Mitä kuolleet kertovat - Oikeuslääkärin tositapauksia, Philippe Boxho

 

Oikeuslääketiedettä kylmäpäisesti, mutta lämmöllä

True Crime on tällä hetkellä yksi suurimmista kirjallisuuden trendeistä. Tällä aallolla ratsastaa myös oikeuslääkäri Philippe Boxhon hurjan suosion maailmalla saavuttanut Mitä kuolleet kertovat -teos (Les morts ont la parole, 2022), joskin Boxhon tulokulma on jokseenkin uniikki. Nyt äänessä ei olekaan poliisi tai rikollinen, vaan ruumiinavauksia työkseen tekevä oikeustieteen professori. 

Ja vaikka niin voisi ehkä Boxhon lukuisista, sangen vaikuttavista titteleistä päätellä, ei Mitä kuolleet kertovat ole vähimmissäkään määrin tylsä tai kuiva teos. Tässä suhteessa belgialaiset ovat päihittäneet meidät suomalaiset: minulla on nimittäin edelleen kesken Jari Louhelaisen valitettavan kuivahko uutuusteos Murha mikroskoopissa (2025), kun taas tämän samaa aihepiiriä käsittelevän kirjan ahmin päivässä. En voinut laskea sitä käsistäni! Boxholla on taito kertoa raa'at tarinansa niin, että ne eivät järkytä lukijaa ja mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. 

Boxho paljastaa teoksen lopussa, että häneltä kysytään usein "Tohtori, miten voitte toimia tuossa ammatissa?" Tämä onkin enemmän kuin aiheellinen kysymys. Melko harva ihminen pystyy siihen, mitä Boxho tekee. Hänellä vaikuttaa kuitenkin olevan harvinaisen vahva kyky jättää työt työpaikalle. Tästä useat meistä voisivatkin ottaa oppia. 

Kaiken kaikkiaan Mitä kuolleet kertovat sai minut paitsi arvostamaan oikeuslääkäreiden työtä, myös muistamaan elämän lyhyyden. Kuten Boxho kehottaa kirjansa lopussa:

Kunnioittakaa muita ihmisiä ja itseänne ja muistakaa nauttia elämästä niin kauan kuin se hymyilee teille, sillä jonain päivänä teille hymyileekin kuolema.

Luomisen järvi, Rachel Kushner

 

Verkkainen vakoojaromaani filosofisin höystein

Rachel Kushnerin Luomisen järvi (Creation lake, 2024) on kirja, joka pitää otteessaan, enkä edes oikein osaa sanoa miksi. Luin tätä kirjaa pitkään, välillä muuta kirjallisuutta lehteillen, mutta jostain syystä palasin kuitenkin Luomisen järven äärelle uudestaan ja uudestaan. Teksti soljui eteenpäin taidokkaasti, ja vaati huomiotani päivästä toiseen. Tämä siitä huolimatta, että päähenkilö, ekoaktivistiryhmään soluttautuva "Sadie Smith", oli mielestäni varsin epämiellyttävä ja kylmä ihminen, jopa suoranainen nihilisti. Tarkemmin ajateltuna, en pitänyt yhdestäkään tämän kirjan hahmosta. 

Toisaalta, kuten Paul Therouxkin on todennut, ikävistä ihmisistä on helpompi kirjoittaa mielenkiintoisia kirjoja kuin mukavista ja hyvistä tyypeistä. Kusipäät henkilöhahmot ovat kuin al dente -pasta: heissä riittää pureskeltavaa.

Mieleen jäävien ihmishirviöiden ohella Luomisen järvestä löytyi paljon mielenkiintoisia faktoja ja filosofista pohdintaa, jotka oli kirjoitettu sähköpostien muotoon. Omalla kohdallani ennen kaikkea nämä tekstiosuudet kannattelivat kokonaisuutta ja estivät kirjan kesken jättämisen. 

Yellowface, R. F. Kuang

 

Omimista kerrakseen

R. F. Kuangin Yellowface (2023) on kirja, joka jättää harvan kylmäksi. Tätä teosta joko vihataan tai rakastetaan. Lyhykäisyydessään tarinassa on kyse kirjallisesta varkaudesta/huijauksesta (ja kulttuurisesta omimisesta). Päähenkilö, Juniper Hayward (myöhemmin Juniper Song), on huonosti menestynyt esikoiskirjailija, joka ei saa teokselleen edes pokkaridiiliä. Samaan aikaan hänen huippumenestynyt kirjailijaystävänsä Athena Liu on jo ehtinyt tehdä kaupat jopa Netflixin kanssa. Athenan kuolemaan johtaneen onnettomuuden seurauksena Juniper saa kuitenkin mahdollisuuden varastaa Athenan keskeneräisen käsikirjoituksen. Tästä alkaakin melkoinen kujanjuoksu. 

Tätä tarinaa on monien mielestä vaikea kommentoida, sillä kirjassa annetaan ääni myös kirja-arvostelijoille esimerkiksi Twitterissä ja Goodreadsissa. Joutuu siis kommentoimaan kommentteja. Itseäni tämä ei haittaa. Osasyy voi tietenkin olla siinä, että olen sattunut kirjoittamaan väitöskirjan verkon kirjallisuuskeskusteluista, keskittyen muun muassa juuri plagiointisyytöksiin. Niinpä tämä oli minulle aika peruskauraa. Täytyisikin kirjoittaa tästä aihepiiristä enemmän täällä blogin(kin) puolella. Tekstiä olisi valmiina, koska karsin aikoinaan ylipitkän väitöskirjani käsikirjoituksesta teorialuvun, jossa käsittelin muutamaa kuuluisaa plagiointitapausta (muun muassa Kaavya Viswanathan vs. Megan McCafferty).

Toki Yellowfacessa kirjallinen varkaus tapahtuu hieman epätyypillisemmällä tavalla, koska päähenkilö varastaa keskeneräisen käsikirjoituksen, viimeistelee sen ja myy eteenpäin omanaan. Tosielämässähän väännetään yleensä siitä, muistuttavatko kaksi eri kirjailijoiden kirjoittamaa, jo tahoillaan julkaistua teosta liikaa toisiaan. Toki on myös tapauksia, joissa kirjan alkuperästä on valehdeltu, kuten tässä. Kuuluisin huijaus lienee James Macpersonin Ossianin laulut (1765), jota pidettiin skottien kansalliseepoksena. Paljastui kuitenkin, että Macperson ei ollutkaan kerännyt runoja, vaan sen sijaan sepitti ne pääosin itse. Mikäli tämä tapaus kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan erinomainen teos Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (2018).

Kaiken kaikkiaan Yellowface on vauhdikas ja ajankohtainen sukellus tekijyyden, menestyksen janon, kulttuurisen omimisen ja somejulkisuuden maailmaan. On mielenkiintoista, miten tarinan edetessä alkaa ajoittain jopa tuntea sympatiaa luihusti toimivaa päähenkilöä kohtaan, kun tämän tempoilee omassa valheiden verkossaan. Aloin lukemaan Yellowfacea, koska kuulin sen olevan erittäin koukuttava teos. En joutunut pettymään.

Entitled - The Rise and Fall of the House of York, Andrew Lownie

Windsorin suvun Bonnie & Clyde

 

The grand old Duke of York

He had 12 milloin quid

He gave it to someone he'd never met

For something he never did 

-Mukaelma vanhasta brittiläisestä lastenlorusta. 

Andrew Lownien Entitled - The Rise and Fall of the House of York (2025) on kirja, jonka sisällön toivoisi olevan suoraan överin, antimonarkistisen brittikomedian käsikirjoituksesta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Nämä kuninkaalliset ovat todella tuhlanneet veronmaksajien rahoja täysin holtittomasti ja toteuttaneet (hyväntekeväisyys/vero)huijauksen toisensa jälkeen vailla katumusta, Epstein-kohusta nyt puhumattakaan. Lownien kirjasta selviää, että brittihovi suojeli esimerkiksi Fergietä ja tämän mainetta aikoinaan henkensä edestä. Aiemmin mediaan välittynyt kuva hiukan hölmöstä ja huonosti pukeutuvasta punapäästä oli pelkkä pintaraapaisu. Todellisuus on paljon karumpi ja pöyristyttävämpi.

Entitled-kirjasta selviää myös syy sille, miksi brittikuninkaalliset ovat nykyisin tiukempia sen suhteen, kuka saa hyötyä kuninkaallisuuden eduista ja ketkä kuuluvat tiiviiseen sisäpiiriin. Tämän kirjan tapahtumien takia esimerkiksi prinssi Harry ja Meghan eivät saaneet mahdollisuutta olla osa-aikaisia kuninkaallisia. Jos jonkun, niin Meghanin kannattaisi lukea tämä kirja ymmärtääkseen hovin kantaa paremmin. Hän voisi toki vannoa, että "minä en koskaan toimisi, kuten Fergie". Riskiä ei kuitenkaan voida ottaa.

Näiden paljastusten jälkeen ymmärrän myös paremmin, miksi esimerkiksi Catherine ja William pyrkivät antamaan julkisuuteen hyvin nöyrän ja säästäväisen kuvan itsestään. Hehän ovat viime aikoina muun muassa matkustaneet edullisesti, julkisia kulkuvälineillä käyttäen, ja karsineet palvelijoitaan. 

Turhauttavinta tässä kirjassa on, että Andrew ja Fergie eivät tunnu oppivan mitään tai kasvavan ihmisinä. Sama sekoilu on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. Andrew oli ilmeisesti jo lapsena pilalle hemmoteltu ja Fergien moraalinen alamäki alkoi heti, kun hän tapasi tulevan ex-puolisonsa. 

Onneksi sentään hiljattain tuli tieto, että Andrew luopuu joistakin titteleistään ja arvonimistään, ja samalla myös Fergie menettää herttuattaren arvonimensä. Nähtäväksi jää, miten Virginia Giuffren huomenna julkaistava postuumi elämänkerta vielä vaikuttaakaan, kun jo pelkät ennakkotiedot kirjan sisällöstä ovat johtaneet arvonimien menetyksiin. Monien mielestä paras ratkaisu olisi, että Andrew muuttaisi pysyvästi ulkomaille, kuten Edvard VIII ja Wallis Simpson aikoinaan tekivät.

Lukukokemuksena Entitled oli hyvin kirjoitettu ja koukuttava. Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille, joita brittimonarkia kiinnostaa. 

P.S.

Tämä Entitled-kirja on omalta osaltaan vaikuttanut Andrewin ja Fergien elämään niin voimakkaasti, että tuli suorastaan kiire julkaista bloggaus, ennen kuin tekstiluonnoksen asiasisältö vanhenee. Nyt näyttää nimittäin siltä, että uusia käänteitä tapahtuu päivittäin ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

Keskeytysten arkisto, Pontus Purokuru

Triviaalista universaaliin ja takaisin 

Podcastaaja, kirjailija ja filosofi Pontus Purokuru oli minulle tähän Keskeytysten arkisto -lyhytproosateokseen (2025) tarttuessa uusi tuttavuus. Ja aivan kuten Hesarin toimittajallekin kävi, myös minut teksti tempaisi mukaansa välittömästi. Tällaista kevyttä ja raikasta mutta terävää ajatuksenjuoksua on ilo lukea! Purokuru liikkuu tässä teoksessa ketterästi sekä suurten filosofisten kysymysten että arkisten banaaliuksien joukossa; olipa kyse sitten sähköhammasharjoista, oksentamisesta tai vapaan tahdon tematiikasta, Purokuru tuottaa aiheesta soljuvaa ja mielenkiintoista tekstiä, jonka lukemista ei pysty lopettamaan. Vai pitäisikö sanoa: keskeyttämään? Heti luettuani Keskeytysten arkiston laitoin tilaukseen Purokurun esikoisromaani Römaanin (2019).

Entisenä apurahatutkijana samaistuin erityisesti kohtiin, joissa Purokuru kirjoitti apurahojen hakemisen vaikeudesta ja jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Maailmassa on harvoja yhtä hienoja tilanteita kuin se, että saa apurahan, jonka turvin voi tehdä täysipäiväisesti juuri sitä mikä itseä kiinnostaa. Valitettavasti kolikon kääntöpuoli kuitenkin sattuu olemaan raastava taloudellinen epävarmuus ja rahavirran pätkittäisyys. Itse kaipaan edelleen apurahakausiani, mutta nykyinen palkkatyö tuo mukanaan sellaista vakautta, jota apurahat eivät voi koskaan tarjota.

Ainoan kritiikkini haluan kohdistaa (Asuntonäyttöjä-tekstin tekoälybuustauksen lisäksi) kirjan loppupäässä olevaan Muistelmat-tekstiin. Tarkemmin sanottuna tähän kohtaan:

Näin keskiluokkaisten ihmisten keski-ikäistyvän. Naiset peittivät itsekkyytensä joogamössön alle, miehet omahyväisyytensä osakemarkkinoille.

Pitkään joogaa harrastaneena ja myös joogafilosofiaan perehtyneenä naisena haluaisin huomauttaa, että joogalla on erilainen ydintehtävä sen harjoittajan sukupuolesta riippuen. Miesten kohdalla joogan tavoite on todellakin purkaa egoa ja oppia antamaan itsestään enemmän maailmalle ja kanssaihmisille. Olla siis vähemmän itsekäs. Naisten kohdalla asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Naiset ovat nimittäin usein liian kilttejä ja antavat itsestään liikaa muille, välittämättä itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tähän naiset koulitaan jo lapsina. Pitää olla "kiltti tyttö". Niinpä naisten kohdalla joogan ydintehtävä onkin itse asiassa vahvistaa egoa ja auttaa asettamaan terveitä rajoja. Auttaa naista suojelemaan itseään. Tähän liittyen suosittelen tutustumaan vaikkapa hindujen pyhästä tekstistä, Bhagavad Gitasta (400-100 eaa.) löytyvään Shivan ja Shaktin tarinaan. Esimerkiksi yhdysvaltalainen joogaopettaja ja filosofian tohtori Ty Landrum on puhunut tästä kattavasti.

Mutta, kuten sanottu, Keskeytysten arkisto tulee olemaan vasta ensimmäinen monista lukemistani Purokurun kirjoista. -Ehdottomasti jatkoon!

Vapaus, Inari Fernández

Kirja, josta puhutaan 

Uh, I really went on a tear when I first got divorced. You missed it. I was on sale.

-Koomikko Ali Wong Netflix-specialissaan "Single Lady" (2024).

Inari Fernándezin Vapaus-teos (2025) on ollut laajasti otsikoissa viime aikoina. Niinpä se osui lopulta minunkin tielleni, vaikka en yleensä luekaan trendikkäitä TikTok-termejä käyttääkseni "spicyä" kirjallisuutta. Tällä hetkellähän esimerkiksi TikTokin suosikkikirjoista noin 60 prosenttia sisältää seksiä ("smut", "spicy"). Itse olen kuitenkin toistaiseksi pitkälti välttynyt tältä, vaikka onkin sanottu, että naisiin porno(/erotiikka) uppoaa parhaiten juuri kirjallisessa muodossa, ei niinkään videoina. 

Fernándezin kirja ei kuulemma ole omaelämänkerta, mutta ilmeisesti siinä on kuitenkin paljon yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä. Oli miten oli, tarina on tuttu: keski-ikää lähestyvä nainen eroaa pitkästä liitosta ja aloittaa villin sinkkuelämän. Eikä siinä mitään. You go girl! Varsinkin, kun ympärillä on muita samassa elämäntilanteessa olevia ystävättäriä, joiden kanssa voi jakaa kokemuksiaan ja joille voi myös turvallisuuden varmistamiseksi kertoa, missä ja kenen kanssa kulloinkin on. Kuten juuri eronnut amerikkalaiskoomikko Ali Wong kuvaili omaa asennettaan vastaavassa tilanteessa:

I'd been married for ten years, so I had that, like, "just got out of prison" energy, you know?

Asia, joka kuitenkin häiritsi minua, epäuskottavan juonen (loputon virta toinen toistaan kuumempia miehiä..) lisäksi, oli seksikohtausten epärealistisuus. Päähenkilö nimittäin muuttui avioeronsa jälkeen yhdessä yössä jonkinlaiseksi (nais)seksuaalisuuden Mary Sue -hahmoksi, joka on paitsi täydellinen sänkykumppani kenelle tahansa, myös oman elämänsä seksuaaliterapeutti, joka jakelee viisauksiaan kumppaneilleen vaikka kesken aktin. Tekee myös mieli kysyä, mistä lähtien hyvä seksi (vieläpä täynnä orgasmeja) löytyy tapaamalla uusi Tinder-mies ja menemällä sänkyyn minuuteissa, tai viimeistään muutaman tunnin sisällä ensitapaamisesta? Monissa pornoelokuvissakin on pidempi intro, kuin joissakin tämän kirjan kohtaamisissa. 

Edellä mainituista syistä johtuen en voikaan suositella tätä kirjaa esimerkiksi kokemattomille ja/tai nuorille lukijoille. En varsinkaan, kun yhtälöön lisätään vieläpä koko ajan seksiin fyysisesti valmiita henkilöhahmoja, jotka eivät tarvitse edes esileikkiä. Loppujen lopuksi tämän kirjan seksi ei ole sen realistisempaa kuin perinteinen pornokaan. Vapaus-kirja on vain eri tavalla harhaanjohtava. Lähinnä kyse on naisille suunnatusta överistä seksifantasiasta, jossa korkeintaan miehet ovat hetkittäin "huonoja" tai jotenkin vajavaisia sängyssä. Tarinan sankaritar ei koskaan. Mutta noh, pitäähän sitä Lappi-aiheisessa kirjassa olla pientä lapinlisää.

Kirjan astetta realistisempi, joskin ahdistavampi puoli liittyi päähenkilön toksiseen parisuhdeviritelmään, joka toi mieleeni Colleen Hooverin tuotannon. Kuunnellessani noita parisuhdeosuuksia en voinut kuin pudistella päätäni ja todeta: "May this kind of love never find me". Toivon myös todella, että jos joku kirjaa lukeva tunnistaa oman parisuhteensa tuosta kuvauksesta, hän pysähtyy miettimään, onko järkeä jatkaa. Tämä suhde toimi erinomaisena muistutuksena siitä, miten tyhmä rakastuneesta, seksihumalassa olevasta ihmisestä voikaan tulla. Jälleen yksi hyvä syy tutustua uuteen tyyppiin kunnolla, ennen kuin hyppää suin päin sänkyyn ja antaa seksin sumentaa järjen valon. Tai "avata sydänchakran", kuten päähenkilön terapeutti asian ilmaisee.

Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista, miten Vapauden kaltainen (kioski)kirja on onnistunut generoimaan ympärilleen niin paljon hypeä. Ilta-Sanomien haastattelulla lienee ainakin ollut osuutta asiaan, samoin niillä parasosiaalisilla suhteilla, joita kirjailija on luonut seuraajiinsa some-uransa aikana (ainakin YouTubessa ja Instagramissa). Lienee myös niin, että yksi syy kustannussopimuksen saamiseen piilee juuri some-suosiossa. Hyvä somealustojen sisällöntuottaja ei kuitenkaan ole yhtä kuin hyvä kirjailija. Korkeintaan somesuosio varmistaa paremman myynnin, kun seuraajat ja fanit ostavat ja kuuntelevat teosta innoissaan. Esimerkiksi Bookbeatissa Vapaus on tällä hetkellä kuunnelluimpien romaanien joukossa.

Kirjana Vapaus ei kuitenkaan erotu edukseen, paitsi ehkä keskustelunherättäjänä. Joskin esimerkiksi Aleister Crowley (1875-1947) toi näitä samoja ajatuksia esiin kiinnostavammin jo 1900-luvun alussa, vaikuttaen näin omalta osaltaan muun muassa 1960-luvun seksuaaliseen vallankumoukseen.

Aivoni, kun yritän lukea tämänkaltaista kirjallisuutta:

Sistersin veljekset, Patrick DeWitt

 

Herkät cowboyt

Patrick DeWittin Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011) on paitsi ensimmäinen lukemani western-kirja, myös yksi parhaista lukemistani kirjoista pitkään aikaan. Luin (/kuuntelin) Sistersin veljekset vetämääni lukupiiriä varten, ja koukutuin siihen ensi sivulta alkaen. 

Syy oli ensin varsin yksinkertainen: kirjan alku käsittelee hevosia, ja olen itse hevosenomistaja. Toki tunnelma oli sangen ikävä, sillä päähenkilöiden hevoset olivat juuri kuolleet tallipalossa. Tämä kuitenkin herätti mielenkiintoni. Myöhemminkin kirjassa toisen päähenkilön hevonen, Elin omistama Tub, nousee hyvin keskeiseksi osaksi juonta. Eräässä kirjailijahaastattelussa oli kuulemma jopa keskusteltu siitä, oliko Tub romaanin sankari. Minusta hän oli yksi heistä.

Tätä palkkamurhaajaveljesten matkakertomusta Oregonista Kaliforniaan voi toki suositella muillekin, kuin hevosihmisille (ja western-faneille). Kaikki, jotka pitävät rouheista henkilöhahmoista, hyvästä dialogista ja värikkäistä juonenkäänteistä, tulevat todennäköisesti pitämään myös tästä DeWittin teoksesta. Suosittelen lisäksi lämpimästi myös tämän kirjan samannimistä elokuva-adaptaatiota vuodelta 2018.

DeWitt haastaa perinteistä western-maailman macho-kuvastoa hienosti: viinaanmenevä isoveli Charlie kärsii pahasta krapulasta tuon tuostakin ja haluaa pukeutua hienoihin vaatteisiin. Minäkertoja, nuorempi veli Eli taas yrittää laihduttaa ja syödä enemmän kasviksia hurmatakseen ihastuksensa kohteen. Hän myös opettelee harjaamaan hampaitaan. Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Elin isäiset monologit, joissa hän muun muassa pohtii sitä, koska mahtaa löytää rakkauden. Tästä cowboyden sisäisestä elämästä koko kirja sai myös alkunsa, jos kirjailijaa on uskominen. DeWittin mukaan sanapari "sensitive cowboys" oli nimittäin keskeinen käsite Charlien ja Elin tarinan takana.