Kuusi kohtausta Sadusta, Leena Lehtolainen

Kun kirjan päähenkilö nyppii, on tarinasta vaikea nauttia

Kuusi kohtausta Sadusta (julk. 2014) oli minulle elämäni toinen Leena Lehtolaisen kirjoittama teos. Vuosia sitten kuuntelin läpi varsin sujuvan ja mukaansatempaavan Maria Kallio -dekkarin, jonka parissa muistan viihtyneeni hyvin, vaikka en etsivätarinoiden suurkuluttuja olekaan. Tällä kertaa vuorossa olikin sitten jotain aivan muuta: kuvitteellisen naistaiteilija Satu Savinaisen elämästä kertovan näytelmän tekemistä ja esittämistä kuvaava romaani, tietynlainen fiktiivinen elämänkerta.

Mukana oli ajankohtaista pohdintaa julkisuudenhenkilön yksityisyyden rajoista ja naisen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Paljonko on viisasta paljastaa itsestään suurelle yleisölle? Sietääkö yhteiskunta miesten omaneduntavoittelua paremmin kuin naisten vastaavia pyrkimyksiä? Koskeeko naisia edelleen erilainen moraalikoodisto kuin miehiä?

Tämä kaikki oli sinällään hienoa. Kuusi kohtausta Sadusta on toden totta ajankohtainen ja poikkeuksellisen persoonallisesta näkökulmasta kirjoitettu teos, joka herätti minussa paljon ajatuksia ja tunteita. Valitettavasti vain nuo tunteet olivat lähinnä negatiivisia. 

Ongelmaksi muodostui kirjan samanaikaisesti raskas ja pisteliäs, sekä jollain tapaa katkerakin poljento. Erityisesti päähenkilö, Satu, vaikutti lähinnä itsensä aivan liian vakavasti ottavalta, kylmältä egoistilta. En kerta kaikkiaan pystynyt pitämään hänestä. Tuntui, että Satu oli koko ajan tyytymätön aivan kaikkeen, ja yksinkertaisesti vihasi koko maailmaa. Lukijana toimineen, sinällään pätevän Krista Putkonen-Örnin uutislukijamaisen vakava, surumielinen ääni ja tekstin lähes kauttaaltaan kirjakielimäinen, kuiva kirjoitusasu vielä viimeistelivät (yli)vakavan efektin.

Vasta aivan tarinan loppumetreillä Sadusta alkoi säteillä läpi hieman inhimillisyyttä ja lämpöä, jonka seurauksena pystyin vihdoin astumaan askeleen lähemmäs hänen sisäistä maailmaansa. Tuolloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Varsinkin, kun tarinan päätös, johon matkan varrella oli viritelty pientä "tässä on ehkä tapahtunut rikos" -jännitettä, ei tarjonnut minkäänlaista twistiä tai wow-efektiä, vaan oli lähinnä ankea ja ennalta-arvattava mahalasku. Olisin ehdottomasti odottanut Lehtolaisen kaltaiselta dekkarimatriarkalta joko huomattavasti kekseliäämpää loppuratkaisua, tai sitten täydellisen pesäeron tekemistä koko salapoliisiromaanigenreen.