The Twat Files, Dawn French

 

Yksi hauskimmista elämänkerroista pitkään aikaan

"Yep, I rode a horse upside down like a proper twat."

            -Dawn French 

Myönnän heti kärkeen, että olen onnistunut kehittämään kevyen pakkomielteen tähän kirjaan. Olen nimittäin tätä bloggausta kirjoittaessani kuunnellut läpi Dawn Frenchin kolmannen elämänkerran, The Twat Filesin (2023), jo enemmän kuin kerran. Kun kirja on tarpeeksi hyvä, ei yksi luku(/kuuntelu)kerta vain riitä minulle. Tämä hauska ja kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, vahvan itseironian sävyttämä elämänkerta yksinkertaisesti tempaa mukaansa. Yksi osasyy tähän on ilman muuta se, että Dawn lukee tämän äänikirjan itse, kuten nykyään melko monet kirjailijat tekevät, varsinkin kun kyse on omaelämänkerrasta.

Meillä Suomessa Bafta-palkittu komedienne Dawn French on valitettavan vieras suuruus, mutta briteissä hänet tuntevat kaikki. Ja myös Dawn tiedostaa oman asemansa, hyvässä ja pahassa. Kun hän nimittäin oli menossa polvileikkaukseen, päätti armoitettu näyttelijätär lääketokkurassaan sopertaa leikkaavalle kirurgille suurin piirtein näin: "Olen kansallisaarre, joten älä tapa minua. Ei siis mitään paineita!" 

Itse löysin Dawnin alun perin Jennifer Saundersin kautta, koska olen suuri Todella Upeeta -fani. Sittemmin olen katsonut useaan kertaan French & Saunders -sarjan ja luonnollisesti myös The Vicar of Dibley -boksi löytyy DVD-hyllystäni. Tämän uuden elämänkerran myötä French and Saunders oli jälleen pakko kahlata läpi tuorein silmin. The Twat Files paljastikin, että Dawn on ammentanut French & Saundersiin pitkälti myös omista kokemuksistaan. Esimerkiksi kuudennen tuotantokauden Norah Jones -juonikuvio, jossa Dawn on käynyt Noran konsertissa ja päättää ostaa tälle kengät lahjaksi, perustuu Dawnin omaan elämään varsin tarkasti. Paitsi idiotismi, myös fanius yhdistää meitä kaikkia. Olimmepa sitten julkkiksia tai emme.

Itselleni hevosihmisenä The Twat Filesin parasta antia oli ehdottomasti luku, jossa Dawn kertoo vastoinkäymisistään Shula-poninsa kanssa. Itse tein ja säästin -satulaviritys ja epäonnistuneet ratsastuskilpailut saivat minut nauramaan ehkä enemmän, kuin on hyväksyttävää. Myöskään omaa islanninhevostani tuo luku ei jättänyt kylmäksi. Kuuntelin äänikirjaani juuri tuon luvun kohdalta nimittäin antaessani poneilleni iltaheiniä ja luvun loppuun lisätty ääniefekti, oikea hevosen hirnahdus, sai issikkani suunniltaan. Korvat nousivat pystyyn ja hevonen syöksähti etsimään vierasta hevosta laitumelta! Toinen ponini katseli kummissaan vierestä ja jatkoi tyynenä ruokailua. Hän ei ole yhtä sosiaalinen tapaus.

Lisäksi esimerkiksi Dawnin ja hänen silloisen miehensä Lenny Henryn osallistuminen naamiaiskutsuille Michael Jacksoniksi ja tämän lemmikki-apinaksi pukeutuneina sai minut tyrskimään melko lailla. Jään toiveikkaana odottamaan, milloin Dawn pääsee näyttelemään Apinoiden planeetta -elokuvassa. Heh heh..

Kömmähdyksiä tässä kirjassa on laidasta laitaan, ensimmäiset Dawnin lapsuudesta, jolloin hän muun muassa jähmettyi täysin tavatessaan kuningatar Elisabet II:n, aina viimeaikaisiin töppäyksiin asti (kuten se kerta, kun hän luuli kotinsa kolisevia vesiputkia merkiksi paranormaalista toiminnasta). Kaiken kaikkiaan The Twat Files täydentää mielestäni hienosti Dawnin ensimmäistä, astetta tunteikkaampaa ja vakavahenkisempää Dear Fatty -elämänkertaa vuodelta 2009. Ja mikä parasta: on ilmeisesti olemassa vielä kolmaskin elämänkerta, jota en ole vielä lukenut!

The Twat Filesillä on tietenkin myös syvempi viesti: kukaan ei ole täydellinen ja omia tai muiden puutteita ei pidä tuomita tai hävetä. Meistä jokainen on hiukan ääliö ja se on okei. Kuten zen-buddhalaisten wabi-sabissa, myös The Twat Filesissä epätäydellisyydessä ja keskeneräisyydessä nähdään kauneutta. 

Hyvä tarjous, Suvi Ratinen

Lukupiiriläiset rakastivat Hyvää tarjousta!
Mikään kirja ei ole pitkään aikaan herättänyt
näin vilkasta keskustelua.

Kirja, joka osuu suomalaisen sielun ytimeen

Tartuin tähän kirjaan, koska se valikoitui vetämäni lukupiirin lukupiirikirjaksi. Suvi Ratinen jätti äänestyksessä taakseen muun muassa John Williamsin Stonerin. Ja vielä lukematta jäänyttä Stoneria yhtään parjaamatta voin sanoa, että onneksi tartuimme tähän Hyvään tarjoukseen (2021).

Hyvässä tarjouksessa oli paljon samaa, kuin Kari Hotakaisen Finladia-palkitussa Juoksuhaudantiessä. Molemmissa tarinoissa päähenkilö elää äärimmäisen askeettisesti, jotta pystyisi ostamaan itselleen talon. Matti on menettänyt perheensä, mutta toivoo saavansa sen takaisin talon avulla, Kati taas reagoi (uusio)perheensä menetykseen päättämällä ostaa talon, jossa saa asua yksin, kaikessa rauhassa. Talon osto on siis keino selvitä erosta, sijaitsipa talo sitten Helsingissä tai Keski-Suomessa, ja enemmän tai vähemmän intensiivinen mania toimii kaiken moottorina. Joutuipa sitten myymään kaiken irtaimistonsa tai vaikka itsensä, talo on saatava!

Ratisen teos hurmasi minut paitsi jouhevalla tarinankuljetuksellaan, myös mitä osuvimmalla kuvauksellaan suomalaisesta sielunmaisemasta, jonka taustalla vielä kaikuvat menneiden sukupolvien koettelemukset sota-aikoineen. Me suomalaiset olemme sitkeitä selviytyjiä, joiden geeneihin iskostunut selviytymisvietti muuntautuu toisinaan myös kitsasteluksi ja epäterveeksi hamstraamiseksi. Kukapa meistä ei olisi joskus pohtinut, että ei halua heittää hyvää tavaraa roskiin, vaikka ei tarvitse sitä, tai laskeskellut kaupassa, paljonko punalapputuotteen hinnaksi jää alen jälkeen. 

Ero tosielämän ja fiktion maailmaan sijoittuvan satiirin välillä on liioittelussa: esimerkiksi Katin vanhempien pakastin on täynnä kuudenkymmenen prosentin alennuksella ostettuja kakkuja. "Kaikki kuusikymppisiä!" ilmoittaa Katin äiti ylpeänä. Tunsin tämän kohdan tarinasta henkilökohtaisella tasolla, sillä ostin pari viikkoa sitten itsekin kaupasta kakun, koska se oli juurikin kuudenkympin alennuksessa. Jostain syystä en voinut vastustaa kiusausta, vaikka en todellisuudessa edes syö kakkua juuri koskaan. Tarjous oli liian hyvä. 

Kirjan surullisin osuus liittyy menneiden huutolais- ja evakkosukupolvien kovien kohtaloiden ohella juuri Katin vanhempiin. He eivät nimittäin nuukaile vain rahan, vaan myös rakkauden kanssa. Erityisesti Katin äidin tunnekylmyys tytärtään kohtaan yhdistettynä lannistuneeseen "me olemme pohjasakkaa, joka ei ansaitse hyvää " -asenteeseen alkoi aidosti ärsyttämään kirjan edetessä kohti loppuaan. Enää ei naurattanut. On lopultakin varsin ankeaa, jos kaikki pyörii rahan ympärillä. Oli myös kuvaavaa, että Kati ei kutsunut äitiään äidiksi, vaan etäisesti aina tämän etunimellä. 

Hyvän tarjouksen huonoin puoli oli minusta loppuratkaisun loputon venyttäminen. Arvasin jo hyvissä ajoin, kuten varmasti muutkin lukijat, mitä on tulossa. Loputon loppuratkaisun rakentaminen alkoi tuntua paikallaan polkemiselta. Toisaalta myös viime metreillä saatiin toki vielä mainio lopputwisti ja tarina päättyi lopultakin napakasti, joskin kaoottisesti, kuten realistiseen kuvaukseen sopii. Nyt ei välttämättä eletä onnellisena elämän loppuun asti ja rahatkin taisi tulla käytettyä väärin.

Hyvä tarjous muistuttaa siitä, että omien rahallisten tavoitteiden eteen työskentely on inspiroivaa, mutta jatkuva kituuttaminen ja nuukailu vain masentaa ja laskee omanarvontuntoa (ja/tai on merkki siitä). Vaikka kerskakulutus on haitaksi sekä pankkitilille että ympäristölle, voi myös äärimmilleen viety nuukailu olla, muotitermiä käyttääkseni, toksista. Minulle kirjan hienoin hetki oli, kun punalappuhaukkana tunnettu, rahojensa kanssa ylitunnollinen Kati vihdoin ostaa ei paitsi täysihintaisen, mutta myös vitriinin kalleimman leivän. Siinä oli jotain kauniin katarttista.

P.S.

Suosittelen tämän kirjan oheislukemistoksi Juha Ketolan ja Katleena Kortesuon loistavaa Älä syötä ruokahukkaa -teosta (2019). Siinä on oikeasti fiksuja säästövinkkejä, mitä ruokaan tulee. Kannattaa siis lukaista se läpi, ennen kuin säntää täyttämään pohjatonta arkkupakastintaan aleruualla. Vaikka kyseessä olisikin se maaginen kuudenkympin ale.