Väinämöisen vyö, Mikko Karppi

Hyvää Kalevalan päivää!

Mikko Karpin Väinämöisen vyö (julk. 2007) on ollut lukulistallani jo pitkään. En enää muista, missä tätä Suomen omaa Da Vinci -koodia minulle kehuttiin, mutta sen verran vahvan muistijäljen tapahtuma kuitenkin mieleeni jätti, että teos lähti mukaani kirjaston dekkarihyllystä jokin aika sitten, ja julkaisen bloggaukseni siitä - kuinkas muutenkaan - nyt Kalevalan päivänä. Karpin Kalevalasta johdettu seikkailutarina kun toimii erinomaisena muistutuksena siitä, että kansalliseepoksemme on edelleen ajankohtainen, innostava ja kaikin puolin elinvoimainen teos.

Kovin nopeasti en Väinämöisen vyötä saanut selätettyä, kiitos teoksen massiivisen sivumäärän, joka lähenteli seitsemääsataa. Salapoliisitrilleristä tunkeutuvan fantasian kautta aina porttifantasiaksi asti yltynyt tarina oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Oudoista rituaalimurhista liikkeelle lähtenyt värikäs seikkailu kun jaksoi viihdyttää loppupään erämaavaellussuvantoja lukuun ottamatta lähes koko ajan; ensin revittiin kännyköistä akkuja matkapuhelinpaikannuksen estämiseksi, ja jo hetkeä myöhemmin tulkittiin kalevalaisia säkeitä päreenvalossa. Erityisesti pidin kirjan alkupuolen uhkaavasta ja salaperäisestä tunnelmasta, jonka aikana arkitodellisuus ja Kalevala kohtasivat verisesti:

Tuoreen jääpeitteen keskeltä kohosi ruskeatukkainen päälaki, joka oli saanut kuuraisen peitteen kylmässä yössä. Tytön alaston ruumis näkyi hauraan ohuen jääpeitteen lävitse. Kaikki muu oli niin rauhallista, että näkyä olisi voinut verrata groteskiin tatuointiin vastasyntyneen iholla. 

Riitta Muurinen oli nähnyt useita kuolleita ihmisiä opiskeluaikanaan. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, hän huusi. Samalla luvattu lumisade alkoi laskea ensimmäisiä hiutaleitaan kuin hautaseppelettä tämän rivon näyn ylle.

Kun kirjan sankarit siirtyivät tarinan loppupuolella Kalevalan puolelle, muuttui meno verkkaisemmaksi ja aloin kaipaamaan tiiviimpää kerrontaa, mutta onneksi sentään kirjan lopussa piili jälleen virkistävä yllätys. 

"- Pystytkö jatkamaan? - En kyllä ajatellut tähän paaluttaa, Juha sanoi tuskaisen oloisena. - Vaikka rantatontti olis kyllä kiva." 

Väinämöisen vyön vahvimpia puolia olivat ehdottomasti sopivan ronskit ja sympaattiset henkilöhahmot, joista merkittävä osa vieläpä puhui leveää pohjalaismurretta. Kaiken kaikkiaan kirjan tunnelma olikin monesti mukavan letkeä, ja kieli herkullista:

- Mikä se osoote olikaan? Seppo kysyi Katrilta.

- Hallituskatu 1. Se on ihan lähellä Senaatintoria.

- No joo, eiköhän me sinne keriitä, Seppo sanoi ja ohitti edellään ilman valoja ja järjellistä suuntaa ajavan uudehkon kaupunkimaasturin. - Nuata pässikärryjä on maailmas aivan liikaa.

- Vähäänkyröön vai? Saarinen kysyi.

- Vähäänkyrööhin, Seppo korjasi. - Jos ereheyt nuan väärin siälä sanomahan, niin luultavasti saat puukoosta.

- Vähäähinkyrööhin, Saarinen väänsi ja ojensi lappusen Juhalle taakse. - Menikö oikein?

- Tarpeeksi oikeen jotta selviät mustalla silmällä ja parilla katkenneella kylkiluulla, Seppo vastasi.

Sepon juotettua japaninkamelinsa matka jatkui kohti pohjoista.

Pohjalaismurteen lukeminen teki oloni kotoisaksi, koska äitini suku on Pohjanmaalta, ja olen itsekin viettänyt siellä paljon aikaa. Pisteet Karpille tästä persoonallisesta kieliratkaisusta! Tämä kirjailija tulee pysymään lukulistallani jatkossakin.