keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, J.K. Rowling





Kalkaroksen synninpäästö


Varoitus: sisältää juonipaljastuksia. Tosin kai nyt kaikki ovat tämän jo lukeneet?


J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan vuonna 2007 ilmestynyt päätösosa Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) koukutti minut totaalisesti, kun luin sen ensimmäistä kertaa. Yli 800-sivuisen kirjan lukemiseen meni aikaa noin kaksi vuorokautta, ja loppua kohti en malttanut enää edes nukkua. Syöminenkin häiritsi ikävästi lukemista. Olin todellisessa flow-tilassa, eikä minua kiinnostanut mikään muu kuin se, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Kun Kuoleman varjelukset oli luettu, olin siitä hyvin innoissani, mutta samalla surullinen, koska uutta Potter-kirjaa ei enää ollut tiedossa.

Kuoleman varjelusten suurin yllättäjä oli ehdottomasti täyden synninpäästön saava Severus Kalkaros, joka leimattiin edellisen osan, Puoliverisen prinssin lopussa petturiksi. Kun nyt sain esimerkiksi tietää, että Kalkaros olikin koko ajan rakastanut Harryn äitiä, silmäni levisivät teelautasen kokoisiksi. Yksi Kuoleman varjelusten vaikuttavimmista elementeistä oli juuri tämä salattu ja traaginen rakkaus. Se tuo vahvasti mieleen Heathcliffin ja Cathyn surullisen rakkaustarinan kirjassa Humiseva Harju


Severus ja Lily.

Heathcliff ja Cathy.


Melkoinen yllätys oli myös se, että osa Voldemortin sielusta eli Harryn sisällä: Harry olikin yksi Voldemortin hirnyrkeistä. Muistan mutisseeni ääneen: "Ei voi olla totta!" 

Näistä käänteistä näkyy selvästi se, miten taitava juonien rakentelija J.K. Rowling on. Kuten Rowlingin kirjoja paljon analysoinut John Grangerkin on todennut, Rowling vetää maton lukijansa jalkojen alta jokaisessa kirjassaan. Aina ennemmin tai myöhemmin sitä huomaa tulleensa höynäytetyksi. 

Yksi asia vaikutti oudolta: Kun Harry antoi Voldemortin tappaa itsensä Kielletyssä metsässä, hän jäi henkiin, koska Voldemortilla oli suonissaan Harryn verta (ks. Liekehtivän pikarin loppu..). Tämä oli minusta jo liian hataraa. Jalo uhrautuminen ja jännityksen tavoittelu syrjäyttivät logiikan. 

Kuuntelin Kuoleman varjelukset nyt uudestaan, 21 CD-levyn laajuisena, Vesa Vierikon lukemana äänikirjana. Edelleen tarina vei mukanaan, vaikka tällä kertaa kokemus oli tietenkin erilainen, koska tunsin juonenkäänteet jo entuudestaan. 

Aikoinaan tutustuin Harry Potteriin nimenomaan juuri Vierikon lukemien äänikirjojen kautta. Minulla oli tapana kuunnella äänikirjoja ajaessani yliopistolle, jonne oli matkaa kotipaikkakunnaltani noin 165 kilometriä. Aloitin Potter-kirjojen kuuntelun hieman epäileväisenä, ja ensimmäiset kaksi kirjaa menivätkin minulta vähän ohitse. Ne tuntuivat liian kevyiltä ja lapsellisilta. Kolmas osa, astetta synkempi Azkabanin vanki, sai minut kuitenkin puolelleen. Pian huomasin viivytteleväni autossa ajoittain vielä ajomatkan jälkeenkin, koska tarina oli niin jännittävässä kohdassa.

Jokainen Potter-kirja on minusta ollut edellistä parempi. Nuoremmille lukijoille uudempien osien synkemmät elementit saattavat olla liikaa, mutta tällaiselle aikuislukijalle tummemmatkin sävyt ovat tervetulleita. Enkä suinkaan ole ainoa aikuislukija. Tietojeni mukaan yli puolet Potter-kirjoista myydään itse asiassa aikuisille. Joissakin maissa tämä on huomioitu painattamalla kirjoja kaksilla eri kansilla: omat kannet nuorille ja omat kannet aikuisille lukijoille.

Miksi fantasiaa kannattaa lukea?


Fantasian funktiosta ollaan montaa eri mieltä. Attebery (1992: 293-293) esimerkiksi
esittää kaksi kilpailevaa näkemystä. Toisen näkemyksen mukaan fantasia on sivistynyt
tarinankerronnan muoto, joka ammentaa vaikutteensa monesta rikkaasta perinteestä.
Toisen näkemyksen mukaan fantasia taas on ennalta-arvattavaa ja eskapistista
kirjallisuutta.

Douhgty (2002: 256) tuo esille fantasian lukemisen positiiviset vaikutukset. Hän
mainitsee niin sanotun lukuterapian (bibliotherapy), josta Hugh Crago (2005:
180-189) on kirjoittanut artikkelin Healing texts, Bibliotherapy and psychology. Siinä
todetaan, että omaa elämää suoraan tai symbolisesti käsittelevien tarinoiden lukeminen
voi antaa kielen, jonka avulla voi puhua asioista, joista on aiemmin ollut kykenemätön
keskustelemaan.

Lukeminen voi myös tarjota uuden, ulkopuolelta tulevan näkökulman
ihmisen ongelmiin, ja avata reittiä ihmisen kieltämien, pinnan alle painettujen tunteiden
luo. Kirjan lukeminen voi niin ikään auttaa ratkaisemaan oman elämän ongelmia
alitajuisella tai tietoisella tasolla tarjoamalla erilaisia ratkaisumalleja. Näiden lisäksi
kirjan lukeminen voi antaa lohduttavan tunteen siitä, että ei ole yksin. (Crago 2005:
187.)

Nimenomaan fantasiakirjallisuus saattaa olla realistista kerrontaa tehokkaampaa tässä
mielessä, koska Cragon (emt. 185) mukaan lukija on avoimempi tekstin vaikutteille
silloin, kun tekstin yhteys hänen omaan elämäänsä on osittain tai kokonaan metaforinen.
Ihmisen perusluontoon kuuluu käsitellä asioita nimenomaan symbolien kautta (emt.
185). Fantasiakirjallisuushan käsittelee asioita monesti juuri metaforisella tasolla
(Doughty 2002: 256). Muun muassa Grimes (2002: 120) on löytänyt Harry Potter
-kirjoista esimerkiksi uudelleensyntymisen symboliikkaa.

                                         
LÄHTEET: 

Attebery, Brian (1992). Fantasy as Mode, Genre, Formula.Teoksessa: David Sandner
(toim). Fantastic Literature. A Critical Reader. Westport, jne.: Praeger
Publishers. 293-309.

Doughty, Terri (2002). Locating Harry Potter in the ”Boys' Book” Market. Teoksessa:
Lana A. Whited (toim.) The Ivory Tower and Harry Potter. Perspectives on a
Literary Phenomenon. USA: University of Missouri Press. 243-260.

Crago, Hugh (2005). Healing texts. Bibliotherapy and psychology. Teoksessa: Peter
Hunt (toim.) Understanding Chilren's Literature. 2. painos. Great Britain:
Routledge. 180-189.

Grimes, Katherine M. (2002) Fairy Tale Prince, Real Boy, Archetypal Hero. Teoksessa:
Lana A. Whited (toim.) The Ivory Tower and Harry Potter. Perspectives on a
Literary Phenomenon. Columbia jne.: University of Missouri Press. 89-124.

1 kommentti: