Kiilto, Raven Leilani

 

Pieni kirja, jolla on paljon sanottavaa

Yhdysvaltalaisen Raven Leilanin moninkertaisesti palkittu esikoisteos Kiilto (Luster, 2020) on kirja, jonka lukemista voin suositella kaikille suomalaisille. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin huomauttaa, että syntyperäiselle pohjoisen kasvatille tämä teos ei välttämättä ole ymmärrettävissä samoin, kuin värillisille yhdysvaltalaisille, joihin kirjan kirjoittaja kuuluu. Me emme voi koskaan täysin tajuta, miltä tuntuu tulla syrjityksi esimerkiksi etnisyyden tai yhteiskuntaluokan takia, tai millaista on, kun ei pääse lääkäriin, koska ei ole sairausvakuutusta. Mutta tästä huolimatta ja juuri tämän takia tämä kirja on syytä lukea. 

Vedin lukupiirin, jossa käsittelimme Kiiltoa ja ennen kaikkea nämä eriarvoisuuden teemat tulivat puheeksi. Itse nostin tapaamisessamme kirjan mahdollisesti tärkeimmäksi kohtaukseksi poliisiselkkauksen, jossa tulee havainnollisesti ilmi, miten eri tavalla Yhdysvaltojen virkavalta kohtelee mustaihoisia ja valkoihoisia kansalaisia; Black Lives Matter. Rotukysymykseen liittyen luin myös ääneen seuraavan kohdan, jossa Edie keskustelee kollegansa Arian kanssa työmaailmasta:

"Luulet, että kun lorvit etkä osoita minkäänlaista impulssikontrollia, edustat vähän niin kuin black poweria. Haistatat valkoisille tai jotain. Mutta olet juuri sitä, mitä he odottavat. Kyllä minä ymmärrän halun vastustaa heidän vaatimuksiaan. Mutta heillä on varaa olla keskinkertaisia. Meillä ei."

"Keskinkertaisia?"

"Meitä ei saa yhdistää keskinkertaisuuteen. Katsos kun joskus vielä tulee sellainen lyhyt hetki, että he eivät osaa sanoa, miten musta olet, ja siihen hetkeen on päästävä."

Kiillossa 23-vuotias, itseään levottomasti etsivä Edie tulee irtisanotuksi, ja päätyy asumaan vanhemman rakastajansa, Ericin, perheen luo. Tämän myötä hän tutustuu myös tämän vaimoon Rebeccaan ja tummaihoiseen adoptiolapseen, Akilaan. Itselleni Edien tarina näyttäytyi ennen kaikkea selviytymistaisteluna täynnä ristiriitoja ja yllättäviä kohtaamisia. Ihmettelin tarinan alussa Edien repivää elämäntyyliä ja itsetuhoisia valintoja, mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin ja tunsin sympatiaa.  

Loppupeleissä tarinan tärkeimmiksi ihmissuhteiksi muodostuivat naisten väliset ystävyys- ja avunantosuhteet Ericin jäädessä vain pieneen (ja sangen epämiellyttävään) sivurooliin. Rebeccan kanssa Edie muodostaa sanalla sanoen mielenkiintoisen suhteen, jota on luonnehdittu muun muassa synkän intiimiksi pseudo-ystävyydeksi. Akila taas saa Ediestä itselleen isosiskomaisen liittolaisen, joka auttaa Akilaa muun muassa hiusten kanssa. 

Minulle kirjan ydinteemaksi nousi paitsi itsensä etsiminen ja selviytyminen, myös näkeminen ja nähdyksi tuleminen. Työkseen ruumiinavauksia tekevä Rebecca lukee ihmisruumista kuin avointa kirjaa; kehoon jääneet jäljet ovat merkki eletystä elämästä ja virheetön ruumis on Rebeccalle surullisempi näky kuin loppuun asti kulutettu tomumaja: "Kuvittele että eläisi niin varovaisesti, ettei jää mitään jälkeä siitä, että on ylipäätään elänyt". 

Edie on puolestaan taiteilija, joka haluaa nähdä ja myös tulla nähdyksi taiteen kautta: 

Ja yksi ollessani odotan että joku tekisi saman minulle, vangitsisi minut kankaalle armottomin, harkitsevin käsin, jotta minusta jäisi jälki, todiste että olin täällä. 

Kiilto (eräs lukupiiriläinen muuten kritisoi kirjan nimen käännöstä) on nopealukuinen ja takuulla paljon ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Suosittelen tietyin varauksin (mukana K-18 -sisältöä) myös lukupiirikirjaksi. Jään odottamaan suurella mielenkiinnolla myös Leilanin seuraavaa teosta, joka kantaa nimeä Material (2027).