Avalonin usvat, Marion Zimmer Bradley

Se 1980-luvun Tulen ja jään laulu

Marion Zimmer Bradleyn eeppinen fantasiaromaani Avalonin usvat (The Mists of Avalon, julk. 1982) oli 80-luvulla suuri ilmiö. Itse löysin tämän teoksen kuitenkin vasta hiljattain, ja kuuntelin sen Audiblen englanninkielisenä äänikirjana. Mittaa tarinalla on äänikirjamuodossakin melkoisesti, kaiken kaikkiaan yli 50 tuntia. Sisäisesti tämä järkäle on jaettu neljään eri kirjaan, joiden kuluessa käydään monta sukupolvea läpi. Ei voi kuin nöyrästi todeta, että näin massiivisen, ja silti lukijan mielenkiinnon loppuun asti ylläpitävän tarinan kirjoittaminen on todella vaikuttava saavutus.

Monella tapaa Avalonin usvat muistuttaa minua George R. R. Martinin Tulen ja jään -laulu -kirjasarjasta. Molemmissa käsitellään ihmisluonnon raadollisuutta ja heikkouksia, sekä ihmissuhteita kaikkine vaikeuksineen ja ristiriitaisuuksineen. Lisäksi lähestytään varsin tulenarkojakin aiheita, kuten insestiä, joka sinällään on toki vanhoissa taruissa ja myyteissä sangen yleinen aihe, aivan kuten Kalevalakin todistaa. Valitettavasti näiden teemojen korostettu esiintuonti tarkoittaa kuitenkin monessa kohtaa sitä, että fantasia jää sivuosaan, mikä on kaltaiselleni fantasian ystävälle harmillista.

Mutta ei silti, sekä Avalonin usvat -kirjasta että Martinin Tulen ja jään laulusta löytyy molemmista myös muun muassa taisteluja ja lohikäärmeitä, sekä fantasiafaneille kotoisaa keskiaikaista tunnelmaa, ovathan Martinin teokset pseudo-keskiaikaisia, ja Avalonin usvat taas perustuu arthuriaanisiin legendoihin. Voisinkin todeta, että jos pidät Tulen ja jään laulu -kirjasarjasta, kannattaa myös Avalonin usviin lähteä seikkailemaan.

Se, mikä ennen kaikkea teki Avalonin usvista kiinnostavan minulle lukijana, on kirjan feministisyys, ja klassisen Athurin tarinan kertominen naisten näkökulmasta käsin. Juonen keskiössä on nimittäin papitar Morgaine (myöhemmin Morgan le Fay), kuningas Arthurin sisar. Perinteisestihän arthuriaaniset legendat ovat hyvin mieskeskeisiä, ja niissä Morgainekin on ilmeisesti redusoitu aika yksiulotteiseksi ja litteäksi hahmoksi, joka nähdään negatiivisessa valossa. Avalonin usvissa mennään kuitenkin pintaa syvemmälle, ja asioita katsotaan Morgainen silmin. Tämä toi itselleni mieleen Maleficent-elokuvan, jossa kerrotaan Prinsessa Ruusunen -sadun "pahan" naishahmon tarina.

Muita teemoja Avalonin usvissa on ihmissuhteiden ja naisnäkökulman ohella ehdottomasti pakanuuden ja kristinuskon välinen kamppailu. Tämä kirja onkin joissakin uuspakanallisissa piireissä pidetty teos juuri tästä syystä. Siellä Avalonin usvia on luonnehdittu muun muassa "herkullisen pakanalliseksi".

Mieleeni jäi tähän eri uskontojen vastakkainasetteluun liittyen muun muassa se, miten papittaret ihmettelivät sitä, kuinka kristityille voi riittää vain yksi jumala, ja miksi tämä nimenomainen jumala ei voi vain olla yksi jumala muiden joukossa. Sanoisinkin, että tämä kirja on erinomainen löytö myös kaikille uskoinnoista ja henkisyydestä kiinnostuneille.

Kaiken kaikkiaan Avalonin usvat on todella vaikuttava teos, josta löytyy monia mielenkiintoisia tasoja ja elementtejä, kuten fantasiaa, ihmissuhdedraamaa, feminismiä ja vanhoja myyttejä, sekä uskonnollisia teemoja. Lisäksi kirjan juoni sisältää paljon yllättäviä, jopa provosoivia juonenkäänteitä, jotka vetävät maton lukijan jalkojen alta ihan kunnolla. En ihmettele lainkaan, että Avalonin usvat oli aikoinaan suuri ilmiö, ja se voitti myös kirjallisuuspalkintoja. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että tämä teos kuuluu jokaisen fantasialukijan yleissivistykseen. Ainakin, jos pystyy erottamaan teoksen sen kirjoittaneesta kirjailijasta, kuten itse tein.

Arthuriaaniset legendat ovat inspiroineet paitsi kirjailijoita,
myös muusikoita. Roxy Musicin loistava Avalon -albumi julkaistiin
samana vuonna, kuin Avalonin usvat -kirjakin.

Kalevala, Sami Makkonen

"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."

- H. P. Lovecraft

Iku-Turso meets Cthulhu

Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.

Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?

Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.

Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 

voi ainakaan syyttää.

Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.

Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.

Munametsä, Olga Kokko

Kantaaottavaa chick-littiä Vantaalta

Viime vuonna kuuntelin e-äänikirjoina Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja Bikinirajatapauksen. Ne olivat mukavan viihdyttävää ja juuri sopivan hävytöntä kuunneltavaa, jos ei odottanutkaan etukäteen mitään korkeakulttuurista elämystä. 

Nyt niin ikään e-äänikirjana kuuntelemani Olga Kokon Munametsä (julk. 2019) jatkoi jokseenkin samoilla, erittäin suorasukaisilla linjoilla Rönkkösen kanssa, joskin Kokon päähenkilö oli selkeästi vähemmän sympaattinen tapaus, ja mukana oli kelpo ripaukset misandriaa ja nihilismiä. Esimerkiksi Spiral Dynamics -mallissa Kokon kirjan päähenkilö Linnea ei sijoittuisi erityisen ylös, ehkäpä jonnekin punaisen tai oranssin paikkeille. Hänen maailmankuvansa on joissakin asioissa suorastaan primitiivinen.

Mutta noh, kuten monet muutkin hahmot tässä kirjassa, Linnea on oman lajinsa karikatyyri, äärimmäinen naissovinisti. Röyhkeä naissovinisti voi toki olla hauskakin, kuten Todella Upeeta -sarjan ikoninen Patsy Stone on todistanut, mutta Linnea ei valitettavasti onnistunut voittamaan minua puolelleen samalla tavalla kuin aina yhtä räväkkä Patsy.

Linnean persoonaa toki yritettiin tehdä sympaattisemmaksi muun muassa ostamalla (rumia) joulukortteja kerjäläiseltä ja puhumalla puhelimessa mummin kanssa. Kirjan loppupuolella jopa tunnettiin hetkellisesti positiivisia tunteita miessukupuolta kohtaan. Ikään kuin päähenkilö saattaisi sittenkin joku päivä vielä tunnustaa, että miehillä on fyysisen käyttöarvon lisäksi myös sielu ja ihmisarvo (!!).

Tällaisille räväköille chick-lit -kirjoille on toki paikkansa, ne viihdyttävät, ja toimivat taustameluna vaikkapa autoa ajaessa tai lenkkeillessä. Silloin tällöin Kokko sai minut myös hymähtelemään hyväksyvästi, sen verran feminismiä, kantaaottavuutta ja sanataituruutta oli mukana. Ja kyllä, välillä huumori osui ja upposi. Esimerkiksi Kokon nasevat ja verbaalisesti ketterät kannanotot peniskuvien lähettelijöistä olivat loistavia.

Silti olen kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että tässä kirjassa toteutettu sukupuoliroolien kääntäminen ylösalaisin ja tätä kautta (joidenkin) miesten käytöksen ongelmallisuuden osoittaminen ei tee meistä naisista miehiä parempia ihmisiä. Kusipää on kusipää, olipa hän nainen tai mies. 

Huhtikuun noita, Majgull Axelsson

Maagista realismia ruotsalaisittain

Tämä kirja tuli minun tielleni aivan sattumalta. Nykyisessä kirjastovirkailijan työssäni käsittelen suuren määrän lainakirjoja päivittäin, ja eräänä päivänä yksi näistä kirjoista sattui olemaan Majgull Axelssonin Huhtikuun noita (Aprilhäxan, julk. 1997). Teos kiinnitti huomioni poikkeuksellisen kauniin ja mystisen kantensa ansiosta, ja takakannen esittelytekstin luettuani päätin kuunnella sen e-äänikirjana. Tämä on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha teos, mutta syystä tai toisesta se osui tielleni juuri nyt, ja tempaisi minut mukaansa.

Huhtikuun noita -kirjan nimi viittaa kehitysvammaisena syntyneeseen Desiréehen, joka ei pysty kävelemään tai puhumaan, mutta hänellä on sen sijaan toisenlaisia, harvinaisempia voimia. Sanotaan vaikka näin, että hänellä on keinonsa kontrolloida ympäristöään. Hahmona Desirée olikin kaltaiselleni fantasian ystävälle se mielenkiintoisin osa tätä kertomusta, ja minua jäi harmittamaan, ettei Desiréen tarinaa viety vielä pidemmälle. Tarinan kolme muuta päähenkilöä, Desiréen äidin kasvattityttäret, kun eivät olleet läheskään yhtä kiinnostavia. 

Christina ja Margareta olivat minusta jokseenkin mitäänsanomattomia, ja minusta heidän tehtävänsä tarinassa oli lähinnä tasapainottaa päihdeongelmien kanssa painivan Birgitan hahmoa, jonka edesottamuksia oli ajoittain varsin ahdistavaa seurata. Sanoisinkin, että Huhtikuun noidassa oli maagisen realismin ohella myös aimo annos inhorealismia. Vähän kuin Johanna Sinisalo ja Sofi Oksanen olisivat kirjoittaneet yhteisteoksen. Sofi Oksanen tuli inhorealismin ohella mieleeni myös siksi, että Oksasen tapaan myös Axelsson kommentoi lähihistoriaa kriittisin äänenpainoin.

Lukukokemuksena (/kuuntelukokemuksena) Huhtikuun noita oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, ajoittain jopa hypnoottinen. Varsinkin kirjan alku imaisi minut mukaansa poikkeuksellisella voimalla, ja loppu oli myös hyvin koukuttava. Keskivaiheilla oli hienoista tyhjäkäyntiä, mutta muuten pidin tarinasta. Lisäpisteitä haluan myös antaa mukana olleista yhteiskunnallisista kannanotoista, sekä ennen kaikkea sujuvasta, elävästä kielestä, joka toi hahmot lähelle ja teki heidät eläviksi.