Looginen jatke elämänmakuisille lyriikoille
Maija Vilkkumaan esikoisromaani, Nainen katolla (julk. 2013) tarttui puolihuolimattomasti mukaani viimeisimmällä kirjastoreissullani. Minun ei myöskään ollut tarkoitus lukea sitä näin pian (vain muutama päivä lainaamisen jälkeen), mutta sitten tulin silmäilleeksi kirjan vetävän takakannen, ja lukeneeksi pari hulvatonta kohtaa sisäsivuilta, enkä enää voinut laskea nidettä käsistäni. Toden totta: tällä tekstillä oli erinomainen imu!
Sinällään tämä ei tällaista vanhaa Vilkkumaa-fania (kolme ensimmäistä levyä löytyvät hyllystäni) tietenkään yllätä. Olen tiennyt jo kauan, että Vilkkumaa osaa kirjoittaa, kiitos hänen erinomaisten lyriikoittensa.
".. ja sitten hän ajattelee että siinä juuri on hänen ongelmansa, mikään ei kelpaa hänelle"
Monesti suomalaisten naiskirjailijoiden teokset ovat mielestäni liian synkkiä ja pessimistisiä, enkä esimerkiksi ole erityisemmin nauttinut Riikka Pulkkisen tai Inka Nousiaisen teoksista. Ei siis ole yllättävää, että myös Vilkkumaan kertoma tarina, joka sisältää muun muassa keskiluokkaista eksistentiaalista tuskaa, ihmissuhdedraamoja, itsemurhayrityksiä, masennusta ja kuolemaa oli minusta ajoittain liian ankeaa luettavaa. Tai kuten Helsingin Sanomien Suvi Ahola totesi: "Iloisia tapahtumat ja tarinat eivät ole. Nainen katolla on Talvisotaa rankempi ja vihaisempi."
Se mikä kuitenkin pelasti tilanteen Vilkkumaan kohdalla, oli moniäänisyys. Tarinassa oli useita eri hahmoja, ja näin en lukijana uponnut yhdenkään toimijan ongelmiin liian syvälle; näkökulma vaihtui riittävän usein. Lisäksi osa hahmoista oli varsin hauskoja, ja näin tarinan yleisvire ei muuttunut liian synkeäksi. Erityisesti pidin räväkästä stand up -koomikko Linda Pertusta, ja kotiäiti Silja Seppälän luomasta sivupersoonasta, maailmalla uskomatonta uraa tekevästä Gwendolynistä. Välillä nauroin ääneen:
Facebook. Vitun sosiaalinen media jossa on pakko olla. Jossa joku on koko ajan silleen et "tänään syömme itsemetsästetyn yksisarvisen sisäfilettä ja sen seurana pakurivittukääpäminttubasilikahöystöä pihan omista antimista pehmeän ja tunnelmallisen marmorikeittiömme nurkassa, jossa ruokailuryhmämme aistikkaine desingvalaisimineen eteerisesti värähtelee." VOI VITTU!
Tämä Linda Pertun purkaus puhutteli minua melko lailla, koska onhan se niin, että Facebook on melkoinen itsekorostushelvetti. Lisäksi tämä(kin) kohta toi mieleen Pasan ja Atpon aina yhtä viihdyttävät vitutuskirjat.
"Hän menee joka ilta voimajoogaan
Ja tuttaviaan paheksuu.."
Näin varsin myötämielisen arvion lopuksi minun on kuitenkin nostettava esille eräs riitasointu, joka särähteli korvaani tuon tuostakin Nainen katolla -kirjaa lukiessa. Astangajoogan harrastajana en nimittäin voinut olla kiinnittämättä huomiota tapaan, jolla Vilkkumaa kirjoittaa joogasta.
Jo Ärsyttävä tapa -biisistä tuttu kuittailumentaliteetti lajia kohtaan jatkui Vilkkumaan esikoisteoksessa vahvana. Erään kirjan päähahmon paras ystävä kun on Suomen kuuluisimpana joogaopettajana tunnettu Tessu, eli Teresa Riekki. Tessu kuvataan kirjassa itseriittoisena ja löyhämoraalisena pintaliitäjänä, jolle kaikki on helppoa. Kunniatohtorin arvonimi ja Linnankutsukin saadaan ihan tuosta noin. Niin, ja tietysti Tessu ahmii hirvittävät määrät huonolaatuista henkistä kirjallisuutta.
Ei jää epäselväksi, etteikö Vilkkumaa pitäisi joogaajia ärsyttävinä yli-ihmisinä, jotka nolaavat itsensä seuraamalla typeriä huuhaa-filosofioita. "Järkevät ihmisethän" taas tunnistaa siitä, että he käyvät Metallican keikoilla, kuten kirjassa jämäkästi todetaan.
Ei jää epäselväksi, etteikö Vilkkumaa pitäisi joogaajia ärsyttävinä yli-ihmisinä, jotka nolaavat itsensä seuraamalla typeriä huuhaa-filosofioita. "Järkevät ihmisethän" taas tunnistaa siitä, että he käyvät Metallican keikoilla, kuten kirjassa jämäkästi todetaan.
Ymmärrän toki Vilkkumaan perusidean, hän kun kirjoittaa satiirisella otteella myös monista muista nyky-Suomen ilmiöistä, kuten esimerkiksi juuri somesta. Ongelma on vain siinä, että toisin kuin hyvin onnistunut some-läppä, tämä joogaharrastajia kohtaan suunnattu vinoilu on sen verran kömpelöä, että minua alkoi lähinnä nolottamaan kirjailijan puolesta. Jos haluaa kuittailla, kannattaisi ensin perehtyä aiheeseen hieman syvemmin, ettei kaiva maata omien jalkojensa alta esimerkiksi outoihin asiavirheisiin sortumalla:
Tessu nauraa jutulle K-Raudasta ja sanoo että hänenkin itse asiassa pitää mennä pian, Hyvä Olo -messut ovat tulossa ja Tessun joogakoulu järjestää siellä retriitin.
- Retriitti messuilla? Joku ei nyt ihan täsmää.. Minun on mahdotonta kuvitella, että mikään joogakoulu lähtisi pitämään retriittiä messuvieraiden kuhinan keskelle. Varsinkaan, kun vielä selviää, että nämä Hyvä Olo -messut järjestetään Messukeskuksessa, ja viereisessä hallissa on menossa American Car Show. Mitä seuraavaksi, ehkäpä posliinikaupassa järjestetty hiehohuutokauppa, tai välkkyvillä discovaloilla sisustettu epilepsiaklinikka?
Ok, ehkä Vilkkumaa ajatteli tämän retriitti Messukeskuksessa -jutun olevan loistavaa satiiria, mutta minusta juttu oli kuitenkin lähinnä outo, ja haiskahti enemmänkin asiantuntemattomuudelta. Meluisa messuhalli on joogaretriitille suunnilleen yhtä toimiva pitopaikka, Linnatuulen rekkaparkki.
Ok, ehkä Vilkkumaa ajatteli tämän retriitti Messukeskuksessa -jutun olevan loistavaa satiiria, mutta minusta juttu oli kuitenkin lähinnä outo, ja haiskahti enemmänkin asiantuntemattomuudelta. Meluisa messuhalli on joogaretriitille suunnilleen yhtä toimiva pitopaikka, Linnatuulen rekkaparkki.
Kuten lajin harrastajat hyvin tietävät, järjestetään joogaretriitit aina mahdollisimman rauhallisessa ja syrjäisessä paikassa. Tämän tuo esille myös Maijan nuorempi kollega Chisu, joka harrastaa astangajoogaa:
Neljän kympin kriisin tunnistaa siitä
Ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä
Näyttää keskisormee Onnelassa nuorille
Ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille
Mitä kirjalliseen joogasatiiriin tulee, kuittaili Pauli Kohelo joogaharrastajille paljon hauskemmin ja osuvammin kirjassaan Kassan kautta (julk. 2014). Nauroin ääneen.
Voi miten hauskaa, että luit tämän ja vielä enimmäkseen tykkäsit! :) Mulle tulee edelleen hyvä mieli joka kerta kun näen kirjan hyllyssä, vaikka eihän tämä varsinaisesti iloinen kirja olekaan.
VastaaPoistaYmmärrän, miksi joogapuheet ärsyttivät sinua. Minä koin ne aivan toisin. Minulle Tessu näyttäytyy nimenomaan epäpätevänä joogahörhönä, joka ei niinkään ole kiinnostunut itse joogasta vaan sen suosiosta ja pyrkii kaikin keinoin hyötymään siitä itse. Juuri tuo retriitti messuilla sopi Tessulle hyvin: joogata voi kuka hyvänsä, milloin ja missä vain. Eli minulle Tessu touhuineen oli nimenomaan onnistunutta satiiria.
(Luulen, että Tessu on aiemmin ollut niitä ihmisiä, joilla oli kerran viikossa burn out, joka parani päiväunilla. Tai vaikea masennus, joka ihmeen lailla katosi kokonaan youtuben kissavideoita katsomalla.)
Jep, tämä oli kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus! =) Vaikka itse aiheet ja tapahtumat olivatkin monesti synkkiä, pelastivat moniäänisyys ja huumori kokonaisuuden varsin onnistuneesti. Toinen vastaava kirja minulle on ollut Jari Tervon Layla. Siinäkin tapahtumat ovat rankkoja, mutta humoristinen ote ja monipuolinen henkilökavalkadi tekivät tarinasta kuitenkin onnistuneen ja vetävän jopa minun, liiallista synkistelyä kammoavan lukijan silmissä.
PoistaJoo, tuo Tessu herätti minussa melko voimakkaan vastareaktion. :D Tuntui, että Vilkkumaa oli joko missannut, tai sitten tahallaan käsittänyt väärin pitkälti kaiken joogaan ja joogafilosofiaan liittyvän, ja hutki aivan miten sattui. Asiaan perehtymättömyys ja negatiivinen asenne lajia kohtaan näkyi paitsi riveillä, myös rivien väleissä, aivan pienen pienissäkin nyansseissa.
Mutta olet aivan oikeassa, Tessu tulisi ehdottomasti nähdä ennen kaikkea joogaopettajan kauhukuvana, jonkinlaisena kaupallisena vääristymänä tai lieveilmiönä.