Hanna Tuurin Irlanti-trilogia: Irlantilainen aamiainen, Vihreän saaren puutarhoissa & Tuulen maa

 

Jokaisen Irlanti-fanin must-read

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia (Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta, 2009, Vihreän saaren puutarhoissa, 2010 & Tuulen maa, 2012) kuuluu kirjallisuuteen, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niinpä olen hankkinut ne myös omaan hyllyyn. 

Jotain kirjojen lumosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka en ole multasormi, olen silti lukenut nimensä mukaisesti puutarhoja käsittelevän trilogian kakkososan useasti. Kun Tuuri kirjoittaa intohimonsa kohteesta, on se parhaimmillaan kuin runollista science fictionia: en tajua mistään mitään, mutta teksti on niin kaunista ja hyvällä tavalla vierasta, että se koukuttaa. Kasvien latinankieliset nimet viimeistelevät ainutlaatuisen, hypnoottisen tunnelman.

Irlannissa pitkään asunut ja työskennellyt Tuuri kirjoittaa toisesta kotimaastaan lumoavan kauniisti ja suurella sydämellä. Olipa sitten kyse puutarha- tai ruokakulttuurista, naapurin vanhasta isännästä tai irlantilaisten nuivasta suhteesta auktoriteetteihin, Tuuri osaa kertoa siitä asiantuntevasti, empaattisesti ja ennen kaikkea kiinnostavasti. 

Konkreettisten, arkisten kohtaamisten rinnalle piirtyy myös suurempi kuva. Niinpä lukija pääsee tutustumaan myös Irlannin mielenkiintoiseen historiaan, johon on kuulunut muun muassa nälänhätää, merirosvokuningatar Grace O'Malley ja monia kädenvääntöjä brittien kanssa, jotka henkilöityivät muun muassa Constance Markieviziin. Tuurilla on kirjoittajana erinomainen kyky siirtyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin.

Suosittelen tätä kirjatrilogiaa kaikille Irlannista kiinnostuneille erittäin lämpimästi!

P.S.

Kannattaa lukea myös nämä erinomaiset tietokirjat:

• Irlantia etsimässä, Ville Zilliacus (1999)
• Tuulten saarella - Matka kelttien ja kertojien Irlantiin, Tom Sjöblom (2011).

Ikitalven polku & Talven portti, Niilo Sevänen

 

Niilo Sevänen Porissa, marraskuu 2024.

Matka läpi Ikitalven on alkanut

Työssäni kirjastonhoitajana pääsen toisinaan tekemään myös kirjailijahaastatteluita sekä minun että asiakkaiden iloksi. Esikoiskirjailija ja muusikko Niilo Sevänen osui tielleni näissä merkeissä viime marraskuussa. Vuodenaika oli Seväsen kirjojen teemat huomioiden mitä mainioin, vaikka hän toki sanoikin, että hänen lempivuodenaikansa on itse asiassa kesä. Tosin avantouinti on hevimuusikon sydäntä lähellä.

Tämä Seväsen haastattelu on mahdollista käydä kuuntelemassa kokonaisuudessaan, sisältäen yleisökysymykset, täältä. Kiitokset vielä Niilolle mielenkiintoisesta haastattelusta. Tässä bloggauksessa pyrin kuitenkin keskittymään enemmän henkilökohtaisiin vaikutelmiini Ikitalven polusta (2024) ja Talven portista (2023), vaikkakin tekemäni haastattelu tuleekin häilymään taustalla ajoittain.

Kuuntelin sekä Ikitalven polun, että sen esiosa-novellin, Talven portin, äänikirjoina. Tämä oli hyvä päätös siinä mielessä, että Sevänen oli muusikkona säveltänyt molempiin myös introt ja outrot. Nämä loivat tunnelmaa juuri oikealla tavalla, enkä ole suomalaisissa äänikirjoissa törmännyt moiseen koskaan aikaisemmin. 

Toinen minulle jokseenkin uusi juttu oli lukea historiallista fantasiaa. Toki esimerkiksi Tolkienkin sijoitti teoksensa reaalimaailmaan, mutta ne olivat kuitenkin kaukana ihmiskunnan ajanlaskun tuolla puolen. Vaikutelmani historiallisen fantasian lukemisesta olivat kahtiajakoiset. Toisaalta historia antoi fantasialle hyvää pohjaa ja lisäsyvyyttä, toisaalta se taas hämmensi, vieden huomioni pois itse käsillä olevasta tarinasta. Ei riittänyt, että yritin pysyä kaikkien tapahtumien mukana ja selvillä henkilöhahmoista, lisäksi aivoni pohtivat koko ajan vimmaisesti, miten romaanin tapahtumat suhteutuvat todelliseen historiaan. 

Itselleni Ikitalven polun tapahtumat toivat vahvasti mieleen vuoden 536 vulkaanisen talven, joka johtui tulivuorenpurkauksesta. Tätä ajanjaksoa on toistuvasti kutsuttu pahimmaksi ajanjaksoksi ihmiskunnan historiassa. Aivan kuten Seväsen romaanissa, myös tosimaailmassa jouduttiin esimerkiksi tekemään muutoksia viljeltyihin kasveihin, koska ilmasto kylmeni niin paljon. Viiniäkään ei enää saatu entiseen tapaan. Haastattelussa Sevänen kertoikin käyttäneensä näitä todellisia historiallisia tapahtumia kirjansa pohjana.

Ikitalvi-tarinassa loputtomalle talvelle annettiin syyksi salaperäinen Valkoinen noita. Itselleni tämä valkoinen noita toi mieleeni ennen kaikkea Narnian valkean velhon, joka on niin ikään syynä Narnian ikitalveen. Toki olen tietoinen, että Sevänen on julkisesti nimennyt esikuvakseen The Inklingseistä vain Tolkienin. Toisaalta tämähän ei oikeastaan todista mitään. Ja onko lopulta väliäkään, mitä kirjailija nimeää tai ei nimeä esikuvikseen? Tutkijoilla on asiasta useita mielipiteitä, kun taas lukijoille kirjailijan esikuvilla ja inspiraation lähteillä on yleensä merkitystä. Myös itseäni ne kiehtovat loputtomasti.

Tämän C. S. Lewis -yhtäläisyyden ohella loputon talvi teemana on hyvin todennäköisesti saanut inspiraatiota George R. R. Martinilta, jonka Sevänen on myös maininnut Tolkienin ohella yhdeksi esikuvakseen ja inspiraation lähteekseen. Eikä ikuinen talvi suinkaan ole ainoa vaikute ja/tai yhtäläisyys Seväsen ja Martinin välillä, sillä myös näiden kirjailijoiden fiktiivisten maailmojen tunnelmat ovat hyvin samankaltaiset, niin sanotusti grimdarkit. Suosittelenkin Sevästä kaikille Martin-vieroitusoireista kärsiville. 

Luku(/kuuntelu)kokemuksena sekä Ikitalvi, että Talven portti olivat sujuvia. Mielenkiinto pysyi yllä ja teksti soljui varsin mukavasti. Varsinkin Talven portti -novelli oli suorastaan nautittava kaikessa kompaktiudessaan ja hienoissa Irlanti-tunnelmissaan. Mielestäni tutustuminen Seväsen tuotantoon kannattaakin aloittaa juuri sieltä Talven porteilta.

Mitä kirjalliseen ilmaisuun tulee, joitakin lukijoita ovat ärsyttäneet erilaiset, alati muotoaan muuttavat manaukset, joita ainakin päähenkilö, luutunsoittaja Orfeus, viljeli tuon tuostakin. Itseäni nämä sättimiset eivät kuitenkaan häirinneet. Lähinnä ne toimivat hauskoina kevennyksinä muuten melko synkänkin kerronnan lomassa. Ja toki mukana olivat myös laajasti kiitosta herättäneet Halla-tytön kauniit ja mystiset unijaksot, jotka näyttivät olevan myös Seväsen omia suosikkeja.

Ikitalven polku on selvästi pidemmän kirjasarjan aloitusosa ja niinpä moni asia jäi vielä hämärän peittoon. Se on toki jo selvää, että vanha kunnon mystinen orpolapsi -fantasiatrooppi tulee olemaan tämänkin fantasiatarinan keskiössä, ja hänen rinnallaan hääräilee omalaatuinen antisankari, mutta mitäpä sitä hyväksi havaittua kaavaa muuttamaan. Aion lukea myös Ikitalven kuilun, joka ilmestyy näillä näkymin keväällä 2026. Toivottavasti Insomniumin pojat antavat Seväselle tilaa ja rauhaa kirjoittaa keikkabussissa myös jatkossa. Lisäksi odotan näkeväni Seväsen esiintymässä seuraavassa Finnconissa, joka järjestetään näillä näkymin myös seuraavan kerran juurikin vuonna 2026.

The Twat Files, Dawn French

 

Yksi hauskimmista elämänkerroista pitkään aikaan

"Yep, I rode a horse upside down like a proper twat."

            -Dawn French 

Myönnän heti kärkeen, että olen onnistunut kehittämään kevyen pakkomielteen tähän kirjaan. Olen nimittäin tätä bloggausta kirjoittaessani kuunnellut läpi Dawn Frenchin kolmannen elämänkerran, The Twat Filesin (2023), jo enemmän kuin kerran. Kun kirja on tarpeeksi hyvä, ei yksi luku(/kuuntelu)kerta vain riitä minulle. Tämä hauska ja kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, vahvan itseironian sävyttämä elämänkerta yksinkertaisesti tempaa mukaansa. Yksi osasyy tähän on ilman muuta se, että Dawn lukee tämän äänikirjan itse, kuten nykyään melko monet kirjailijat tekevät, varsinkin kun kyse on omaelämänkerrasta.

Meillä Suomessa Bafta-palkittu komedienne Dawn French on valitettavan vieras suuruus, mutta briteissä hänet tuntevat kaikki. Ja myös Dawn tiedostaa oman asemansa, hyvässä ja pahassa. Kun hän nimittäin oli menossa polvileikkaukseen, päätti armoitettu näyttelijätär lääketokkurassaan sopertaa leikkaavalle kirurgille suurin piirtein näin: "Olen kansallisaarre, joten älä tapa minua. Ei siis mitään paineita!" 

Itse löysin Dawnin alun perin Jennifer Saundersin kautta, koska olen suuri Todella Upeeta -fani. Sittemmin olen katsonut useaan kertaan French & Saunders -sarjan ja luonnollisesti myös The Vicar of Dibley -boksi löytyy DVD-hyllystäni. Tämän uuden elämänkerran myötä French and Saunders oli jälleen pakko kahlata läpi tuorein silmin. The Twat Files paljastikin, että Dawn on ammentanut French & Saundersiin pitkälti myös omista kokemuksistaan. Esimerkiksi kuudennen tuotantokauden Norah Jones -juonikuvio, jossa Dawn on käynyt Noran konsertissa ja päättää ostaa tälle kengät lahjaksi, perustuu Dawnin omaan elämään varsin tarkasti. Paitsi idiotismi, myös fanius yhdistää meitä kaikkia. Olimmepa sitten julkkiksia tai emme.

Itselleni hevosihmisenä The Twat Filesin parasta antia oli ehdottomasti luku, jossa Dawn kertoo vastoinkäymisistään Shula-poninsa kanssa. Itse tein ja säästin -satulaviritys ja epäonnistuneet ratsastuskilpailut saivat minut nauramaan ehkä enemmän, kuin on hyväksyttävää. Myöskään omaa islanninhevostani tuo luku ei jättänyt kylmäksi. Kuuntelin äänikirjaani juuri tuon luvun kohdalta nimittäin antaessani poneilleni iltaheiniä ja luvun loppuun lisätty ääniefekti, oikea hevosen hirnahdus, sai issikkani suunniltaan. Korvat nousivat pystyyn ja hevonen syöksähti etsimään vierasta hevosta laitumelta! Toinen ponini katseli kummissaan vierestä ja jatkoi tyynenä ruokailua. Hän ei ole yhtä sosiaalinen tapaus.

Lisäksi esimerkiksi Dawnin ja hänen silloisen miehensä Lenny Henryn osallistuminen naamiaiskutsuille Michael Jacksoniksi ja tämän lemmikki-apinaksi pukeutuneina sai minut tyrskimään melko lailla. Jään toiveikkaana odottamaan, milloin Dawn pääsee näyttelemään Apinoiden planeetta -elokuvassa. Heh heh..

Kömmähdyksiä tässä kirjassa on laidasta laitaan, ensimmäiset Dawnin lapsuudesta, jolloin hän muun muassa jähmettyi täysin tavatessaan kuningatar Elisabet II:n, aina viimeaikaisiin töppäyksiin asti (kuten se kerta, kun hän luuli kotinsa kolisevia vesiputkia merkiksi paranormaalista toiminnasta). Kaiken kaikkiaan The Twat Files täydentää mielestäni hienosti Dawnin ensimmäistä, astetta tunteikkaampaa ja vakavahenkisempää Dear Fatty -elämänkertaa vuodelta 2009. Ja mikä parasta: on ilmeisesti olemassa vielä kolmaskin elämänkerta, jota en ole vielä lukenut!

The Twat Filesillä on tietenkin myös syvempi viesti: kukaan ei ole täydellinen ja omia tai muiden puutteita ei pidä tuomita tai hävetä. Meistä jokainen on hiukan ääliö ja se on okei. Kuten zen-buddhalaisten wabi-sabissa, myös The Twat Filesissä epätäydellisyydessä ja keskeneräisyydessä nähdään kauneutta. 

Hyvä tarjous, Suvi Ratinen

Lukupiiriläiset rakastivat Hyvää tarjousta!
Mikään kirja ei ole pitkään aikaan herättänyt
näin vilkasta keskustelua.

Kirja, joka osuu suomalaisen sielun ytimeen

Tartuin tähän kirjaan, koska se valikoitui vetämäni lukupiirin lukupiirikirjaksi. Suvi Ratinen jätti äänestyksessä taakseen muun muassa John Williamsin Stonerin. Ja vielä lukematta jäänyttä Stoneria yhtään parjaamatta voin sanoa, että onneksi tartuimme tähän Hyvään tarjoukseen (2021).

Hyvässä tarjouksessa oli paljon samaa, kuin Kari Hotakaisen Finladia-palkitussa Juoksuhaudantiessä. Molemmissa tarinoissa päähenkilö elää äärimmäisen askeettisesti, jotta pystyisi ostamaan itselleen talon. Matti on menettänyt perheensä, mutta toivoo saavansa sen takaisin talon avulla, Kati taas reagoi (uusio)perheensä menetykseen päättämällä ostaa talon, jossa saa asua yksin, kaikessa rauhassa. Talon osto on siis keino selvitä erosta, sijaitsipa talo sitten Helsingissä tai Keski-Suomessa, ja enemmän tai vähemmän intensiivinen mania toimii kaiken moottorina. Joutuipa sitten myymään kaiken irtaimistonsa tai vaikka itsensä, talo on saatava!

Ratisen teos hurmasi minut paitsi jouhevalla tarinankuljetuksellaan, myös mitä osuvimmalla kuvauksellaan suomalaisesta sielunmaisemasta, jonka taustalla vielä kaikuvat menneiden sukupolvien koettelemukset sota-aikoineen. Me suomalaiset olemme sitkeitä selviytyjiä, joiden geeneihin iskostunut selviytymisvietti muuntautuu toisinaan myös kitsasteluksi ja epäterveeksi hamstraamiseksi. Kukapa meistä ei olisi joskus pohtinut, että ei halua heittää hyvää tavaraa roskiin, vaikka ei tarvitse sitä, tai laskeskellut kaupassa, paljonko punalapputuotteen hinnaksi jää alen jälkeen. 

Ero tosielämän ja fiktion maailmaan sijoittuvan satiirin välillä on liioittelussa: esimerkiksi Katin vanhempien pakastin on täynnä kuudenkymmenen prosentin alennuksella ostettuja kakkuja. "Kaikki kuusikymppisiä!" ilmoittaa Katin äiti ylpeänä. Tunsin tämän kohdan tarinasta henkilökohtaisella tasolla, sillä ostin pari viikkoa sitten itsekin kaupasta kakun, koska se oli juurikin kuudenkympin alennuksessa. Jostain syystä en voinut vastustaa kiusausta, vaikka en todellisuudessa edes syö kakkua juuri koskaan. Tarjous oli liian hyvä. 

Kirjan surullisin osuus liittyy menneiden huutolais- ja evakkosukupolvien kovien kohtaloiden ohella juuri Katin vanhempiin. He eivät nimittäin nuukaile vain rahan, vaan myös rakkauden kanssa. Erityisesti Katin äidin tunnekylmyys tytärtään kohtaan yhdistettynä lannistuneeseen "me olemme pohjasakkaa, joka ei ansaitse hyvää " -asenteeseen alkoi aidosti ärsyttämään kirjan edetessä kohti loppuaan. Enää ei naurattanut. On lopultakin varsin ankeaa, jos kaikki pyörii rahan ympärillä. Oli myös kuvaavaa, että Kati ei kutsunut äitiään äidiksi, vaan etäisesti aina tämän etunimellä. 

Hyvän tarjouksen huonoin puoli oli minusta loppuratkaisun loputon venyttäminen. Arvasin jo hyvissä ajoin, kuten varmasti muutkin lukijat, mitä on tulossa. Loputon loppuratkaisun rakentaminen alkoi tuntua paikallaan polkemiselta. Toisaalta myös viime metreillä saatiin toki vielä mainio lopputwisti ja tarina päättyi lopultakin napakasti, joskin kaoottisesti, kuten realistiseen kuvaukseen sopii. Nyt ei välttämättä eletä onnellisena elämän loppuun asti ja rahatkin taisi tulla käytettyä väärin.

Hyvä tarjous muistuttaa siitä, että omien rahallisten tavoitteiden eteen työskentely on inspiroivaa, mutta jatkuva kituuttaminen ja nuukailu vain masentaa ja laskee omanarvontuntoa (ja/tai on merkki siitä). Vaikka kerskakulutus on haitaksi sekä pankkitilille että ympäristölle, voi myös äärimmilleen viety nuukailu olla, muotitermiä käyttääkseni, toksista. Minulle kirjan hienoin hetki oli, kun punalappuhaukkana tunnettu, rahojensa kanssa ylitunnollinen Kati vihdoin ostaa ei paitsi täysihintaisen, mutta myös vitriinin kalleimman leivän. Siinä oli jotain kauniin katarttista.

P.S.

Suosittelen tämän kirjan oheislukemistoksi Juha Ketolan ja Katleena Kortesuon loistavaa Älä syötä ruokahukkaa -teosta (2019). Siinä on oikeasti fiksuja säästövinkkejä, mitä ruokaan tulee. Kannattaa siis lukaista se läpi, ennen kuin säntää täyttämään pohjatonta arkkupakastintaan aleruualla. Vaikka kyseessä olisikin se maaginen kuudenkympin ale.

Valentine Crow and Mr. Death, Jenni Spangler

 

"Things are about to get Grim"

Brittikirjailija Jenni Spangler oli minulle ennestään tuntematon nimi, kun tartuin hänen uudehkoon Valentine Crow and Mr. Death -nuortenromaaniinsa (2023). Kirja osui käsiini sattumalta ja hurmasi minut alun perin hienolla kannellaan. Kuitenkin myös sisältö teki nopeasti vaikutuksen, sillä kirja ei jäänyt kesken tai hautautunut muiden lukupuolissa olevien niteiden alle, kuten monelle teokselle hyllyssäni ja yöpöydälläni nykyisin käy. Pidin Spanglerin jouhevasta kerrontatyylistä, joka oli vieläpä kaiken hyvän päälle kuivan brittihuumorin sävyttämää. 

Valentine-kirjan jokainen luku oli esimerkiksi otsikoitu erilaisella kuolemisen kiertoilmaisulla, kuten "In Eternal Slumber", "Wearing a Wooden Overcoat " ja "Kicked the Bucket". Tämä toi mieleeni erään aiemman työni ennen kirjastoa, joka liittyi eläimiin. Tuolloin tuli kuultua monia, kielellisesti rikkaita ilmaisuja tilanteesta: "lehmäni (tai muu kotieläin) on kuollut". Tässä muutama esimerkki:

• "Lehmä kuule pötkähti"
• "Vasikka pätkähti"
• "Pikkuvasikka kitkahti"
• "Sonnivasikka kääkähti tänä aamuna"
• "Vasikan nimi oli korko, mut on vissiin lama-aika, kun ei alkanut kasvamaan"
• "Hieho otti lopputilin"
• "Hiehoni teki itsemurhan"
• "Vasikka keikahti"
• "Vasikka kömmähti"
• "Sonni kuolla nytkähti viime yönä"
• "Täällä yksi mötköttäisi navetan takana"
• "Tuolla on vasikka sorkat suorana navetan takana"
• "Vasikka on navetan takana kötällään"
• "Vanha rouva veti viimeiset virret"
• "Taas perhana meni lehemä"
• "Täällä olis lehmätruppi"
• "Tähänkö sai ilimoottaa, jos on neljä jalkaa ylähäpäin?"
• "Täällä olisi vuotinen sonni, joka kuivi poikhen"
• "Ilmoittaisin yhden hiehon lehmien taivaaseen"
• "Lehmä on koikahtanu yön aikana"
• "Yksi mansikki on nukahtanu"
• "Pää kallellaan ja korva lerpallaan"
• "Täällä olis tällainen pikkuryysä"

Yllä olevaa listaa katsoessa mieleeni nousee väistämättä kysymys: onko meillä suomalaisilla kenties yhtä monta ilmaisua kuolemalle, kuin inuiiteilla lumelle? Sekä Valentine Crow -kirjassa, että yllä olevissa lausahduksissa näkyy myös ihmisen monitahoinen suhde kuolemaan: mukana on paitsi surua ja pohdintaa tuonpuoleisesta, myös mustaa huumoria. Kuoleman kohdatessa hieman ronskikin asenne saattaa joskus olla paikallaan, jos se auttaa käsittelemään tapahtunutta. 

Valentine Crow-kirjassa (kirjan nimi)päähenkilö, 12-vuotias orpopoika, päätyy sattuman oikusta paikallisen viikatemiehen oppipojaksi. Käy ilmi, että herra Kuolema on itse asiassa aivan tavallinen tyyppi, joka yrittää vain tehdä työnsä hyvin ja selviytyä nipottavan pomonsa valvovan silmän alla. Mokaaminen töissä saattaisi nimittäin merkitä, että herra Viikatemies joutuisi jatkossa raapimaan kuolleiden kissojen raatoja irti asfaltista. Kaikki onneksi sujuu varsin mallikkaasti, ainakin kunnes Valentine saa tehtäväkseen kuljettaa ystävänsä Philomenan sielu tuonpuoleiseen. Siitä alkaa kilpajuoksu lopullista tuhoa vastaan.

Valentine Crow on hurmaava kirja, jota voin suositella täydestä sydämestäni niin aikuis- kuin lapsilukijoillekin (yhdeksästä ikävuodesta ylöspäin). Extrapisteet siitä, että tarina sijoittuu viktoriaaniseen Lontooseen, huokuen näin dickensiläistä tunnelmaa.

Kuolema koskettaa meistä jokaista, halusimmepa tai emme. Valentine Crowin seurassa tämä kosketus on onneksi hellävarainen ja kauniin vivahteikas, säpäkkää huumoria unohtamatta. Vaikeiden ja pelottavienkin aiheiden tarinallistaminen tekee niistä siedettävämpiä ja helpommin kohdattavia. Tämä on hyväksi kaiken ikäisille lukijoille.

Juhlat alkakoon, Niccoló Ammaniti

Näitä juhlia et halua missata

Niccoló Ammanitin Juhlat alkakoon (Che la festa cominci, 2009) on kirja, joka vaati tulla blogatuksi. Siitä huolimatta, että kyseessä ei ole uutuusteos ja tätä kirjoittaessa omastakin lukukerrasta on jo hetki aikaa. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäkittävät sitkeästi kirjapinossani, yhä huomiota vaatien. Kieltäytyen palautumasta kirjastoon ennen hetkeään valokeilassa. Ja totta tosiaan: Suomen sateinen, kurainen ja harmaa syystalvi kaipaakin kontrastikseen juuri tällaista värikästä ja äänekästä piristysruisketta suoraan aurinkoisesta Roomasta. Kun tarkemmin ajattelen, ei tällainen pläjäys sovi kuin kahteen lokaatioon: Italiaan tai Las Vegasiin (vrt. Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, jossa on monia samoja teemoja ja elementtejä). Joten tässä sitä ollaan. Puhukaamme hetki Juhlista.

Juhlat alkakoon ei ole Ammanitin kuuluisin kirja. Esimerkiksi Minä en pelkää -teos (lo non ho paura, 2001), on saanut maailmalla paljon enemmän suitsutusta. Itselleni Ammanitiin tutustuminen alkoi kuitenkin astetta vieraammasta kirjasta, Juhlat alkakoon -satiirista. Siinä kuuluisa kirjailija, saatananpalvoja ja miljardööri tavoittelevat kukin paikkaansa osana yhteisöään omalla tavallaan, keinoja kaihtamatta. Kaikki huipentuu absurdeihin juhliin, joissa maailma nyrjähtää hetkellisesti jopa yliluonnollisen tai ainakin oudon puolelle. 

Pidin Ammanitin tavasta kuljettaa tarinaa ja kertoa (anti)sankareidensa lennokkaista edesottamuksista. Minulle tulivat tästä mieleen Miika Nousiainen ja Tuomas Vimma. Ja Vimmahan itse asiassa aikoi kirjoittaa jokunen vuosi sitten fantasiaromaanin, mutta valitettavasti luopui ajatuksesta koiran tuhottua hänen lähdeaineistonsa. Onneksi Ammaniti paikkasi tätä puutetta omalla vimmaisen absurdilla tavallaan, vieläpä etukenoisesti.

Main character sydrome kahdella tavalla:
kirjassa ja koirassa. 
P.S. Tätä fantasiakirjaa ei koira onneksi tuhonnut.

Nelinkontin, Miranda July

 

Pelkoa ja inhoa Monroviassa

Miten voisin kuvata Miranda Julyn Nelinkontin-uutuusteosta (All Fours, 2024)? Ensimmäisenä mieleeni tulee: Henriikka Rönkkönen yhdistettynä Hiljaisiin siltoihin ja (päälle liimattuun) wokeen. Jos joku tai kaikki näistä kiinnostavat, tämä kirja on mahdollisesti sinua varten. Itselleni Nelinkontin oli lukukokemuksena kuitenkin kuin jyrkkä rotko. Alku oli tasaista peruspullaa, sitten pudottiin ihmismielen alimpaan kuiluun ja lopuksi kavuttiin hölmistyneenä takaisin maan pinnalle, kysellen: "Mitä ihmettä juuri tapahtui..?". 

En ole pöllämystyneen reaktioni kanssa yksin. Goodreadsissa moni lukija kertoi vihanneensa tätä kirjaa, ja eräs tietty tamponi-kohtaus oli ollut minun lisäkseni myös toiselle lukijalle se piste, jossa kirja meni kiinni, ja loppuun lukeminen tuntui mahdottomalta. Rajansa cringellä ja ruumiineritteilläkin. Jos July halusi shokeerata, siinä hän todella onnistui. 

En oikein tiedä, mitä aiemmin huonosti tuntemaltani Julylta odotin. Takakansitekstin perusteella kai lähinnä jotain hauskaa ja kevyttä, mukaansatempaavaa. Tai korkeintaan jotain Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen -kirjan kaltaista, astetta synkempää, mutta silti arkijärjellä tajuttavaa ja jonkinlaisen sopivaisuuden rajoissa pysyvää. 

Mutta ei. Päähenkilö valehteli järjestelmällisesti läheisilleen, masturboi suurimman osan ajasta, ja käytti 20 000 dollaria random-hotellihuoneen sisustamiseen, jota hän ei omistanut (tosi samaistuttavaa näinä talousaikoina, kun ostovoima on ihmisillä nollassa.. not). Kaikki tämä selittyi ilmeisesti itseään etsivän naisen keski-iän kriisillä ja pre-menopaussilla. 

Tarina oli lähinnä turhauttava, vastenmielinen ja outo. Juoni junnasi paikoillaan, nimettömäksi jäävä päähenkilö teki outoja valintoja jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa ja hakkasi päätään seinään. Syy, miksi luin kirjan loppuun, oli kertomuksen hienoinen parantuminen loppua kohti, yleinen jääräpäisyyteni, sekä halu päästä avautumaan tästä lukukokemuksesta täällä blogissa. Jos hyvän kirjan mittarina käytetään herätettyjen tunteiden määrää ja voimakkuutta, Nelinkontin on mestariteos.