Lokikirja, Pirkko Saisio

Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä ..eiku

Pirkko Saision Lokikirja (julk. 2010) on hyvin omaleimainen teos, jonka kerrontatyyli vaati totuttelua, mutta palkitsi vaivannäön moninkertaisesti. Aidoista, 80- ja 90 -luvun paikkeilta peräisin olevista mahonkisen Diana-moottoriveneen lokikirjoista koottu ja Saision tyttären, näyttelijä Elsa Saision äänikirjaksi lukema Lokikirja on kuin aikuisille suunnattu Peppi Pitkätossu -kertomus: Hassusti nimetty (Saikki, Honksu, Elsa, Kengu..) sekalainen seurakunta seilaa rähjäisellä jollallaan niin merellä, kuin Itä-Suomen makeissa vesissäkin, ja joutuu toinen toistaan haastavampiin kommelluksiin samalla erinomaisista ruuista ja juomista nauttien.

Aluksi ilman mitään taustatietoja kuunneltu tarina Saision ja hänen perheensä venematkoista hämmensi minua: Kuka ihme on Kengu? Entä ovatko Saikki ja Honksu miehiä vai naisia? Miksei heidän ulkonäköään kuvailla, kuten romaaneissa yleensä on tapana? Miksi kaikki on niin outoa, ja toisaalta jatkuvien kellonaikojen ja sijaintien luettelun takia tavallaan myös monotonista? Onko tässä mitään järkeä? Lokikirjassa ei nimittäin pohjustettu tarinaa tai esitelty henkilöitä oikein mitenkään, lukija vain heitettiin keskelle toimintaa.

Pian kuitenkin pääsin samaan rytmiin meren ja siinä matkaavan, löysin rantein elävän seurueen kanssa: Seurasin tarkkaavaisena Saikin ja Honksun tavoin sitä, kaatavatko liian läheltä purjehtivat ruotsinlaivat poloisen Dianan vai eivät, kummastelin veneen jatkuvia, usein koomisia piirteitä saavia hajoamisia, ja tunsin veden herahtavan kielelleni, kun Lokikirjassa kuvailtiin kerta toisensa jälkeen mitä herkullisimpia ruokakattauksia. Näinä fitness-buumin huippuaikoina oli todella vapauttavaa kuunnella kertomuksia siitä, miten iloiset lomalaiset syövät ison kasan räiskäleitä, ja juovat kunnon tujaukset viskiä päälle vailla mitään omatunnontuskia. Toden totta: ruuasta voi ja saa myös nauttia!

Lokikirjassa vilahteli myös monia julkisuudesta tuttuja ihmisiä. Mehevimmän käsittelyn sai radikaalina ympäristöfilosofina tunnettu Pentti Linkola:

Kane kertoi myös yhdestä kesästä, jolloin niemen takaa ilmestyi soutuvene ja airoista löytyivät nääntynyt äiti ja nääntyneet lapset ja reipas isä. Perhe oli kuulemma viikkoja elänyt pelkällä raa'alla kalalla, mustikoilla ja puunjuurilla. Hyvät ihmiset olivat yrittäneet ruokkia heitä, mutta isä oli tullut väliin ja sanonut, että perhe oli omavaraisella huviretkellä jota ei saanut häiritä. 

Isä opasti perhettään: Hyttysissä on proteiinia, eikä ihminen tarvitse kuin yhdet villasukat elämässään ja parsinlankaa. Ja merivettä juodessa säästetään maailman suolavaroja ja soutaessa jalat lepäävät, joten soutaja voi saaressa yöpyessään nukkua seisaaltaan, ja täten säästää uhanalaista saaristoamme. Isän nimi oli Pentti Linkola.

Osa tämän kirjan lukeneista on sitä mieltä, että Saision Lokikirja viihdyttää vain, jos on itse kokenut veneilijä, ja voi näin nyökytellä tietävästi Saision moninaisille purjehdusanekdooteille. Itse olen kuitenkin eri mieltä. Maakrapuna minulla ei ollut hajuakaan, mikä on esimerkiksi tarinoissa toistamiseen mainittu pooki, mutta se ei haitannut, koska osaan arvostaa leikkisää elämänasennetta ja reipasta seikkailuhenkeä, jotka muodostavat Lokikirjan kirkkaimman ytimen.