Tajunnanvirtamainen veijaritarina
Nenäpäivä-teoksellaan Finlandia-palkinnonkin voittanut Mikko Rimminen on ollut minulle pitkään nimenä tuttu, mutta teostasolla vieras kirjailijasuuruus. Nyt tämä aukko sivistyksessäni on kuitenkin korjattu, kiitos juuri kuuntelemani Pussikaljaromaani-äänikirjan (julk. 2004), jota pidetään yleisesti Rimmisen läpimurtoteoksena. Tämä surrealistisen soljuvasti kirjoitettu tarina sai aikoinaan sekä Finlandia-ehdokkuuden että Kalevi Jäntti -palkinnon.
Myönnettäköön, että Pussikaljaromaanin dekadentti nimi aiheutti minussa jonkinasteisia ennakkoluuloja ennen kuuntelun aloittamista. Kaikeksi onneksi teos paljastui kuitenkin viipyileväksi ja lempeäksi veijaritarinaksi, jonka keskiössä oli ennen kaikkea huumori, ystävyys, ja elämän unenomaisen absurdiuden tarkkailu. Rimmisen kerrontatyyli oli lapsenomaisen ihmettelevä, ympäristön jokaisen pikku yksityiskohdan tarkasti ja omaperäisesti huomioiva. Kokonaisuuden täydensi lukijana toimineen Arttu Kurttilan rauhallinen ja hämillisen pohdiskeleva ulosanti. Ihan kuin olisin katsonut Veikko Huovisen käsikirjoittamaa ja Sofia Coppolan ohjaamaa elokuvaa. Hahmot, huumori ja juoni ovat ehtaa Huovista, kerrontatyyli ja tunnelma kaikkine hienovireisine vivahteineen taas tuo mieleen Coppolan viipyilevän kerrontatyylin.
Pussikaljaromaani sai minut myös pohtimaan sitä, miten nykyajan ongelmana on usein jatkuvien huippukokemuksien maaninen ja pakonomainen tavoittelu. Elämän jokaisen hetken pitäisi olla pelkkää loputonta ilotulitusta ja tajunnanräjäyttävää juhlaa. Yksikin tylsä hetki, ja ihmisen mielenkiinto lopahtaa. Pieniä, joka puolella ympäristössämme piileviä yksityiskohtia ja tavallisen arjen kiehtovuutta ei enää osata arvostaa. Tätä kuvaa hyvin mediatutkija Henry Jenkinsin luonnehdinta tyypillisestä nykyajan mediakuluttajasta:
"You've got three seconds, impress me."
An advertisement for Applebox Productions depicts the new youth consumer: his scraggly discwater blonde hair hangs down into his glaring eyes, his chin is thrust out, his mouth is turned down into a challenging sneer, and his finger posed over the remote. One false move and he'll zap us.
(Fans, Bloggers and Gamers, Exploring Participatory Culture, Henry Jenkins, julk. 2006).
Rimmisen viipyilevän mietteliäs Pussikaljaromaani on erinomainen vastalääke tällaista nopearytmisyyden pakkoa vastaan. Ainakin minut se sai pysähtymään, rentoutumaan, ja hengittämään syvään.
P.S.
Pussikaljaromaani kääntyi vuonna 2011 myös ulkomaita myöten suosiota niittäneeksi Pussikaljaelokuvaksi:
 |
| Itse en ole Pussikaljaelokuvaa vielä nähnyt, mutta.. (pajamapress.ca) |
Minäkin olen kuunnellut tämän äänikirjana ja se on jäänyt mieleen positiivisena kokemuksena. Olen aika hätäinen ihminen, joka ärsyyntyy vitkastelusta ja alkuun äänikirjan kanssa meinasi mennä hermot. Lopulta opin kuitenkin nauttimaan tapahtumien hitaudesta ja pidin kirjasta. Hahmot olivat mainioita ja muistan heidät hyvin vieläkin.
VastaaPoistaJep, tämä on todella viipyilevä kertomus. Jopa kohtaukset, joissa esimerkiksi juostiin, kuvattiin korostetun hidastetusti, aivan kuin toimintaelokuvissakin näkee joskus tehtävän. Itseäni(kään) tämä ei kuitenkaan häirinnyt, koska Rimmisen persoonallinen kerrontatyyli hypnotisoi minut totaalisesti.
PoistaSe on myönnettävä, että omassa päässäni Marsalkka, Lihi ja Henninen tuppasivat sekoittumaan iloisesti ja he muodostivat ikään kuin yhden saumattoman kokonaisuuden. Lieneekö sitten johtunut virtamaisesta äänikirjaformaatista, koska moni muu bloggari näytti erittelevän ja analysoivan heistä jokaista varsin tarkasti.