Vihdoin uusi teos lempikirjailijaltani!
Syy siihen, miksi monet kulkivat penkin ohi niin nopeasti, Doppler ajatteli, piili todennäköisesti siinä, että suurin osa kaikesta mitä he olivat ostaneet oli maksanut enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa.
Olen ollut Erlend Loe -fani jo yli kymmenen vuotta. Niinpä innostuin suunnattomasti, kun sain tietää, että Loelta on vihdoin ja viimein suomennettu uutta materiaalia. Olen odottanut tätä hetkeä vuodesta 2011 lähtien, jolloin Loen edellinen aikuisille suunnattu ja suomeksi käännetty teos, Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa, ilmestyi.
Niin loppuu maailma (Slutten på verden slik vi kjenner den, julk. 2015/2016) jatkaa Loen Doppler-saagaa varmalla otteella. Yhteiskunnan normeihin ja kulutushysteriaan suhtaudutaan kriittisesti, ja siinä sivussa käsitellään ongelmallista suhdetta omaan perheeseen, jonka Andreas Doppler hylkäsi koettuaan tietynlaisen valaistumisen päähän kohdistuneen iskun seurauksena. Pitkään metsässä yhdessä Bongo-hirven kanssa asuttuaan Doppler yrittää palata kotiin, mutta sepä ei olekaan aivan niin yksinkertaista..
Niin loppuu maailma oli viihdyttävä ja nopeakäänteinen teos, joka yllätti minut moneen kertaan. Loen tausta leffojen maailmassa näkyi selvästi, niin elokuvallisia monet kohtaukset olivat. Ne saattoi suorastaan nähdä silmien edessä. Esimerkiksi tämä Tolkien-vaikutteinen skenaario oli varsin hypnoottinen:
Samalla hetkellä kun Egil Hegel nousi jaloilleen, Doppler heitti puuronhämmentimen kauniissa kaaressa liekkejä kohti. Sadat silmäparit seurasivat sen lentoa. Dopplerin kasvoille levisi itsevarma hymy. Hän oli pelastunut heidät kaikki. Hän oli pelastanut koko maailman. Hän oli taistellut pahoja voimia vastaan ja oman henkensä uhalla, luonnonvoimia ja vastustajia uhmaten noussut tulivuoren reunalle ja heittänyt kirotun esineen ikuisiin liekkeihin. Pahan esineellistymän liitäessä ilman halki Doppler oli kuulevinaan keijukaisten hentoa laulua, joka oli kuin metsän huminaa:
Puuronhämmennin kokoaa heidät, puuronhämmennin löytää heidät, puuronhämmennin ottaa heidät valtaansa ja kietoo heidät pimeyteen. Synkässä pohjoisessa, varjojen maassa.
Hänen hymynsä hyytyi kuitenkin, kun hän näki syrjäsilmällä miten salamannopea Egil Hegel kaatoi Sensei Arntzenin pyörätuolin, otti kaksi isoa harppausta ja ponnisti nuotiota kohti. Se oli täysin mahdoton tiikerinloikka.
Niin loppuu maailma lunasti odotukseni, ja toi Dopplerin tarinaan monta uutta yllättävää twistiä. Olen todella iloinen, että Loe päätti herättää Dopplerin henkiin vielä kerran, ja näin pitkä Erlend Loe -puutoskauteni sai päätöksensä. Miika Nousiaisen teokset ovat toimineet hyvänä korvikkeena, mutta kyllä Loe on sentään aina Loe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti