Syytös, Hanna Kuusela

 

Yliopisto kaupan

Hanna Kuusela oli minulle ennestään tuttu tutkijana. Omassa väitöskirjassani muistan siteeranneeni häntä ja ajatelleeni, että "tässä on lahjakas tyyppi, jolla on edessään suuri tulevaisuus". Nyt tapaamme hieman toisenlaisissa merkeissä. Valitettavasti.

Kuuselan jossain määrin autobiografinen teos Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (2024) käy läpi yhden vuodenkierron Tampereen yliopistolla. Tämä vuoden ajanjakso ei toki vastaa tapahtumien todellista aikajanaa. Kirjan rakenteen toimivuuden kannalta se on kuitenkin hyvä ja napakka ratkaisu.

Kuuselan teos nostaa esiin suomalaisessa yliopistomaailmassa nykyisin yleisen trendin, jossa mennään raha, ei tiede ja sivistys edellä. Yliopistossa pitkään työskennelleen ystäväni mukaan tämä koskee kaikkia Suomen yliopistoja, mutta Tampereella asiat on hoidettu harvinaisen huonosti. Johtaminen siellä on ollut katastrofaalista:

Myöhemmin, kun yliopistomme on juuri käynyt läpi rankan irtisanomiskierroksen ja rehtori on alkanut ehdotella kampuksen rakennuksista luopumista, uusi vararehtorimme muotoilee stressitarpeemme näin: "Tarvitaan lisää positiivista turbulenssia".

Tampereen yliopistosta hetki sitten maisteriksi valmistunut työkaverini puolestaan kommentoi, että alamäki alkoi, kun yliopisto muuttui säätiömuotoiseksi (ja uusi, laajasti kritisoitu visuaalinen ilme julkaistiin). Tästä nykymenosta kertoo paljon esimerkiksi tämä sitaatti: 

--sivuovesta sisään livahti kuitenkin kertomuksista suurin, niin suuri, ettei sellaista ollut ennen nähty: taloudellinen hyöty -- se ohjaa nyt kaikkea. Strategiat, innovaatiot, vaikuttavuus ja yrittäjyys, joita yliopistot ovat väärällään, ovat välineitä palvella taloutta. Totuutta tai sivistystä ei tarvita, kun taloudellisen hyödyn uskotaan tihkuvan yliopistojen käytäville ja värjäytyvän matkan varrella viisauden sävyiseksi. 

Tällainen markkinavetoisuus iskee kovimmin ennen muuta humanisteihin. Ei siis ihme, että Kuuselan kirja alkaakin sangen dramaattisissa merkeissä. Päähenkilö on joutunut päivystykseen rytmihäiriöiden takia ja niiden syyksi ilmoitetaan lopulta yliopisto.

Moni muu vaihtaisi alaa tai painaisi päänsä alas, mutta Kuusela on taistelija. En voinut kuin ihailla hänen sinnikkyyttään ja rohkeuttaan ajaa yliopiston asiaa, joka on menettämässä autonomiansa. Matkan varrella järkkyy niin mieli kuin kehokin. Eikä Kuusela ole ainoa. Sairaslomat ja työuupumus muuttuvat arkipäiväksi yliopiston työntekijöiden keskuudessa.

Syytös kertoo sen, mitä jo ounastelin yliopiston tilasta Suomessa -ja paljon muuta. Olen itse väitellyt vuonna 2022 Jyväskylän yliopistosta (missä Kuusela muuten nykyisin työskentelee) ja työskentelen edelleen yliopiston ulkopuolella. Periaatteessa voisin lähteä hakemaan dosentin arvonimeä ja yrittää edetä yliopistomaailmassa. Mutta vaikka yliopisto on minulle rakas, olen jo vuosien ajan sanonut kyselijöille (ja itselleni): "vaikka unelmatyöni voisi olla yliopistolla, pidän sitä kuitenkin hyvin raskaana työpaikkana näkemäni ja kuulemani perusteella". Toisin sanoen: sydämeni halajaa yliopistouraa, mutta itsesuojeluvaistoni estelee. Lisäksi vakityön saamisen vaikeus on silmissäni iso ongelma. Kuuselan kirja vahvisti nämä pelkoni todeksi, vaikka toki hänen(kään) näkemystään ei voi pitää universaalina totuutena.

Kirjallisena teoksena Syytös oli vangitseva, ja ahminkin sen nopeasti. Matkan varrella opin myös uutta yliopistojen hallinnosta ja historiasta, mistä iso plussa. Nyt sain tietää myös ensimmäistä kertaa, että tohtorintutkintoni arvo on 90 000 euroa. 

Suosittelen Syytöstä kaikille yliopistomaailmasta ja johtamisesta kiinnostuneille. Tosin luulenpa, että tätä teosta ei tarvitse enää edes juurikaan suositella, niin kysytty ja puhuttu se on. Esimerkiksi työpaikallani kirjastossa Syytöstä jonotetaan ja tämäkin bloggaus syntyi paineen alla, jotta voin luovuttaa oman kappaleeni seuraavalle varausjonossa.

Katie-Kate, Anu Kaaja

 

Kuumehouretta kerrakseen

A royal body exists to be looked at.

-Hilary Mantel, Royal Bodies

Luin Anu Kaajan Katie-Katen (2020) Lumiomena-blogin suosituksen perusteella. Katjan mukaan Katie-Kate on "huikea romaani". Ja onhan se, omalla tavallaan. Itse kahlasin teoksen läpi päivässä, koska kuumeessa on aikaa lukea. Tosin en välttämättä suosittelisi tällaista pommia lukupinoon silloin, kun pitäisi levätä. Yöunet nimittäin kärsivät.

Lumiomenan lisäksi Katie-Kate kiinnosti minua, koska teoksessa käsiteltiin vuosikausia seuraamaani brittijulkkista, Katie Pricea. Samoin ikoninen prinsessa Diana ja viimeisen päälle sliipattu Kate Middleton olivat keskeisissä rooleissa. Lisäksi nyt jo brittihovista irrottautunut Meghan Markle oli mukana:

Myöhemmin Katie-Kate lukee, että Prinssi Harry olisi todella ollut siellä, ja hänen luokseen jonotettiin. Mutta kukapa olisi edukseen jonossa? Pitää olla oikeanlaiset suhteet, kuten Meghan Marklella myöhemmin. Mega-Meghan, jonka ystävä järjesti sokkotreffit, ei jonoa, vaan suora tapaaminen. Suits her.

Kaajan teos on shokeeraava. Yksi kirjan luku esimerkiksi koostuu pelkästä pornoelokuvan litteroinnista. Itse olen äänikirjojen suurkuluttaja, mutta tätä kirjaa en halua milloinkaan kuulla äänikirjamuodossa. Katie-Katea ei todellakaan voi suositella herkemmille lukijoille. Tämä oli kuin jonkinlainen houreuni suoraan helvetistä. Kauhuelokuvamainen kokemus.

Kaajan kirjaa on kutsuttu feministiseksi. Sitä se kai onkin, jos feminismi tarkoittaa ennen kaikkea uhriutumista ja perversioissa rypemistä. Patriarkaalisen narratiivin kertaamista. Minulle kuitenkin resonoivat enemmän voimaannuttavat tarinat, jotka muistuttavat siitä, miten vahvoja me naiset itse asiassa olemme. Ja juuri tämän takia esimerkiksi monet uskonnot ovatkin yrittäneet meitä vaientaa. 

Itseäni häiritsi erityisesti Kaajan kirjan päähenkilön, Katie-Kate -nimen omaksuneen naisen tarina, joka vaikutti lähinnä hyväksikäytöltä. Hän oli kuin nukke, jolle kuka vain sai tehdä mitä halusi. Katie-Katella ei tainnut olla edes yhtään repliikkiä. Hän onkin mahdollisesti karmivin päähenkilö, johon olen kirjallisuudessa törmännyt.

Lisäksi minua tympi, miten raadollisesti ja alentuvasti Kaaja kirjoitti Katie Pricestä. Pricen elämänkerrat itse lukeneena näin, miten Kaaja oli poiminut tarkoitushakuisesti kaikkein haavoittuvaisimmat kohdat ja rajuimmat paljastukset omaan käyttöönsä, jättäen samalla paljon muuta, oleellistakin, pois ("Never underestimate the Pricey", anyone..?). Price on ehkä oman aikansa ääri-ilmiö ja tietynlainen tuote (omasta halustaan), mutta rajansa kaikella. Pieni kunnioitus kanssanaista kohtaan ei tekisi pahaa. 

Seksityöläisten ja monarkkien kehojen samankaltainen esineellistäminen on otettu puheeksi ennenkin. Katie-Kate -teos toikin mieleeni ennen kaikkea brittikirjailija Hilary Mantelin vuonna 2013 julkaistun, paljon näkyvyyttä saaneen Royal Bodies -esseen. Siinä Mantel tuli muun muassa verranneeksi Kate Middletonia muoviseen mallinukkeen ja totesi: "a royal lady is a royal vagina". Hän myös kirjoitti: "We are happy to allow monarchy to be an entertainment, in a same way that we license strip-joints and lap-dancing clubs". Tästä hyvästä Mantelille sateli tappouhkauksia. 

Kaajan kirjaan verrattuna Mantelin teksti on kuitenkin vielä varsin humaani ja tolkullinen. Esseensä lopussa hän esimerkiksi peräänkuuluttaa kunnioitusta ja lempeämpää asennetta kuninkaallisia naisia kohtaan:

We don't cut off the heads of royal ladies these days, but we do sacrifice them, and we did memorably drive one to destruction a scant generation ago. History makes fools of us, makes puppets of us, often enough. But it doesn't have to repeat itself. In the current case, much lies within our control. I'm not asking for censorship. I'm not asking for pious humbug and smarmy reverence. I'm asking us to back off and not be brutes. 

En tiedä, onko Kaaja lukenut Royal Bodies -esseetä, mutta mikäli on, päätti hän tehdä juuri päin vastoin, kuin mitä Mantel tekstissään pyytää. Kaaja hakee kirjassaan äärimmäistä shokkiarvoa. Lopussa  monarkia kuolee ja meno luiskahtaa suorastaan psykedeeliseksi. Itselleni tämä kirjailijan ekskursio spekulatiivisen fiktion puolelle oli tarinan ainoa selkeä valopilkku.

Matkaystävä, Suvi Ratinen

Vahva esikoisteos tarpeesta kuulua joukkoon

Suvi Ratinen on osoittautunut erittäin pidetyksi kirjailijaksi vetämässäni lukupiirissä. Aiemmin bloggasinkin jo lukupiirikirjana olleesta Hyvä tarjous -teoksesta ja heti perään valittiin seuraavaksi luettavaksi Ratisen esikoisteos, Matkaystävä (2019). Tämä on ensimmäinen kerta lukupiirimme historiassa, kun luemme peräkkäin kaksi saman kirjailijan teosta. Pakkohan tämä on siis jakaa myös täällä blogin puolella.

Lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irtautumista kuvaava Matkaystävä oli Hyvän tarjouksen tapaan erinomainen teos, jonka ahmaisin kerralla vailla mitään vaikeuksia. Itse kuuntelin nimettömäksi jääneen päähenkilön kehitystarinan äänikirjana ja teoksen selkeän rakenteen ansiosta se sopikin erinomaisesti myös kuunneltavaksi. Ainoa miinus tarinassa oli minusta mukana kulkeneen katoamistapauksen lattea ja epämääräiseksi jäänyt loppuratkaisu. Toisaalta päähenkilön ihastuksen kohteen, Risto-Pekan, tarina kehittyi mielenkiintoiseen suuntaan. 

Kirjan kansikuvassa komeilee musta lammas. Tämän metaforan merkitys on ilmeinen. Hieno detalji on kuitenkin se, että lampaalla on myös meikkiä, ei mitään "sallittua" peitepuikkoa, vaan meikkiä.

Tarinana Matkaystävä herätti paljon ajatuksia uskontojen luonteesta. On sanottu, että uskonnossa on monesti kyse enemmän sosiaalisuudesta ja ryhmään kuulumisesta, ei niinkään suhteesta jumalaan. Tämän kirjan maailmassa asia tuntuu olevan juuri näin. Lestadiolaisuuteen synnytään ja siitä muodostuu ihan omanlaisensa spirituaalinen DNA. Viikot täyttyvät erilaisista uskonnollisista tapahtumista ja ryhmäkuri on kova. Tietoisuuden taso vaikuttaa olevan varsin matala. 

Kun päähenkilö lopulta kyllästyy siihen, että mitään uskontoon liittyvää ei saa kyseenalaistaa ja eroaa yhteisöstä, vertaavat uskovaiset sukulaiset sitä kuolemaan. Kirjan hienoin kohta liittyy juuri siihen vaiheeseen tarinaa, jossa päähenkilö hyvästelee mielessään vanhan uskonyhteisönsä ja suuntaa kohti maailmaa:

Mutta kohta olisin vapaa, tästä valheestakin, joka kiristää umpeen puristamiani huulia, että muka uskoisin, että vain tällä tavalla elämällä, keittiövuoronsa hoitamalla ja aviomiestä tavoittelemalla, perisi iankaikkisuuden. Painan valot pois. Pitkät loisteputket sammuvat keittiön katossa räsähdellen. Tulee hämärää.

Vain suurten hurisevien teräskylmiöiden pienet punaiset merkkivalot loistavat, ja hätäuloskäyntien vihreät valokyltit. Niissä valkoinen tikku-ukko juoksee nuolen osoittamaan suuntaan. Pimeässäkin näkee, mistä pääsisi pois hädän hetkellä.

Isoista ikkunoista näkyy vain pimeää. Mutta kun valo häviää sisältä, alkaa pimeän läpi erottaa kaupungin valoja. Katulamppuja. Ohi ajavia autoja. Kerrostalojen ikkunoita. Siellä on Maailma. 

Oli mielenkiintoista huomata, miten ihmisen primääri perustarve kuulua rymään ei katoa. Kun päähenkilö, jonka tarina perustuu Ratisen omiin kokemuksiin, eroaa lestadiolaisuudesta, hän alkaa tavoitella kuulumista "normaaleihin ihmisiin" suurella raivolla. Äkkiä on pakko meikata, tietää kaikki populaarikulttuurista, katsoa jääkiekkoa ja ryypätä (liikaa). Samalla menneisyys pitää salata täysin (tätä päähenkilön ystävä ei ymmärrä ja saa siksi kärsiä). Viisari heilahtaa ääripäästä toiseen. 

Itselleni tuli tästä kaikesta tunne, että päähenkilöllä ei ole varsinaisesti omaa persoonaa, hän vain matkii ylikorostuneesti sitä, mitä kulloinkin ympärillään näkee. Tämä on tietenkin periaatteessa hyvin normaalia ja jossain määrin kaikki ihmiset tekevät samaa. Mutta mikä lopulta on omaa? Olemmeko kaikki vain sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutteidemme kollaaseja, vailla omaa, uniikkia minuutta?

In the Wake of the Willows, Frederick Gorham Thurber

Kun jatko-osa eksyy liian kauas alkuperäisestä

Kaikki klassikkokirjoille kirjoitetut jatko-osat eivät voi puhutella. Siitä huolimatta tai varsinkaan, jos rakastaa alkuperäistä teosta. Luontokolumneistaan tunnetun Frederick Gorham Thurberin kirjoittama In the Wake of the Willows (2016) on minulle uusin muistutus tästä. Thurberin vaimon, Amy Thurberin, kauniisti kuvittama kirja jaksoi kiinnostaa minua noin puoleen väliin saakka, sitten iski turhautuminen ja pitkästyminen. 

Sinällään voisi ehkä olla ihan toimivakin idea sijoittaa tuttu brittiklassikko uudelle mantereelle, erilaiseen biotooppiin, mutta nyt valitettavasti ajelehdittiin jo liian kauas Kenneth Grahamen universumista. Ohut ja helposti unohdettava, hämärästi alkuperäisestä tarinasta muistuttava kertomus oli nimittäin tungettu ääriään myöten täyteen luontokuvauksia ja keskusteluja luonnosta. Kuten Goodreadsissakin todettiin: "A large chunk of the narrative is just characters talking about the local nature". Minulle tuli lukijana tunne, että Kaislikossa suhisee -adaptaation tekeminen oli tässä tapauksessa vain tekosyy päästä kirjoittamaan luontokirja, eikä kirjailijan vahva tausta luontokolumnistina ollut omiaan hillitsemään näitä epäilyksiä. Vaikka pidänkin Kenneth Grahamen kauniista luontotunnelmoinnista ja Vesirotan rakkaus jokeen on hieno lisä alkuperäiseen tarinaan, tässä mentiin jo liian pitkälle. 

Lisäksi minulle juuri alkuperäistarinan brittiläisyys on itse asiassa tärkeä osa sen viehätystä. Niinpä tarinan siirtäminen Yhdysvaltojen maaperälle vähensi sen vetovoimaa minun silmissäni selvästi.

Kolmas ongelmani tämän teoksen kanssa oli, että alkuperäiset hahmot eivät saaneet tarpeeksi tilaa ja heidän persoonansa tuntuivat vesitetyiltä. Heistä oli tullut vanhoja ja tylsiä. Pääosassa oli seuraava sukupolvi: Toady (Rupikonnan poika) ja Rickie (Vesirotan tytär). Varsinkin Myyrä ja Mäyrä loistivat poissaolollaan suurimman osan ajasta. Muistan jossain vaiheessa lukemista jopa miettineeni, onko Myyrää ja Mäyrää lainkaan olemassa tässä tarinassa. Tämä alkuperäisen nelikon laiminlyönti harmitti minua, sillä heidän välisensä dynamiikka on minulle tärkeä osa Grahamen tarinamaailman viehätystä. Nyt esimerkiksi hupsun Rupikonnan ja vakavan Mäyrän välinen nokittelu loisti poissaolollaan.

Lisäksi kirjan taitto oli ongelmallinen. Teksti oli pientä, ja katosi ikävästi keskimarginaaliin. Tuntui kestävän ikuisuuden, että sai edes yhden aukeaman luettua. Kaiken kaikkiaan Wake of the Willows kelpaa toki osaksi laajempaa Kaislikossa suhisee -kaanonia, mutta kokoelman helmeksi sitä ei voi kutsua.

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia: Irlantilainen aamiainen, Vihreän saaren puutarhoissa & Tuulen maa

 

Jokaisen Irlanti-fanin must-read

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia (Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta, 2009, Vihreän saaren puutarhoissa, 2010 & Tuulen maa, 2012) kuuluu kirjallisuuteen, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niinpä olen hankkinut ne myös omaan hyllyyn. 

Jotain kirjojen lumosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka en ole multasormi, olen silti lukenut nimensä mukaisesti puutarhoja käsittelevän trilogian kakkososan useasti. Kun Tuuri kirjoittaa intohimonsa kohteesta, on se parhaimmillaan kuin runollista science fictionia: en tajua mistään mitään, mutta teksti on niin kaunista ja hyvällä tavalla vierasta, että se koukuttaa. Kasvien latinankieliset nimet viimeistelevät ainutlaatuisen, hypnoottisen tunnelman.

Irlannissa pitkään asunut ja työskennellyt Tuuri kirjoittaa toisesta kotimaastaan lumoavan kauniisti ja suurella sydämellä. Olipa sitten kyse puutarha- tai ruokakulttuurista, naapurin vanhasta isännästä tai irlantilaisten nuivasta suhteesta auktoriteetteihin, Tuuri osaa kertoa siitä asiantuntevasti, empaattisesti ja ennen kaikkea kiinnostavasti. 

Konkreettisten, arkisten kohtaamisten rinnalle piirtyy myös suurempi kuva. Niinpä lukija pääsee tutustumaan myös Irlannin mielenkiintoiseen historiaan, johon on kuulunut muun muassa nälänhätää, merirosvokuningatar Grace O'Malley ja monia kädenvääntöjä brittien kanssa, jotka henkilöityivät muun muassa Constance Markieviziin. Tuurilla on kirjoittajana erinomainen kyky siirtyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin.

Suosittelen tätä kirjatrilogiaa kaikille Irlannista kiinnostuneille erittäin lämpimästi!

P.S.

Kannattaa lukea myös nämä erinomaiset tietokirjat:

• Irlantia etsimässä, Ville Zilliacus (1999)
• Tuulten saarella - Matka kelttien ja kertojien Irlantiin, Tom Sjöblom (2011).

Ikitalven polku & Talven portti, Niilo Sevänen

 

Niilo Sevänen Porissa, marraskuu 2024.

Matka läpi Ikitalven on alkanut

Työssäni kirjastonhoitajana pääsen toisinaan tekemään myös kirjailijahaastatteluita sekä minun että asiakkaiden iloksi. Esikoiskirjailija ja muusikko Niilo Sevänen osui tielleni näissä merkeissä viime marraskuussa. Vuodenaika oli Seväsen kirjojen teemat huomioiden mitä mainioin, vaikka hän toki sanoikin, että hänen lempivuodenaikansa on itse asiassa kesä. Tosin avantouinti on hevimuusikon sydäntä lähellä.

Tämä Seväsen haastattelu on mahdollista käydä kuuntelemassa kokonaisuudessaan, sisältäen yleisökysymykset, täältä. Kiitokset vielä Niilolle mielenkiintoisesta haastattelusta. Tässä bloggauksessa pyrin kuitenkin keskittymään enemmän henkilökohtaisiin vaikutelmiini Ikitalven polusta (2024) ja Talven portista (2023), vaikkakin tekemäni haastattelu tuleekin häilymään taustalla ajoittain.

Kuuntelin sekä Ikitalven polun, että sen esiosa-novellin, Talven portin, äänikirjoina. Tämä oli hyvä päätös siinä mielessä, että Sevänen oli muusikkona säveltänyt molempiin myös introt ja outrot. Nämä loivat tunnelmaa juuri oikealla tavalla, enkä ole suomalaisissa äänikirjoissa törmännyt moiseen koskaan aikaisemmin. 

Toinen minulle jokseenkin uusi juttu oli lukea historiallista fantasiaa. Toki esimerkiksi Tolkienkin sijoitti teoksensa reaalimaailmaan, mutta ne olivat kuitenkin kaukana ihmiskunnan ajanlaskun tuolla puolen. Vaikutelmani historiallisen fantasian lukemisesta olivat kahtiajakoiset. Toisaalta historia antoi fantasialle hyvää pohjaa ja lisäsyvyyttä, toisaalta se taas hämmensi, vieden huomioni pois itse käsillä olevasta tarinasta. Ei riittänyt, että yritin pysyä kaikkien tapahtumien mukana ja selvillä henkilöhahmoista, lisäksi aivoni pohtivat koko ajan vimmaisesti, miten romaanin tapahtumat suhteutuvat todelliseen historiaan. 

Itselleni Ikitalven polun tapahtumat toivat vahvasti mieleen vuoden 536 vulkaanisen talven, joka johtui tulivuorenpurkauksesta. Tätä ajanjaksoa on toistuvasti kutsuttu pahimmaksi ajanjaksoksi ihmiskunnan historiassa. Aivan kuten Seväsen romaanissa, myös tosimaailmassa jouduttiin esimerkiksi tekemään muutoksia viljeltyihin kasveihin, koska ilmasto kylmeni niin paljon. Viiniäkään ei enää saatu entiseen tapaan. Haastattelussa Sevänen kertoikin käyttäneensä näitä todellisia historiallisia tapahtumia kirjansa pohjana.

Ikitalvi-tarinassa loputtomalle talvelle annettiin syyksi salaperäinen Valkoinen noita. Itselleni tämä valkoinen noita toi mieleeni ennen kaikkea Narnian valkean velhon, joka on niin ikään syynä Narnian ikitalveen. Toki olen tietoinen, että Sevänen on julkisesti nimennyt esikuvakseen The Inklingseistä vain Tolkienin. Toisaalta tämähän ei oikeastaan todista mitään. Ja onko lopulta väliäkään, mitä kirjailija nimeää tai ei nimeä esikuvikseen? Tutkijoilla on asiasta useita mielipiteitä, kun taas lukijoille kirjailijan esikuvilla ja inspiraation lähteillä on yleensä merkitystä. Myös itseäni ne kiehtovat loputtomasti.

Tämän C. S. Lewis -yhtäläisyyden ohella loputon talvi teemana on hyvin todennäköisesti saanut inspiraatiota George R. R. Martinilta, jonka Sevänen on myös maininnut Tolkienin ohella yhdeksi esikuvakseen ja inspiraation lähteekseen. Eikä ikuinen talvi suinkaan ole ainoa vaikute ja/tai yhtäläisyys Seväsen ja Martinin välillä, sillä myös näiden kirjailijoiden fiktiivisten maailmojen tunnelmat ovat hyvin samankaltaiset, niin sanotusti grimdarkit. Suosittelenkin Sevästä kaikille Martin-vieroitusoireista kärsiville. 

Luku(/kuuntelu)kokemuksena sekä Ikitalvi, että Talven portti olivat sujuvia. Mielenkiinto pysyi yllä ja teksti soljui varsin mukavasti. Varsinkin Talven portti -novelli oli suorastaan nautittava kaikessa kompaktiudessaan ja hienoissa Irlanti-tunnelmissaan. Mielestäni tutustuminen Seväsen tuotantoon kannattaakin aloittaa juuri sieltä Talven porteilta.

Mitä kirjalliseen ilmaisuun tulee, joitakin lukijoita ovat ärsyttäneet erilaiset, alati muotoaan muuttavat manaukset, joita ainakin päähenkilö, luutunsoittaja Orfeus, viljeli tuon tuostakin. Itseäni nämä sättimiset eivät kuitenkaan häirinneet. Lähinnä ne toimivat hauskoina kevennyksinä muuten melko synkänkin kerronnan lomassa. Ja toki mukana olivat myös laajasti kiitosta herättäneet Halla-tytön kauniit ja mystiset unijaksot, jotka näyttivät olevan myös Seväsen omia suosikkeja.

Ikitalven polku on selvästi pidemmän kirjasarjan aloitusosa ja niinpä moni asia jäi vielä hämärän peittoon. Se on toki jo selvää, että vanha kunnon mystinen orpolapsi -fantasiatrooppi tulee olemaan tämänkin fantasiatarinan keskiössä, ja hänen rinnallaan hääräilee omalaatuinen antisankari, mutta mitäpä sitä hyväksi havaittua kaavaa muuttamaan. Aion lukea myös Ikitalven kuilun, joka ilmestyy näillä näkymin keväällä 2026. Toivottavasti Insomniumin pojat antavat Seväselle tilaa ja rauhaa kirjoittaa keikkabussissa myös jatkossa. Lisäksi odotan näkeväni Seväsen esiintymässä seuraavassa Finnconissa, joka järjestetään näillä näkymin myös seuraavan kerran juurikin vuonna 2026.

The Twat Files, Dawn French

 

Yksi hauskimmista elämänkerroista pitkään aikaan

"Yep, I rode a horse upside down like a proper twat."

            -Dawn French 

Myönnän heti kärkeen, että olen onnistunut kehittämään kevyen pakkomielteen tähän kirjaan. Olen nimittäin tätä bloggausta kirjoittaessani kuunnellut läpi Dawn Frenchin kolmannen elämänkerran, The Twat Filesin (2023), jo enemmän kuin kerran. Kun kirja on tarpeeksi hyvä, ei yksi luku(/kuuntelu)kerta vain riitä minulle. Tämä hauska ja kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, vahvan itseironian sävyttämä elämänkerta yksinkertaisesti tempaa mukaansa. Yksi osasyy tähän on ilman muuta se, että Dawn lukee tämän äänikirjan itse, kuten nykyään melko monet kirjailijat tekevät, varsinkin kun kyse on omaelämänkerrasta.

Meillä Suomessa Bafta-palkittu komedienne Dawn French on valitettavan vieras suuruus, mutta briteissä hänet tuntevat kaikki. Ja myös Dawn tiedostaa oman asemansa, hyvässä ja pahassa. Kun hän nimittäin oli menossa polvileikkaukseen, päätti armoitettu näyttelijätär lääketokkurassaan sopertaa leikkaavalle kirurgille suurin piirtein näin: "Olen kansallisaarre, joten älä tapa minua. Ei siis mitään paineita!" 

Itse löysin Dawnin alun perin Jennifer Saundersin kautta, koska olen suuri Todella Upeeta -fani. Sittemmin olen katsonut useaan kertaan French & Saunders -sarjan ja luonnollisesti myös The Vicar of Dibley -boksi löytyy DVD-hyllystäni. Tämän uuden elämänkerran myötä French and Saunders oli jälleen pakko kahlata läpi tuorein silmin. The Twat Files paljastikin, että Dawn on ammentanut French & Saundersiin pitkälti myös omista kokemuksistaan. Esimerkiksi kuudennen tuotantokauden Norah Jones -juonikuvio, jossa Dawn on käynyt Noran konsertissa ja päättää ostaa tälle kengät lahjaksi, perustuu Dawnin omaan elämään varsin tarkasti. Paitsi idiotismi, myös fanius yhdistää meitä kaikkia. Olimmepa sitten julkkiksia tai emme.

Itselleni hevosihmisenä The Twat Filesin parasta antia oli ehdottomasti luku, jossa Dawn kertoo vastoinkäymisistään Shula-poninsa kanssa. Itse tein ja säästin -satulaviritys ja epäonnistuneet ratsastuskilpailut saivat minut nauramaan ehkä enemmän, kuin on hyväksyttävää. Myöskään omaa islanninhevostani tuo luku ei jättänyt kylmäksi. Kuuntelin äänikirjaani juuri tuon luvun kohdalta nimittäin antaessani poneilleni iltaheiniä ja luvun loppuun lisätty ääniefekti, oikea hevosen hirnahdus, sai issikkani suunniltaan. Korvat nousivat pystyyn ja hevonen syöksähti etsimään vierasta hevosta laitumelta! Toinen ponini katseli kummissaan vierestä ja jatkoi tyynenä ruokailua. Hän ei ole yhtä sosiaalinen tapaus.

Lisäksi esimerkiksi Dawnin ja hänen silloisen miehensä Lenny Henryn osallistuminen naamiaiskutsuille Michael Jacksoniksi ja tämän lemmikki-apinaksi pukeutuneina sai minut tyrskimään melko lailla. Jään toiveikkaana odottamaan, milloin Dawn pääsee näyttelemään Apinoiden planeetta -elokuvassa. Heh heh..

Kömmähdyksiä tässä kirjassa on laidasta laitaan, ensimmäiset Dawnin lapsuudesta, jolloin hän muun muassa jähmettyi täysin tavatessaan kuningatar Elisabet II:n, aina viimeaikaisiin töppäyksiin asti (kuten se kerta, kun hän luuli kotinsa kolisevia vesiputkia merkiksi paranormaalista toiminnasta). Kaiken kaikkiaan The Twat Files täydentää mielestäni hienosti Dawnin ensimmäistä, astetta tunteikkaampaa ja vakavahenkisempää Dear Fatty -elämänkertaa vuodelta 2009. Ja mikä parasta: on ilmeisesti olemassa vielä kolmaskin elämänkerta, jota en ole vielä lukenut!

The Twat Filesillä on tietenkin myös syvempi viesti: kukaan ei ole täydellinen ja omia tai muiden puutteita ei pidä tuomita tai hävetä. Meistä jokainen on hiukan ääliö ja se on okei. Kuten zen-buddhalaisten wabi-sabissa, myös The Twat Filesissä epätäydellisyydessä ja keskeneräisyydessä nähdään kauneutta.