sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Textual Poachers - Television Fans and Participation Culture, Henry Jenkins




"The guy, who dignified fandom"


Luin professori Henry Jenkinsin vuonna 1992 julkaistun Textual Poachers - Television fans & Participation Culture -teoksen tulevaa väitöskirjaani varten, en niinkään viihdemielessä. Päätin kuitenkin kertoa tästä kirjasta myös täällä kirjablogini puolella, koska kyseessä on fanikulttuurin ehdoton klassikkoteos, jota arvostetaan niin tutkijoiden kuin fanienkin keskuudessa.

"Fandom constitutes a base for consumer activism"


Mediatutkijoiden piireissä Textual Poachersia pidetään fandom-tutkimuksen lähtölaukauksena, fanien keskuudessa taas faniuden synninpäästönä. Erityisesti scifi-faniuteen ja Star Trekkiin keskittyvässä kirjassaan Jenkins eliminoi useita faniuteen monesti liitettyjä stigmoja ("epäsosiaalinen, äitinsä kellarissa asuva nörtti..") ja korostaa, että fanit ovat ennen kaikkea valveutuneita, älykkäitä ja aktiivisia kuluttajia, joilla on useissa tapauksissa kunnioitettava määrä tietoa seuraamiinsa mediateksteihin liittyen:

"Organized fandom is, perhaps first and foremost, an institution of theory and criticism, a semistructured space where competing interpretations and evaluations of common texts are proposed, debated, and negotiated and where readers speculate about the nature of the mass media and their own relationship to it.

..Within the realms of popular culture fans are the true experts."

Jenkins toteaa, että fandom toimii vastavoimana perinteelle, joka suosii mediateksteistä käydyissä keskusteluissa niin sosiaalisessa kuin juridisessakin mielessä auktorisoituja tutkijoita ja muuta älyllistä eliittiä. Niinpä faniyhteisöt lisäävät omalta osaltaan kulttuurielämän demokratiaa.

Ja mitä faniuden psykologisiin vaikuttimiin tulee, voi aktiivinen osallistuminen faniyhteisöjen aktiviteetteihin (kokoontumiset, keskustelut, fanitaiteen teko..) tarjota kaivatun henkireiän arjen keskellä:

"Fans, like all of us, inhabit a world where traditional forms of community life are disintegrating, the majority of marriages end in divorce, most social relations are temporary and superficial, and material values often dominate over emotional and social needs. Fans are often people who are overeducated for their jobs, whose intellectual skills are not challenged by their professional lives. Fans react against those unsatisfying situations, trying to establish a "weekend-only world" more open to creativity and accepting of differences, more concerned with human welfare than with economic advance."

- Kyseessä on siis älyllisesti ja sosiaalisesti palkitseva harrastus, joka lisää ihmisten elämänlaatua ja hyvinvointia. 

Jokaisen trekkerin must-read -kirja


Jenkinsin teksti on hyvin helppoa ja sujuvaa luettavaa, ja hänen perehtyneisyytensä taso fandomiin on ihailtava. Se minua hieman harmitti, että Jenkinsin pitää olla juuri Star Trek -intoilija (hän on paitsi tutkija, myös fani), koska itse olen puolestani enemmänkin kallellani fantasiaan. Niinpä loputtomat Star Trek -tapaustutkimukset alkoivat jossain kohtaa jo puuduttaa. 

Toinen varjopuoli nykylukijan kannalta on kirjan ikä, 22 vuotta: Textual Poachers sijoittuu aikaan, jolloin internet ei vielä ollut tehnyt läpimurtoa, ja fanikulttuuri pohjautui pitkälti printattuun materiaaliin, tapaamisiin ja videonauhoihin. Lisäksi useat tarkastellut sarjat (kuten Beauty & the Beast) eivät ole enää ajankohtaisia. Teos on siis joiltakin osin vanhentunut. 

Nostalgisena katsauksena ja oman alansa klassikkona tämä silti toimi hyvin, ja mikä tärkeintä, pohjalla olevat ideologiat, kuten mediatekstien uudelleenmuokkaus ja kritisointi ovat edelleen voimissaan, vaikka välineet ovatkin muuttuneet tietotekniikan kehittymisen myötä. Lähteensä ja suuret linjat Jenkins hallitsi hyvin, ja hän sovelsi omia havaintojaan tunnettuihin teoreetikkoihin sangen kiitettävästi. Ei siis ihme, että Textual Poachersista otetaan edelleen uusia painoksia.

Suosittelen tätä teosta erityisesti kaikille Star Trek ja -scifi -faneille!


Textual Poachersin 20-vuotisjuhlajulkaisu
(www.routledge.com).

tiistai 23. joulukuuta 2014

Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen






No jopas


Synkähkö, kotimainen romaani, joka käsittelee muun muassa sotaa ja eri sukupolvien välisiä kähinöitä. Kansikuva mitäänsanomaton.. Hmph. Tästä saattaa hyvinkin tulla joko puuduttavaa, tai kerrontatyylistä riippuen jopa vastenmielistä..
- Mutta! Eipäs tullutkaan.

Tommi Kinnusen hurjan määrän ylistystä (syystäkin) saanut, ja Finlandia-ehdokkaaksikin kivunnut Neljäntienristeys (julk. 2014) on todellakin varsin taidokas esikoisromaani. Räväkästi alkanut tarina nappasi minut otteeseensa jo aivan ensimetreillä, ja kiinnostukseni säilyi vahvana aina kulmakarvoja kohottaneeseen lopun ilmiantoon asti.

Tai noh, tarinan keskivaiheilla äänessä olleet nuoremmat sukupolvet olivat suhteellisen värittömiä, ja heidän funktionsa tuntuikin olevan lähinnä kapinallisten vanhempien sukupolvien peilaaminen. Mutta nuo vanhemmat hahmot: rohkea ja määrätietoinen Maria-kätilö, temperamenttinen Lahja-tytär ja itseään ruoskiva Onni-vävy..
-Vau. Jopa äänikirjaakin kuunnellessa nuo kolme ihmistä menivät kuin varkain ihoni alle, ja hengitin yhdessä heidän kanssaan; tunsin jokaisen liikkeen ja eleen. Olen vaikuttunut. Erityisesti Lahjan viimeiset hetket nostivat pitkälti kyyneleet silmiini.

Kirjabloggarin kannalta Neljäntienristeykseen liittyy kuitenkin yksi ongelma: miten kirjoittaa tästä teoksesta spoilaamatta sitä? Neljäntienristeys kun kantaa pitkään sisällään merkittävää salaisuutta, joka aukeaa lukijalle hitaasti mutta varmasti, lopulta kaiken selittäen.

Helsingin Sanomien arviossa tämä tärkeä osatekijä paljastettiin harmillisen suoraan. Itse en halua lähteä samalle linjalle, joten totean vain: erinomainen käänne! Tätä tulokulmaa ei kotimaisissa, menneisiin vuosikymmeniin sijoittuvissa teoksissa ole vielä todellakaan kulutettu loppuun. Päinvastoin: voin ilokseni todeta, että Kinnunen pääsi yllättämään minut. Well done!



sunnuntai 21. joulukuuta 2014

On a Pale Horse, Piers Anthony



(www.emusic.com)


Inhimillisen viikatemiehen matkassa


Sain jokin aika sitten eräältä tietokonepelejä rakastavalta sukulaismieheltäni vinkin yhdysvaltalaisesta Humble Bundle -nimisestä tietokone- ja mobiilipelien verkkokaupasta, josta on mahdollista ostaa myös digitaalisia äänikirjoja nimellistä korvausta vastaan. Tartuin tietenkin tilaisuuteen, ja latasin saman tien itselleni alle kymmenen euroa maksaneen yhdentoista äänikirjan paketin, joka sisälsi muun muassa jo viime kesänä arvioimani Salman Rushdien Saatanalliset säkeet -fantasiaklassikon. Nyt kuuntelemani Piers Anthonyn On A Pale Horse (julk. 1983) on niin ikään fantasiaklassikko, joskin meillä Suomessa suhteellisen tuntematon verrattuna esimerkiksi juuri Saatanallisiin säkeisiin. 

Kyseessä on kahdeksanosaisen Incarnations of Immortality -sarjan aloitusosa, jonka pääosassa on sattuman oikusta Kuolemaksi rekrytoitu Zane. Elämässään huonosti menestyneen miehen on tarkoitus tehdä itsemurha, mutta hän ampuukin vahingossa paikalla tilaisuuttaan varronneen Viikatemiehen. Ja kun vanha viranhaltija on näin poissa pelistä, ei Zanen auta kuin ottaa Kuoleman lautturin tumma viitta omille harteilleen, ja hypätä Mortiksen, eli Kuoleman muotoaan muuttavan kulkuneuvon kyytiin. Pian sitten jo kierrelläänkin sairaaloita, sotatantereita ja onnettomuuspaikkoja sieluja keräten, ja niiden hyviä ja pahoja tekoja punniten. 

Loppusanoissaan Piers Anthony kertoi halunneensa käsitellä On a Pale Horsessa usein pelottavaksi ja etäiseksi kuvattua Viikatemiestä uudessa, totuttua sympaattisemmassa valossa. Tässä hän kieltämättä onnistuikin varsin mukavasti, koska tarinan aikana Zane muun muassa lohduttaa kuolemaa pelkäävää pikkutyttöä, ja rakastuu naiseen, jonka sielun Paholainen yrittää saada itselleen likaisin keinoin.

Astetta raskaampaa poljentoa


Goodreadsissa Anthonyn logiikkaa, jossa ihmisen hyvät ja pahat teot punnitaan, ja tämä tuomitaan niiden perusteella ikuisiksi ajoiksi joko Taivaaseen tai Helvettiin, kritisoitiin. Eräs lukija ei pitänyt laisinkaan sielujen hyvin tiukasta ja sangen säälimättömästäkin kohtelusta, jossa syntien anteeksiantoa ei tunnettu laisinkaan. 

Itselleni nämä kristilliset näkökulmat eivät kuitenkaan nousseet päällimmäisiksi kiinnostuksenkohteiksi. Lähinnä vain nautin tarinan lukuisista fantasiaelementeistä, joihin kuuluivat muun muassa erilaiset taikakivet, kengät joilla voi kävellä vetten päällä, näkymättömyysviitta ja mahdollisuus hallita aikaa. Näiden taikaelementtien ansiosta yhdistin On a Pale Horsen enemmän kuin kerran ikisuosikkiini Harry Potteriin. 

Harmi vain, että monissa muissa suhteissa Anthony ei sitten Rowlingille pärjännytkään. Tarina kun ei lopultakaan ollut erityisen yllätyksellinen, hauska, tai mukaansatempaava. Kun sen peruslogiikkaan oli kerran päässyt sisälle, ei uusia yllätyksiä tai käänteitä juuri enää ollut tarjolla, ja sisältöä tarjosivat lähinnä sangen ryppyotsaiset pohdiskelut yhteiskunnasta ja moraalista loputtomien sielunkeräyskeikkojen lomassa.

Jotkut työt tässä maailmassa ovat hauskoja ja kiehtovia, mutta Viikatemiehen vakanssi ei selvästikään ole yksi niistä, anteeksi nyt vain. ..Toivottavasti tätä negatiivissävyistä kommenttia ei lasketa vahingokseni kuoleman jälkeisessä sielunpunnituksessa. 



tiistai 16. joulukuuta 2014

Mötley Crüe: the Dirt, Törkytehdas, Neil Strauss




Elämänkertakirja, joka aiheutti painajaisia


Seison avaralla hiekkakentällä. Kyseessä on jonkinlainen aavikko, jonka keskellä kohoaa siellä täällä vanhoja hökkeleitä. Aurinko porottaa kuumasti. Kaukaisuudesta luokseni astelee hoikka mies, jonka ylävartalo on paljas. Kädessään tämä tatuoitu muusikko pitelee keskikokoista lihaveistä. Vaistonvaraisesti tunnistan hänet Mötley Crüen rumpaliksi, enemmän kuin yhden naisystävänsä pahoinpidelleeksi Tommy Leeksi.

Pian rauhattomasti liikehtivä mies alkaa kiertelemään minua kuin peto saaliseläintä, veitsi uhkaavasti koholla, aina välillä uhkaavia hyökkäyseleitä tehden. Yritän puhua sekavanoloiselle rokkarille rauhoittavasti, mutta se ei auta. Juuri ennen kuin Tommy sohaisee veitsen vatsaani, pinkaisen pakoon. Juoksen, juoksen, ja juoksen vielä vähän lisää. Rauhoitun vasta, kun olen päässyt metsään, lähelle Ruotsin rajaa.

..Herään säpsähtäen keskellä pimeintä yötä. Yöpöydälläni lepää puoleenväliin asti luettu, Neil Straussin toimittama Mötley Crüe: the Dirt, Törkytehdas -yhteiselämänkerta (julk. 2001). Kirja, johon olin pahaksi onneksi uppoutunut juuri ennen nukahtamistani.

En muista, onko mikään aiempi kirja aiheuttanut minulle painajaisia, mutta nytpä on tämäkin sitten koettu. Voin siis mitä suurimmalla varmuudella todeta, että the Dirt on vaikuttava, ihon alle menevä lukuelämys. Vauhdikas, rosoinen ja hämmentävä.

Vaikka tarinassa oli paljon kaunistakin (kuten hetket, jolloin miehet kuvailivat rakastamiaan naisia), toivat glam metal -artistien ja heidän tuttaviensa (kuten Ozzy Osbournen) edesottamukset usein mieleen lähinnä Intiassa pelkoa herättävät, tuhonjumala Shivaa palvovat Aghori Sadhu -uskontokunnan edustajat, joiden ideologian pohjana on ajatus siitä, että mikään tässä maailmassa, ei siis todellakaan mikään ole vastenmielistä. The Dirt -kirjan tarinoiden perusteella arvioisin, että erityisesti Ozzy Osbournella voisi hyvinkin olla luontaisia taipumuksia tuonkaltaiseen uskonnolliseen vakaumukseen. Sen verran groteskeja juttuja Black Sabbath -tähti nimittäin kiertueillaan puuhaili, mikäli Mötley Crüe:ta on uskominen.

"Meillä oli mahtava lentokone, käytössä loputtomasti valuuttaa ja me saatiin tehdä ihan mitä vittua lystäsi. Girls, Girls, Girls oli meitsin elämän vöyhkintä aikaa. Ainakin luultavasti - siitä ajasta on nimittäin vain hämärä muistikuva, että silloin sekoiltiin aivan kybällä."


En ole Mötley Crüe -fani, mutta se ei tarinan koukuttavuutta vähentänyt. Don Juanista (laulaja Vince Neil), Michael Kelsosta (Tommy Lee), synkästä pohdiskelijasta (Nikki Sixx) ja vanhasta kitaravelhosta (Mick Mars) koostuvan Full Retard -ryhmän tarinalla kun oli sen verran ansioita jo pelkästään narratiivisessakin mielessä.

Torakoiden keskellä nukkuneista narkomaaninuorista kuoriutui iskevän glam metallin ansiosta yksityiskoneella lentäviä miljonäärejä, joille kaikki oli sallittua. Ja kuten niin usein: what goes up must go down. Kirjan loppupuolella liian suureksi kasvaneet egot eivät enää mahtuneet samaan yhtyeeseen, ja laulaja Vince Neil lähti omille teilleen. Tämän seurauksena stadionit eivät enää täyttyneet:

Tarvittiin ainoastaan yksi konsertti - rundin ensimmäinen - murskaamaan kaikki toiveet ja unelmat. Keikka oli  Arizonan Tusconissa, ja viidentoista tuhannen hengen vetoiseen amfiteatteriin oli myyty vain neljätuhatta lippua.

..Pian me jouduimme lähettämään rekkoja kotiin ja vaihtamaan stadionkeikat salikeikoiksi ja lopulta salit klubeiksi. Kiertäessämme edellisen kerran meillä oli ollut käytössä lentokoneet ja stadionit olivat olleet täynnä yleisöä.

- Kuten arvata saattaa, halusivat lakimiehet ja managerit Vincen takaisin yhtyeeseen, ja järjestivät nelikolle tapaamisen. Tästä seurasi yksi ehdottomista suosikkikohtauksistani koko kirjassa:

Kaikki ne ahneet limanuljaskat halusivat vain massinsa, eikä me tai meidän hyvinvointimme kiinnostaneet niitä tippaakaan. Yhtälö oli seuraavanlainen: Vince plus Mötley = fygyä, Mötley miinus Vince = ei fygyä. 

..Me yritettiin Nikkin kanssa olla mukavia. Sanoin Vincelle jotain tyyliin: "Nastaa nähdä sua pitkästä aikaa", mitä en kylläkään tarkoittanut. Se tuhahti häijysti jotain just niin kuin vain Vince voi, tyyliin: "Niin varmaan", ja meillä Nikkin kanssa keitti yli.

"Vittu vedä handuun, me lähdetään vetämään täältä", Nikki sanoi ja otti mua kädestä. Kaikki asianajajat kohottivat ahneet pikku nakkisormensa meitä kohti, niin kuin me oltais oltu miljoonan dollarin shekkejä leijailemassa polttouuniin. "Ei!" ne huusivat. "Kesti liian kauan saada teidät samaan huoneeseen."

- Juuri tämänkaltaisten, musiikkimaailmaa herkullisen osuvasti valottavien tilannekuvauksien ansiosta The Dirt oli ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, vaikka se hieman painajaisia aiheuttikin. Niinpä aion ilman muuta katsoa myös parhaillaan tekeillä olevan the Dirt -elokuvan, jonka pitäisi valmistua vuonna 2015.



maanantai 1. joulukuuta 2014

Orjattaresi, Margaret Atwood





Dystopia, joka saa George Orwellinkin kalpenemaan


Margaret Atwoodin moninkertaisesti palkittu Orjattaresi-klassikkodystopia (The Handmaid's Tale, julk. 1985) oli yllättävän rankka lukuelämys. Vuosia sitten näkemäni elokuvaversio kun oli lähinnä jännittävä ja oudon kieroutunut, ei niinkään ahdistava.

Samoin Johanna Sinisalon kirjoittama Handmaid's Talen suomiversio, vuonna 2013 ilmestynyt Auringon ydin, oli ennen kaikkea mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Niinpä en osannutkaan ennalta varautua Orjattaren tarjoamaan HC-tason toivottomuuteen ja kolkkouteen. Tämä teos ylsi synkkyydessään George Orwellin kuuluisaakin kuuluisamman Vuonna 1984 -dystopian tasolle, ja ylikin. 

Ahdistavuudesta huolimatta en missään vaiheessa edes harkinnut jättäväni "käveleväksi kohduksi" värvätyn naisen tarinaa kesken, sen verran taitavasti Atwood kirjoitti. Hän osasi kuvailla niin ihmisiä kuin ympäristöäkin poikkeuksellisen elävästi, tuoden näin inhottavan tarinansa hyvin lähelle lukijaa.

Lisäksi juoneen oli istutettu kiitettävissä määrin pieniä koukkuja, jotka tarjosivat palkitsevia ahaa-elämyksiä lukemisen edistyessä. Kirjan alkupuolella päähenkilö, "Frediläinen", muun muassa löytää huoneestaan latinankielisen kaiverruksen, jolle annetaan selitys vasta parisataa sivua myöhemmin. Tällaiset detaljit yhdessä taidokkaan kielen kanssa tekevät Orjattaresta kirjan, joka kannattaa lukea useaan kertaan. Ensimmäisellä kierroksella kun voi mennä vielä paljon ohitse.

Synkkä todellisuus


Orjattaresi on feministinen dystopia, jonka inspiraationa kirjaa tutkinut Paul Brians pitää ennen kaikkea teoksen kirjoittamista edeltäneen aikakauden poliittista ilmapiiriä:

The defeat of the Equal Rights Amendment, the rise of the religious right, the Election of Ronald Reagan, and many shorts of backlash (mostly hugely misinformed) against the women's movement led writers like Atwood to fear that the antifeminist tide could not only prevent further gains for women, but turn back the clock.

Mutta vaikka tämän kirjan kirjoittamisesta on jo lähes kolmekymmentä vuotta aikaa, ja Ronald Reagankin on jo haudattu, ovat Atwoodin kirjan teemat valitettavasti edelleen hyvin ajankohtaisia, aivan kuten Raijakin omassa bloggauksessaan totesi. Voisi jopa sanoa, että Atwoodin pelot ovat muuttuneet todeksi:

Mitä tulee esimerkiksi Atwoodin kirjassa esiintyvään ehkäisy- ja aborttikieltoon, esitettiin Georgian osavaltiossa vuonna 2011 lakimuutosta, joka olisi kriminalisoinut paitsi abortit, myös keskenmenot. Rangaistukseksi näistä "rikoksista" ehdotettiin kuolemaa.. Eikä Georgia ole ainoa laatuaan, sillä Tennesseessä keskenmeno todella kriminalisoitiin aivan hiljattain, ja tämä äärimmäinen suuntaus on ilmeisesti yleistymässä laajemmaltakin Amerikassa.

Frediläisen kohtalo vangittuna siitoseläimenä on puolestaan saanut tosielämän vastineensa Aasiassa. Siellä rikkaiden kansanosien suosima lainakohtujen käyttö on nimittäin linkittynyt ihmiskauppaan ja vapaudenriistoon, mikäli lukemaani artikkelia on uskominen. Totuus on tarua karmivampi..


Orjattaresi alkaa Raamattu-sitaatilla, johon Atwoodin
luoma teokraattinen yhteiskunta perustaa toimintansa.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Elena, Joel Haahtela



Beigeä, niin kovin beigeä


Joel Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin ollut Elena-pienoisromaani (julk. 2003) on kirja, jota monet kirjabloggarit ovat kehuneet ylisanoja säästämättä: kaunis, vähäeleinen, hauras, pakahduttava.. Olisin toki mielelläni samaa mieltä, mutta suoraan sanottuna tämä teos oli lähinnä pakahduttavan väritön ja laimea. Vähän kuin Pentikistä ostettu kahvikuppi: tyylipuhdas ja asiallinen, mutta ei mitenkään erityisen persoonallinen tai säväyttävä. 

Olisin kaivannut enemmän kontrasteja ja särmää. Nyt molemmat päähahmot olivat lähinnä häilyviä kangastuksia, jotka haahuilivat sinne tänne, toinen toista stalkkaillen. Teoksen kiinnostavin vaihe oli minusta se, kun päähenkilön yli äyräidensä mennyt urkinta meinasi johtaa poliisioperaatioon. Mutta puheeksihan sekin lupaava actioninpoikanen sitten jäi. Valitettavasti. 

Ainoa vahvan yksilöllinen piirre Elenassa olivat poikkeuksellisen lyhyet luvut, mutta tämäkin särmä lähinnä hiersi. Liian minimalistiset kohtaukset kun tekivät kuuntelukokemuksesta kovin pintaraapaisumaisen; en päässyt uppoutumaan ja eläytymään kunnolla. Esimerkiksi kohta, jossa päähenkilö katseli merta, oli minusta nautinnollista kuunneltavaa, mutta Haahtela pilasi kokemukseni kertomalla tilanteesta aivan liian lyhyesti. Varsinkin äänikirjan muodossa lyhyet kohtaukset häiritsivät: "Luku 36.. kaksi lausetta, Luku 37.. kolme lausetta.. Tuntui, että suurin osa lukija Petteri Hynösen ajasta kuluikin fraasin "Luku se ja se" -toistelemiseen.

Yleisesti ottaen olen yllättynyt, että en nauttinut Haahtelan sinällään ihan haikeankauniista kertomuksesta, koska monesti unenomaiset tarinat yksinäisistä ihmisistä puhuttelevat minua suuresti. Esimerkiksi Sofia Coppolan Lost in Translation -pätkä, ja Jack Nicholsonin tähdittämä, juonellisesti Haahtelan Elenaa muistuttava About Schmidt -draama kuuluvat suosikkifilmeihini. 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Koljatti, Jari Tervo




Vapaa lehdistö kaksiteräisenä miekkana


En ole erityisen kiinnostunut politiikasta, mutta muutamien harvojen kirjailijoiden käsittelyssä tämäkin aihe viihdyttää minua erinomaisesti; Viime viikon autostereoissani viihtynyt Jari Tervo kuuluu tähän harvalukuiseen ryhmään ilman pienintäkään epäilystä. Tervo sanailee politiikasta osuvasti, asiantuntevasti, ja sopivan vinksahtaneesti, välillä jopa maagisen realismin puolelle liukuen. 

Vuonna 2009 ilmestyneessä Koljatissa Tervo seurasi Susan Ruususen jalanjälkiä, ja kirjoitti kirjan pääministeri Matti Vanhasesta. Tai noh, kirjassa tämä kuivakka pääministeri kantaa nimeä Pekka Lahnanen, mutta yhteys Vanhaseen on kuitenkin niin ilmeinen, ettei arvailuille Koljatin keskushahmon esikuvan suhteen jää sijaa. Se kertoo myös aika paljon, että kirja tarkistutettiin juristeilla ennen julkaisemista Ruususen kohtalon välttämiseksi.

Kirjan ydinajatus siitä, miten "politiikka ei ole viihteellistynyt, se on viihdettä", sai minut miettimään sitä, kuinka suuren osan ajastaan poliitikot lopulta käyttävätkään työnsä kannalta epäoleelliseen oman imagonsa kiillottamiseen, ja kuinka jokainen ajaa lopultakin vain omaa etuaan. Koljatin pääosassa tasapainoileva Lahnanenkin lähti politiikkaan pää täynnä hyviä aikeita, mutta päätyi lopulta vain loputtomaan taisteluun keltaista lehdistöä vastaan. Ei siinä paljon ehdi maan parasta ajatella, kun pitää vain kädet täristen lehteillä uusinta Seiskaa sen pelossa, että siellä on taas joku hirveä nolo juttu ministeristä itsestään. 

Enemmän kuin kerran tätä lukiessani tulivat mieleeni erään yliopistoaikaisen journalismin oppikirjani sanat siitä, miten nykyajan media on omalta osaltaan vieraannuttanut kansan politiikasta. Poliitikkojen jatkuva mustamaalaaminen kun on omiaan luomaan tilanteen, jossa kansa menettää luottamuksensa koko demokraattiseen oikeusvaltioon. Ja sitten taas toisaalta: vapaa lehdistö on demokratian toteutumisen edellytys.. Yritä tässä nyt sitten mitään.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Painajainen piparitalossa, Juha Vuorinen




There's a book out there for everyone


Yli 1,5 miljoonaa kirjaa myynyt Juha Vuorinen ei valtaisasta menestyksestään huolimatta juurikaan näy kirjablogeissa. Huomasin tämän, kun yritin etsiä muita bloggauksia juuri kuuntelemastani Painajainen piparitalossa -äänikirjasta (julk. 2009). Aika hiljaista oli..

Syy vaatimattomaan bloginäkyvyyteen lienee varsin yksinkertainen: Poikkeuksellisen suuri osa Vuorisen lukijoista on miehiä, jotka eivät kirjoita lukemastaan kirjablogeihin, vaan korkeintaan Suomi24:n keskustelupalstoille.  Kyllä, nyt puhutaan kirjailijasta, joka on erään lähteen mukaan "Suomen vankiloiden suosituin kirjailija". Voisi siis sanoa, että siinä missä J. K. Rowling sai kirjoja hylkivät pikkupojat innostumaan lukemisesta, on Vuorinen tehnyt saman Suomen kirjoja vieroksuville miehille.
- Hieno saavutus! There's a book out there for everyone..

Kuuntelukokemuksena Painajainen piparitalossa oli kuin aamuöinen kebab-annos: ei mitään gurmeeta, mutta maistuvaa harvoin ja kohtuudella nautittuna. Varsinkin, jos osaa jättää ne huonoimmat palat, kuten viimeiset, hieman nuhjaantuneet ja vetiset ranskalaiset syömättä. Ihan kaikkea ei siis pidä niellä.

Itse esimerkiksi viihdyin hyvin eksentrisen Käpperssin seurassa, koska hän toi mieleeni paitsi brittikomediasarja Little Britainin Ray McCooneyn, myös erään kerran tuntemani helsinkiläis-intellektuellin, ja jopa itse Hunter S. Thompsonin. Sanoisinkin, että aina yhtä sanavalmis ja yllättävä Käppers oli minulle se teoksen mehukkain osa. 

Sen sijaan huomattavan epäsuhdan Händikäppers-parivaljakon toinen osapuoli, Händi, oli lähinnä epäuskottava, ärsyttävä ja vastenmielinen. Ja nyt kun nuo kolme adjektiivia nousivat esille, niin mainittakoon, että ne kuvaavat melko hyvin myös kirjan välittämää naiskuvaa, jonka ydinajatus on, että naisten ihmisarvo määritellään lähes pelkästään ulkonäön perusteella, ja heidän tärkein ominaisuutensa on kyltymätön seksuaalivietti. Ja juuri tätä tarkoitin kun sanoin, että Vuorisen kirjoja ei pidä niellä ihan sellaisenaan. 

Mutta noh, tuskinpa kovinkaan moni otti aikoinaan myöskään Uuno Turhapuro -elokuvia tosissaan. Viihde viihteenä. Ja niinhän se on, että samoilla palikoilla näissä molemmissa leikitellään: kolmihenkinen, enemmän ja vähemmän fiksu miesporukka nautiskelee ruuasta, naurattaa naisia, toteuttaa erilaisia projekteja ja tekee kolttosia. Mitä keskeisiin hahmoihin tulee, näkisin Händikäpperssit tiivistettynä versiona Uunosta, Härski Hartikaisesta ja Sörsselssönistä. Itse päähenkilö, Tapsa Mäkinen, on puolestaan minun silmissäni raitistunut, myöhempi versio huippuhauskan Juoppohullun päiväkirjan päähenkilöstä, Juha Bergistä.

Uuno oli räävittömään Vuoriseen verrattuna vielä sangen kiltti ilmiö, mutta molemmat ovat joka tapauksessa onnistuneet viihdyttämään oman aikansa kohdeyleisöä erinomaisesti.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita, Vladimir Hulpach





Hetki leirinuotion äärellä


Kun ystäväni näki tämän, Vladimir Hulpachin kokoaman intiaanitarinakokoelman, Istuva Härkä: Leiritulien tarinoita (julk. 1968/2009) autoni ovilokerossa, totesi hän ykskantaan: "Kaikkea säkin sieltä kirjastosta raahaat. Taitaa kohta loppua kuunneltava kesken, kun oot jo näin alas vajonnut". Kommentti voi kuulostaa oudon tylyltä, mutta syy on yksinkertaisesti se, että tämä äänikirja on ulkonäöltään ja kooltaan poikkeuksellisen pieni ja nuhjuinen; Ei jykevää äänikirjaboksia, jonka sisällä vaikuttava määrä muovitaskuihin sujautettuja levyjä odottelee kuuntelijaansa, vaan vain yksi hassu CD-levy, joka on pakattu normaaliin, jo parhaat päivänsä nähneeseen CD-boksiin.

- Mutta ei anneta ulkonäön hämätä! Tässähän on kuitenkin kyseessä tietynlainen miniversio amerikkalaisten intiaanien ikiomasta Kalevalasta. Ja millaisia myyttejä intiaaneilta löytyykään! Tarinat olivat täynnä muodonmuutoksia, taikuutta, dramaattisia käänteitä, ja yliluonnollisia tapahtumia. Ne eivät hävinneet paremmin tuntemilleni slaavilaisille ja germaanisille mytologioille piiruakaan.

Kun tämä huima sisältö vielä yhdistettiin nopeaan, kaikenlaisen selostuksen ja kuvailun minimiin jättävään kerrontaan, oli pääni pyörällään tuon tuostakin. Ei siinä paljoa taivaanrantaa ehditty katselemaan, kun piti taistella eloonjäämisestä Amerikan villissä luonnossa. Milloin olivat puhvelit kadonneet, milloin taas ei saatu sadetta.. 

Näin nopeatempoisen äänikirjan kuuntelu on aina omanlaisensa keskittymisharjoitus: yksikin missattu lause, ja saatat olla pihalla kuin lumiukko. Tämän äänikirjan kohdalla voin kuitenkin todeta, että jos jaksoi keskittyä, tarinat olivat sangen kiehtovia ja tunnelmallisia. Pidin erityisesti intiaanien panteistisesta, hyvin kiinteästä luontosuhteesta ja heidän pelottomasta asenteestaan. Oman lisäsäväyksensä kuunteluun toivat harvinaisen onnistuneet äänitehosteet, jotka myös paikkasivat kuvailun niukkuutta.

Näkisin tämän lyhyehkön (kesto 70 min.) äänikirjan tietynlaisena introna, joka tarjoaa mahdollisuuden tutustua nopeasti ja vaivattomasti laajaan ja mielenkiintoiseen tarinaperinteeseen. 


"Every seed is awakened and so is all animal life. It is trough this mysterious power that we too have our being and we therefore yield to our animal neighbours the same rights as ourselves, to inhabit this land. "

- Sitting Bull


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Tohtoriopinnot alkakoon!




Back to Campus


Kun maisteriopintoni kaksi vuotta sitten olivat loppusuoralla Vaasan yliopistossa, tunsin haikeutta. Olin nauttinut viestintätieteiden opinnoista siinä määrin, että pelkkä ajatus siitä, että en enää voisi tulla yliopistolle, tuntui surulliselta; Joutuisin luopumaan kaltaisteni seurasta, enkä saisi tehdä sitä, mistä nautin ja missä menestyn. Se tosiasia, että opintoni Tampereen avoimessa yliopistossa Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laajan sivuaineen parissa tulisivat jatkumaan vielä kaksi vuotta, oli laiha lohtu. Ja kuten aiemmin täällä kerroin, nuokin opinnot saivat jo päätöksensä.

Paatuneena opiskeluintoilijana, joka on haalinut yliopistopuolen opintopisteitä lähes yhtäjaksoisesti viimeiset kymmenen vuotta, milloin päivälinjalla ja milloin taas avoimessa, en tyytynyt kohtalooni tiedeyhteisön ulkopuolisena kansalaisena sitten millään. Niinpä olen omistanut viimeiset puoli vuotta elämästäni tohtoriopintojen suunnittelulle, ja väitöskirjan tutkimussuunnitelman kirjoittamiselle.

Keväällä käynnistynyt "ottakaamutsisäänpliis" -projektini saikin tänä syksynä onnellisen päätöksensä, kiitos Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen. Neuvottelin väitöskirjasta myös muutaman muun yliopiston kanssa, mutta poikkitieteellinen lähestymistapani istui lopulta parhaiten Jyväskylään. 

Paikkana Jyväskylän yliopisto on minulle jo tuttu ja kotoisa, olenhan suorittanut siellä paitsi Taidekasvatuksen perusopinnot lukuvuotena 2006-2007, myös Journalistiikan perusopinnot vuosina 2007-2008. Nuo Journalistiikan opinnot tein Alkio-opiston journalismin linjan opintojen yhteydessä Korpilahdella.
- Mukava opisto muuten, suosittelen lämpimästi!

Mutta nykyhetkeen: Ensimmäinen ohjaajatapaaminen ja tutkijaseminaari ovat nyt onnellisesti ohitse, ja väitöskirjani kantaa tällä hetkellä nimeä "There is not a single original thought in Eragon" - Verkon intertekstuaaliset fantasiakirjakeskustelut romantiikan ja postmodernismin taistelukenttänä. Se jatkaa graduni "Did J.K. Rowling rip of Tolkien?" - Taru Sormusten Herrasta -trilogian ja Harry Potterin yhtäläisyydet lukijoiden verkkokeskusteluissa, narratologisesti ja intertekstuaalisesti  aihetta verkkokeskusteluihin painottuen. Toki on huomattava, että tilanne elää koko ajan, ja tutkimukseni voi muuttaa sisältöään vielä moneen kertaan ennen väitöstilaisuutta. 

Olen tyytyväinen, että jo ennen gradun valmistumista syntynyt väitöskirjahaaveeni on vihdoin toteutumassa! :) Täällä kirjablogini puolella väitöskirjani ei välttämättä tule hirveästi näkymään, mutta välillä kirjapostaukset saattavat hieman viivästyä, jos väitöskirjan kanssa on intensiivisempi vaihe menossa.


Ensimmäinen seminaarini oli kulkuluvan
vaativissa tiloissa.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Kalevala, Elias Lönnrot





Hypnoottinen kansalliseepos


Elias Lönnrotin muinaissuomalaisista lauluista, loitsuista ja runoista kokoama Kalevala (julk. 1835) antoi minulle vihdoin syyn luoda blogiini tunnisteen "runous". Ja mikä voisikaan olla parempi ensikosketus lyriikan maailmaan, kuin Suomen oma kansalliseepos, joka on innoittanut lukemattomia taiteilijoita Jean Sibeliuksesta ja Akseli Gallén-Kallelasta aina CMX:n A. W. Yrjänään asti. On hassua, että en ole lukenut tätä jo aikaisemmin (mikäli Don Rosan sarjakuvaversiota ei lasketa), mutta toisaalta: eiväthän tamperelaisetkaan koskaan käy Särkänniemessä. Se olisi liian ilmeistä.

Paatuneena äänikirjaholistina kahlasin tämänkin teoksen läpi audion muodossa. Kalevalan kohdalla äänikirjaan turvautuminen oli myös enemmän kuin suotavaa, onhan kyseessä nimenomaan suulliseen perinteeseen pohjautuva teos. Ja millainen luenta kansalliseepoksellemme olikaan tehty! Antti Virmavirta hoiti hommansa sellaisella intensiteetillä, että minun alkoi tehdä mieli täydentää Pulkkisen tuotantokausiin pohjautuvaa Virmavirta-kokoelmaani tällä nimenomaisella äänitteellä mitä suuremmissa määrin. Monet kohdat olivat nimittäin sellaisia, että haluaisin kuulla ne vielä uudestaankin. Mieluiten monta kertaa.

Nautin erityisesti teoksen toiminnallisista osioista, kuten alun luomiskuvauksesta, Lemminkäisen seikkailuista ja kaikista kohdista, joissa Weylandiin ja Daidalokseen pohjautuva Ilmarinen takoo jotain, olipa se sitten Sampo, hevonen tai vaimo. Minua kiehtoi tapa, jolla esineet muuttivat muotoaan kerta toisensa jälkeen, monia yllätyksellisiä lopputuloksia tarjoten.
- Ihailtavaa käsityötaitoa!

Vaikka Kalevalan kieli on koukeroista, ja sisältö ajoittain liian toisteista (esimerkiksi keskivaiheen avioliitto-ohjeistukset puuduttivat), oli kuuntelukokemukseni yleisesti ottaen hyvin positiivinen, jopa meditatiivinen. Kyllä tähän uppoutui ihan omaksi ilokseen. Suosittelen!

Kalevala J. R. R. Tolkienin suurena innoittajana


Elias Lönnrotin 1800-luvulla tekemät runonkeruumatkat olivat suuri palvelus paitsi meille suomalaisille, myös myöhempien aikojen fantasiakirjallisuuden lukijoille kautta maailman. Kalevala oli nimittäin modernin fantasiakirjallisuuden isän, J. R. R. Tolkienin, suuri innoituksen lähde. Kansalliseepoksemme ja kielemme oli lähtölaukaus Tolkienin halulle kertoa tarinoita, ja lisäksi suomen kieli vaikutti merkittävästi Tolkienin itse luomiin kieliin. Tässä pieni katkelma nuoren, alkututkintoaan yliopistossa tehneen Tolkienin vaiheista hänen itse kertomanaan:

Gootin kielen jälkeen kaikkein tärkein tapahtuma oli kaiketi se, kun löysin Exeter Collegen kirjastosta - silloin kun minun olisi pitänyt opiskella alkututkintoani varten - suomen kieliopin. Tuntui kuin olisin löytänyt kokonaisen kellarin täynnä huikeaa viiniä, jollaista en ollut koskaan ennen maistanut. Juovuin siitä täysin, ja luovuin pyrkimyksestäni keksiä "kadonnutta" germaanista kieltä; minun "oma kieleni" - tai sarja keksittyjä kieliä - sai äänneasuunsa ja rakenteeseensa vahvoja suomalaisvaikutteita.  

..Mainitsin suomen kielen, sillä se käynnisti tarinapuolen. Jokin Kalevalan tunnelmassa viehätti minua suunnattomasti, jopa Kirbyn kehnossa käännöksessä. Opin suomea vain sen verran, että kykenin kahlaamaan alkuperäisteosta läpi jonkin matkaa, hieman samaan tapaan kuin koulupoika Ovidiusta; lähinnä minua kiinnosti ottaa siitä vaikutteita "omaan kieleeni". Mutta tarustoni, josta siis trilogia on osa (loppu), sai alkunsa pyrkimyksestäni muokata osaa Kalevalasta uuteen uskoon - erityisesti tarinaa poloisesta Kullervosta.

(Tolkien kirjeessään W. H. Audenille 7. kesäkuuta vuonna 1955)

- Kukapa siis tietää, odottaisiko maailma parhaillaan henkeään pidätellen uusimman Hobitti-elokuvan joulukuista ensi-iltaa ilman meitä suomalaisia, ja meidän huikeaa tarustoamme? You're welcome, world!


(www.booksfromfinland.fi)

P.S.

The Battle of the Five Armies -elokuvaa katsellessa kannattaa myös muistaa, että Hobitti-elokuvien keskiössä olevan, Thorin Tammikilven himoitseman Arkkikiven esikuvana on hyvinkin saattanut toimia meidän oma, kotimainen Sampomme.

Monet tahot ovat nimittäin sitä mieltä, että Arkkikivi saattaa olla yksi kolmesta Silmarilista, ja yleisesti uskotaan, että Sampo innosti Tolkienia, kun hän loi Silmarilit, nuo Fëanorin takomat ja Melkorin varastamat, mittaamattoman arvokkaat jalokivet.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Light On Pranayama - The Yogic Art of Breathing, B.K.S. Iyengar




Hengitys ja mitä sillä voi tehdä


B.K.S. Iyengar (1918-1914), tuo joogan kuninkaaksikin nimetty, ja maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon valittu guru ehti julkaista elämänsä aikana yhteensä 14 jooga-aiheista kirjaa. Nyt lukemaani Light On Pranayamaa (julk. 1981/2012) pidetään yhtenä hänen pääteoksistaan, eikä syyttä.

Kyseessä on hyvin kattava ja asiantunteva katsaus pranayamaan, eli joogatraditioon kuuluviin hengitysharjoituksiin, joihin perehtymistä suositellaan, kun asana-harjoitus on tullut tutuksi. Tässä klassikkokirjassa jokainen pranayama-harjoitus esitellään vaihe vaiheelta, kohderyhmää, vaikutuksia ja mahdollisia riskejä unohtamatta. Monesti mukana on myös havainnollistavia valokuvia ja piirroksia.

"Pranayama is the bridge between the body and the Self"


Oikein tehtyjen pranayama-harjoitusten terveysvaikutukset ovat huomattavat. Iyengar mainitsee muun muassa nämä:

- Tyyneyden ja itsetuntemuksen lisääntyminen
- Keskittymiskyvyn ja muistin paraneminen
- Verenkierron ja aineenvaihdunnan vilkastuminen
- Keuhkojen vahvistuminen
- Uniongelmien helpottuminen
- Vastustuskyvyn ja elinvuosien lisääntyminen.

Kiinnostuin pranayamasta jo vuonna 2011, mutta toistaiseksi olen päässyt osallistumaan sangen harvoille pranayama-tunneille, niitä kun ei valitettavasti ole tarjolla samaan tapaan kuin joogatunteja. Pääasiassa olen saanut opetusta joogaretriittien yhteydessä. Niinpä tämä perinpohjainen ja käytännönläheinen teos on minulle kullan arvoinen; Light On Pranayama on ehdottomasti niitä kirjoja, joihin tehdään alleviivauksia, ja joihin palataan aina uudestaan.

Turvallisuus ennen kaikkea


Erityisesti arvostin Iyengarin harjoitusten turvallisuudelle ja tarkoituksenmukaisuudelle antamaa huomiota. Kerta toisensa jälkeen hän korostaa, että harjoituksen aiheuttamaa huonoa oloa ei saa jättää huomiotta.

Aiemmin tekemissäni pranayama-harjoituksissa en ole aina tajunnut kuunnella omaa kehoani tarpeeksi hyvin, ja tämä on johtanut muun muassa heikotukseen ja kehon turhaan jännittymiseen. Kerta toisensa jälkeen olen väen vängällä yrittänyt pysyä opettajan ja muiden kurssilaisten tahdissa, vaikka kapasiteettini ei olisikaan antanut myöden. Kiitos tämän kirjan, aion jatkossa kuunnella itseäni paremmin, ja unohtaa ryhmäpaineen.

Teksti hengitti monellakin tasolla


Paitsi hengitysharjoituksia, Light On Pranayama sisälsi myös melkoisen rautaisannoksen suorastaan runolliseksi yltyvää joogafilosofiaa. Runsaasti sanskritinkielisiä termejä sisältänyt teksti toi mieleeni välillä lähinnä spekulatiivisen fiktion, mutta oli lukukokemuksena kuitenkin hyvin rauhoittava ja kaunis:

"Where there is Yoga,
There is prosperity, success, freedom,
and bliss."



keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ebola-Helsinki, Taavi Soininvaara



Nyt tihkaisi ja pahasti


Taavi Soininvaaran esikoisteos, Ebola-Helsinki (julk. 2000), tarjosi minulle elävän muistutuksen siitä, että perus-trillerit eivät ole minun juttuni. Ilman vahvaa omaäänisyyttä ja räiskyvää persoonallisuutta pitkästyn hyvin nopeasti, koska minulle normi-ajojahti ei tarjoa mitään kokemisen arvoista. Olen havainnut, että trillerin henkilögallerian ja juonen pitääkin olla tavallista oudompi, pelottavampi tai särmikkäämpi (vrt. esimerkiksi Stieg Larssonin Millenium-trilogia, Leonie Swannin Murha laitumella tai Outi Pakkasen Julma Kuu), jotta jaksaisin innostua. Nyt en valitettavasti innostunut. 

Etukäteen oletin Ebola-Helsingin olevan sisällöltään takavuosien menestyselokuvan, The Outbreakin, (ilm. 1995) kaltainen. Oli se sitten maailman nykyisen Ebola-tilanteen huomioon ottaen korrektia tai ei.

Noh, ei hätää. Soininvaara piti Ebola-viruksen huolellisesti koeputkissa, ja työnsi sen visusti taka-alalle. Ei siis tarvetta Morgan Freemanille ja Dustin Hoffmanille tällä kertaa. Tämä tarina oli laimeine viruskauppaviritelmineen ennemminkin Juhana Helmenkalastajan ja Jethro Rostedtin alaa. Kai siinä lopussa joku autokin räjäytettiin, mutta itse olin siinä vaiheessa jo puoliunessa. 

P.S.

Ei kannata koota ylisuurta henkilögalleriaa, ja sitten kutsua jokaista hahmoa jollakin todella persoonattomalla ja huonosti mieleen muistuvalla sukunimellä (Ketonen, Jalava, Siren..). Vähemmästäkin lukija kettuuntuu.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Liisan seikkailut ihmemaassa, Lewis Carroll


Kannen kuvitus: Tove Jansson.


Maailman kuuluisin nonsense-satu


Miten nostalginen olo! Kuuntelin juuri Lewis Carrollin klassikkosadun, Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice in Wonderland, julk. 1865), ikivanhana kasettiäänikirjana. Kuten asiaan kuuluu, oli äänimaailma hieman kohiseva, ja aina välillä piti toden totta kääntää kasettia, jotta tarina voisi jatkua.

Näinä MP3- ja CD-äänikirjojen aikoina tällainen kuuntelukokemus alkaa olla hyvin harvinainen. Nyt kuitenkin pääsin tunnelmoimaan, kiitos kirjaston ulko-oven luona olleen "Ota tästä" -poistopisteen. Ja pakkohan tilaisuuteen oli tarttua, onhan kyseessä sentään yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista satukirjoista, tai no, itse asiassa ylipäätään kirjoista. Boksin takakannen esittelytekstissä teoksen menestystä verrattiin Raamattuun, mikä kertoo melko paljon.

Äänikirja ei tehnyt oikeutta


Viihdyin Liisan parissa ajoittain erinomaisesti, välillä taas tuskastuin liian nopeasti eteenpäin laukkaavaan ihmemaa-turneeseen. Tuntui, että asioita ei kuvailtu tarpeeksi, ja otettiin vain pintaraapaisu sieltä, toinen täältä, ja poloinen mieleni oli kuin taskunauristaan huolestuneena vilkuileva valkoinen kani: aina myöhässä.

Tämä efekti on minulle tuttu myös taannoin kuuntelemastani Tove Janssonin Muumit ja suuri tuhotulva -äänikirjasta.  Molemmissa tapauksissa syytän paitsi oman keskittymiseni puutteellisuutta (samanaikainen autolla ajo tai joogaharjoituksen tekeminen), myös tarinalle huonosti sopivaa formaattia. Molemmat sadut kun on julkaistu alun perin kuvitettuina, ja tämä taso jää äänikirjaa kuunnellessa luonnollisesti uupumaan. Juuri nyt minusta tuntuukin, että seuraavalla kerralla haluan tippua kaninkoloon mieluiten Tim Burtonin ohjaamana, tai vähintään hyvän ja runsaan kuvituksen kera.

"Neljä kertaa viisi on kaksitoista"


Liisan seikkailut ihmemaassa mielletään nonsense-kirjallisuuden kulmakiveksi: arvoituksia vailla vastauksia, odottamattomia ja epäloogisia tapahtumia, tarina vailla merkitystä.. Tässä värikkäässä ja yllätyksellisessä unitarinassa olikin selvästi havaittavissa runsaasti ainakin näennäisesti nonsensemaisia elementtejä, sitä ei käy kieltäminen.

Itse olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että myös äkkiseltään katsottuna sattumanvaraisille tai epäloogisille tapahtumille ja elementeille löytyy aina merkitys. Carrolin (aka. Charles Lutwidge Dodgsonin) tapauksessa näennäisen nonsensen takaa uskotaan löytyvän muun muassa halu kirjoittaa matematiikkasatiiri, olihan kirjailija koulutukseltaan matemaatikko. Muun muassa monet teeseurueen arvoitukset ja irvikissan hymy voidaan nähdä matemaattisina anekdootteina.


Neljännesvuosisadan ikäinen kasetti, ja toimii edelleen. Itse asiassa paremmin,
kuin monet naarmuuntuneet CD-äänikirjat.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Bonkers: My Life in Laughs, Jennifer Saunders





Lempikomedienneni elämänkerta


Muistan edelleen elävästi sen myöhäisillan, kun katsoin ensimmäisen Absolutely Fabulous -brittikomediasarjan jaksoni. Elettiin 90-lukua, ja olin vasta ala-asteella. Silti repeilin hysteerisesti naurusta, kun Edina ja Patsy sekoilivat hyvin menneen muotinäytöksen jälkimainingeissa vailla mitään tolkkua. Naisparivaljakon elämöinti meni kerta kaikkiaan niin yli, että en voinut kuin hekottaa. Ennen kuin pilottijakson lopputekstit alkoivat pyöriä vanhan kuvaputkitelevision ruudussa, tulivat nukkumassa olleet vanhempani valittamaan minulle, että eivät saa unta, kiitos seinän takaa kuuluvan huutonauruni. 

Se oli rakkautta ensityrskähdyksellä: Tuosta illasta eteenpäin olen ollut suunnaton AbFab-fani, ja vuosien saatossa olen kerännyt DVD-hyllyyni kaikki sarjan kaudet ja erikoisjaksot. Myönnän myös suoraan, että olen katsonut useimmat jaksot niin monta kertaa, että osaan vuorosanat pitkälti ulkoa. Minulle oli siis itsestään selvää ostaa Jennifer Saundersin Bonkers: My Life in Laughs -elämänkertakirja (julk. 2013), onhan kyseessä sentään lempikomediasarjani luoja ja pääosan esittäjä.

Bonkersissa Saunders tiivistää osuvasti syyt AbFab:in menestykseen:

What I love about Patsy and Edina is that they give you a chance to say and do all the things you never really would. Eddie and Patsy can say the unthinkable. Eddie and Patsy can park on pavements, shout at people who annoy them, wear inappropriate clothing and fall over drunk in the street. They can be as cruel and callous as they like. They can be rude about celebrities, fashion and niceness, and they can be wicked to Saffy.

And yet, Saffy tortures her mother as much as her mother tortures her. Because actually, without her mother there, Saffy has got nothing to shout about and no identity of her own. She's defined by what her mother isn't and hasn't been, and in this way her mother gives her life a purpose, and that purpose is to be horrible to her.

The heart of the show isn't the drinking and smoking and partying. It's the painful ménage á trois of Eddie, Patsy and Saffy. The jealousies. The hatreds. And, most crucially, the need to be loved.

Minulle Jennifer Saunders on aina ollut yhtä kuin Edina Monsoon. Bonkersin myötä horisonttini laajeni kuitenkin merkittävästi. Tämä nainenhan on tehnyt vaikka mitä! Erityisesti Saundersin Dawn Frenchin kanssa tekemä French and Saunders herätti kiinnostukseni, samoin Suomessakin pyörinyt The Life and Times of Vivienne Vyle muistui jälleen mieleeni.

"In the eighties life was bloody great!"


Lukukokemuksena jutustelevaan ja humoristiseen sävyyn kirjoitettu Bonkers oli joitakin liian sisäänpäinlämpeäviä anekdootteja (sanasta sanaan jäljennetyt faksit) ja ajoittaisia rytmihäiriöitä (liikaa aiheesta toiseen pomppimista) lukuun ottamatta jouheva ja ajoittain hyvinkin viihdyttävä. Kovin lähelle sisintään Saunders ei lukijaansa päästänyt, mutta ehkä tämä oli hyväkin, koska minulle Saunders todellakin on ennen kaikkea yhtä kuin räväkkä Eddy, enkä halua minkään tulevan minun ja lempikomediasarjani kovapintaisen sankarittaren väliin.

Matkan varrella kuullaan Saundersin siekailemattomia mielipiteitä muun muassa sosiaalisesta mediasta, BBC:n byrokraattisesta nykytilasta, kuluttavasta julkkishypestä, PR-työstä ja valokuvien photoshoppaamisesta: 

There are too many celebrities! The fallen, the has-beens, the lucky, the untalented, now all writhing around in the same shallow, stinking swamp, pissing in the same water. And yet we can't take our eyes off them. We love watching the wallowing of the second rate. If those mags were full of brilliant minds, we wouldn't care. We would have NO INTEREST AT ALL. We don't want glamour; we mostly want the gutter.

Monia nykyajan ilmiöitä karsastava Saunders rakasti ennen kaikkea 80-lukua. Silloin elämä oli hänen mukaansa parhaimmillaan:

It was the eighties. We had our own shows, got married, had children, wore shoulder pads, hung out with Bananarama, and consequently got fairly drunk on occasion. We wore baggy shirts buttoned up to the neck and high-waisted jeans..This was the days before celebrities had been invented: people just did their jobs and got caps home. No hangers-on. No PRs.

Just look at Band Aid. Band Aid! You wouldn't be able to do that now. Bob Gedolf just rang up a bunch of his friends, asked them to sing a song for starving Ethiopians, they said yes, put on a leather jacket, jumped in their cars, went to the studio or Wembley, had a few drinks, danced around a bit in the sunshine, had a few more drinks, had a laugh and then drove themselves home. 

But now, can you imagine? It would take 4 million people about 4 million years to plan, and there would be absurd amount of entourages and dressing rooms and Tweeting.

Not in the eighties. 
In the eighties, life was bloody great!

Oli todella mielenkiintoista kurkistaa tämän veteraanikomediennen elämään, vaikka hänen ajoittainen "ennen kaikki oli paremmin" -asenteensa voikin joidenkin mielestä olla merkki siitä, että Saunders ei enää ole ajan hermolla. Mutta toisaalta: tarvitseeko hänen ollakaan? Mikseipä piakkoin 60 vuotta täyttävä Saunders vain voisi nauttia pitkän ja menestyksekkään uransa kantamista hedelmistä, ja ottaa rennosti. 



keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kaikki oikein, Anna-Leena Härkönen





"Kun jumalat haluavat rangaista meitä, he vastaavat rukouksiimme" 

- Oscar Wilde


Lottovoittajien nousu ja tuho. Tähän kiteytyy Anna-Leena Härkösen uusimman teoksen, Kaikki oikein (julk. 2014) tarina. Teos on kerännyt paljon kehuja, eikä syyttä. Kaikki oikein on elävästi kerrottu, hyvin rytmitetty ja hykerryttävän mielenkiintoinen kertomus seitsemän miljoonaa voittavasta Puttosen pariskunnasta, joka kokee äkkirikastumisen aiheuttaman psykoosin kaikessa voimassaan. 

On hienoa, että tästä aiheesta vihdoin kirjoitettiin romaani, sen verran on tullut luettua outoja ja absurdeja tarinoita tosielämän lottovoittajista. Ja toden totta, Härkönenkin on käyttänyt oman kirjansa pohjana suomalaisista lottovoittajista tehtyä tutkimusta Lottovoittajat.

Kaikki oikein -teoksen parasta antia oli ehdottomasti seurata, miten naispuolinen päähenkilö, penninvenytykseen tottunut Eevi, pääsi shoppailemaan ja matkustamaan. On huomattavasti mielenkiintoisempaa seurata äkkirikastuneen hurmoksellista ja hieman hämmentynyttä nautiskelua, kuin vaikkapa lukea tarinaa alun perinkin rikkaasta, elämäntyyliinsä jo tottuneesta jupista. Kiitos Hanna-Leena, että sain olla kärpäsenä katossa! 

tiistai 7. lokakuuta 2014

Harjukaupungin salakäytävät, Pasi Ilmari Jääskeläinen





And Now For Something Completely Different


Kun lukee Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjan, on yksi asia varma: jotain poikkeuksellista on luvassa. Ja niin oli nytkin, kolmannen Jääskeläiseltä lukemani kirjan, Harjukaupungin salakäytävien (julk. 2010) kohdalla. Tai kuten eräs kirjan ennen minua lukenut ystäväni totesi: 
- On sillä kirjailijalla vaan melkoinen mielikuvitus!

Miten Harjukaupunkia voisi kuvailla.. Jules & Jim meets Viisikko meets American Beauty meets Boys Don't Cry meets Narnia meets Neverwhere meets Buried meets Being Jonh Malkovich meets Saw meets Choose Your Own Adventure? Tai lyhyemmin ilmaistuna: kyseessä on rakkaudentäyteinen fantasiakertomus, josta löytyy monia eri vivahteita ja kaksi erilaista loppua (minulle osui Blanc-loppuinen versio). Jääskeläisen kolmesta romaanista Harjukaupunki on ehdottomasti se viipyilevin ja romanttisin, voisi ehkä jopa sanoa vaniljaisin. Tai noh, lopussa vaniljan päälle saattaa ehkä roiskua hieman vertakin, mutta ei siitä tässä sen enempää.

Itse tykästyin erityisesti Jyväskylän alla risteileviin, mukavan freudilaisiin salakäytäviin, joissa voi tulla vastaan melkein mitä tahansa. Varsinkin kirjan loppupuolella tehty, viimeinen salakäytävämatka monenlaisine taruolentoineen, sateenvarjoineen ja päärynäpuineen oli hyvin kiehtova:

Jossain vaiheessa pimeä alkaa virrata ympärillä kuin vesi ja merenneidot uivat lähelle. Sulokkaasti hymyillen houkuttelevat häntä leikkiin. Hän hymyilee takaisin.


(Joana Dias)


Postmoderneista postmodernein


Vaikka jokainen lukemani Jääskeläisen kirja on ollut hyvin erilainen, yhdistää niitä kaikkia silti yksi asia: vahva postmodernismi. Varsinkin korostunut intertekstuaalisuus on Jääskeläiselle tyypillistä:

Sielut kulkevat sateessa muistetaan Lovecraft-viittauksistaan, Lumikko ja yhdeksän muuta -teoksessa hääräili muun muassa Tove Janssonin doppelganger ja tämä, Harjakaupungin salakäytävät, on puolestaan läpeensä klassikkoelokuvilla kyllästetty; toisinaan päähenkilöt jopa kommunikoivat elokuvarepliikkejä siteeraten. Intertekstuaalisuus on aina kiehtonut minua, ja niinpä tämä lisätaso on minulle mitä tervetullein kirjassa kuin kirjassa.

Harjukaupungin salakäytävien kohdalla postmodernismi ilmeni lisäksi muun muassa korkea- ja populaarikulttuurin sulavana sekoittumisena. Hahmot saattavat ensin soitella pianolla hiukan Chopinia tai keskustella maalaustaiteesta, ja kirjautua sen jälkeen Facebookkiin turisemaan.


Miespuolinen rouva Bovary


Harjukaupungin salakäytävien päähenkilö, Olli Suominen, ei varsinaisesti ole mikään oman elämänsä Rambo. Hieman antisankarimaisesti hän ajelehtii virran mukana enemmän ja vähemmän nokka nirpallaan, ja ottaa vastaan, mitä on tullakseen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hänet kirjaimellisesti pakotetaan pettämään vaimoaan. Viritys, jolla tämä kuvio mahdollistuu, on hyvin erikoinen. Lähinnä mieleen tulee Nicole Kidmanin tähdittämä Birth-elokuva (ilm. 2004), jossa leskeksi jäänyt nainen törmää toisten häidensä kynnyksellä poikaan, joka väittää olevansa hänen edesmenneen miehensä reinkarnaatio. Tosin tuokin elokuva häviää Jääskeläiselle juonen monimutkaisuudessa varsin selkeästi.

Olli Suominen oli minun silmissäni jonkinlainen yhdistelmä rouva Bovarya ja Twilight-kirjojen Isabella Swania. Rouva Bovarya Olli muistutti hurmoksellisten ja epämoraalisten rakkauskiemuroidensa takia, Bellaa taas siksi, että hänkin on hiljainen, hajuton ja väritön, mutta silti vastakkainen sukupuoli tuntuu himoitsevan, tai jopa palvovan häntä.

Olli Suominen on myös selkeästi niin sanottu New Age Man. Hänen passiivinen ja mukautuva käytöksensä kun on vahvassa kontrastissa kirjallisuuden perinteisten miessankarien kanssa, joille tunnusomaista ovat yleensä olleet muun muassa aktiivisuus, aggressiivisuus ja itsenäisyys. Tässä teoksessa esitetään siis tietyssä mielessä melko poikkeava, mutta toisaalta postmodernille kirjallisuudelle tyypillinen tulkinta maskuliinisuudesta. Vastaava, passiivinen, kiltti ja naisten vietävissä oleva miespäähenkilö löytyy myös Erlend Loen kirjasta nimeltä Naisen talloma (julk. 2003). 

Tässä tarinassa Olli Suominen saa hopeatarjottimella paljon asioita, joita ei aluksi edes tiennyt haluavansa, mutta jotka tekevät hänet lopulta hyvin onnelliseksi. Harjukaupungin salakäytävät onkin fantasiaa monessa mielessä. Kukapa meistä ei haluaisi, että joku on olemassa "ihan vain sinua varten" ja rakastaa loputtoman syvästi? 

Harmi vain, että tosielämän Olli Suomiset jäävät helposti ajelehtimaan loputtomiin, eivätkä saakaan omaa Kerttu Karaansa, koska heidän elämänsä ei ole Jääskeläisen käsikirjoittama uskomattomien sattumusten sarja täynnä maagisuutta ja elokuvallisuutta. Muistakaa siis: 

Take care to get what you like or you will be forced to like what you get.
- George Bernard Shaw

maanantai 6. lokakuuta 2014

Eniten vituttaa parisuhde, Pasa & Atpo





"Kaksin aina kauheampi"


City-lehdestä tutun kolumnistiparivaljakko Pasan ja Atpon tuotanto tuli minulle alun perin tutuksi erään tamperelaisen ystäväni kautta. Ja voi niitä kertoja, kun olen sen jälkeen maannut hänen sängyllään vitutuskirja kädessä, ja nauranut kyyneleet silmistä valuen.. Välillä olen vieläpä tehnyt todellisen mustan huumorin cocktailin; yhdistellyt Pasaa ja Atpoa Hugleikur Dagssonin siekailemattomiin sarjakuviin. Priceless.


Kirjaston sensuuri iski


Kaikki eivät kuitenkaan arvosta Pasaa ja Atpoa ihan yhtä korkealle kuin minä ja kaverini. Kun taannoin menin etsimään tätä Eniten vituttaa parisuhde -kirjaa (julk. 2012) lähikirjastostani, ilmoitti kirjastonhoitaja, että hän ei Pasaa ja Atpoa kokoelmiinsa ota, koska kielenkäyttö on liian ruokotonta.

Ei auttanut kuin kaivaa kuvetta. Ensin tein maksullisen kaukolainan, ja myöhemmin ostin vielä omaksikin, sen verran hyvin tämä Pahkasikaankin verrattu, "viileän analyyttinen ja aikuismainen teos parisuhteen vittumaisuudesta" minuun upposi. Kronologisessa järjestyksessä etenevien osioiden nimet paljastavat kirjan reippaan hengen erinomaisesti:

ESINÄYTÖS - Arvaamaton ansa
ENSIMMÄINEN PUOLIAIKA - Kiristyvä silmukka
VÄLIAIKA - Kohtalokas sinetti
TOINEN PUOLIAIKA - Loputon vastamäki
JÄLKINÄYTÖS - Vääjäämätön ratkaisu


"That which does not kill us makes us funnier" 

- Greg Dean


Minulle Pasan ja Atpon musta huumori tuo mieleen ennen kaikkea rakastamani stand up -komiikan, koska molemmille on yhteistä muun muassa aiheiden ottaminen omasta elämästä, asioiden turhauttavien puolien esiin nostaminen, ironia ja liioittelu. Pasa ja Atpo eivät myöskään huutele asioita norsunluutornista käsin, vaan tiedostavat omat puutteensa ja virheensä, ja tekevät säännöllisin väliajoin pilaa myös itsestään:

Exäsi facebook-statuksien, kuvien ja kavereiden aiheuttama mustasukkaisuus
Mitäpä tässä selittelemään: aivan vitun noloa kytätä exän tekemisiä ja vieläpä ottaa niistä itseensä. Tällaista tää on, Atpona oleminen.

Eronneet tyypit, jotka ottavat yhteyttä seksin toivossa.
Atpo: vaikka kirjoititkin tämän jutun ikään kuin et itse olisi tuo tyyppi, niin kyllä se silti viestii melko aktiivisesti sun säälittävyydestäsi.

..Ei mitenkään kiusallisen ilmiselvästi näy se, että ollaan nuoria jätkiä, jotka ei tajua hevonvittua elämästä, naisista, miehistä tai mistään muustakaan. Mutta ANTAKAA MEIDÄN NYT JUMALAUTA OLLA ASIOISTA MITÄ MIELTÄ ME HALUTAAN!

Verbaliikan ytimessä ovat täydellisesti ajoitetut ja muotoillut kirosanat, vaikka tässä kirjassa ulosanti onkin totuttua monipuolisempaa, ja lauserakenteet pitempiä. Monesti Pasan ja Atpon räävittömyyksille nauraessa on tullut mietittyä, että kiroilu voi todellakin olla sangen vapauttavaa ja terapeuttista. Tätä on myös tutkittu: brittiläisen yliopistotutkimuksen mukaan kiroilu voi antaa lisää itsevarmuutta, auttaa hallitsemaan tunteita ja jopa vähentää kipua. Ei siis ihme, että Pasan ja Atpon kirosana-akrobatiaan perustuvat teokset ovat suosittuja, vaikka useissa tosielämän tilanteissa manailu onkin sangen paheksuttavaa.


Kirjan lopusta löytyy tällainen, teoksen hengelle uskollinen
 pikku aktiviteetti. Menneisyyttähän on aina
hyvä märehtiä! Eiku..

perjantai 3. lokakuuta 2014

Vanhan rouvan lokikirja, Kyllikki Villa





Kiireettömyyden ylistys


Kuuntelin Kyllikki Villan (1923-2010) Vanhan rouvan lokikirjan (julk. 2004) ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten, ja tuolloin ihastuin tähän lempeään matkatarinaan siinä määrin, että oli vain ajan kysymys, milloin tarttuisin siihen uudestaan. Maailmanmatkaajana, kirjailijana ja kääntäjänä tunnettu Villa nousi suuren yleisön suosioon juuri tämän, Vuoden 2004 Matkakirjaksikin valitun Vanhan rouvan lokikirjan ansiosta. 

Tässä teoksessa 73-vuotias Villa tekee kuukausia kestävän, yksinäisen rahtilaivamatkan, ja jakaa kaiken, myös tylsät, surulliset tai hermostuttavat hetket lukijansa kanssa. Välillä pakkaaminen ahdistaa, laiva on liian rähjäinen, tai Kyllikki kaatuu ja loukkaa itsensä voimakkaan mainingin riepotellessa alusta. Eteenpäin kuitenkin aina jatketaan, vaikka hiukan pelottaisikin.

Paitsi aiheet, myös itse kieli on hyvin autenttista ja tajunnanvirtamaista kaikkine rosoineen, koska kirja pohjautuu Villan kasettinauhurille sanelemiin monologeihin. Lopputuloksena on yksi inhimillisimmistä kirjaelämyksistä, mitä olen koskaan kokenut. Editointi on minimissä. Tällaisiahan me kaikki pohjimmiltaan olemme: iloitsemme, pelkäämme, ikävöimme, haaveilemme ja joitakin asioita mietimme yhä uudelleen ja uudelleen. Katkeraksi Villa ei kuitenkaan heittäydy; hän kertoo toistuvasti, miten kiitollinen on kaikista kohtaamistaan ystävällisistä ja avuliaista ihmisistä.

Päällimmäiseksi Villan lokikirjasta jää mieleen kiireetön ja pohdiskeleva tunnelma. Meri rauhoittaa ja rentouttaa, läheisiin pidetään yhteyttä lähinnä kolikkopuhelimista harvakseltaan tehdyillä soitoilla, ja päivät kuluvat verkalleen kirjoja lukien ja muiden matkustajien kanssa maailmaa parantaen. Maissa käydään lähinnä hoitamassa pakollisia asioita. Tämä poikkeuksellisen hidas ja rauhallinen tapa matkustaa herätti minussa suurta mielenkiintoa ja ihailua. Voisinpa itsekin tehdä joskus samanlaisen irtioton!

Villalta ilmestyi myöhemmin vielä kaksi muutakin matkapäiväkirjaa: Pakomatkalla: toinen lokikirja (julk. 2007) ja Myrskyssä - kolmas lokikirja (2010).  Niitä en ole vielä lukenut, mutta aion ehdottomasti korjata asian.

torstai 2. lokakuuta 2014

Lumikko ja yhdeksän muuta, Pasi Ilmari Jääskeläinen






Teos, joka piti minut tiukasti kynsissään


On kirjoja, joita lukiessa tulee tuon tuostakin laskeskeltua, montako sivua täytyy vielä rämpiä, ennen kuin teos on lusittu kunnialla loppuun. Ja sitten on niitä, joiden soisi kestävän pidempään, ja joiden loputtua sitä vaan kiljuu päänsä sisällä:
- Mitä hittoa, eihän tämä nyt vielä voi päättyä!

Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (julk. 2006) kuuluu jälkimmäiseen, suhteellisen pieneen, mutta sitäkin korkeatasoisempaan ryhmään. Jos minä saisin päättää, maailmassa olisi paljon enemmän juuri tällaisia kirjoja: ajatuksia herättäviä, persoonallisia, kutkuttavan tummanpuhuvia ja sopivan outoja. Ei ihme, että Lumikko niittää tällä hetkellä suosiota myös ulkomailla, missä se tunnetaan muun muassa nimellä The Rabbit Back Literature Society (julk. 2013). Tällä hetkellä kirjan oikeudet on myyty kaiken kaikkiaan kahdeksaan maahan.

Lumikko on järjestyksessä toinen Jääskeläiseltä lukemani teos. Vuosi sitten vietin unettomia öitä Sielut kulkevat sateessa -kirjan (julk. 2013) parissa, ja jo tuolloin minulle tuli täysin selväksi, että tämän kirjailijan tuotannon pariin tulen vielä palaamaan, sen verran tehokkaasti niskakarvani pörhistyivät. Nyt, kun vuoden pimein ajanjakso on jälleen lähestymässä, hakeuduin Jääskeläisen seuraan jo kuin luonnostaan. Tämä kirjailija ja lisääntyvä hämärän aika yksinkertaisesti kuuluvat yhteen.

Mielenkiinto ja miten sitä ylläpidetään


Lumikko ei ollut yhtä pelottava kuin Sielut, mutta tästä huolimatta se addiktoi minut aivan yhtä tehokkaasti, kiitos Jääskeläisen härnäävän kirjoitustyylin. Tuon tuostakin kirjailija viritti eteeni täkyjä: "Kyllä tämä tästä selviää, mutta ei vielä.. wait for it.. wait for it..". Vaikka en olekaan dekkarien suurkuluttaja, arvostan silti lukijana kaikenlaisia pikku mysteereitä ja arvoituksia. Ne antavat tarinalle kuin tarinalle stimuloivan lisätason, ja syyn lukea eteenpäin. Onhan esimerkiksi J.K. Rowlinginkin yhdistänyt Harry Potter-sarjassaan sujuvasti juuri fantasian ja salapoliisimysteerin, ja tässä onnistuneessa fuusiossa piilee yksi syy hänen valtaisaan menestykseensä.

Lumikon kohdalla minun on tosin todettava, että kertomuksen loppu ei ollut täysin tyydyttävä, koska tarinan suurin mysteeri jäi minusta lopulta selvittämättä, ja pari muutakin asiaa jäi hampaankoloon. Olisin muun muassa halunnut saada lisätietoja eräästä kummituksesta. Sinälläänhän tällainen "asiat jäävät avoimiksi" -ratkaisu voi olla täysin perusteltu, mutta itse olen kuitenkin samoilla linjoilla mediatutkija Veijo Hietalan kanssa: avoimeksi jätetty loppu ei toimi, koska katsojalla/lukijalla on luontainen tarve saattaa juoni päätökseen, päästä tyydyttävään loppuratkaisuun. Sellainen on ihmisluonto. Haluamme vastauksia, haluamme ratkaisuja.

Tuo hieman muotopuoleksi jäänyt loppuratkaisu ei kuitenkaan pilannut lukunautintoani, koska Lumikossa oli niin paljon muuta hyvää. Kuten sanontakin kuuluu: "Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka." 

Ja millainen matka se olikaan! Jääskeläinen oli luonut oman, viimeisen päälle hiotun Tove Jansson -varianttinsa, lastenkirjailijatar Laura Lumikon (jota luonnollisesti fanitettiin Japanissa), ja sijoittanut hänet todelliseen tarujen ja kirjakulttuurin Eldoradoon, kuvitteelliseen paikkaan nimeltä Jäniksenselkä. Jos tämä paikkakunta, jota ollaan osuvasti luonnehdittu Twin Peaksin ja Grimmin veljeksien kohtaamispaikaksi todella löytyisi kartalta, olisi minulla vain yksi kysymys: "Koska voin muuttaa?".

Myös hahmot ovat mitä herkullisimpia: helposti samaistuttavissa oleva sankaritar Ella Milana, marlonbrandomainen hedonisti Martti Talvimaa, ärsyttävä Igrid Kissala ja teletappia muistuttava Aura Jokinen.. Kun pääsee seuraamaan näin persoonallisten hahmojen edesottamuksia, on olo hetkittäin kuin Jalilla Vili Vonkkan suklaatehtaassa.

"Ideavarkaus veisi väistämättä heidän uskottavuutensa"


Lumikon juoni kiertyi lopulta vahvasti plagiarismi-stigman ympärille. Oli mielenkiintoista huomata, miten vakavasti kirjassa suhtauduttiin ideoiden ja vaikutteiden ottamiseen kollegalta, koska näinä postmoderneina aikoina ideoiden lainaamista ei useinkaan pidetä kovin vakavana rikkeenä, toisin kuin vielä romantiikan aikakautena (1700-luvun loppu ja 1800-luvun alkupuoli). Sinälläänhän tämä vaikutteiden ottaminen on ikivanha kiistakapula, joka kiteytyy hyvin seuraavassa:

Two contrasting cultural narratives exist, therefore, to explain literary creation. One is hallowed vision of creation as generation - which we might call creatio - the other a more pragmatic account of creation as rearrangement which we might call inventio.
- Robert Macfarlane (2007)

Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura oli selvästi kallistunut creation puolelle, ja nakkasi inventiolla kuikkaa. Ja pakkohan niin oli tehdäkin, jotta juoni pysyi kasassa. Jännitteet olisivat vesittyneet täysin, jos vaikkapa kirjailija Martti Talvimaa olisi kesken kaiken todennut rennosti jotain tämänhenkistä: "When the original is well chosen and judiciously copied, the imitator often arrives excellence."



keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Nainen katolla, Maija Vilkkumaa





Looginen jatke elämänmakuisille lyriikoille


Maija Vilkkumaan esikoisromaani, Nainen katolla (julk. 2013) tarttui puolihuolimattomasti mukaani viimeisimmällä kirjastoreissullani. Minun ei myöskään ollut tarkoitus lukea sitä näin pian (vain muutama päivä lainaamisen jälkeen), mutta sitten tulin silmäilleeksi kirjan vetävän takakannen, ja lukeneeksi pari hulvatonta kohtaa sisäsivuilta, enkä enää voinut laskea nidettä käsistäni. Toden totta: tällä tekstillä oli erinomainen imu! 

Sinällään tämä ei tällaista vanhaa Vilkkumaa-fania (kolme ensimmäistä levyä löytyvät hyllystäni) tietenkään yllätä. Olen tiennyt jo kauan, että Vilkkumaa osaa kirjoittaa, kiitos hänen erinomaisten lyriikoittensa. 

".. ja sitten hän ajattelee että siinä juuri on hänen ongelmansa, mikään ei kelpaa hänelle"


Monesti suomalaisten naiskirjailijoiden teokset ovat mielestäni liian synkkiä ja pessimistisiä, enkä esimerkiksi ole erityisemmin nauttinut Riikka Pulkkisen tai Inka Nousiaisen teoksista. Ei siis ole yllättävää, että myös Vilkkumaan kertoma tarina, joka sisältää muun muassa keskiluokkaista eksistentiaalista tuskaa, ihmissuhdedraamoja, itsemurhayrityksiä, masennusta ja kuolemaa oli minusta ajoittain liian ankeaa luettavaa. Tai kuten Helsingin Sanomien Suvi Ahola totesi: "Iloisia tapahtumat ja tarinat eivät ole. Nainen katolla on Talvisotaa rankempi ja vihaisempi."

Se mikä kuitenkin pelasti tilanteen Vilkkumaan kohdalla, oli moniäänisyys. Tarinassa oli useita eri hahmoja, ja näin en lukijana uponnut yhdenkään toimijan ongelmiin liian syvälle; näkökulma vaihtui riittävän usein. Lisäksi osa hahmoista oli varsin hauskoja, ja näin tarinan yleisvire ei muuttunut liian synkeäksi. Erityisesti pidin räväkästä stand up -koomikko Linda Pertusta, ja kotiäiti Silja Seppälän luomasta sivupersoonasta, maailmalla uskomatonta uraa tekevästä Gwendolynistä. Välillä nauroin ääneen:

Facebook. Vitun sosiaalinen media jossa on pakko olla. Jossa joku on koko ajan silleen et "tänään syömme itsemetsästetyn yksisarvisen sisäfilettä ja sen seurana pakurivittukääpäminttubasilikahöystöä pihan omista antimista pehmeän ja tunnelmallisen marmorikeittiömme nurkassa, jossa ruokailuryhmämme aistikkaine desingvalaisimineen eteerisesti värähtelee." VOI VITTU!

Tämä Linda Pertun purkaus puhutteli minua melko lailla, koska onhan se niin, että Facebook on melkoinen itsekorostushelvetti. Lisäksi tämä(kin) kohta toi mieleen Pasan ja Atpon aina yhtä viihdyttävät vitutuskirjat.

"Hän menee joka ilta voimajoogaan

 Ja tuttaviaan paheksuu.."


Näin varsin myötämielisen arvion lopuksi minun on kuitenkin nostettava esille eräs riitasointu, joka särähteli korvaani tuon tuostakin Nainen katolla -kirjaa lukiessa. Astangajoogan harrastajana en nimittäin voinut olla kiinnittämättä huomiota tapaan, jolla Vilkkumaa kirjoittaa joogasta. 

Jo Ärsyttävä tapa -biisistä tuttu kuittailumentaliteetti lajia kohtaan jatkui Vilkkumaan esikoisteoksessa vahvana. Erään kirjan päähahmon paras ystävä kun on Suomen kuuluisimpana joogaopettajana tunnettu Tessu, eli Teresa Riekki. Tessu kuvataan kirjassa itseriittoisena ja löyhämoraalisena pintaliitäjänä, jolle kaikki on helppoa. Kunniatohtorin arvonimi ja Linnankutsukin saadaan ihan tuosta noin. Niin, ja tietysti Tessu ahmii hirvittävät määrät huonolaatuista henkistä kirjallisuutta.

Ei jää epäselväksi, etteikö Vilkkumaa pitäisi joogaajia ärsyttävinä yli-ihmisinä, jotka nolaavat itsensä seuraamalla typeriä huuhaa-filosofioita. "Järkevät ihmisethän" taas tunnistaa siitä, että he käyvät Metallican keikoilla, kuten kirjassa jämäkästi todetaan. 

Ymmärrän toki Vilkkumaan perusidean, hän kun kirjoittaa satiirisella otteella myös monista muista nyky-Suomen ilmiöistä, kuten esimerkiksi juuri somesta. Ongelma on vain siinä, että toisin kuin hyvin onnistunut some-läppä, tämä joogaharrastajia kohtaan suunnattu vinoilu on sen verran kömpelöä, että minua alkoi lähinnä nolottamaan kirjailijan puolesta. Jos haluaa kuittailla, kannattaisi ensin perehtyä aiheeseen hieman syvemmin, ettei kaiva maata omien jalkojensa alta esimerkiksi outoihin asiavirheisiin sortumalla:

Tessu nauraa jutulle K-Raudasta ja sanoo että hänenkin itse asiassa pitää mennä pian, Hyvä Olo -messut ovat tulossa ja Tessun joogakoulu järjestää siellä retriitin. 

- Retriitti messuilla? Joku ei nyt ihan täsmää.. Minun on mahdotonta kuvitella, että mikään joogakoulu lähtisi pitämään retriittiä messuvieraiden kuhinan keskelle. Varsinkaan, kun vielä selviää, että nämä Hyvä Olo -messut järjestetään Messukeskuksessa, ja viereisessä hallissa on menossa American Car Show. Mitä seuraavaksi, ehkäpä posliinikaupassa järjestetty hiehohuutokauppa, tai välkkyvillä discovaloilla sisustettu epilepsiaklinikka?

Ok, ehkä Vilkkumaa ajatteli tämän retriitti Messukeskuksessa -jutun olevan loistavaa satiiria, mutta minusta juttu oli kuitenkin lähinnä outo, ja haiskahti enemmänkin asiantuntemattomuudelta. Meluisa messuhalli on joogaretriitille suunnilleen yhtä toimiva pitopaikka, Linnatuulen rekkaparkki.

Kuten lajin harrastajat hyvin tietävät, järjestetään joogaretriitit aina mahdollisimman rauhallisessa ja syrjäisessä paikassa. Tämän tuo esille myös Maijan nuorempi kollega Chisu, joka harrastaa astangajoogaa:

Neljän kympin kriisin tunnistaa siitä
Ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä
Näyttää keskisormee Onnelassa nuorille
Ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille

Mitä kirjalliseen joogasatiiriin tulee, kuittaili Pauli Kohelo joogaharrastajille paljon hauskemmin ja osuvammin kirjassaan Kassan kautta (julk. 2014). Nauroin ääneen.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Pilvilinna joka romahti, Stieg Larsson




Jälkipuinti joka pitkästytti


Kaikkihan tietävät, miten action-elokuvissa ja trillereissä tarina loppuu yleensä siihen, kun suuren välienselvittelyfinaalin jälkeen poliisit saapuvat paikalle, vievät pahikset asemalle, ja sankarit saavat vihdoin hengähtää? Noh, siihen on syynsä, ja Stieg Larssonin Millenium-trilogian kolmatta osaa, Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, julk. 2008), voidaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos tätä sääntöä rikotaan. Lyhyesti voisin todeta, että kolmososassa lähinnä vain märehdittiin kakkososan tapahtumia. Juuri mitään uutta ja yllättävää ei tapahtunut. 

Nyt koko Millenium-trilogian äänikirjoina kuunnelleena sanoisin, että jos teosten kiinnostavuutta pitäisi kuvata käyränä, näyttäisi se kolmiolta. Ykkösosa oli pääasiassa tylsää jumittelua ja rönsyilyä, kakkososassa kiinnostavuustaso ampaisi hetkellisesti huippulukemiin, ja kakkososan tapahtumilla ratsastavan kolmososan kanssa tehtiin jälleen uusi, melkoisen jyrkkä mahalasku. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että kolmososassa lähinnä vietettiin aikaa kokouksissa, surffailtiin netissä, ja istuttiin oikeussalissa? Niin, ja Mikael Blomkvist iski tietenkin jälleen uuden naisen, mutta tämähän nyt ei yllätä enää ketään.

Alkumetreille ja aivan loppuun oli toki saatu ympättyä pari sangen kiinnostavaa tapahtumaa, mutta ne eivät yksinään pystyneet pitämään tätä aivan liian pitkäksi venytettyä tarinaa kiinnostavana, kun suurimman osan ajasta ne persoonalliset pääpahiksetkin olivat joko a) sairaalassa, b) jo kuolleita, tai c) kadoksissa. Varsinkaan, kun pääjuoneen mitenkään liittymätön Mikael Blomkvistin avoin sekundaarisuhde, Erika Berger, roikkui mukana pääjuonta hidastavine lehtikuvioineen. Tunnustan, että toisinaan tuli skippailtua Erikasta kerrottuja osuuksia, koska ne eivät kerta kaikkiaan jaksaneet innostaa minua.

Se, mitä haluan kiitellä, on koko Millenium-trilogian ääneen lukeneen Kari Ketosen tulkinta. Hänen tasainen, eleetön ja sopivan tyly äänensä sopi erinomaisesti Larssonin luomaan synkkään, tunteettomaan ja pahaenteiseen maailmaan. 

What could have been..


Viisikymppisenä sydänkohtaukseen kuollut Stieg Larsson oli suunnitellut Millenium-sarjastaan alun perin kymmenosaista. Tämän huomasi kolmososasta selvästi, sen verran langanpätkiä jäi vielä pyydystämättä. 

Esimerkiksi Lisbethin salaperäisen kaksoissisaren, Camilla Salanderin, olemassaoloa väläyteltiin tuon tuostakin, mutta häntä ei vielä marssitettu mukaan tarinaan. Lisäksi Lisbethin isän omaisuuteen ja hämäräpuuhiin liittyi paljon epäselvyyksiä, jotka eivät vielä saaneet vastausta. Harmi, että kirjailijan kuollessa työn alla ollut nelososa ei koskaan ehtinyt valmistua, koska jos vanhat merkit olisivat pitäneet paikkansa, se olisi ollut kakkososan tapaan hemmetin hyvä. Kyseessä olisi nimittäin väistämättä ollut uuden toimintasyklin käynnistys. 

Viitososa (aka. "Neloskirjan jälkipuinti") taas olisi todennäköisesti kannattanut skipata, koska se olisi arvattavasti sisältänyt lähinnä Lisbethin ja hänen kauan kadoksissa olleen kaksoissisarensa välisiä oikeuskiistoja, ja jonkinlaisen uuden, entistä epäkiinnostavamman Erika Berger -keissin. Ehkäpä lehtitalofuusion tällä kertaa? We will never know.