perjantai 17. tammikuuta 2014

Hytti nro 6, Rosa Liksom




Pelkoa ja inhoa siperianjunassa


Timo K. Mukan manttelinperijänäkin tunnetun Rosa Liksomin Finlandia-palkittu Hytti nro 6 (2011) on herättänyt kiivaita keskusteluja kirjabloggaajien parissa. Onko inhorealistista junamatkaa kuvaava teos rumankaunis, vai negatiivista venäjä-kuvaa lietsova ennakkoluulojen pönkittäjä? Ovatko 1980-luvun venäläiset junanvessat todella olleet niin kuvottavia, kuin Liksom antaa ymmärtää? Osataanko tällaista kirjaa meillä Suomessa edes "lukea oikein"? Mikä on ironiaa, ja mikä silkkaa ryssävihaa? Rakastaako Liksom venäläisiä, ja kirjoittaa heistä juuri siksi tällä tavalla?

Näihin kysymyksiin on mahdotonta vastata absoluuttisella varmuudella, koska kirjallisuus on taiteenlaji, ei matematiikkaa, ja kirjailijankin näkemys hänen teoksestaan on lopulta vain yksi mielipide muiden joukossa. Jokainen lukija tulkitsee kirjaa aina omista lähtökohdistaan käsin, eikä oikeastaan ole olemassakaan oikeaa tai väärää tapaa nähdä teksti. 

Itse viihdyin parikymppisen suomalaistytön ja nelikymppisen venäläismiehen haisevassa ja tunkkaisessa junahytissä yllättävän hyvin, vaikka kieli olikin paikoitellen hyvin karkeaa, ja kärsiviä ja kuolevia eläimiä vilisi tarinassa ennätystiuhaan (hmph..).

Yleensä en pidä inhorealistisista teoksista, mutta tässä tapauksessa mukana oli sen verran vilpittömyyttä ja inhimillistä lämpöä, että pystyin rentoutumaan. Hahmot olivat melkoisia ihmisraunioita, mutta ainakaan he eivät pelanneet julmia psykologisia pelejä, tai puukottaneet toisiaan selkään (jos nyt ei lasketa sitä yhtä kynsilakanpoistoainevälikohtausta..).

Tämä avoimuus erotti Liksomin inhorealismin positiivisessa mielessä esimerkiksi Sofi Oksasen ryöpytyksistä, joita minun on vaikea sietää. Nähtävästi kestän, jos tarina on ruma ulkoisesti, mutta jos groteskius ulottaa lonkeronsa myös hahmojen sieluihin, alan tuntea liian voimakasta kuvotusta.

Rosa Liksom ei noussut tämän kuuntelukokemuksen myötä uudeksi lempikirjailijakseni, mutta pysäyttävä ja koskettava tämä teos oli. Kammottava ja oudon inhimillinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti