lauantai 5. joulukuuta 2015

Humiseva harju, Emily Brontë





"Talvella ei mitään ankeampaa, kesällä ei mitään ihanampaa, kuin nuo kukkuloitten piirittämät laaksot ja nuo uljaina kaartuvat kanervaiset rinteet"


Humisevan harjun (Wuthering Heights) vuonna 1847 julkaissut Emily Brontë kuoli saman ikäisenä kuin minä olen nyt, saatuaan keuhkotaudin. Tämä tapahtui vain vuosi maailmanklassikoksi myöhemmin nousseen ainokaisteoksen ilmestymisen jälkeen. Sympatisoin Emilyä vahvasti, olen nimittäin itsekin juuri kuumeessa, mutta kiitos nykyaikaisen lääketieteen, ei tämä sairastuminen mitä todennäköisimmin koidu kohtalokseni. Toista se oli 1800-luvun Englannissa, ja niinpä Emily ei koskaan päässyt todistamaan kirjansa valtaisaa menestystä.

Kaunista luontokuvausta ja rosoisen eläviä henkilöhahmoja pursuava Humiseva harju on ollut minulla kesken viisitoista vuotta. Aloitin sen lukemisen jo yläasteella, mutta jostain syystä en saanut tuolloin kahlattua tarinaa loppuun. Kaikki nämä vuodet Catherinen ja Heathcliffin tarina on kuitenkin ollut mielessäni, ja nyt päätin tarttua tähän kuuluisaan rakkausromaaniin uudemman kerran, muutaman elokuvasovituksen (paras oli vuoden 1992 versio) tässä välissä katsottuani. 

Pian uusimman lukukierroken aloitettuani totesin, että olisi ollut hyvä lukea kirja ennen elokuvien katsomista, koska nyt vertailin eri elokuvasovituksia alkuperäistekstiin tuon tuostakin, ja kiirehdin päässäni juonen edelle yrittäen muistella, mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Sen verran vangitsevasti Humiseva harju oli kuitenkin kirjoitettu, että kaikesta huolimatta kirja nousi lopulta elokuvaversioiden yli. Ajoittain saatoin suorastaan haistaa Yorkshiren kanervanummien raikkaan tuulen nenässäni, ja henkilöhahmot pureutuivat suoraan sisimpääni.

Erityisesti pidin teoksen alkupuoliskosta, jossa Catherine oli vielä elossa ja pohdiskeli valintaansa Heathcliffin ja Edgar Lintonin välillä, sekä tarinan päätöksestä, jossa Heathcliff ennen karmivaa kuolemaansa vaipuu jonkinlaiseen psykoosiin, ja häntä verrataan jopa ihmissusiin ja vampyyreihin. 

Alku on täynnä vahvoja tunteita:

Elämäni suurimmat kärsimykset ovat olleet Heathcliffin kärsimykset - jokaisen niistä olen myötäelänyt; hän on elämäni tärkein sisällys. Jos kaikki muu tuhoutuisi, mutta hän jäisi, jatkuisi elämäni; mutta jos kaikki muu jäisi ja hän tuhoutuisi, muuttuisi koko maailma minulle aivan vieraaksi.

Nelly, minä olen Heathcliff - hän on aina, aina mielessäni - ei ilona, sen enempää kuin itsekään olen aina itselleni iloksi - vaan osana ominta itseäni - älä siis enää puhu meidän erostamme, sellainen on mahdoton..

Loppu taas on silkkaa goottilaista synkeyttä ja kauhua: 

Puhuessani osui kynttilän valo hänen kasvoilleen. Voi, herra Lockwood, en voi kuvailla, miten kauheasti tuo aavemainen näky säikähdytti minut! Nuo syvänmustat silmät! Tuo hymy ja aavemainen kalpeus! Hän ei näyttänyt herra Heathcliffiltä vaan peikolta, ja pelästyksissäni päästin kynttilän vaipumaan vasten seinää, jolloin se sammui ja jäin pimeään. ..Kiiruhdin pois huoneesta mielettömän pelon vallassa..

Suljin ikkunan, kampasin hänen pitkät mustat hiuksensa pois otsalta ja yritin sulkea hänen silmäluomensa peittääkseni, jos suinkin mahdollista, tuon kauhistuttavan, niin elävältä näyttävän hurmioituneen katseen ennen kuin kukaan muu näkisi sen. Mutta silmät eivät sulkeutuneet, vaan näyttivät nauraen ilkkuvan yritystäni, ja myöskin hänen raollaan olevat huulensa ja valkeat hampaansa nauroivat ilkkuvasti. Minut valtasi jälleen pelko ja huusin Josephia.

Fantasian ja kauhun ystävänä arvostan suuresti Humisevan harjun juoneen kietoutuvaa synkkyyttä, pelkoa ja yliluonnollisia elementtejä. Ne toivat tarinaan aivan omanlaistaan, useammista rakkausromaaneista puuttuvaa lisäsyvyyttä. Kauhuelementit oli nimittäin valjastettu korostamaan päähenkilöiden tunteita: Heathcliff muun muassa kaivaa Catherinen ruumiin esiin vain, jotta voisi nähdä kaivattunsa, ja tarinan lopussa Heathcliffin ja Catherinen haamujen kerrotaan kuljeskelevan vanhoilla asuinsijoillaan yhdessä. He siis toden totta olivat yhdessä ikuisesti..

On myös kerrottu, että Emily Brontën haamu olisi ilmestynyt kuolemansa jälkeen Charlotte-sisarelle, ja että Emilyn henki vaeltelisi vielä tänäkin päivänä Englannin karuilla nummilla vailla rauhaa. Samoin kirjailijasiskosten veljen, Branwell Brontën uskotaan edelleen kummittelevan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti