Beigeä, niin kovin beigeä
Joel Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin ollut Elena-pienoisromaani (julk. 2003) on kirja, jota monet kirjabloggarit ovat kehuneet ylisanoja säästämättä: kaunis, vähäeleinen, hauras, pakahduttava.. Olisin toki mielelläni samaa mieltä, mutta suoraan sanottuna tämä teos oli lähinnä pakahduttavan väritön ja laimea. Vähän kuin Pentikistä ostettu kahvikuppi: tyylipuhdas ja asiallinen, mutta ei mitenkään erityisen persoonallinen tai säväyttävä.
Olisin kaivannut enemmän kontrasteja ja särmää. Nyt molemmat päähahmot olivat lähinnä häilyviä kangastuksia, jotka haahuilivat sinne tänne, toinen toista stalkkaillen. Teoksen kiinnostavin vaihe oli minusta se, kun päähenkilön yli äyräidensä mennyt urkinta meinasi johtaa poliisioperaatioon. Mutta puheeksihan sekin lupaava actioninpoikanen sitten jäi. Valitettavasti.
Ainoa vahvan yksilöllinen piirre Elenassa olivat poikkeuksellisen lyhyet luvut, mutta tämäkin särmä lähinnä hiersi. Liian minimalistiset kohtaukset kun tekivät kuuntelukokemuksesta kovin pintaraapaisumaisen; en päässyt uppoutumaan ja eläytymään kunnolla. Esimerkiksi kohta, jossa päähenkilö katseli merta, oli minusta nautinnollista kuunneltavaa, mutta Haahtela pilasi kokemukseni kertomalla tilanteesta aivan liian lyhyesti. Varsinkin äänikirjan muodossa lyhyet kohtaukset häiritsivät: "Luku 36.. kaksi lausetta, Luku 37.. kolme lausetta.. Tuntui, että suurin osa lukija Petteri Hynösen ajasta kuluikin fraasin "Luku se ja se" -toistelemiseen.
Yleisesti ottaen olen yllättynyt, että en nauttinut Haahtelan sinällään ihan haikeankauniista kertomuksesta, koska monesti unenomaiset tarinat yksinäisistä ihmisistä puhuttelevat minua suuresti. Esimerkiksi Sofia Coppolan Lost in Translation -pätkä, ja Jack Nicholsonin tähdittämä, juonellisesti Haahtelan Elenaa muistuttava About Schmidt -draama kuuluvat suosikkifilmeihini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti