Le Guin elämän ja kuoleman rajapinnoilla
Ursula Le Guinin kolmas Maameren tarinat -sarjan kirja, Kaukaisin ranta (The Farthest Shore, 1972), oli minulla kesken monta kuukautta. Luin nimittäin samaan aikaan useita muitakin teoksia, ja Kaukaisimman rannan juoni tuntui aluksi hieman laahaavalta. Tarinan huono imu oli kuitenkin kaikeksi onneksi vain väliaikainen ilmiö, ja teoksen loppupää olikin jo hyvin vetävää luettavaa.
Tällä kertaa Maamerellä seikkaili jo varttuneeseen ikään ehtinyt Ged, ja hänellä oli mukanaan nuori Enladin prinssi, Arren. Yhdessä he kohtasivat pimeyden, joka uhkasi tällä kertaa koko maata, ei vain Gediä itseään, kuten sarjan ensimmäisessä osassa, Maameren velhossa, oli vielä asian laita. Tapahtumien merkityksellisyys ja kauaskantoisuus siis laajenee hetki hetkeltä ja kirja kirjalta, kuin renkaat veden pinnalla.
Taolaisuuteen nojaava, kuolemattomuuden tavoittelun problematiikasta inspiraationsa ammentava loppuhuipennus, ja sitä edeltäneet, kuoleman ja elämän suhdetta koskeneet pohdiskelut olivat tämän, aiempiakin osia tummasävyisemmän kirjan, parasta antia:
Vain kuolevainen kantaa elämää sisällään, Arren. Vain kuolemassa on uuden elämän siemen. Tasapaino ei ole tyventä. Se on liikettä - ikuista uudelleensyntymistä.
.."Minä en pelkää mitään", hän sanoi. "Mitä kuollut pelkäisi?"
Lisäksi mukana oli Le Guinille tyypilliseen tapaan mitä taidokkaimpia lohikäärmekuvauksia:
Kun Kaukokatse lähestyi saaria ja Arren näki lohikäärmeitten leijaavan ja kaartavan aamutuulessa hänen sydäntään sykäytti riemu, raju täyttymyksen riemu, pakahduttava kuin tuska. Sillä tuossa lennossa oli koko elämisen loistokkuus. Lohikäärmeitten kauneus uhkui kauhistuttavaa voimaa ja hurjaa villiyttä ja määrätietoista suloa. Ne olivat ajattelevia puhuvia olentoja, joiden sivistys on ikivanha: niiden lento oli täynnä kiihkeää hallittua harmoniaa.
Arren ei sanonut mitään ääneen, mutta hän ajatteli:
En välitä mitä tapahtuu! Olenhan nähnyt lokikäärmeitten tanssivan aamutuulessa.
Maameri-sarja on tunnettu synkkyydestään, ja tällä kertaa myös majesteettiset lohikäärmeet saivat osansa tästä sävystä. Kirjan loppupuolella ne ovat tulleet hulluiksi, eivätkä osaa enää puhua. Seuraukset ovat kammottavat:
Vene kiersi pienen kallioniemekkeen ja Arren näki rannalla jotain jota hän hetken erehtyi luulemaan rauniolinnaksi. Lohikäärme. Sen toinen musta siipi oli taipunut sen ruhon alle ja toinen retkotti hietikon poikki veteen niin että rantaan lyövät aallot näykkivät sitä kuin kiusoitellen ees taas. Sen pitkä liskonruumis virui oikoisenaan kalliorannalla. Toinen etujalka oli poissa ja mahtavasta rintakehästä roikkui panssarin ja lihan riekaleita. Sen vatsa oli revitty auki niin että hietikko oli kyynärkaupalla mustana myrkyllisestä lohikäärmeenverestä. Mutta se eli yhä. Niin lujassa oli lohikäärmeen henki että vain mahtava taikuus voi sen riistää nopeasti. Sen kullanvihreät silmät olivat auki ja kun vene lipui ohi sen luinen valtava pää liikahti ja koriseva sihisevä huuru purskahti verisenä suihkuna sen sieraimista.
Kuolevan lohikäärmeen ja meren välinen rantakaistale oli täynnä sen sukulaisten jalanjälkiä ja niiden valtavien ruhojen painanteita; sen sisälmykset oli tallattu hiekkaan.
Tämä ylläoleva kohtaus oli koko kirjan pysäyttävin. Minusta se kuvasi ennen kaikkea sitä, että toisinaan kuolema on suuri helpotus. Tämän kaltaiset tapahtumat saivat minut myös lisäämään ensimmäistä kertaa Le Guinia käsittelevään bloggaukseeni tägin "kauhu".
Olen nyt lukenut Maameren tarinoista kolme ensimmäistä osaa. Aikaa kului kaksi vuotta, mutta se ei haittaa juurikaan, koska nämä kirjat toimivat loistavasti myös itsenäisinä teoksina. Jäljellä on vielä Tehanu: Maameren tarinoiden päätösosa (julk. 1990), joukko Maamerelle sijoittuvia novelleja, sekä Toinen tuuli (julk. 2001), ja hyvä niin. Aion tutustua niihin aivan ehdottomasti. On ihanaa tietää, että "jossain tuolla" on laadukasta fantasiaa, jota en ole vielä lukenut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti