Lumikko ja yhdeksän muuta, Pasi Ilmari Jääskeläinen

Teos, joka piti minut tiukasti kynsissään

On kirjoja, joita lukiessa tulee tuon tuostakin laskeskeltua, montako sivua täytyy vielä rämpiä, ennen kuin teos on lusittu kunnialla loppuun. Ja sitten on niitä, joiden soisi kestävän pidempään, ja joiden loputtua sitä vaan kiljuu päänsä sisällä:
- Mitä hittoa, eihän tämä nyt vielä voi päättyä!

Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (julk. 2006) kuuluu jälkimmäiseen, suhteellisen pieneen, mutta sitäkin korkeatasoisempaan ryhmään. Jos minä saisin päättää, maailmassa olisi paljon enemmän juuri tällaisia kirjoja: ajatuksia herättäviä, persoonallisia, kutkuttavan tummanpuhuvia ja sopivan outoja. Ei ihme, että Lumikko niittää tällä hetkellä suosiota myös ulkomailla, missä se tunnetaan muun muassa nimellä The Rabbit Back Literature Society (julk. 2013). Tällä hetkellä kirjan oikeudet on myyty kaiken kaikkiaan kahdeksaan maahan.

Lumikko on järjestyksessä toinen Jääskeläiseltä lukemani teos. Vuosi sitten vietin unettomia öitä Sielut kulkevat sateessa -kirjan (julk. 2013) parissa, ja jo tuolloin minulle tuli täysin selväksi, että tämän kirjailijan tuotannon pariin tulen vielä palaamaan, sen verran tehokkaasti niskakarvani pörhistyivät. Nyt, kun vuoden pimein ajanjakso on jälleen lähestymässä, hakeuduin Jääskeläisen seuraan jo kuin luonnostaan. Tämä kirjailija ja lisääntyvä hämärän aika yksinkertaisesti kuuluvat yhteen.

Mielenkiinto ja miten sitä ylläpidetään

Lumikko ei ollut yhtä pelottava kuin Sielut, mutta tästä huolimatta se addiktoi minut aivan yhtä tehokkaasti, kiitos Jääskeläisen härnäävän kirjoitustyylin. Tuon tuostakin kirjailija viritti eteeni täkyjä: "Kyllä tämä tästä selviää, mutta ei vielä.. wait for it.. wait for it..". Vaikka en olekaan dekkarien suurkuluttaja, arvostan silti lukijana kaikenlaisia pikku mysteereitä ja arvoituksia. Ne antavat tarinalle kuin tarinalle stimuloivan lisätason, ja syyn lukea eteenpäin. Onhan esimerkiksi J.K. Rowlinginkin yhdistänyt Harry Potter-sarjassaan sujuvasti juuri fantasian ja salapoliisimysteerin, ja tässä onnistuneessa fuusiossa piilee yksi syy hänen valtaisaan menestykseensä.

Lumikon kohdalla minun on tosin todettava, että kertomuksen loppu ei ollut täysin tyydyttävä, koska tarinan suurin mysteeri jäi minusta lopulta selvittämättä, ja pari muutakin asiaa jäi hampaankoloon. Olisin muun muassa halunnut saada lisätietoja eräästä kummituksesta. Sinälläänhän tällainen "asiat jäävät avoimiksi" -ratkaisu voi olla täysin perusteltu, mutta itse olen kuitenkin samoilla linjoilla mediatutkija Veijo Hietalan kanssa: avoimeksi jätetty loppu ei toimi, koska katsojalla/lukijalla on luontainen tarve saattaa juoni päätökseen, päästä tyydyttävään loppuratkaisuun. Sellainen on ihmisluonto. Haluamme vastauksia, haluamme ratkaisuja.

Tuo hieman muotopuoleksi jäänyt loppuratkaisu ei kuitenkaan pilannut lukunautintoani, koska Lumikossa oli niin paljon muuta hyvää. Kuten sanontakin kuuluu: "Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka." 

Ja millainen matka se olikaan! Jääskeläinen oli luonut oman, viimeisen päälle hiotun Tove Jansson -varianttinsa, lastenkirjailijatar Laura Lumikon (jota luonnollisesti fanitettiin Japanissa), ja sijoittanut hänet todelliseen tarujen ja kirjakulttuurin Eldoradoon, kuvitteelliseen paikkaan nimeltä Jäniksenselkä. Jos tämä paikkakunta, jota ollaan osuvasti luonnehdittu Twin Peaksin ja Grimmin veljeksien kohtaamispaikaksi todella löytyisi kartalta, olisi minulla vain yksi kysymys: "Koska voin muuttaa?".

Myös hahmot ovat mitä herkullisimpia: helposti samaistuttavissa oleva sankaritar Ella Milana, marlonbrandomainen hedonisti Martti Talvimaa, ärsyttävä Igrid Kissala ja teletappia muistuttava Aura Jokinen.. Kun pääsee seuraamaan näin persoonallisten hahmojen edesottamuksia, on olo hetkittäin kuin Jalilla Vili Vonkkan suklaatehtaassa.

"Ideavarkaus veisi väistämättä heidän uskottavuutensa"

Lumikon juoni kiertyi lopulta vahvasti plagiarismi-stigman ympärille. Oli mielenkiintoista huomata, miten vakavasti kirjassa suhtauduttiin ideoiden ja vaikutteiden ottamiseen kollegalta, koska näinä postmoderneina aikoina ideoiden lainaamista ei useinkaan pidetä kovin vakavana rikkeenä, toisin kuin vielä romantiikan aikakautena (1700-luvun loppu ja 1800-luvun alkupuoli). Sinälläänhän tämä vaikutteiden ottaminen on ikivanha kiistakapula, joka kiteytyy hyvin seuraavassa:

Two contrasting cultural narratives exist, therefore, to explain literary creation. One is hallowed vision of creation as generation - which we might call creatio - the other a more pragmatic account of creation as rearrangement which we might call inventio.

- Robert Macfarlane (2007)

Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura oli selvästi kallistunut creation puolelle, ja nakkasi inventiolla kuikkaa. Ja pakkohan niin oli tehdäkin, jotta juoni pysyi kasassa. Jännitteet olisivat vesittyneet täysin, jos vaikkapa kirjailija Martti Talvimaa olisi kesken kaiken todennut rennosti jotain tämänhenkistä: "When the original is well chosen and judiciously copied, the imitator often arrives excellence."