torstai 20. joulukuuta 2018

Näkymättömät kädet, Ville Tietäväinen




Poikkeuksellisen pysäyttävä sarjakuvateos


Pitkästä aikaa täällä.. Työ- ja väitöskirjakiireet ovat aiheuttaneet melkoisen blogikuoleman, kuten päivitystahdistani voi havaita. Nyt päätin kuitenkin jälleen aktivoitua, koska vastaan tuli kirja, joka todella jäi vaivaamaan minua, enkä halunnut palauttaa sitä, ennen kuin olen kertonut siitä täällä blogin puolella. 

Luen sarjakuvia yleisesti ottaen melko vähän, ja tähänkin teokseen tartuin lähinnä aiheeseen paremmin perehtyneen työkaverini vinkistä. Hän kertoi, että tämän sarjakuvakirjan luettuaan hän liikuttui voimakkaasti, ja alkoi kaupan hevihyllyn luona toden teolla miettimään, haluaako sittenkään ostaa niitä niin kovin edullisia espanjalaisia vihanneksia ja hedelmiä. 

Kyseessä on yksi Suomen puhutuimmista sarjakuvateoksista, Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (julk. 2011). Ja vaikka Näkymättömät kädet onkin jo seitsemän vuotta vanha, on se yhä edelleen kaikin puolin ajankohtainen ja tärkeä.

Tietäväiseltä meni viisi vuotta tämän tosielämään vahvasti pohjautuvan, laittomasta siirtolaisuudesta kertovan sarjakuvaromaanin tekemiseen. Taiteen keskustoimikunnan apurahan turvin Tietäväinen hankki aiheestaan paljon tietoa, ja kävi jopa opintomatkoilla autenttisilla tapahtumapaikoilla Luoteis-Marokossa, Andalusiassa ja Kataloniassa. Niinpä marokkolaisen Rashidin tarina tuntuukin raa'an realistiselta ja menee suoraan ihon alle. Tiedän, että jotkut ovat itkeneet tätä teosta lukiessaan, eikä se minullakaan kauas jäänyt. Yöunet menivät, ja tapa jolla katson maailmaa, sai uuden tason. Suosittelen tätä teosta kaikille. Aivan kaikille.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Väärän kissan päivä, Pasi Ilmari Jääskeläinen






"Kissa tulee. Sillä on liikaa jalkoja.."


Olen ollut viimeisen vuoden ajan todella laiska kirjabloggaaja. Yksi selkeimmistä ja hälyttävimmistä merkeistä tälle on se, että minulla oli jopa suosikkikirjailijani Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuusteos, Väärän kissan päivä (julk. 2017) kesken ja bloggaamatta yli puoli vuotta. Mihin tämä maailma oikein on menossa.. 

Heti alkuun minun on todettava, että pitkään Väärän kissan ydintarina keski-ikäisen miehen yrityksistä pelastaa karkaileva muistisairas äitinsä uuden ihmelääkkeen avulla tuntui hieman raahaavalta, eikä vienyt kunnolla mukanaan. Omassa perheessäni muistisairaus on myös valitettavan tuttu vieras, ja ehkä myös siksi en pystynyt kunnolla nauttimaan kertomuksesta. Loppua kohti tämä taidokkain sanankääntein Inceptionia ja Still Alicea yhdistelevä muistiseikkailu kuitenkin sai minut kiinnostumaan aidosti, ja nauttimaan tarinasta. 

Suurin syy sille, että tämä maagisen realismin mestarin teos parani merkittävästi loppua kohti, löytyy juonen tiivistymisestä, ja yliluonnollisten elementtien lisääntymisestä maaliviivan lähestyessä. Jääskeläiselle tuttuun tyyliin jouduin myös todella keskittymään tarinaan, jotta saisi pidettyä juonen kaikki palaset kasassa. Tarve lukea jotkut kohdat uudestaan ajatuksen kanssa nousi myös esiin, aivan kuten jo Lumikonkin kanssa aikoinaan.

Viimeistään siinä vaiheessa mielenkiintoni heräsi, kun vanha kirjastonhoitaja sanoi päähenkilölle: 

Te ette olleet kuin äiti ja poika vaan pikemminkin kuin kaksi vampyyriä, joista toinen vain näytti lapselta. Haastoitte toisianne koko ajan kuin riivaajat.

Minun suosikkikirjani Jääskeläiseltä on edelleen Väärää kissaa paljon tummanpuhuvampi Sielut kulkevat sateessa, mutta kyllä tälläkin teoksella oli hetkensä. "Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa.."

lauantai 6. tammikuuta 2018

Röyhkeys, Ossi Nyman






Suomen kuuluisimman työttömän esikoisromaani


Näin itseni ikkunan heijastuksesta. Istuin siinä kuin pikkulapsi juliste kädessä. Yritin ajatella, että melkein puolet kaikista suomalaisista kävi töissä, ja se raha jonka jokainen heistä minulle kuukaudessa antoi, oli niin pieni, ettei niin pientä numeroa ollut olemassa, eivätkä he sellaisella rahalla voisi ostaa mitään itselleen.

Ossi Nymanin Röyhkeys (julk. 2017) on yksi viime vuoden kohutuimpia teoksia. Suomen kuuluisimmaksi työttömäksi nimetty Nyman tuntuu löytäneen vihdoin ja viimein unelmatyönsä: kirjailijan uran. Iltalehti kirjoittaa: "Tulevaisuudessa hän uskoo voivansa elättää itsensä kirjailijana, sillä niukkaan elintasoon tottuneella vaatimukset eivät ole kovat." 

Itse olen kuitenkin skeptinen tämän suunnitelman suhteen, sen verran harva suomalainen kirjailija pystyy elättämään itsensä täyspäiväisenä kirjailijana. Sofi Oksaset ja Jari Tervot ovat asia erikseen. Mutta on kuitenkin hienoa, että Nyman on vihdoin löytänyt uran, joka kiinnostaa. Ihmisen arvo ei määrity työn perusteella, mutta itse ainakin koen elämäni mielekkäämmäksi, kun saan tehdä jotain tuottavaa tai merkityksellistä ajallani, ja olla aktiivinen osa yhteiskuntaa. 

Toisin kuin kirjan raflaava nimi antaa ymmärtää, on tarinan päähenkilö hyvin sympaattinen ja nöyrä, monesti jopa anteeksipyytelevä hahmo, joka toi mieleeni lempikirjailijani Erlend Loen luomukset. Myös kirjoitustyyli oli loppua lukuun ottamatta loemaisen naivistinen. Niinpä viihdyinkin Nymanin esikoisteoksen parissa erinomaisesti. Sisältö oli ajatuksia herättävä, ja kirjoitustapa miellyttävä. Parasta kirjassa oli, että se sai minut pohtimaan omaa suhdettani työntekoon. Olkoonkin, että se on varsin erilainen Nymaniin verrattuna. 

maanantai 6. marraskuuta 2017

112 osumaa - Sarjakuvataiteilijan päiväkirja, Milla Paloniemi






"Emmä voi piirtää tästä... Älä piirrä tästä. Se lukee tän."


Luin tämän sarjakuvateoksen erään tutkijakollegani Facebook-avautumisen ansiosta. Kävimme tästä 112 osumaa - Sarjakuvataiteilijan päiväkirja -teoksesta (julk. 2016) erinomaisen keskustelun, jonka seurauksena tein kaukolainapyynnön, jota ei tarvinnut katua. Paloniemen omaelämänkerrallinen "Carrie Bradshaw kohtaa Bridget Jonesin kohtaa Milla Paloniemen" -tarina piti minut tiiviisti otteessaan. Luin 112 osumaa -sarjakuvakirjan hyvin nopeasti läpi, ja palasin sen jälkeen uudelleen Facebookkiin keskustelemaan siitä. Muistelen tuota keskusteluketjua edelleen suurella lämmöllä, se oli yksi antoisimmista keskusteluista, joita olen koskaan Facebookissa käynyt.

Paloniemen levoton rimpuilu on tuttua monelle nykyajan Tinder-sinkulle, ja Kiroilevan siilin luoja on ollut hyvin rohkea avautuessaan tuosta kaikesta julkisesti. Varsinkin, kun sarjakuvissa käsitellään myös fyysisiä ja henkisiä sairauksia ja ongelmia, kuten bulimiaa ja vaurioitunutta selkärankaa.

Lisäksi vaikutti siltä, että päähenkilö kärsi jonkinasteisesta masennuksesta. Teoksen lukemisesta on tätä kirjoittaessa jo sen verran aikaa, että en enää muista, mainittiinko masennus suoraan, mutta ainakin rivien välistä se välittyi muun muassa alentuneena itseluottamuksena, synkkyytenä ja itkuisuutena. Toki kyseessä saattoi olla myös parisuhteen päättymisestä johtuva erosurukin, jota lähdettiin liian nopeasti hoitamaan Tinderiin yksinjäämisen pelon vyöryessä päälle. Ja Tinderin kaltainen kertakäyttölihatiski on ihan vihoviimeinen paikka jo valmiiksi rikkinäiselle ihmiselle.

Asia, jonka loogisuutta voi olla vaikea ymmärtää on se, että päähenkilö tapailee samaan aikaan monia eri miehiä, mutta ottaa silti nokkiinsa, kun myös nämä miehet pyörittelevät samaan aikaan useampaa naista. Tässä on havaittavissa selkeä kaksoisstandardi. Mutta tällaista sekoilua se monesti on näinä Tinderin aikoina meillä Suomessakin; amerikkalainen deittikulttuuri on rantautunut myös tänne Pohjolaan. Monen eri ihmisen tapailu samanaikaisesti on normalisoitumassa, vaikka varsinainen polyamoria sopiikin pitkässä juoksussa vain muutamalle prosentille väestöstä.

Oman tulkintani perusteella sanoisin, että päähenkilö pyöritteli useampaa miestä samanaikaisesti siksi, että ei uskonut lopulta saavansa heistä ketään, ja piti siksi koko ajan monia vaihtoehtoja käsillä, koska ajatus yksinjäämisestä kauhistutti. Omanlaistaan ylikompensointia tuokin. Valitettavasti vain tällainen pakoreittien ja varavaihtoehtojen varmistelu johtaa suurella todennäköisyydellä siihen, että lopulta jää vain luu käteen. "You get what you give."

Päähenkilön käytös toi mieleeni uudehkon deitti-maailman termin nimeltä cushioning, joka tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen pitää koko ajan varalla useita eri kumppaniehdokkaita siinä pelossa, että yksi suhde ei toimikaan. Tämä ilmiö linkitetään ensisijaisesti tilanteisiin, joissa ollaan jo parisuhteessa, mutta tästä käytöksestä voi olla kyse joidenkin tahojen mukaan myös silloin, kun suhteen laatu on vielä epäselvä. Tinderin kaltaiset deittisovellukset ovat luonnollisesti lisänneet cushionong-tilanteiden syntymistä. Seuraava, cushioning-ilmiön psykologisia taustoja ja syitä kommentoiva sitaatti resonoi minusta vahvasti 112-osumaa kirjan päähenkilön mielenmaiseman kanssa:

As licensed psychologist and relationship expert, Dr. Jennifer Rhodes asserts "This would be what emotionally insecure people do and its not really a new phenomenon". "Quite frankly, it makes me sad that people have such trouble with emotional intimacy and talking about feeling scared with the person you are dating. You can't really fall in love unless you are ready to get hurt.Cushioning is for people who are not ready for real love." (vt.co.)


Yksinäisyyteensä hukkuva ihminen takertuu
kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin.

P.S.


Paloniemen sarjakuvablogin mukaan hän on nykyisin parisuhteessa, joskin menneet traumat ja toimintamallit tuovat suhteeseen haasteita. Lisäksi Paloniemi on hakeutumassa terapiaan. Ilahduin tästä uutisesta, sillä lukiessani 112 osumaa -teosta mieleni teki tuon tuostakin patistaa päähenkilö osaavan psykologin juttusille.

Minusta on hienoa, että Paloniemi puhuu avoimesti halustaan ja tarpeestaan saada terapiaa, sillä sitä stigmatisoidaan nyky-yhteiskunnassamme aivan liikaa. Toivottavasti joskus vielä koittaa se päivä, kun psykoterapiassa käynti ei herätä sen kummempia tunnereaktioita tai tarvetta salailuun, kuin hammaslääkärillä tai hierojalla poikkeaminenkaan. Mieli tarvitsee huoltoa siinä missä kehokin.

tiistai 31. lokakuuta 2017

The Amityville Horror, Jay Anson




Halloweenin kunniaksi..


Amityvillen tapaus on yksi maailman kuuluisimmista ja kiistellyimistä paranormaaleista mysteereistä. Asianomaiset ovat käyneet vuoron perään oikeudessa ja valheenpaljastuskokeissa selvittelemässä totuutta milloin kenellekin. Kaikki alkoi joulukuun 18. päivä vuonna 1975, kun viisihenkinen Lutzin perhe muutti New Yorkin Long Islandilla sijaitsevaan, suureen omakotitaloon, joka oli myynnissä tasoonsa nähden hyvin edulliseen hintaan. 

Syynä alhaiseen hintaan oli talossa vuotta aikaisemmin tapahtuneet DeFeon murhat. Tekohetkellä 23-vuotias Ronald DeFeo Jr. murhasi vanhempansa ja neljä sisarustaan näiden nukkuessa. Oikeudessa Ronald vetosi mielisairauteen. Hän on edelleen vankilassa suorittamassa elinkautista vankeusrangaistusta.

Tämä, The Amityville Horror -teos (julk. 1978), jossa keskitytään Lutzin perheen ja talon vihkineen papin kokemuksiin, osui taannoin silmiini Audiblen valikossa, ja päätin kuunnella sen. Tarinan kiistanalaisuus tuodaan esille heti kirjan esipuheessa, jossa tarinan uskottavuutta pohditaan monelta eri kannalta varsin kattavasti. Tämän jälkeen tapahtumat etenevät lineaarisesti, kahta eri juonilinjaa (Lutzit ja pappi) seuraten. 

En ota kantaa kertomuksen todenperäisyyteen. Ehkä perheen viisivuotiaalla tytöllä, Missyllä, todella oli ystävänään punasilmäinen sikademoni nimeltä Jodie, ehkä ei. Ehkä taloon ilmestyi iso kärpäslauma keskellä talvea, ilmassa leijui kuvottavia hajuja, ja seinällä ollut risti kääntyi ylösalaisin, ehkä ei. Se on kuitenkin fakta, että Lutzien perhe viihtyi talossa vain 28 päivää.

Epäilyksiä herättää se, että vain Lutzien perhe on kokenut yliluonnollisia ilmiöitä tässä kiinteistössä. Lisäksi muun muassa väite siitä, että talo sijaitsisi intiaanien hautausmaalla, on osoittautunut mahdottomaksi todistaa. Toisaalta, kuka tietää, ehkä joku perheen jäsenistä oli riivattu, ei itse talo?

Kuuntelukokemuksena Jay Jansonin kirjoittama The Amityville Horror oli mielenkiintoinen, ja juuri sopivan karmiva. Tarina oli rytmiltään ja rakenteeltaan onnistunut, ja se antoi ajattelemisen aihetta. Suosittelen kaikille kauhun ja paranormaalien ilmiöiden ystäville!

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Vegetaristi, Han Kang







"Tien vieressä kasvavat puut palavat, leiskuvat vihrein liekein, jotka värähtelevät kuin valtavan villipedon kyljet"


Tämä Booker-palkittu, alkuperäiskielellä jo kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Vegataristi-romaani oli poikkeuksellisen koukuttava lukuelämys. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ahmin tekstiä tällaisella intensiteetillä, ja koin jopa vieroitusoireita, kun kirja ei ollut mukanani. Jotain eteläkorealainen Han Kang siis teki oikein. Mitä se sitten oli, onkin jo aivan toinen kysymys. 

Yksi asia on kuitenkin varma; tämä kirja meni ihon alle. Tunteet vaihtelivat kiinnostuksesta ja hämmästyksestä voimakkaaseen turhautumiseen ja jopa fyysiseen repulsioon. Kirja sisälsi kohtia, jotka pakottivat minut keskeyttämään lukemisen, koska aloin voida niin huonosti. Esimerkiksi eläinrääkkäys herätti minussa voimakasta pahaa oloa ja vihaa.

Kirjan päähenkilö, lihasta kieltäytyvä Yeong-hye oli minusta jokseenkin lannistava protagonisti. Kerta toisensa jälkeen hän teki poikkeavia valintoja silmääkään räpäyttämättä, eikä niille annettu varsinkaan loppua kohti kovinkaan hääppöisiä motiiveja. Voidaan toki puhua esimerkiksi ympäristönsuojelusta, luontosuhteesta ja ihan vaan itsemääräämisoikeudesta, mutta silti minulle jäi tunne, että ilmaan jäi liikaa kysymyksiä. Oma paras arvaukseni on, että Yeong-hye sulautui tarinan edetessä yhä enenevissä määrin osaksi luontoa. Aluksi hän kieltäytyi tuhoamasta sitä, ja lopulta uskoi jo itsekin olevansa puu. Mutta kukapa tietää, sillä Vegetaristi näyttää saaneen myös monet kirjabloggarikollegani hyvin hämilleen. Kukaan ei ole varma mistä pohjimmiltaan oli kyse, mutta kaikki ovat lumoutuneita.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny, Holly Madison





Kirja, jonka sisällön Hugh Hefner kieltää


Vuosia sitten seurasin säännöllisesti Holly Madisonin tähdittämää The Girls Next Door -realitya, jossa kamerat dokumentoivat Playboy-moguli Hugh Hefnerin ja hänen tyttöystäviensä elämää Playboy-kartanossa. Se oli juuri sellaista sopivan kevyttä viihdettä, jonka saattoi jättää pyörimään taustalle esimerkiksi tiskatessa ja silittäessä. Vaaleanpunainen, kaukana omasta arkitodellisuudesta oleva höttö tuntui harmittomalta ja omalla tavallaan mielenkiintoiselta. Pieni juustoisuus ei haitannut tippaakaan.

Holly Madisonin Liisa Ihmemaassa -teemainen Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny -muistelmateos (julk. 2015) maalaa satumaisen kartanon elämästä kuitenkin astetta synkemmän kuvan. Hefner ei olekaan mikään leppoisa vaari, vaan silmittömiä raivokohtauksia saava sovinistinen tyranni, joka murentaa tyttöystäviensä itseluottamuksen pala palalta, sanelee, miltä heidän tulee näyttää, ja usuttaa naiset toisiaan vastaan omaa egoaan pönkittääkseen. Hefnerin taloon muuttavat naiset näyttävät kaikki vaipuvan jonkinlaisen Tukholma-syndrooman valtaan, josta Madison on nyt herännyt. 

Hefner luonnollisesti kieltää kaiken, hänen mukaansa Madison on muokannut menneet tapahtumat uuteen uskoon tätä kirjaa kirjoittaessaan. Julkisuuskuvastaan tarkalle Hefnerille tällainen loanheitto ei käy, ja aiemmin hän onkin onnistunut säilyttämään hyvät välit kaikkiin exiinsä ja haareminsa jäseniin. Madison toi poikkeuksen sääntöön. 


(Pinterest)