No jopas
Synkähkö, kotimainen romaani, joka käsittelee muun muassa sotaa ja eri sukupolvien välisiä kähinöitä. Kansikuva mitäänsanomaton.. Hmph. Tästä saattaa hyvinkin tulla joko puuduttavaa, tai kerrontatyylistä riippuen jopa vastenmielistä..
- Mutta! Eipäs tullutkaan.
Tommi Kinnusen hurjan määrän ylistystä (syystäkin) saanut, ja Finlandia-ehdokkaaksikin kivunnut Neljäntienristeys (julk. 2014) on todellakin varsin taidokas esikoisromaani. Räväkästi alkanut tarina nappasi minut otteeseensa jo aivan ensimetreillä, ja kiinnostukseni säilyi vahvana aina kulmakarvoja kohottaneeseen lopun ilmiantoon asti.
Tai noh, tarinan keskivaiheilla äänessä olleet nuoremmat sukupolvet olivat suhteellisen värittömiä, ja heidän funktionsa tuntuikin olevan lähinnä kapinallisten vanhempien sukupolvien peilaaminen. Mutta nuo vanhemmat hahmot: rohkea ja määrätietoinen Maria-kätilö, temperamenttinen Lahja-tytär ja itseään ruoskiva Onni-vävy..
-Vau. Jopa äänikirjaakin kuunnellessa nuo kolme ihmistä menivät kuin varkain ihoni alle, ja hengitin yhdessä heidän kanssaan; tunsin jokaisen liikkeen ja eleen. Olen vaikuttunut. Erityisesti Lahjan viimeiset hetket nostivat pitkälti kyyneleet silmiini.
Kirjabloggarin kannalta Neljäntienristeykseen liittyy kuitenkin yksi ongelma: miten kirjoittaa tästä teoksesta spoilaamatta sitä? Neljäntienristeys kun kantaa pitkään sisällään merkittävää salaisuutta, joka aukeaa lukijalle hitaasti mutta varmasti, lopulta kaiken selittäen.
Helsingin Sanomien arviossa tämä tärkeä osatekijä paljastettiin harmillisen suoraan. Itse en halua lähteä samalle linjalle, joten totean vain: erinomainen käänne! Tätä tulokulmaa ei kotimaisissa, menneisiin vuosikymmeniin sijoittuvissa teoksissa ole vielä todellakaan kulutettu loppuun. Päinvastoin: voin ilokseni todeta, että Kinnunen pääsi yllättämään minut. Well done!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti