tiistai 30. heinäkuuta 2013

The Tombs of Atuan, Ursula Le Guin



"In the legends of Earthsea, it is said that the wizard-king
Erreth-Akbe was defeated by the high priest of the Kardag lands,
and his amulet of power, bearing the rune of bonding, was
broken and was lost. Now, in the second book of Earthsea, the
wizard Sparrowhawk enters the menacing labyrinth of the Tombs
of the Atuan to regain the amulet.. Yet the labyrinth has a guardian,
a young priestess named Arha, whose life is dedicated to the
dark spirits who inhabit the tombs."


The ultimate masterpiece


Otsikko on otettu Independent-lehden arvostelusta. Olen tämän kommentin kirjoittajan kanssa samaa mieltä, joten päätin lainata nuo sanat otsikokseni. Tämä alun perin vuonna 1971 julkaistu Maameren tarinoiden toinen kirja on yksi parhaista fantasiakirjoista, joihin olen koskaan tutustunut. Tarinan oli asetelmaltaan poikkeuksellinen, ja tunnelmaltaan intensiivinen. Lisäksi tämä oli juuri sellaista kunnon high-fantasya, josta pidän. Oli taikuutta, ja oli lohikäärmeitä.

Ennen tätä äänikirjaa olin kyllä lukenut Ursula Le  Guinin kirjoittamaa, kirjallisuustieteellistä The Language of the Night: Essays on Fantasy and Science Fiction -kirjaa, mutta en kaunokirjallisia teoksia. Niihin syventyminen on kyllä ollut pitkään mielessä, sen verran nimekäs fantasiakirjailija Le Guin on. 

Sitä kuunnellaan, mitä on saatavilla


The Tombs of Atuan ei ollut looginen aloituskohta, koska kyseessä on sarjan toinen osa. Syy tämän teoksen valintaan on yksinkertaisesti se että kun taannoin kaukolainasin itselleni uusia äänikirjoja, oli tämä ainoa Le Guinin äänikirja, joka oli saatavilla Satakirjastojen kautta. Hieman hassua, mutta niin se vaan oli.

Sinällään minua ei haitannut, etten ollut lukenut ensimmäistä kirjaa (Maameren velho, 1968), koska The Tombs of Atuan toimi hyvin myös itsenäisenä tarinana nuoresta, pimeitä voimia palvelevasta Arha-papittaresta, jonka rauhaa saapuu häiritsemään Ged-velho. 

Poikkeavaa


Kertomuksen asetelma oli virkistävän erilainen ja yllättävä, koska sen päähenkilö, Arha, oli alun perin pahan, ei hyvän puolella. Vähän niin kuin Harry Potter olisi kirjoitettu Bellatrixin näkökulmasta. Arha oli jo lapsena aivopesty palvelemaan "Nimettömiä" ja hänen kotinsa oli maanalaisissa holvihaudoissa. Kompleksisuutta hahmosta ei todellakaan puuttunut, ja se on vain hyvä. 

Arhan henkilöhahmo sai minut pohtimaan fantasiakirjoissa esiintyvän pahan/pimeyden luonnetta. Miten absoluuttinen pahan/pimeyden käsite lopulta on? Jos Arha ei ole koskaan tuntenut muuta kuin pimeyden, onko se hänelle todella pimeyttä kuten muut, "valon puolella elävät" sen kokevat, vai vain jotain aivan normaalia? Entä mikä on hänen sisin perusolemuksensa? Hyvä vai paha? 

Ringshadow-sivustolla nimimerkki Shjaawen kritisoi kirjan synkkyyttä, mikä on ymmärrettävää yllämainitun asetelman huomioon ottaen. Itseäni tarinan tummanpuhuvuus ei kuitenkaan häirinnyt. Johtunee osittain siitäkin, että kuuntelin kirjan englanniksi, ja oma äidinkieli olisi kuitenkin aina se, jolla tunne kaikkine vivahteineen välittyisi voimakkaimmin.

Huomasin Le Guiniin vaikuttaneen J.R.R. Tolkienin kaiun kirjassa olleen pahan kuvauksessa. Niin Tolkien kuin Le Guinkin kun kuvaavat pahaa sellaiseksi, mikä ei voi luoda mitään uutta, vaan ainoastaan tuhoaa ja turmelee jo olemassa olevaa. Lisäksi pahan nimeämiseen liittyvät tabut muistuttivat minua Tolkienista jossain määrin.

Le Guinin kertomus piti minut tiiviisti otteessaan. Arhan ja Gedin välinen psykologinen mittelö oli kiehtovaa seurattavaa. Hitaasti, mutta varmasti Arha alkoi luottaa Gediin, ja tekemään hänen kanssaan yhteistyötä. Kun tähän tarinaan pääsi kerran sisälle, ei sitä malttanut jättää kesken hetkeksikään. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti