keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Kalevala, Sami Makkonen



"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."
- H. P. Lovecraft



Iku-Turso meets Cthulhu


Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.


Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?


Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.


Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 
voi ainakaan syyttää.


Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.


Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti