Äidin pitkä varjo
Fred ja Rosemary Westin rikokset ovat Iso-Britanniassa yhtä tunnettuja ja pahamaineisia, kuin Kyllikki Saaren tai Bodom-järven murhamysteerit meillä Suomessa. Tämä 1990-luvulla kiinnijäänyt pariskunta murhasi (yhdessä ja erikseen) ainakin kaksitoista ihmistä. Uhrien joukossa oli myös kaksi omaa lasta sekä naisia, jotka olivat raskaana Fredille. Fred teki itsemurhan ennen oikeudenkäyntiä, mutta hän ehti kuitenkin tunnustaa 11 murhaa ennen kuolemaansa. Rose on vielä hengissä ja vaikka hänet on tuomittu kymmenestä murhasta, hän kiistää edelleen kaiken.
Love as Always, Mum xxx (2018) lähestyy tätä surullisenkuuluisaa, Netflixistäkin tuttua tapausta Fredin ja Rosen tyttären, Mae Westin näkökulmasta. Yhteistyössä Neil McKayn kanssa kirjoitettu kirja kertoo tapauksen pääpiirteet kokonaisuudessaan, aina Fredin ja Rosen hyvin sairaista kasvutarinoista alkaen, mutta erityisesti kirjassa keskitytään siihen, miten Mae koki oman lapsuutensa ja miten vanhempien rikokset ja niiden esiintulo vaikuttivat hänen elämäänsä. Kuinka Mae on koko elämänsä ajan joutunut häpeämään (ja aiemmin myös pelkäämään) omia vanhempiaan. Äidin rikosten varjo seurasi häntä jopa synnytyssairaalaan, jossa hoitajat ilmeisesti vahingossa toivat hänelle luettavaksi lehden, jossa oli juttu hänen murhaaja-äidistään. On surullista, miten viaton perheenjäsen (ja uhri) joutuu kärsimään aiemman sukupolven rikoksista tällä tavalla.
Mielenkiintoisinta Love as Always -kirjassa on Maen ja hänen äitinsä monimutkainen suhde, jota Mae luonnehtii Tukholma-syndrooman värittämäksi. Siltä se myös todella vaikuttaa, sillä Maella on suuria vaikeuksia uskoa äitinsä syyllisyyteen, jopa vielä tuomion langettamisen jälkeenkin. Tämä on ulkopuolisen silmissä hämmentävää, sillä Mae oli joutunut itsekin äitinsä toistuvien hyökkäyksien uhriksi ja todistanut muun muassa, miten äiti kuristi hänen veljensä tajuttomaksi. Lisäksi Rosen rikoksilla on todistajia, vaikka Mae kirjassaan väittääkin, että kaikki Roseen liittyvät todistusaineistot olisivat pelkkiä aihetodisteita.
En ole psykologi, mutta itse uskoisin, että kyse on pohjimmiltaan selkäytimeen iskostuneen selviytymisvietin lieveilmiöstä. Lapsi ei halua uskoa mitään pahaa omasta äidistään, koska äiti on ollut elämän alkutaipaleella elintärkeä tuki ja turva, jota ilman ei olisi selvinnyt. Äiti on siis yhtä kuin elämä, halusipa tai ei. Lisäksi Maen päätökseen olla katkaisematta välejä heti rikosten tultua julki vaikutti sääli perheensä menettänyttä äitiä kohtaan, joka pidättämisensä jälkeen alkoi yhtäkkiä käyttäytyä hyvin rakastavasti omaa tytärtään kohtaan ("olet ainoa, mitä minulla on jäljellä"). Lopulta Mae kuitenkin kyllästyi äitinsä manipuloivaan käytökseen ja katkaisi välit. Kaiken kaikkeaan on todettava, että vanha sanonta siitä, miten vanhemmat rakastavat lapsiaan aina enemmän kuin lapset vanhempiaan, ei päde Westien tapauksessa. Onneksi sisaruksilla oli sentään toisensa, ja he saattoivat jopa tietyssä määrin suojella toisiaan vanhemmiltaan.
Maen tarina järkyttää, mutta on mukava tietää, että hän selvisi ja elää nykyisin varsin normaalia elämää. Joidenkin Goodreads-arvioiden mukaan tässä kirjassa oli liikaa toisteisuutta ja jaarittelua. Itse en kuitenkaan koe näin. Minut tämä kertomus tempaisi mukaansa heti alusta asti, ja sain äänikirjan kuunneltua läpi hyvin nopeasti. Yksi osatekijä tälle oli myös taitava lukija, joka eläytyi eri henkilöiden puhetyyleihin juuri sopivasti. Oli miellyttävää kuunnella moninkertaisesti palkitun Julia Barrien kaunista, pehmeästi äännettyä britti-englantia, vaikka itse tarina olikin surullinen ja karmiva. Tämän kirjan myötä päädyin tilaamaan itselleni myös toisen Westien tarinaa käsittelevän teoksen, Gordon Burnin kiitellyn Happy Like Murderersin (2001), jota on kiitelty yhdeksi parhaista true crime -kirjoista kautta aikojen. Ymmärrykseni mukaan tuossa kirjassa Cromwell Streetin tapahtumien juurisyitä avataan kattavasti ja tarkkanäköisesti. Itseäni kun ei niinkään kiinnosta mitä, vaan miksi.
