Avioliittosimulaattori, Veera Nieminen

Tämä ei vaan iskenyt

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (julk. 2013) on kirja, josta mitä ilmeisimmin pitkälti kaikki ovat pitäneet: Helsingin Sanomien kirja-arviossa Avioliittosimulaattoria luonnehdittiin "hotkaistavaksi, vatsanpohjaa pompottelevaksi tripiksi", joka antaa lukijalle aitiopaikan "kärpäsenä katossa, hihittelemässä". Mitä taas kirjabloggareihin tulee, kutsui esimerkiksi Krista  tätä Niemisen esikoisteosta hyvän mielen kirjaksi, ja Marile löysi omassa, sangen positiivisessa arviossaan yhtymäkohtia Hilja Valtoseen, ja kuvaili Avioliittosimulaattoria muun muassa viihdyttäväksi ja hupaisaksi. 

Itse en valitettavasti voi yhtyä tähän ylistäjien kuoroon, koska pitkästyin tämän tarinan parissa niin totaalisesti, että sain hädin tuskin kuunneltua kirjastosta lainaamani, alle seitsemäntuntisen MP3-äänikirjan loppuun. Periaatteessa romantiikkaa, maalaiselämää ja kulttuurieroja reippaasti yhdistelleen Avioliittosimulaattorin olisi kyllä pitänyt miellyttää minua, olenhan itsekin maatilan kasvatti, joka on viettänyt koko pienen ikänsä navetoissa ja talleissa, hoitaen vuoronperään hevosia, lampaita ja lehmiä. Lisäksi kirjassa esiintyneet murteet ja ihmistyypit olivat minulle ennalta tuttuja, koska olen länsi-suomalainen, jolla on sukua myös lähellä Venäjän rajaa (voi sitä puheen tulvaa!). Mutta silti, kaikista näistä kotikenttäeduista huolimatta, Avioliittosimulaattori ei onnistunut vangitsemaan mielenkiintoani missään vaiheessa. 

Toisaalta: ehkä ongelma oli juurikin Niemisen luoman miljöön tuttuudessa. Avioliittosimulaattori ei vienyt minua vieraaseen, kiehtovaan maailmaan, vaan tuntui sen sijaan lähinnä arkiselta ja tutulta, liiankin tavanomaiselta. Esimerkiksi harvasanaiset, murahtelevat ukot eivät ole minun mielestäni millään lailla koomisia ja eksoottisia, koska tapaan heitä tosielämässä harva se päivä. He vain ovat sellaisia kuin ovat. End of the story.

Enpä tiedä. Ehkä minun pitäisi olla suurkaupungin kasvatti, jotta osaisin todella arvostaa tällaista "agraarisesti rajoittunut emäntäkokelas näkee ensimmäisen kerran nykyaikaisen suomalaisnavetan" -asetelmaa.

Lisäksi tarinassa esiintyneet hahmot tuntuivat minun makuuni liian ohuilta ja kliseisiltä. Esimerkiksi umpirehti sulhaspoika-Jussi on mahdollisesti tylsin keskushahmo Suomen kirjallisuushistoriassa kautta aikojen, eikä muitakaan valonpilkahduksia ollut juuri havaittavissa. Mitä nyt ajoittain säälin yli-innokasta miniäkokelas-Ainoa, joka yritti miellyttää tulevan aviomiehensä perhettä totaalisessa paniikissa.

Ainoat jossakin määrin kiinnostavat henkilöhahmot olivat Ainon villit sinkkuystävät, mutta valitettavasti heidän osuutensa tarinassa oli aivan liian pieni mielenkiintoni ylläpitämiseksi. Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut huomattavasti persoonallisempia ja kompleksisempia henkilöhahmoja, jotta olisin todella voinut viihtyä Avioliittosimulaattorin parissa.

Ainoa, mikä vielä kaiken tämän yllä todetun jälkeen olisi minun silmissäni voinut pelastaa Avioliittosimulaattorin, olisi ollut yllätyksellinen ja stimuloiva juoni. Valitettavasti sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla, ja höttömäisen rakkaustarinan ympärille rakennetun kertomuksen loppu sai minut lähinnä kysymään: "Tässäkö tämä nyt oli? Missä vaiheessa tämän olisi pitänyt muuttua kiinnostavaksi?". Jopa inhokkini Danielle Steel osaa punoa räyhäkkäämpiä juonikuvioita, ja hänenkin kirjansa tuntuvat minusta lähinnä hitaalta ja tuskastuttavalta lobotomialta.

- Anteeksi, Veera Nieminen.