Vampiristinen dystopia
Aioin pitää taukoa tämän vampyyritrilogian toisen ja kolmannen osan välillä, ja lukea vaihteeksi jotain ihan erilaista ja hieman rauhallisempaa. Toisin kävi. En vain yksinkertaisesti voinut välttää kiusausta olla lukematta tätä viimeistä, 441-sivuista kirjaa saman tien, kun se kuitenkin oli minulla jo valmiina.
Onneksi jatkoin lukemista heti, koska tämä oli parempi, kuin toinen osa, Lankeemus. Yö ikuinen (The Night Eternal, ilm. 2011, suom. 2012) vei tarinan uuteen, mielenkiintoiseen vaiheeseen: vampyyreitä kuhisevaan dystopiaan, jossa B+ verilaadulla kirotut ihmiset on suljettu verileireille, ja Mestari/Ozryel näkee pitkälti kaiken outojen telepaattisten kykyjensä avulla. Aurinkokin paistaa vain pari tuntia vuorokaudessa luoden vampyyreille mitä ihanteellisimmat elinolosuhteet. Kirjan vielä ihmisyytensä säilyttäneet päähenkilöt piileskelevät maan alla.
Erilaiset vaihtoehtoiset maailmat ovat aina kiinnostaneet minua, ja Yö ikuinen todisti, että karmivammatkin vaihtoehtoismaailmat voivat olla kiinnostavia. Kuten Katakin (http://luettujamaailmoja.blogspot.fi/2012/04/guillermo-del-toro-chuck-hogan-yo.html), myös itse pidin erityisesti verileiri-osoista. Tuollainen outo, suljettu ja melko omavarainen yhteisö herättää heti niin paljon kysymyksiä, ja saa mielikuvituksen liikkeelle. Pistää lukijan ajattelemaan.
Siitä taas olin Katan kanssa eri mieltä, että uskonto olisi ollut jotenkin turha osa tätä tarinaa. Itse luin mielenkiinnolla ja tarkasti kaikki kohdat, joissa vampyyrien raamatullista historiaa selvitettiin. Tämä ulottuvuus toi tarinaan lisää syvyyttä, jota se ehdottomasti kaipasi. Juuri tämä erotti kirjat puhtaasti elossaselviämiseen keskittyvistä, atavistisista zombie-elokuvista. Yli tuhat sivua käsittävä kirjatrilogia ei yksinkertaisesti kanna loppuun asti pelkän mäiskeen ja vastenmielisten hirviöiden kuriositeettiarvon varassa. Kaksituntinen zombie-elokuva voi ehkä vielä toimia ilman mitään syvällisempää ekstraa, mutta näin pitkä kirjasarja ei.
Jos jotain taas olisi voinut karsia, niin toimintaa. Huomasin monesti selailevani sivuja puolihuolimattomasti vain sieltä täältä lukien, kun vuorossa oli taistelukohtaus. Loputon valkoisen vampyyriveren vuodatus käy jossain kohtaa yksinkertaisesti tylsäksi. Samasta syystä en katso toimintaelokuviakaan juuri koskaan. En saa sellaisesta viihteestä juuri mitään irti. Väkivalta ei vaan kiinnosta.
Tämän trilogian jokainen osa on ollut erilainen. Ensimmäisessä osassa kaikki oli vielä hieman salaperäistä (pelottavin osa), toisessa osassa taisteltiin (heikoin osa), ja kolmannessa osassa, jonka tapahtumat sijoittuivat kaksi vuotta myöhempään aikaan, taistelu oltiin hävitty. Maailma oli muuttunut hyvin vieraaksi.
Kaiken kaikkiaan Yö ikuinen oli mielenkiintoisella tavalla erilainen vampyyrikirja. Tässä tehtiin se, mitä tietoni mukaan kukaan muu vampyyreistä kirjoittanut ei ole koskaan tehnyt: annettiin vampyyrien lopettaa piileskely ja olemassaolonsa salaaminen, joka on ollut oleellinen osa vampyyrien toimintaa kaikissa muissa tuntemissani vampyyritarinoissa. Tässä vampyyrit todella valloittivat maailman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti