tiistai 19. tammikuuta 2021

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi, Elina Jokinen





Yksi vavahduttavimmista romaaneista pitkään aikaan


Yhtäkkiä en ollutkaan enää niin varma, että osaisin asettaa sanani oikein. Tai että ylipäätään pystyisin sanomaan ääneen sen, mikä Tienpäässä oli yöaikaan niin helppo huutaa ilmoille. Se, että todellinen tehtäväni oli lappaa muumikulhoja ja -mukeja tiskikoneeseen ja sieltä pois; että aineiston sijaan halusin itse asiassa lajitella kuhunkin säähän sopivat vaatekerrat - välikausihaalarit, villasukat, kumisaappaat, vedenpitävät hanskat ja kypärämyssyt - eteisen lattialle sopiviin pinoihin. Että tiedeyhteisössä käytävien merkitysneuvottelujen sijaan halusin nukkua patjalla lastenhuoneen lattialla parkkitalon vieressä, junaradan kaarteet selkäni alla - ja että minua ei haitannut lainkaan herätä hakemaan vatia ja puhtaita lakanoita siinä vaiheessa, kun yksi elämäntarkoituksistani oksensi päälleni. Tai että tulevan talven päivieni kohokohta olisi silkkihuivin vetäminen lattialla pötköttävän vauvan päältä ja "kukkuun" sanominen. Siinä olisi käsiteanalyysiä kerrakseen. 

Pääsen harvoin bloggaamaan teoksista, joiden kirjoittajan tunnen. Elina Jokisen Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (2020) on kuitenkin poikkeus, sillä Elina on yksi Jyväskylän yliopiston opettajista, joiden opissa minulla on ollut ilo olla tohtorikoulutukseeni liittyen. Tämä asetelma tekee tämän teoksen arvioimisen tietenkin astetta haastavammaksi, ja eturistiriitaa on enemmän ja vähemmän. Voin kuitenkin rehellisesti todeta, että pidin tästä esikoiskirjasta. Pidin niin paljon, että tulen todennäköisesti kahlaamaan tämän läpi vielä uudelleenkin. Ja tietenkin myös Stellan sisarteos, tietokirja Säröjen kauneus: Sisäisen tarinasi voima (2020), on luettava.

Perheenäidin, uskovaisen ja yliopistotutkijan elämänpolkuja törmäyttävän Stellan tarina nappasi minut otteeseensa alusta asti. Ajoittain ehkä hieman liikaakin. Yhdessä vaiheessa Stellan kohtaamat ja kokemat asiat nimittäin riipivät siinä määrin, että minun piti laskea kirja käsistäni, vetää henkeä, ja jatkaa myöhemmin äänikirjan parissa. Tähän liittyen tekisi myös mieli antaa jokunen triggerivaroitus kanssalukijoilleni, mutta koska se spoilaisi kirjan juonen, jääköön tällä kertaa. Mutta sanottakoon vaikka näin: tämän kirjan aiheet ovat ajoittain raskaita, ja lukemaan ryhtyessä kannattaa varautua laajaan ja primitiiviseen tunnekirjoon. 

Onneksi välillä sentään sukelletaan menneisyyteen, ja tutustutaan Stellan isoäitiin, Maariaan. Minulle Maarian tarina oli kuin pelottavan YouTube-videon kommenttiosio: siellä olin turvassa. Tosin, myönnettäköön, Maarian osuudet olivat samalla myös niitä vähemmän mielenkiintoisia kuunneltavia, tietynlaisia välisoittoja. Samoin, tämän sukutarinan vanhimpaan aikatasoon liittyen, myöskään Armas-isoisän sotakokemukset eivät olleet minulle sitä ominta luettavaa. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa sodalla on edelleen vankka jalansija, mutta minä en oikein enää jaksaisi paneutua aiheeseen.

Mitä näihin kirjan eri aikatasoihin tulee, oli niiden parasta antia ehdottomasti esiin piirtyvät kausaliteetit: miten Stellan isovanhemmat lapioineen, huuhkajineen, velkakirjoineen ja oravanpoikineen vaikuttavat Stellaan, ja tämän mielenmaisemaan. Tavat, joilla Julmalan suvun edustajien elämäntarinat punoutuvat yhteen, ovat kiehtovia.

Tähän tarinan sidosteisuuteen liittyen täytyy antaa myös yksi kunniamaininta: Pidin erityisesti kirjan loppupuolella olleesta kohtauksesta, jossa eri sukupolvien naiset tapaavat toisensa, ja ympyrä (sekä jokunen mentaalinen haava) sulkeutuu. Tuo kohtaaminen on jäänyt mieleeni erityisen hienona ja kauniina, ja on myös yksi syy sille, miksi haluan lukea Stellan tarinan vielä uudelleenkin. Vaikka tämä kirja onkin ajoittain synkkä ja armoton, vahvistaa se kuitenkin uskoa ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen, ja elämän tarkoituksellisuuteen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti