Esikoinen, Christopher Paolini

Eragonin oppivuodet Lothorien.. köh köh.. Du Weldenvardenissa

Vuosia sitten sain luettua Christopher Paolinin Perillinen-fantasiakirjasarjan ensimmäisen osan, Eragonin. Tämän jälkeen aloitin sarjan toisen kirjan, Esikoisen (Eldest, julk. 2005) läpikahlaamisen. Kului vuosi jos toinenkin.. Mutta vihdoin, tässä sitä ollaan! Eikä aikaa kulunut kuin neljä vuotta, josta suurin osa meni tätä kirjaa vältellessä, ja parempia teoksia lukiessa. 

Kuten Eragon-bloggauksessani kerroin, kirjoitan parhaillaan Christopher Paoliniin liittyvää väitöskirjaa, ja niinpä minun on valitettavasti *pakko* lukea tämä kirjasarja läpi. Ja koska yritän saada väitöskirjaani nyt pikkuhiljaa valmiiksi, on pakoilun loputtava.

Mietin hetken, kirjoitanko tästä kirjasta tänne blogin puolelle mitään väitöskirjani takia, mutta lopulta päätin, että olkoon, sanotaan nyt jotain täälläkin, vähän niin kuin off the record. Sinällään en siis tutki väitöskirjassani suoraan näitä teoksia vaan niistä käytyjä verkkokeskusteluja, mutta jotta tietäisin, mistä keskustelijat puhuvat, on minun tietenkin pakko lukea myös keskustelun aiheena olevat kirjat. Sanon suoraan, että vuosikausia (enimmäkseen negatiivisia) nettikommentteja Paolinin tekijyydestä lukeneena tutkijana minulla ei ole toivoakaan suhtautua näihin kirjoihin täysin neutraalisti. Tutkimusaineistoni on väistämättä jättänyt jälkensä mieleeni. Pyydän siis anteeksi kaikilta Paolini-faneilta jo heti näin kärkeen. Ja korostan vielä: tämä teksti ei ole virallinen mielipiteeni tai näkemykseni Esikoisesta tutkijana. Tässä bloggauksessa esiinnyn (juuri kertomastani taustasta huolimatta) ihan tavallisena lukijana.

Esikoinen on Eragoniin(kin) verrattuna varsin pitkäpiimäinen teos, josta leijonanosa kuluu Eragonin opiskeluihin Oromiksen johdolla Du Weldenvardenissa, haltioiden luona. Samaan aikaan Eragonin (jostain syystä ärsyttävä) Roran-serkku lähtee vaellukselle kyläläistensä kanssa, koska heidän kimppuunsa on hyökätty, ja Roranin kihlattu Katrina on siepattu. Monille lukijoille tämä teos on tuonut vahvasti mieleen Star Warsin Imperiumin vastaisku -elokuvan juonen. Siinä mielessä Esikoinen jatkaa siis vahvasti Eragonin jalanjäljissä, jonka on niin ikään sanottu kopioineen juonensa Star Warsista. Lisäksi vahvat Tolkien-lainat ovat yhä käytössä, tai kuten Goodreadsissa kirjoitettiin: "The Star Lord of the Ring Wars: The Two Towers Strike Back". 

Esikoisella oli toki hetkensä, kuten Roranin vaarallinen purjehdus merellä, mutta melko usein huomasin pitkästyväni kuoliaaksi, koska Paolini pysähtyy jatkuvasti kuvailemaan jokaista pientä yksityiskohtaa aivan liian tarkasti, ja laittaa hahmonsa vatvomaan, miettimään ja keskustelemaan aivan loputtomiin; paljon puhetta, vähän villoja. Goodreadsissa nimimerkki Chrystal Starr Light kuvasi tätä tavalla, joka sai minut nauramaan ääneen:

..So what happens in those 27 chapters? Well, if you guessed fighting battles, intense chase scenes or standoffs with the bad guys, go to the corner and sit there and think about what you just did!! No, Paolini fills his "epic" fantasy with each agonizing step of the journey. Every stop is given in excruciating detail. Every race Eragon meets gives him long, boring lectures about their culture, their language, their religion, their clothes... anything and everything to pad this story out. Every trip down a river, every haul up a hill is recounted, every time they set up a camp...be prepared for a nap, folks! 

Even when we finally get to Ellesmera, the story doesn't pick up. Instead, we trudge through Eargon's thoughts about ants (THRILLS!), Oromi's mind-boggling lessons on morality and ethics (CHILLS!), and Paolini's barely concealed opinions on religion, veganism, and marriage (may I climp out the window SILLS?) No wonder my favourite part was where Vanna [sic] whips Eragon.. 

Tekstiä ei koskaan pitäisi päättää sitaattiin, mutta yllä oleva oli niin osuvasti kirjoitettu, että minulla ei ole enää mitään lisättävää. Ja tuo mitä Chrystal sanoi nukkumisesta, on aivan totta. Tämä kirja toimi nukkumaan mennessä erinomaisena unilääkkeenä. Ehkä minulla siksi menikin neljä vuotta Esikoisen läpikahlaamiseen; nukahdin yleensä jo muutaman sivun jälkeen lähes poikkeuksetta.