maanantai 20. lokakuuta 2025

Entitled - The Rise and Fall of the House of York, Andrew Lownie






Windsorin suvun Bonnie & Clyde

 

The grand old Duke of York
He had 12 milloin quid
He gave it to someone he'd never met
For something he never did 
-Mukaelma vanhasta brittiläisestä lastenlorusta. 


Andrew Lownien Entitled - The Rise and Fall of the House of York (2025) on kirja, jonka sisällön toivoisi olevan suoraan överin, antimonarkistisen brittikomedian käsikirjoituksesta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Nämä kuninkaalliset ovat todella tuhlanneet veronmaksajien rahoja täysin holtittomasti ja toteuttaneet (hyväntekeväisyys/vero)huijauksen toisensa jälkeen vailla katumusta, Epstein-kohusta nyt puhumattakaan. Lownien kirjasta selviää, että brittihovi suojeli esimerkiksi Fergietä ja tämän mainetta aikoinaan henkensä edestä. Aiemmin mediaan välittynyt kuva hiukan hölmöstä ja huonosti pukeutuvasta punapäästä oli pelkkä pintaraapaisu. Todellisuus on paljon karumpi ja pöyristyttävämpi.

Entitled-kirjasta selviää myös syy sille, miksi brittikuninkaalliset ovat nykyisin tiukempia sen suhteen, kuka saa hyötyä kuninkaallisuuden eduista ja ketkä kuuluvat tiiviiseen sisäpiiriin. Tämän kirjan tapahtumien takia esimerkiksi prinssi Harry ja Meghan eivät saaneet mahdollisuutta olla osa-aikaisia kuninkaallisia. Jos jonkun, niin Meghanin kannattaisi lukea tämä kirja ymmärtääkseen hovin kantaa paremmin. Hän voisi toki vannoa, että "minä en koskaan toimisi, kuten Fergie". Riskiä ei kuitenkaan voida ottaa.

Näiden paljastusten jälkeen ymmärrän myös paremmin, miksi esimerkiksi Catherine ja William pyrkivät antamaan julkisuuteen hyvin nöyrän ja säästäväisen kuvan itsestään. Hehän ovat viime aikoina muun muassa matkustaneet edullisesti, julkisia kulkuvälineillä käyttäen, ja karsineet palvelijoitaan. 

Turhauttavinta tässä kirjassa on, että Andrew ja Fergie eivät tunnu oppivan mitään tai kasvavan ihmisinä. Sama sekoilu on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. Andrew oli ilmeisesti jo lapsena pilalle hemmoteltu ja Fergien moraalinen alamäki alkoi heti, kun hän tapasi tulevan ex-puolisonsa. 

Onneksi sentään hiljattain tuli tieto, että Andrew luopuu joistakin titteleistään ja arvonimistään, ja samalla myös Fergie menettää herttuattaren arvonimensä. Nähtäväksi jää, miten Virginia Giuffren huomenna julkaistava postuumi elämänkerta vielä vaikuttaakaan, kun jo pelkät ennakkotiedot kirjan sisällöstä ovat johtaneet arvonimien menetyksiin. Monien mielestä paras ratkaisu olisi, että Andrew muuttaisi pysyvästi ulkomaille, kuten Edvard VIII ja Wallis Simpson aikoinaan tekivät.

Lukukokemuksena Entitled oli hyvin kirjoitettu ja koukuttava. Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille, joita brittimonarkia kiinnostaa. 

P.S.

Tämä Entitled-kirja on omalta osaltaan vaikuttanut Andrewin ja Fergien elämään niin voimakkaasti, että tuli suorastaan kiire julkaista bloggaus, ennen kuin tekstiluonnoksen asiasisältö vanhenee. Nyt näyttää nimittäin siltä, että uusia käänteitä tapahtuu päivittäin ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

sunnuntai 12. lokakuuta 2025

Keskeytysten arkisto, Pontus Purokuru




Triviaalista universaaliin ja takaisin 


Podcastaaja, kirjailija ja filosofi Pontus Purokuru oli minulle tähän Keskeytysten arkisto -lyhytproosateokseen (2025) tarttuessa uusi tuttavuus. Ja aivan kuten Hesarin toimittajallekin kävi, myös minut teksti tempaisi mukaansa välittömästi. Tällaista kevyttä ja raikasta mutta terävää ajatuksenjuoksua on ilo lukea! Purokuru liikkuu tässä teoksessa ketterästi sekä suurten filosofisten kysymysten että arkisten banaaliuksien joukossa; olipa kyse sitten sähköhammasharjoista, oksentamisesta tai vapaan tahdon tematiikasta, Purokuru tuottaa aiheesta soljuvaa ja mielenkiintoista tekstiä, jonka lukemista ei pysty lopettamaan. Vai pitäisikö sanoa: keskeyttämään? Heti luettuani Keskeytysten arkiston laitoin tilaukseen Purokurun esikoisromaani Römaanin (2019).

Entisenä apurahatutkijana samaistuin erityisesti kohtiin, joissa Purokuru kirjoitti apurahojen hakemisen vaikeudesta ja jatkuvassa epävarmuudessa elämisestä. Maailmassa on harvoja yhtä hienoja tilanteita kuin se, että saa apurahan, jonka turvin voi tehdä täysipäiväisesti juuri sitä mikä itseä kiinnostaa. Valitettavasti kolikon kääntöpuoli kuitenkin sattuu olemaan raastava taloudellinen epävarmuus ja rahavirran pätkittäisyys. Itse kaipaan edelleen apurahakausiani, mutta nykyinen palkkatyö tuo mukanaan sellaista vakautta, jota apurahat eivät voi koskaan tarjota.

Ainoan kritiikkini haluan kohdistaa (Asuntonäyttöjä-tekstin tekoälybuustauksen lisäksi) kirjan loppupäässä olevaan Muistelmat-tekstiin. Tarkemmin sanottuna tähän kohtaan:

Näin keskiluokkaisten ihmisten keski-ikäistyvän. Naiset peittivät itsekkyytensä joogamössön alle, miehet omahyväisyytensä osakemarkkinoille.

Pitkään joogaa harrastaneena ja myös joogafilosofiaan perehtyneenä naisena haluaisin huomauttaa, että joogalla on erilainen ydintehtävä sen harjoittajan sukupuolesta riippuen. Miesten kohdalla joogan tavoite on todellakin purkaa egoa ja oppia antamaan itsestään enemmän maailmalle ja kanssaihmisille. Olla siis vähemmän itsekäs. Naisten kohdalla asia on kuitenkin juuri päinvastoin. Naiset ovat nimittäin usein liian kilttejä ja antavat itsestään liikaa muille, välittämättä itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tähän naiset koulitaan jo lapsina. Pitää olla "kiltti tyttö". Niinpä naisten kohdalla joogan ydintehtävä onkin itse asiassa vahvistaa egoa ja auttaa asettamaan terveitä rajoja. Auttaa naista suojelemaan itseään. Tähän liittyen suosittelen tutustumaan vaikkapa hindujen pyhästä tekstistä, Bhagavad Gitasta (400-100 eaa.) löytyvään Shivan ja Shaktin tarinaan. Esimerkiksi yhdysvaltalainen joogaopettaja ja filosofian tohtori Ty Landrum on puhunut tästä kattavasti.

Mutta, kuten sanottu, Keskeytysten arkisto tulee olemaan vasta ensimmäinen monista lukemistani Purokurun kirjoista. -Ehdottomasti jatkoon!

keskiviikko 1. lokakuuta 2025

Vapaus, Inari Fernández



Kirja, josta puhutaan 


Uh, I really went on a tear when I first got divorced. You missed it. I was on sale.
-Koomikko Ali Wong Netflix-specialissaan "Single Lady" (2024).


Inari Fernándezin Vapaus-teos (2025) on ollut laajasti otsikoissa viime aikoina. Niinpä se osui lopulta minunkin tielleni, vaikka en yleensä luekaan trendikkäitä TikTok-termejä käyttääkseni "spicyä" kirjallisuutta. Tällä hetkellähän esimerkiksi TikTokin suosikkikirjoista noin 60 prosenttia sisältää seksiä ("smut", "spicy"). Itse olen kuitenkin toistaiseksi pitkälti välttynyt tältä, vaikka onkin sanottu, että naisiin porno(/erotiikka) uppoaa parhaiten juuri kirjallisessa muodossa, ei niinkään videoina. 

Fernándezin kirja ei kuulemma ole omaelämänkerta, mutta ilmeisesti siinä on kuitenkin paljon yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä. Oli miten oli, tarina on tuttu: keski-ikää lähestyvä nainen eroaa pitkästä liitosta ja aloittaa villin sinkkuelämän. Eikä siinä mitään. You go girl! Varsinkin, kun ympärillä on muita samassa elämäntilanteessa olevia ystävättäriä, joiden kanssa voi jakaa kokemuksiaan ja joille voi myös turvallisuuden varmistamiseksi kertoa, missä ja kenen kanssa kulloinkin on. Kuten juuri eronnut amerikkalaiskoomikko Ali Wong kuvaili omaa asennettaan vastaavassa tilanteessa:

I'd been married for ten years, so I had that, like, "just got out of prison" energy, you know?

Asia, joka kuitenkin häiritsi minua, epäuskottavan juonen (loputon virta toinen toistaan kuumempia miehiä..) lisäksi, oli seksikohtausten epärealistisuus. Päähenkilö nimittäin muuttui avioeronsa jälkeen yhdessä yössä jonkinlaiseksi (nais)seksuaalisuuden Mary Sue -hahmoksi, joka on paitsi täydellinen sänkykumppani kenelle tahansa, myös oman elämänsä seksuaaliterapeutti, joka jakelee viisauksiaan kumppaneilleen vaikka kesken aktin. Tekee myös mieli kysyä, mistä lähtien hyvä seksi (vieläpä täynnä orgasmeja) löytyy tapaamalla uusi Tinder-mies ja menemällä sänkyyn minuuteissa, tai viimeistään muutaman tunnin sisällä ensitapaamisesta? Monissa pornoelokuvissakin on pidempi intro, kuin joissakin tämän kirjan kohtaamisissa. 

Edellä mainituista syistä johtuen en voikaan suositella tätä kirjaa esimerkiksi kokemattomille ja/tai nuorille lukijoille. En varsinkaan, kun yhtälöön lisätään vieläpä koko ajan seksiin fyysisesti valmiita henkilöhahmoja, jotka eivät tarvitse edes esileikkiä. Loppujen lopuksi tämän kirjan seksi ei ole sen realistisempaa kuin perinteinen pornokaan. Vapaus-kirja on vain eri tavalla harhaanjohtava. Lähinnä kyse on naisille suunnatusta överistä seksifantasiasta, jossa korkeintaan miehet ovat hetkittäin "huonoja" tai jotenkin vajavaisia sängyssä. Tarinan sankaritar ei koskaan. Mutta noh, pitäähän sitä Lappi-aiheisessa kirjassa olla pientä lapinlisää.

Kirjan astetta realistisempi, joskin ahdistavampi puoli liittyi päähenkilön toksiseen parisuhdeviritelmään, joka toi mieleeni Colleen Hooverin tuotannon. Kuunnellessani noita parisuhdeosuuksia en voinut kuin pudistella päätäni ja todeta: "May this kind of love never find me". Toivon myös todella, että jos joku kirjaa lukeva tunnistaa oman parisuhteensa tuosta kuvauksesta, hän pysähtyy miettimään, onko järkeä jatkaa. Tämä suhde toimi erinomaisena muistutuksena siitä, miten tyhmä rakastuneesta, seksihumalassa olevasta ihmisestä voikaan tulla. Jälleen yksi hyvä syy tutustua uuteen tyyppiin kunnolla, ennen kuin hyppää suin päin sänkyyn ja antaa seksin sumentaa järjen valon. Tai "avata sydänchakran", kuten päähenkilön terapeutti asian ilmaisee.

Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista, miten Vapauden kaltainen (kioski)kirja on onnistunut generoimaan ympärilleen niin paljon hypeä. Ilta-Sanomien haastattelulla lienee ainakin ollut osuutta asiaan, samoin niillä parasosiaalisilla suhteilla, joita kirjailija on luonut seuraajiinsa some-uransa aikana (ainakin YouTubessa ja Instagramissa). Lienee myös niin, että yksi syy kustannussopimuksen saamiseen piilee juuri some-suosiossa. Hyvä somealustojen sisällöntuottaja ei kuitenkaan ole yhtä kuin hyvä kirjailija. Korkeintaan somesuosio varmistaa paremman myynnin, kun seuraajat ja fanit ostavat ja kuuntelevat teosta innoissaan. Esimerkiksi Bookbeatissa Vapaus on tällä hetkellä kuunnelluimpien romaanien joukossa.

Kirjana Vapaus ei kuitenkaan erotu edukseen, paitsi ehkä keskustelunherättäjänä. Joskin esimerkiksi Aleister Crowley (1875-1947) toi näitä samoja ajatuksia esiin kiinnostavammin jo 1900-luvun alussa, vaikuttaen näin omalta osaltaan muun muassa 1960-luvun seksuaaliseen vallankumoukseen.


Aivoni, kun yritän lukea tämänkaltaista kirjallisuutta:

sunnuntai 14. syyskuuta 2025

Sistersin veljekset, Patrick DeWitt

 



Herkät cowboyt


Patrick DeWittin Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011) on paitsi ensimmäinen lukemani western-kirja, myös yksi parhaista lukemistani kirjoista pitkään aikaan. Luin (/kuuntelin) Sistersin veljekset vetämääni lukupiiriä varten, ja koukutuin siihen ensi sivulta alkaen. 

Syy oli ensin varsin yksinkertainen: kirjan alku käsittelee hevosia, ja olen itse hevosenomistaja. Toki tunnelma oli sangen ikävä, sillä päähenkilöiden hevoset olivat juuri kuolleet tallipalossa. Tämä kuitenkin herätti mielenkiintoni. Myöhemminkin kirjassa toisen päähenkilön hevonen, Elin omistama Tub, nousee hyvin keskeiseksi osaksi juonta. Eräässä kirjailijahaastattelussa oli kuulemma jopa keskusteltu siitä, oliko Tub romaanin sankari. Minusta hän oli yksi heistä.

Tätä palkkamurhaajaveljesten matkakertomusta Oregonista Kaliforniaan voi toki suositella muillekin, kuin hevosihmisille (ja western-faneille). Kaikki, jotka pitävät rouheista henkilöhahmoista, hyvästä dialogista ja värikkäistä juonenkäänteistä, tulevat todennäköisesti pitämään myös tästä DeWittin teoksesta. Suosittelen lisäksi lämpimästi myös tämän kirjan samannimistä elokuva-adaptaatiota vuodelta 2018.

DeWitt haastaa perinteistä western-maailman macho-kuvastoa hienosti: viinaanmenevä isoveli Charlie kärsii pahasta krapulasta tuon tuostakin ja haluaa pukeutua hienoihin vaatteisiin. Minäkertoja, nuorempi veli Eli taas yrittää laihduttaa ja syödä enemmän kasviksia hurmatakseen ihastuksensa kohteen. Hän myös opettelee harjaamaan hampaitaan. Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti Elin isäiset monologit, joissa hän muun muassa pohtii sitä, koska mahtaa löytää rakkauden. Tästä cowboyden sisäisestä elämästä koko kirja sai myös alkunsa, jos kirjailijaa on uskominen. DeWittin mukaan sanapari "sensitive cowboys" oli nimittäin keskeinen käsite Charlien ja Elin tarinan takana.

sunnuntai 10. elokuuta 2025

Verikosto: mustalaisjohtajan elämä, Vartti Isberg, Rami Mäkinen, Omos "Opa" Okoh

 



Kahden kulttuurin välissä 


Jos päättää jotain tehdä, päätös pitää viedä loppuun asti välittämättä seurauksista, välittämättä mistään muusta. Täytyy olla varma vain siitä, mitä haluaa, ja pelata kaikki yhden kortin varaan: oman itsensä. Se kortti on pataässä, korteista mustin.

Vartti Isbergin Verikosto: mustalaisjohtajan elämä (2024) on kirja, jota aloin lukemaan puolivahingossa, aikaa tappaakseni. Minulla ei ollut hajuakaan, kuka Isberg edes on. Muutamaa hetkeä myöhemmin tajusin kuitenkin, että takana oli jo kymmeniä sivuja ja niinpä päätin lukea teoksen  loppuun asti. Tämä kertoo jotain ulkomaita myöten tunnetun ja pelätyn Isbergin elämänkerrasta; sitä ei vain voi laskea käsistään. Minulla on nyt selkeästi menossa jonkinlainen true crime -kausi, sillä tämä ei suinkaan ole ainoa tosielämän rikoksia käsittelevä kirja, jota olen viime aikoina lukenut. Esimerkiksi tällä hetkellä kuuntelen myös Tulilahden kaksoismurhia käsittelevää Mikko Pennasen teosta Tulilahden murhamysteeri (2023). Taidan olla kirjatrendien orja.

Verikosto oli kertomuksena jopa rajumpi, kuin odotin. Jo kirjan alku, jossa Isberg käsitteli väkivaltaista ja viinan kyllästämää lapsuuttaan, oli varsin pysäyttävä. Vaikka Isberg yrittikin jossain vaiheessa kirjansa alkupäätä vakuuttaa, että hänen lapsuutensa ei juurikaan vahingoittanut häntä, sai hän kuitenkin myöhemmin lapsuudesta(kin) juontavan psykiatrisen diagnoosin. Eikä ihme. Elämän lähtökohdat huomioon ottaen Isbergistä tuli suhteessa melko normaali(hko) ihminen. 

Karuinta luettavaa tässä teoksessa olivat erittäin graafiset murhakuvaukset. Vaikka kyseessä oli "vain" teksti, eikä esimerkiksi elokuva, kääntyi vatsani silti ympäri. En voikaan suositella Verikostoa herkille tai nuorille lukijoille. Tämä oli, pahaenteisestä nimestäänkin huolimatta, odotettua rajumpi teos.

Yhtä asiaa ihmettelen: miksi kirjan nimessä puhutaan mustalaisjohtajasta, vaikka tekstissä isberg nimenomaan kieltää olevansa sellainen? Ehkä kyseessä on jonkinlainen kustantajan myyntikikka.

Parasta Isbergin kirjassa oli mahdollisuus tutustua itselle etäiseksi jääneeseen mustalaiskulttuuriin. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi se, miten mustalaiselle on kovempi paikka tulla sukunsa hylkäämäksi, kuin joutua vankilaan. Sitä puolestaan arvostan, miten mustalaiset (tämä termi on Isbergin mukaan se oikea) kunnioittavat vanhempiaan. Vaikkakin toki oman isän murhan verikosto menee minusta yli. Sinällään tietysti ymmärrän Isbergin turhautumisen, kun neljä ihmistä kerralla julmasti tappanut ihminen saa aivan liian kevyen tuomion ja pääsee vapaaksi liian nopeasti. Toisaalta myöhemmin Isberg hyötyi itsekin tästä ruotsalaisen oikeusjärjestelmän porsaanreiästä, jota ilman tämäkin kirja olisi saattanut jäädä kirjoittamatta.

Jos Isbergin kirjaa vertaa vaikkapa äskettäin lukemaani Immun Gangstakuiskaajaan, oli tämä teos kerronnaltaan yhtä napakka, mutta tunnelmaltaan synkempi ja vakavampi. Teoksen teeman huomioiden tämä on tietenkin hyvin ymmärrettävää. Se, mikä yhdistää sekä Immun että Isbergin kirjoja, on omien alakulttuurien käsittely sekä kriittisesti, että myös yleisemmällä tasolla. Isberg esimerkiksi jaottelee nykymustalaiset kolmeen kategoriaan: uusmoderneihin mustalaisiin, utopiamustalaisiin ja jumittuneisiin mustalaisiin. Itsensä Isberg lukee uusmoderniksi mustalaiseksi, joka navigoi kahden eri kulttuurin välillä. Juuri hänenkaltaisiaan ihmisiä tarvitaan, jotta Suomen valtaväestö ja mustalaiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin. 

keskiviikko 9. heinäkuuta 2025

Dinosauruspuisto, Michael Crichton

 

Kansikuva lainattu Wikipediasta.


Ekotrilleri parhaimmillaan


Juuri teattereihin saapuneen Jurassic World Rebirth -elokuvan kunniaksi päätin kuunnella koko dinosaurussaagan startanneen alkuperäisteoksen, Michael Crichtonin (1942-2008) Dinosauruspuiston (Jurassic Park, 1990), uudelleen. 

Tämä oli minulle mieluisa tehtävä, sillä olen aina ollut Jurassic Park -fani. Suosittelenkin ehdottomasti kaikille Rebirthin katsojille alkuperäisteoksen lukemista ennen elokuvateatteriin marssimista, jos tämä tarinamaailma kiinnostaa pienimmissäkään määrin. Varsinkin, kun uudessa elokuvassa on vihdoin mukana alkuperäiskirjasta tuttu, jokseenkin legendaarinen jokikohtaus. Pääsinkin jo väittelemään YouTuben kommenttiosioon toisten fanien kanssa siitä, osaako tyrannosaurus Rex uida, vai käveleekö se vain joen pohjalla. Erään kommentoijan mukaan minun näkemyksistäni huomaa, että en ole lukenut kirjaa. Oli ilo havaita, että fanien tarve päteä triviatiedolla elää ja voi hyvin.

Steven Spielbergin Jurassic Park -elokuva vuodelta 1993 perustuu tietenkin tähän samannimiseen klassikkokirjaan. Siinä ovat olleet käsikirjoittajina juurikin Crichton itse, sekä myös uusimman Rebirthin käsikirjoittanut David Koepp. Tästä johtunee, että Rebirth suorastaan vilisee detaljisia viittauksia Jurassic Park -elokuvaan ("Objects in mirror are closer than they appear..").

Itseäni yllätti toisella kuuntelukierroksella se, miten paljon kirja itse asiassa eroaa elokuvasta. Kumpikin tarina toimii, mutta omalla tavallaan. Yleisesti ottaen kirja on synkempi, raaempi ja syvällisempi kuin elokuva-adaptaatio. Esimerkiksi dinosauruspuiston perustaja John Hammond on kirjassa paljon inhottavampi hahmo kuin elokuvassa: hän ei välitä lapsenlapsistaan, ainoastaan rahasta. Elokuvassahan Hammond vaikuttaa lähinnä hyväntahtoiselta papalta, joka on tehnyt investoinneissaan joitakin virhearvioita. 

Myös juonellisesti kirja on monilta osin erilainen kuin elokuva, varsinkin alkuun ja loppuun oli lisätty tapahtumia, jotka puuttuvat elokuvaversiosta. Toki esimerkiksi eräs teoksen alussa oleva rantakohtaus on saanut paikkansa myöhemmin tehdyssä The Lost World -elokuvassa (1997).

Jos Dinosauruspuistosta pitäisi sanoa jotain negatiivista, niin suomennos oli minusta ajoittain huolimaton. Erityisesti korvaani särähtivät kohtaukset, joissa tyrannosaurus rex istui. Epäilen, että alkuperäiskielessä on käytetty verbiä "to sit", joka on suomennettu olemisen sijaan kirjaimellisesti istumiseksi. Tämän verbin käyttö antaa itselleni varsin omituisia ja huonosti tunnelmaan istuvia mielikuvia. Enkä usko, että rexille on ollut fyysisesti edes mahdollista istua suuren ja voimakkaan häntänsä takia. Voi toki olla, että paleontologit luulivat vielä kirjan syntyaikoina, että tyrannosaurus rex kulki häntä maata viistäen ja tasapainoili siihen tukien. Tämähän on sittemmin osoitettu vääräksi tiedoksi.

Lisäksi vielä varoituksen sana äänikirjan kuuntelijoille: tarina sisältää paljon tuskallisen pitkiä koodausrimpsuja, jotka ainakin oman äänikirjaversioni lukija tavaa ääneen turhankin tunnollisesti. Niinpä suosittelisinkin lukemaan Dinosauruspuiston ennemmin printtiversiona. Tosin jos mielii saada kirjan omaksi, joutuu pulittamaan todennäköisesti kymmeniä euroja. Esimerkiksi Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä Dinosauruspuistosta pyydettiin 30 euroa, ja nettihintoihin verrattuna se on alakanttiin. Onneksi meillä on kirjastot. Joskin itse haluaisin omistaa tämän klassikon pysyvästi.

Dinosauruspuisto-kirjasta löytyy toiminnan lisäksi myös filosofisempi puoli (joka valitettavasti puuttuu lähes kokonaan esimerkiksi uusimmasta Rebirth-elokuvasta). Monessa suhteessa sen viesti on sama, kuin juuri lukemassani ja bloggaamassani Frank Schätzingin Pedot-kirjassa: luonto voittaa aina. Ihminen voi omilla toimillaan aiheuttaa oman sukupuuttonsa, mutta elämä jatkuu kyllä muissa muodoissa. Erona Petoihin Dinosauruspuistossa on tietenkin mukana spesifiä pohdintaa siitä, kannattaako dinosauruksia tuoda takaisin, jos se olisi mahdollista (ilmeisesti se voisi onnistua jalostamalla lintuja "takaperin"). Ja vaikka Dinosauruspuisto on jo 35-vuotta vanha kirja, ovat sen teemat ajankohtaisia edelleen muuallakin, kuin vain elokuvateattereissa. Ei tarvitse kuin korvata sana "dinosaurus" sanalla "tekoäly". 

keskiviikko 2. heinäkuuta 2025

Immu: gangstakuiskaaja, Mika Ilmén

 



Varoittava esimerkki


Mika "Immu" Ilmén on koko kansan tuntema Cannonball MC:n entinen asekersantti ja nykyinen kirjailija ja tubettaja. Hänen uusin teoksensa, Immu: gangstakuiskaaja (julk. 2023), ei kuitenkaan syntynyt täysin kivuttomasti. Kirjailija ja kustantaja nimittäin ajautuivat pahaan riitaan. Ilmeisesti Immu halusi sensuroida osan kirjasta oman turvallisuutensa takia, mutta kustantaja ei tähän suostunut. Kirjailijuus voi olla vaarallinen ammatti, tämänhän sai aikoinaan todeta jo Salman Rushdiekin.

Itse en ole perehtynyt Immun uraan ja elämään aiemmin, mutta Gangstakuiskaaja tempaisi siitä huolimatta mukaansa. Teksti oli suoraa, lennokasta ja ajoittain myös varsin kekseliästä. Itselleni ainakin tuli vastaan joitakin uusia kielikuvia ja ilmaisuja, jotka muistuttivat minua siitä, miten rikas äidinkielemme onkaan. Ja koska kuuntelin teoksen äänikirjana, ei puhekielimäisyys haitannut. Vähän kuin olisi lukenut Juha Vuorista, mutta tällä kertaa kaikki oli (valitettavasti) totta. Ja nähtävästi myös Vuorinen ja Immu ovat huomanneet olevansa samaa maata, sillä heidän yhteistä jutusteluaan voi kuunnella Karkeakirjallisuuden kuulapäät -nimekkeen alla. Terminä tuo karkeakirjallisuus on muuten kerrassaan osuva. 

Tärkeää on, että Immu suhtautuu menneisyyteensä kriittisesti. Hän ei kaunistele asioita ja haluaa selvästikin kirjansa toimivan varoittavana esimerkkinä. Pohdinnat "vanhojen" moottoripyöräjengien ja uusien, nousevien katujengien välisistä eroista olivat myös mielenkiintoista kuultavaa. Tämä aihe on tärkeä ja ajankohtainen.

Haluan kuitenkin kritisoida osuutta, jossa Immu toteaa, että suomalaiset liivijengit eivät ole niin vaarallisia naisille, kuin ehkä luulisi. Tiedän nimittäin valitettavasti tapauksen, jossa "torpedo" tappoi tyttöystävänsä. Mies sai teostaan naurettavan lyhyen tuomion, koska oli ensikertalainen. Tämä tapahtui Etelä-Suomessa vuonna 2013. Uhri oli ystäväni. Ainoa tuntemani ihminen, joka on ollut tekemisissä liivijengiläisten kanssa.

Niinpä meni tunteisiin, kun Immu totesi kirjassaan: "..enkä mä itse nähnyt Helsingin chapterissakaan koskaan mitään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa." Myös moottoripyöräjengiläiset voivat käyttäytyä väkivaltaisesti naisia kohtaan, kuten muutkin miehet. Lisäksi aivan kuten Immukin toteaa, päihteiden ja steroidien käyttö, joka on näissä jengeissä yleistä, vielä lisää väkivaltaisuutta. On toki hyvä, jos jengiläiset pitävät tätä tuomittavana ja pyrkivät puuttumaan siihen myös sisäisesti, kuten Immu kirjassaan kertoo.