Seitsemän veljestä, Aleksis Kivi

"Elettiinpä ennenkin, vaik ojan takan' oltiin.."

Vihdoin se on tehty. Olen lukenut.. tai noh.. kuunnellut Suomen kansallisromaanin, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teoksen (julk. 1873). Helpolla tämä 13,5 tuntia kestänyt kertomus ei minua päästänyt. Vaikka tätä "suomalaisen kirjallisuuden ja realistisen kansankuvauksen tienraivaajana" pidettyä tarinaa voi luonnehtia tyyliltään humoristiseksi ja kevyehköksi, oli juonessa silti melkoinen tietäminen, kiitos suuren henkilökavalkadin. Tunnustan avoimesti, että sekoitin veljekset toisiinsa tuon tuostakin. En siis ihmettele lainkaan, että Jokke kertoi omassa bloggauksessaan lukeneensa Seitsemän veljestä jo viiteen kertaan, ja edelleen löytävänsä siitä uusia puolia.

Eniten nautin Kiven leikkisästä ja luovasta kielenkäytöstä (voi sitä veikeiden adjektiivien ja verbien määrää..), joka sai minut hymyilemään kerta toisensa jälkeen, ja antoi myös lukuisia ahaa-elämyksiä. Synnyinkylästäni Otamosta on esimerkiksi kirjoitettu kotiseutukirja nimeltä "Elettiinpä ennenkin, kun Otamolla oltiin", ja nyt tiedän vihdoin, mistä Julle Mikkola otti kirjansa nimen! 

Seitsemän veljestä käsitti laajan ajanjakson Jukolan poikien elämästä, kuitenkin veljesparven vaiherikkaaseen nuoruuteen keskittyen. Omaksi suosikkikohdakseni nousi fantastisia elementtejä sisältänyt kohtaus, jossa Raamatun ja viinan välillä rimpuileva Simeoni kohtasi itse Lusifeeruksen:

Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin.. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä naukuvana kissanpoikasena, katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: "näetkös minun päätäni?" Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituutta ja sanoin, että silmäni tuskin erotti hänen haarojansakaan.

..Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaskiammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niin kuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän niitä voi kertoa syntinen kieli!

Kun Seitsemän veljestä aikoinaan julkaistiin, se sai kovaa kritiikkiä osakseen, koska teos ei kriitikkojen mielestä antanut suomalaisista kyllin siloteltua ja idyllistä kuvaa. Nykylukijan näkökulmasta tämä tuntuu hassulta. Itse ainakin pidin hyväntahtoisten, joskin toisinaan hieman hölmöjen veljesten edesottamuksia ja elämää varsin tervehenkisenä ja viattomana. No joo, välillä he ehkä joivat hieman viinaa, ja pääsi siinä muutama sonnikin hengestään, mutta verrattuna tämänhetkiseen maailmanmenoon tuo nyt on vielä pientä. Niinpä hieman pintaraapaisumaisen oloisesti koottu kirjan loppupuolisko, jossa lähinnä lueteltiin, minkä tytön kukin veljeksistä nai, alkoi tuntua jo jopa sangen tylsältä. "They lived happily ever after" ja niin edespäin.. Onneksi sentään pahis-Simeoni sekoitti hieman pakkaa vielä vanhoilla päivilläänkin, ja vaimot kärttyilivät toisinaan.