukea myös keskustelun aiheena olevat kirjat. Sanon suoraan, että vuosikausia (enimmäkseen negatiivisia) nettikommentteja Paolinin tekijyydestä lukeneena tutkijana minulla ei ole toivoakaan suhtautua näihin kirjoihin täysin neutraalisti. Tutkimusaineistoni on väistämättä jättänyt jälkensä mieleeni. Pyydän siis anteeksi kaikilta Paolini-faneilta jo heti näin kärkeen. Ja korostan vielä: tämä teksti ei ole virallinen mielipiteeni tai näkemykseni Esikoisesta tutkijana. Tässä bloggauksessa esiinnyn (juuri kertomastani taustasta huolimatta) ihan tavallisena lukijana.

Esikoinen on Eragoniin(kin) verrattuna varsin pitkäpiimäinen teos, josta leijonanosa kuluu Eragonin opiskeluihin Oromiksen johdolla Du Weldenvardenissa, haltioiden luona. Samaan aikaan Eragonin (jostain syystä ärsyttävä) Roran-serkku lähtee vaellukselle kyläläistensä kanssa, koska heidän kimppuunsa on hyökätty, ja Roranin kihlattu Katrina on siepattu. Monille lukijoille tämä teos on tuonut vahvasti mieleen Star Warsin Imperiumin vastaisku -elokuvan juonen. Siinä mielessä Esikoinen jatkaa siis vahvasti Eragonin jalanjäljissä, jonka on niin ikään sanottu kopioineen juonensa Star Warsista. Lisäksi vahvat Tolkien-lainat ovat yhä käytössä, tai kuten Goodreadsissa kirjoitettiin: "The Star Lord of the Ring Wars: The Two Towers Strike Back". 

Esikoisella oli toki hetkensä, kuten Roranin vaarallinen purjehdus merellä, mutta melko usein huomasin pitkästyväni kuoliaaksi, koska Paolini pysähtyy jatkuvasti kuvailemaan jokaista pientä yksityiskohtaa aivan liian tarkasti, ja laittaa hahmonsa vatvomaan, miettimään ja keskustelemaan aivan loputtomiin; paljon puhetta, vähän villoja. Goodreadsissa nimimerkki Chrystal Starr Light kuvasi tätä tavalla, joka sai minut nauramaan ääneen:

..So what happens in those 27 chapters? Well, if you guessed fighting battles, intense chase scenes or standoffs with the bad guys, go to the corner and sit there and think about what you just did!! No, Paolini fills his "epic" fantasy with each agonizing step of the journey. Every stop is given in excruciating detail. Every race Eragon meets gives him long, boring lectures about their culture, their language, their religion, their clothes... anything and everything to pad this story out. Every trip down a river, every haul up a hill is recounted, every time they set up a camp...be prepared for a nap, folks! 

Even when we finally get to Ellesmera, the story doesn't pick up. Instead, we trudge through Eargon's thoughts about ants (THRILLS!), Oromi's mind-boggling lessons on morality and ethics (CHILLS!), and Paolini's barely concealed opinions on religion, veganism, and marriage (may I climp out the window SILLS?) No wonder my favourite part was where Vanna [sic] whips Eragon.. 

Tekstiä ei koskaan pitäisi päättää sitaattiin, mutta yllä oleva oli niin osuvasti kirjoitettu, että minulla ei ole enää mitään lisättävää. Ja tuo mitä Chrystal sanoi nukkumisesta, on aivan totta. Tämä kirja toimi nukkumaan mennessä erinomaisena unilääkkeenä. Ehkä minulla siksi menikin neljä vuotta Esikoisen läpikahlaamiseen; nukahdin yleensä jo muutaman sivun jälkeen lähes poikkeuksetta.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Metsäkylpy - Hyvinvointia luonnosta shinrin-yokun avulla, Melanie Choukas-Bradley, Lieke van der Horst







Luonnossa voi olla monella tapaa


Onko se vain minun oma vaikutelmani, vai onko luonto itsehoidon välineenä viime vuosina alkanut tehdä tuloaan ihan uudella tavalla? Itse olen ainakin viime aikoina törmännyt tuon tuostakin mielenkiintoisiin tutkimuksiin ja kirjoihin, joissa käsitellään luonnon tarjoamia terveyshyötyjä. Esimerkkeinä voisin mainita muun muassa Terveysmetsä-kirjan (julk. 2017), joka on minulla lukupuolissa, Metsämieli-teoksen (julk. 2018), Luonnon aika - Rentouttavia hetkiä luonnossa -kirjan (julk. 2018), joka on minulla parhaillaan lainassa, sekä uusimpana Metsässä  - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään (julk. 2019), joka on minulla niin ikään lukupuolissa. Niin, eikä tietenkään pidä unohtaa myöskään Mia Jokinivan Metsäjoogaa-kirjaa (julk. 2018), joka, arvasit oikein, on minulla myös parhaillaan lukupinossa. 

Maalla, metsän keskellä kasvaneena luontoihmisenä pidän tästä uudesta (?) trendistä kovasti, ja olenkin jo tehnyt muun muassa pieniä metsään uppoutumisen harjoituksia Jarko Taivasmaan Metsässä-kirjan oppien mukaisesti, sekä yhdistellyt kävelylenkkeihini toisinaan myös kävelymeditaatiota. Tässä bloggauksessa ei puhuta kuitenkaan metsään uppoutumisesta, vaan metsäkylvystä. Metsäkylpy-kirjan (julk. 2018) on kirjoittanut amerikkalainen Melanie Choukas-Bradley, joka kävi hakemassa metsäkylpyoppinsa Japanista, missä metsäkylvyt (japaniksi: shinrin-yoku) ovat hyvin suosittu tapa hoitaa terveyttä. Melanie kirjoittaa:


Japanilainen metsäkylpyinfra on kadehdittava: metsäterapiakeskuksissa annetaan luontokasvatusta, kerrotaan viimeisimpien terveystutkimusten tuloksista, ja niissä opetetaan jopa puutöitä ja soba-nuudeleiden valmistamista; kävelypolkujen varsilta löytyy tämän tästä varta vasten parhaille paikoille ja otolliseen kulmaan aseteltuja penkkejä taivaan katselemiseen joko päivä- tai yöaikaan, syvällä metsässä on puuhellalla varustettuja teehuoneita, ulkoilmajoogasaleja ja jopa metsäterapiajuna, jonka avulla liikuntarajoitteiset pääsevät pyörätuolillakin erityisille metsäkylpypoluille.

Melko vaikuttavaa, etten sanoisi! Toki meillä suomalaisillakin on laavumme ja pitkospuumme, mutta metsäterapiajunaan tai ulkoilmajoogasaliin en ole kyllä kotimaassani törmännyt.

Lukukokemuksena Metsäkylpy oli harmoninen ja selkeä. Kirjassa käsiteltiin muun muassa kaikki neljä vuodenaikaa, kunkin vuodenajan erityispiirteet huomioiden; siinä missä kesäinen metsäkylpyreissu voi sisältää vaikkapa purossa kahlailua, kiinnitetään talvisin huomiota esimerkiksi valoon, ja eläinten jälkiin hangella. Lisäksi mukana oli muun muassa katsaus erityisryhmien metsäkylpyihin, sekä tietenkin yleistietoa aiheesta. Parasta tässä kirjassa tapa, jolla se onnistuu avaamaan ennestään umpituttua aihetta, eli luonnossa liikkumista, uudesta näkökulmasta käsin; metsässä ei ole aina pakko huitoa menemään hirveää vauhtia, välillä voi vaihtelun vuoksi vaikkapa asettua joogamaton kanssa puun juurelle makaamaan ja hengittelemään.

tiistai 12. marraskuuta 2019

My Thoughts Exactly, Lily Allen






Yllättävän rankka elämänkerta


Kun katsoo Lily Allenin My Thoughts Exactly -elämänkertakirjan (julk. 2018) raikasta ja selkeää kantta, jossa yksi brittien tunnetuimmista laulajista poseeraa vaaleanpunaisessa neuleessa kauniin levollisena ja freesinä, on vaikea uskoa, kuinka paljon pahaa oloa ja synkkyyttä nide kätkee sisäänsä. Jotta ymmärtäisitte mitä tarkoitan, otetaanpa heti alkuun muutama havainnollistava sitaatti:

I would wake up in the blistering heat on a tour bus in somewhere like Kentucky, hung over and still able to taste the cocaine in the back of my throat and my first thought would be: I've missed five Face Time calls with my kids. Fuck. What am I doing? Fuck! 

..but when I'm in a period of using, it's all quite structured. It's, like, you have a little bit of food to eat in the morning. Then you start drinking, not too much all at once, but little, regularly. A couple of hours before the show, I'd do a line of coke to lift me up, then I'd smoke a  spliff to regulate that lift. Five minutes before going on stage I take a Valium to protect against a mid-show comedown. All this was accompanied by Grey Goose vodka, which was the only thing, along with fresh lime, soda water and a packet of crisps, that I had on my rider..

..On Sunday night, I woke up, apparently. I don't remember any of it. I was on automatic, as if my body had been taken over by someone else. According to Dan, I jumped out of bed, grabbed my car keys and told him I was going to drive off a bridge. He tried to stop me leaving, but I was determined.

Tämänkaltaisten selontekojen takia tätä elämänkertaa ei voikaan suositella herkille lukijoille. Mukana on paitsi päihteidenkäyttöä, syömishäiriöitä, masennusta, vaarallisen stalkkerin hyökkäys, psykooseja sekä avioero sitä ennakoivine pettämiskierteineen, myös yksi abortti, ja yksi lapsen kuolemaan johtanut synnytys. Niin, ja tietenkin seksuaalista hyväksikäyttöä, jonka uhriksi Lily on musiikkimaailmassa joutunut. 

Goodreadsissa My Thoughts Exactly on saanut lukemani perusteella kahtiajakoisen vastaanoton: toisten mielestä Lily synkistelee ja valittaa liikaa, eikä ota vastuuta omasta elämästään, vaan syyttää lähes kaikesta pohjimmiltaan joko lapsuuttaan (lue: vanhempiaan) tai julkisuuden ja työn luomia paineita. Toiset taas pitävät Lilyä vahvana ja rohkeana, koska hän on selvinnyt vastoinkäymisistään, ja uskaltaa lisäksi puhua avoimesti siitä, mitä on kokenut.

Itselläni jäi hieman kaksijakoinen fiilis. Arvostan Lilyn suorapuheisuutta, mutta toisaalta menee ehkä hiukan liian pitkälle, kun hän syyttää omia vanhempiaan jopa siitä, että sai ensimmäisen orgasminsa vasta noin 30-vuotiaana. Hän ei nimittäin omien sanojensa mukaan kokenut ansaitsevansa elämässään minkäänlaista nautintoa, koska omat vanhemmat eivät antaneet hänelle tarpeeksi huomiota ja rakkautta, kun hän oli lapsi. On toki aivan totta, että lapsuus muokkaa meistä jokaista voimakkaasti, mutta hei, nyt jotain rajaa.

Ja nyt kun kerran puhumme tästä aiheesta, niin lapsi-vanhempi -suhteeseen liittyen tein yhden varsin surullisen havainnoin. Lily nimittäin ilmeisesti kohtelee omia tyttäriään aivan samoin, kun hänen vanhempansa aikoinaan häntä. Lilyn omat vanhemmat kun työskentelivät niin ikään viihdemaailmassa, ja olivat siksi paljon pois kotoa, ja olivat lisäksi monesti henkisesti poissaolevia myös silloin, kun olivat fyysisesti läsnä. Tämä jätti Lilyn mieleen syvät arvet, jotka eivät näytä parantuneen. Ja mitä Lily on tehnyt ja tekee edelleen omille lapsilleen..? Aivan samaa, kuin hänen omat vanhempansa tekivät hänelle aikoinaan. 

Lily kertoi kirjassaan ajoittain jopa pakoilleensa omaa perhettään jäämällä yksin Lontooseen, vaikka ulkomaankiertue olikin jo ohi, ja hän olisi voinut mennä kotiin lastensa ja miehensä luo. Tämän perhe-elämän välttelyn ohella myös huumeiden käyttö näyttää siirtyneen sukupolvelta toiselle. Pelottavaa on, että vaikka Lily puhuu kirjassaan itsestään ajoittain hyvinkin analyyttisesti, ja havainnoi omaa käytöstään erittäin harjaantuneesti, ei hän silti tunnu huomaavan tätä, ulkopuolisen silmissä sangen ilmeistä asiaa, tai jos onkin huomannut, hän ei ainakaan mainitse sitä kirjassaan. 

En ole koskaan ollut varsinainen Lily Allen -fani, mutta elämänkertojen ystävänä luin tämän kirjan puhtaasti mielenkiinnosta, koska se mainittiin (Lilyn vihaaman) Daily Mail -lehden kommenttiosiossa. Samalla hankin kuunteluuni myös Lilyn uusimman No Shame -albumin, joka jatkaa aihepiireiltään vahvasti tämän elämänkertakirjan jäljillä. Heti avausraidalla lauletaan:


..Yeah, I'm a bad mother/I'm a bad wife/You saw it in the socials/You read it online

No Shame on albumina vähiten popahtava kaikista Lilyltä kuulemistani levyistä, mutta ehkä juuri siksi se toimi erinomaisena taustamusiikkina tätä elämänkertaa lukiessa. Kuitenkaan edes tämä äänimaailmaltaan rauhallisen pehmeä albumi ei poistanut lukemani tekstin ahdistavuutta. My Thoughts Exactly ei ole kirja, jonka kanssa on mukava nukahtaa. Tämä kirja pitää hereillä vaikka koko yön, jos sille antaa mahdollisuuden. 

Kaikkea hyvää Lilylle, toivottavasti hänen tulevaisuutensa on valoisampi, kuten kirjan loppupuoli antoi onneksi ymmärtää.