Vapaa lehdistö kaksiteräisenä miekkana
En ole erityisen kiinnostunut politiikasta, mutta muutamien harvojen kirjailijoiden käsittelyssä tämäkin aihe viihdyttää minua erinomaisesti; Viime viikon autostereoissani viihtynyt Jari Tervo kuuluu tähän harvalukuiseen ryhmään ilman pienintäkään epäilystä. Tervo sanailee politiikasta osuvasti, asiantuntevasti, ja sopivan vinksahtaneesti, välillä jopa maagisen realismin puolelle liukuen.
Vuonna 2009 ilmestyneessä Koljatissa Tervo seurasi Susan Ruususen jalanjälkiä, ja kirjoitti kirjan pääministeri Matti Vanhasesta. Tai noh, kirjassa tämä kuivakka pääministeri kantaa nimeä Pekka Lahnanen, mutta yhteys Vanhaseen on kuitenkin niin ilmeinen, ettei arvailuille Koljatin keskushahmon esikuvan suhteen jää sijaa. Se kertoo myös aika paljon, että kirja tarkistutettiin juristeilla ennen julkaisemista Ruususen kohtalon välttämiseksi.
Kirjan ydinajatus siitä, miten "politiikka ei ole viihteellistynyt, se on viihdettä", sai minut miettimään sitä, kuinka suuren osan ajastaan poliitikot lopulta käyttävätkään työnsä kannalta epäoleelliseen oman imagonsa kiillottamiseen, ja kuinka jokainen ajaa lopultakin vain omaa etuaan. Koljatin pääosassa tasapainoileva Lahnanenkin lähti politiikkaan pää täynnä hyviä aikeita, mutta päätyi lopulta vain loputtomaan taisteluun keltaista lehdistöä vastaan. Ei siinä paljon ehdi maan parasta ajatella, kun pitää vain kädet täristen lehteillä uusinta Seiskaa sen pelossa, että siellä on taas joku hirveä nolo juttu ministeristä itsestään.
Enemmän kuin kerran tätä lukiessani tulivat mieleeni erään yliopistoaikaisen journalismin oppikirjani sanat siitä, miten nykyajan media on omalta osaltaan vieraannuttanut kansan politiikasta. Poliitikkojen jatkuva mustamaalaaminen kun on omiaan luomaan tilanteen, jossa kansa menettää luottamuksensa koko demokraattiseen oikeusvaltioon. Ja sitten taas toisaalta: vapaa lehdistö on demokratian toteutumisen edellytys.. Yritä tässä nyt sitten mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti