Pohjolan jumalattaret, Karolina Kouvola & Apila Pepita

 

Pieni, mutta tärkeä kirja

Tartuin tähän kirjaan mielenkiinnolla, sillä myytit ja tarut ovat aina olleet sydäntäni lähellä, ja sivuan niitä myös väitöskirjatutkimuksessani. Ensivaikutelma Helsingin yliopiston tohtoriopiskelija Karolina Kouvolan Pohjolan jumalattaret -teoksesta (julk. 2021) oli kevyt ja raikas: sarjakuvamainen kuvitus, ja lyhyitä, helposti pureskeltavia kuvauksia kolmestakymmenestä itämerensuomalaisesta jumalattaresta, haltiasta ja metsänneidosta. 

Tämä kirja on myös ehdottoman tärkeä, sillä kuten Kouvola itsekin esipuheessaan toteaa, ovat miespuoliset jumalat, kuten Väinämöinen ja Ilmarinen, usein varastaneet valokeilan naisilta. Näenkin tämän teoksen ennen kaikkea kulttuuritekona. Itselleni tämä kirja ainakin esitteli monia uusia taruolentoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, kuten vaikkapa Bytisbåne, Nokeainen, Rauni ja Holonka. Erittäin kiinnostavaa!

Kouvolan jumalatar-kirjan suurin haaste on toisaalta sen pintaraapaisumaisuus. Minun oli ajoittain vaikea innostua kulloisestakin taruolennosta, koska niitä esiteltiin niin kovalla ristitulella, ja varsin lyhyesti. Ja mitä sarjakuvamaiseen, hyvinkin moderniin kuvitukseen tulee, se teki hahmoihin uppoutumisen jostain syystä entistä vaikeammaksi. Ajoittain mieleeni hiipi epäilys, että kuulunko sittenkään teoksen kohderyhmään, vai luenko tässä nyt lapsille ja nuorille suunnattua tietokirjaa, jota on yksinkertaistettu lukijoiden iän takia? Kirjastoalan ammattilaisena todella käänsinkin kirjan takakannen esiin kesken lukemisen, ja tarkistin luokituksen kirjaston tarrasta. Ja kyllä: tämä on aikuisille suunnattu. Vaikka eipä sillä, luen toki mielelläni myös nuorempien kohderyhmien kirjoja. 

Lyhyesti: olisin halunnut mennä syvemmälle aiheeseen. Toki ymmärrän, että olisi melkoinen ponnistus alkaa kirjoittamaan vaikkapa uutta Kalevalaa naistaruolentojen näkökulmasta käsin. 

Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan & Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

 

Kaksi tuoretta näkökulmaa Lontoon kauhujen syksyyn 1888

Tänään, 30.9.2021, tulee kuluneeksi 133 vuotta siitä, kun 44-vuotias Elizabeth Stride ja 46-vuotias Catherine "Kate" Eddowes kuolivat väkivaltaisesti Lontoon Whitechapelissa. He olivat Viiltäjä-Jackina tunnetun sarjamurhaajan kolmas ja neljäs uhri (ainakin, jos vain viisi kanonista uhria lasketaan). Heidän surmiaan kutsutaan niin sanotuksi kaksoistapaukseksi, sillä molemmat naiset murhattiin tunnin sisällä, ja kuitenkin eri paikoissa. Neljäntenä surmatun Catherine Eddowesin tapaus on myös se, jonka kautta koko mysteeri on mahdollisesti ratkaistu, mikäli toista tässä bloggauksessa käsiteltyä kirjaa on uskominen (Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan).

Jokin aika sitten törmäsin YouTubessa erinomaiseen Jack The Ripper Tour, A Virtual London Walk -nimiseen videoon, joka tempaisi minut mukaansa totaalisesti. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta britteihin liittyvästä, ja koska tällä hetkellä ei voi matkustaa, oli virtuaalinen kiertokävely Lontoossa enemmän kuin houkutteleva vaihtoehto. Videolla vieläpä esiintyy erittäin kokenut ja karismaattinen turistiopas, joka hypnotisoi katsojansa kertaheitolla. Lontoon pimeät, autiot kadut, tämä taitava opas ja maailmankuulu mysteeri: mitä muuta ihminen muka sateisena syysiltana tarvitsee? 

Kiitos tämän virtuaalisen kiertokävelyn huomasin pian tulleeni imaistuksi Viiltäjä Jack -kaninkoloon, joka laajeni nopeasti myös (ääni)kirjoiksi. Ja tässä sitä ollaan. Luin lopulta kaksi mielenkiintoista ja tuoretta kirjaa tästä viktoriaanisen Lontoon maailmankuulusta murhamysteeristä. 

Teosten fokukset ovat erilaiset, mutta kumpaakin yhdistää kysymys siitä, keitä murhien keskiössä olleet ihmiset todella olivat. Historioitsija Hallie Rubenholdin kirja Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit (The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, 2019) nostaa esiin murhaajan uhrien elämäntarinat, kun taas ripperologi Russell Edwardsin ja DNA-tutkija Jari Louhelaisen teos Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan (Naming Jack the Ripper, 2014) pyrkii antamaan vastauksen varsin klassiseen kysymykseen: kuka oli Viiltäjä-Jack? Kumpikin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja tuo monilta osin puhkikaluttuun aiheeseen jotain uutta ja mielenkiintoista. Onneksi nämä kirjat on kirjoitettu.

Kirja #1: Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan

Edwardsin ja Louhelaisen teos Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan oli varsin poikkeuksellinen yhdistelmä viktoriaanisen Lontoon kauhuja ja uusinta DNA-tutkimusta. Huomasin eläytyväni DNA-tutkimuksen tekoon kuin ykkösluokan jännitysnäytelmään. Ja jännitystä todella toki olikin tarjolla, koska mukaan mahtui muun muassa Edwardsin ja Louhelaisen puhelimien salakuuntelua ja tietokoneiden hakkerointia. Eniten minua silti kiehtoivat Louhelaisen tutkimuksen mielenkiintoiset detaljit, ja Edwarsin ajoittain epätoivoiset yritykset saada murhaajan ja uhrin sukulaisilta tarvittavat luvat ja näytteet. Lupien hankkiminen ja muut eettiset kiemurat näyttävät olevan tutkijalle aina yhtä raastavia koettelemuksia.

Suomalaisena mieltäni lämmitti erityisesti Helsingin yliopistosta maailmalle ponnistaneen Jari Louhelaisen keskeinen mukanaolo. Haluaisinkin huomauttaa, että mikäli Jaria ei vielä ole tunnustettu yhdeksi maamme merkittävimmistä tiedemiehistä, saattaisi jo pikkuhiljaa olla aika. Varsinkin, kun hän tuo tälläkin hetkellä omalle tutkimusalalleen lisää näkyvyyttä ratkomalla Bodom-järven murhamysteeriä. Enpä tiedä, minusta on saattanut sukeutua jonkinasteinen Louhelaisen fangirl tämän kirjan lukemisen myötä.

Tarinallisesti oli myös kiehtovaa seurata, miten Jarin "neutraali ja rauhallinen tiedemiehen olemus" pelasi yhteen astetta rauhattomamman Russelin kanssa, joka saattoi löytyä vaikkapa kirkosta rukoilemasta sillä välin, kun Jari teki analyysejään. Kerrassaan mainio parivaljakko! Tämä kirja lämmitti tutkijansydäntäni, vaikka itse olenkin humanisti, en luonnontieteilijä. 

Kuten tämän bloggauksen alussa mainitsin, oli erityisesti Catherine Eddowesin tapaus keskeinen Russelin ja Jarin tutkimuksen kannalta. Russelilla on nimittäin hallussaan verinen saali, jonka hän ja Jari onnistuivat yhdistämään DNA-kokeiden avulla sekä Catherineen, että oletettuun murhaajaan, Aaron Kosminskiin, jota myös Scotland Yard pitää syyllisenä. Tämä paljon kohua herättänyt tutkimus on saanut osakseen myös kritiikkiä, mutta Jari käsittelee nämä soraäänet omassa epilogissaan kattavasti. Sittemmin Jari on julkaissut tutkimuksestaan myös vertaisarvioidun artikkelin nimeltä "Forensic Investigation of a Shawl Linked to the 'Jack The Ripper' Murders". 

Mitä tutkimuksen saamaan kritiikkiin tulee, on minusta tärkeä muistaa, että ihmisillä on tarve vastustaa kaikkia mahdollisia ratkaisuyrityksiä ihan jo pelkästään siksi, että epävarmuus murhaajan henkilöllisyydestä on tärkeä osa Viiltäjä-Jackin kiehtovuutta. Lisäksi tämä murhamysteeri, ja nimenomaan ratkaisemattomana sellaisena, tuo monille leivän pöytään. 

Kirja #2: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Tässä kirjassa tarkoituksenani ei ole jahdata tappajaa ja selvittää, kuka hän oli. Sen sijaan toivon voivani kulkea viiden naisen jälkiä, tarkastella heidän kokemaansa heidän oman aikakautensa kontekstissa ja seurata heidän polkuaan niin synkkinä kuin valoisina aikoina.

Viiltäjä-Jackin tapaus pyörii monesti enemmän ja vähemmän tiiviisti itse mystisen murhaajan ympärillä, joka "pystyi" tappamaan ja silpomaan uhrinsa uskomattoman pienessä ajassa keskellä tiiviissä poliisin tarkkailussa olevia Lontoon katuja, ja katoamaan kuin tuhka tuuleen jäämättä koskaan kiinni. Tähän henkirikoksien ketjuun liitetään myös muun muassa brittien ensimmäiset murhapaikkakuvat ja ensimmäinen rikollisen luonnekuvaus, joka on koskaan tehty. Lisäksi se maailmanlaajuinen lehdistöspektaakkeli, joka tämän murhasarjan uutisointiin liittyi, oli omana aikanaan ennenkuulumaton. 

Rubenhold on pyrkinyt omassa teoksessaan "Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit" tuomaan tasapainoa tilanteeseen, ja kääntämään huomion murhaajan sijaan uhreihin. Toki sinällään jo tapahtuma-ajankohtana naisten kohtalot saivat aikaan monia positiivisia sosiaalihuollon uudistuksia Lontoon huono-osaisten parissa, ja osa uhreista sai myös varsin näyttävät hautajaiset, joihin osallistui tuhansia ihmisiä.

Rubenholdin kirja oli hyvin mielenkiintoista luettavaa, ja ahmin sen hetkessä, samaan aikaan paradoksaalisesti surren, että mitä joutuisammin sivut rullaavat eteenpäin, sitä nopeammin tarinat myös ovat ohitse. Rubenhold todella osasi herättää Pollyn, Annien, Elizabethin, Catherinen ja Mary Janen tarinat henkiin, ja saada lukijan eläytymään heidän kohtaloihinsa mitä syvimmin. Samalla teos myös tarjosi kiehtovia ja kantaaottavia ajankuvia 1800-luvun viktoriaanisesta yhteiskunnasta. 

Naisten kuolemia ei käsitelty, vaan elämäntarinat katkesivat hienotunteisesti kuolinyöhin, tunteihin ennen murhia. Tämä oli kirjan fokuksen ja naisten elämäntarinoiden etualalle nostamisen kannalta oikea ratkaisu. Murhien karmivat yksityiskohdat on kuvailtu muutenkin jo ihan riittävän monessa paikassa. Näkökulmanvaihdos oli paikallaan. 

Se, mikä kuitenkin on itseni lisäksi vaivannut myös joitakin lukijoita Goodreadsissa, oli ajoittain jopa pakonomainen tapa, jolla Rubenhold pyrki todistelemaan, että uhrit eivät olleet, yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta, prostituoituja. Erityisesti Pollyn kohdalla nämä todistelut tuntuivat jokseenkin hatarilta ja epätoivoisilta. 

Ymmärrän, että 1800-luvun viktoriaanisessa Lontoossa asenteet seksityötä kohtaan olivat negatiivisia, ja naisten karmeat kohtalot saatettiin ehkä yrittää osittain jopa oikeuttaa toteamalla ykskantaan heidän olleen prostituoituja. Mutta miksi tällainen asia pitäisi nykyaikana nostaa keskiöön? Minulle ei ainakaan ole mitään väliä sillä, elättivätkö Viiltäjän uhrit itsensä prostituutiolla vai eivät. Huomasin ärtyväni, koska minulle tuli kuva, että kirjoittajalla oli henkilökohtaisella tasolla jotenkin hyvin jännitteinen ja negatiivinen asenne seksityötä kohtaan. Vaikutti siltä, että hän arvottaa ihmisiä sen perusteella, ovatko he seksityöläisiä vai eivät. En tiedä, onko kirjoittaja itse edes tajunnut, miltä hänen pakonomainen tarpeensa "valkopestä" uhrien elämää mahdollisimman "siveelliseksi" saattaa näyttää, mutta minulle, ja joillekin muille tämän kirjan lukijoille tämä jätti oudon sivumaun. 

Joitakin lukijoita on tämän teoksen kohdalla häirinnyt myös monet muut melko pitkälle viedyt, varsin vapaat oletukset ja päätelmät, joita kirjailija on tehnyt. Heräsi kysymys, voidaanko näin monien olettamusten päälle rakennettua kirjaa edes pitää tietokirjana, vai pitäisikö sen sijoittua ennemmin kaunokirjallisuuden puolelle. Tiedostan nämä huolet, mutta yleisesti ottaen en kuitenkaan häiriintynyt niistä olettamuksista ja päätelmistä, joilla kirjailija täytti tarinoidensa aukkoja. Ottaen huomioon, mitä historiallisilla lähteillä oli tarjota, oli tämä mielestäni varsin onnistunut ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Lopuksi

Rubenhold valitti Viisi-kirjassaan, että uhrit eivät ole saaneet tarpeeksi huomiota murhaajaansa verrattuna, ja että uhreja pidettiin "vain prostituoituina". Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että esimerkiksi Louhelaisen ja Edwardsin Viiltäjä-Jack -kirja osoitti tämän väitteen omalta osaltaan vääräksi. On nimittäin niin, että yksi motiivi sille, miksi Edwards halusi selvittää Viiltäjän henkilöllisyyden, oli se tosiasia, että hänen toinen isoäitinsä oli prostituioitu. Edwards kirjoittaa: "Saatuani tämän henkilökohtaisen tiedon olen huomannut välittäväni aiempaakin enemmän huono-onnisista, naisista joiden surkea elämä teki heistä Viiltäjä-Jackiksi kutsumamme miehen uhreja". 

Lisäksi Edwards kertoo olleensa ennen miljoonaomaisuuden kartuttamista itsekin jonkin aikaa koditon, aivan kuten Viiltäjä-Jackin uhritkin. Tähän liittyen tulee myös ilmi, että Edwards tekee viikoittain vapaaehtoistyötä kodittomien parissa (tämän jälkimmäisen seikan mainitsee Louhelainen).

Kaiken kaikkiaan vaikuttaisikin siltä, että Viiltäjä-Jackin tapaus liikuttaa ihmisiä paitsi itse murhaajaan liittyvien omituisuuksien ja arvoitusten takia, myös koska uhrit (oletetusti) kuuluivat hyvin arvolatautuneeseen ja paljon tunteita herättäneeseen ihmisryhmään. Veikkaan, että myöskään kumpaakaan näistä kahdesta kirjasta ei oltaisi edes kirjoitettu ilman jutun prostituutiokytköksiä, sillä kuten yllä tuli ilmi, toinen kirjoittaja halusi todistaa, että uhrit eivät olleet prostituoituja, kun taas toinen tunsi syvää sympatiaa "huono-onnisia" kohtaan. 

Suosittelen lämpimästi sekä Viiden, että Viiltäjä-Jackin lukemista. Kumpikin teos lähestyy yhtä maailman kuuluisimmista rikostapauksista omasta, perustellusta ja mielenkiintoisesta näkökulmastaan käsin, olivatpa kirjoittajien henkilökohtaiset tunnelataukset ja asenteet millaisia hyvänsä. Jos minulta kysytään, ovat nämä kirjat paikkansa lunastaneet.

P.S.

Myös Sanni Purhonen on kirjoittanut tupla-arvion näistä kahdesta kirjasta.

Digital Minimalism - Choosing a Focused Life in a Noisy World, Cal Newport

Onko kotisi jo konmaritettu? Tässä seuraava askel: digitaalinen minimalismi

 

The tycoons of social media have to stop pretending that they're friendly nerd gods building better world and admit they're just tobacco farmers in T-shirts selling an addictive product to children. Because, let's face it, checking your "likes" is the new smoking. 

Tietojenkäsittelytieteen professori Cal Newport tuli alun perin tietoisuuteeni erinomaisen Quit social media -Tedx Talk:insa kautta. Sittemmin olen törmännyt häneen erityisesti YouTuben puolella, missä häntä haastatellaan toistuvasti esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ja muuhun sähköiseen kommunikaatioon liittyen. Jokin aika sitten päädyin vihdoin ja viimein jonkun, jälleen kerran loistavan haastattelun kuultuani, tilaamaan itselleni hänen kirjansa Digital Minimalism - Choosing a Focused Life in a Noisy World (2019). Ja, ironista kyllä, ajauduinkin pian fyysisen kirjan saavuttua kuuntelemaan sen älypuhelimeni kautta äänikirjana, koska "se nyt vaan on kätevämpää". Hyväksyisikö Newport tämän? Mahdollisesti, mutta ihanteellista se ei ehkä ole, koska itse kirjasta löytyy muun muassa alaluku, joka on otsikoitu: "Practice: Dumb Down Your Smartphone". Toisaalta: lukeminen on minulle tärkeä arvo. Tämän huomion merkitys avautuu myöhemmin tämän bloggauksen aikana.

Kirjalle nimenkin antava digitaalinen minimalismi on Newportin kehittämä teknologian filosofia, syvän intentionaalinen ja personoitu tapa käyttää nykyisiä sähköisen viestinnän palveluita ja laitteita, kuten älypuhelimia, tabletteja, Facebookia, Twitteriä, sähköpostia ja verkon uutissivustoja. Newportin tarjoaman metodin tarkoituksena on muun muassa poistaa kännykkäaddiktio, panna piste loputtomalle skrollaamiselle, ja samalla eliminoida näistä seuraava lamaannuttava ajanhaaskaus. Newport haastaa lukijansa käyttämään elektronisia laitteita ja niiden tarjoamia, petollisen koukuttaviksi suunniteltuja palveluja, mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ja harkitusti, omat arvot ja henkilökohtaiset tarpeet edellä. 

Käytännössä Newport kannustaa lukijaansa viettämään kuukauden mittaisen digitaalisen paaston, jonka aikana ei käytetä muuta kuin aivan pakollista teknologiaa. Toisin sanoen työsähköposteja saa yhä lukea, mutta se oma Instagram-tili menee jäähylle kuukaudeksi. Tämän paaston aikana Newport kehottaa keskittymään analogisiin harrastuksiin, joista saa iloa. Yhdelle tämä voi merkitä lukemista, toiselle pitkiä kävelyitä luonnossa, ja kolmannelle vaikkapa jonkin instrumentin soittamista. Newportin mukaan monille tämä digipaasto ottaa aluksi koville, mutta pian mieliala kohoaa, ja vanhat, pre-digitaalisen elämän harrastukset tekevät paluun digipaastoilijan elämään. 

Tämän digipaaston päätyttyä seuraa valittujen teknologioiden ja digipalvelujen (ei automaattisesti kaikkien) tuominen takaisin elämään, tällä kertaa "puhtaalle pöydälle" ja harkitusti. Jokaisen teknologian ja palvelun kohdalla kannustetaan miettimään, mitä henkilökohtaista arvoa tai tarvetta tämä palvelee, ja miten käyttöä voisi optimoida niin, että tuo arvo tai tarve tulee parhaimmalla tavalla täytetyksi ja huomioiduksi. Tämä arviointiprosessi saattaa johtaa myös ainakin joistakin teknologioista ja digitaalisista palveluista luopumiseen. 

Ei siis esimerkiksi käytetä Facebookia vain siksi, että "kaikki ovat siellä", vaan kysytään, mitä tarpeita Facebook oikeasti palvelee juuri minun kohdallani, ja onko Facebook lopultakaan edes paras tapa palvella näitä arvoja. Olisiko esimerkiksi yhteydenpidon kannalta parempi suosia laadukkaampia kommunikoinnin keinoja, kuin "tykkääminen" ja lyhyet kommentit somessa? Entäpä jos vaikka soittaisit ystävällesi, tai menisit käymään hänen luonaan? Ja mikäli haluat pitää Facebookin elämässäsi, jotta pysyt kärryillä tuttujesi kuulumisista, olisiko syytä rajata ja optimoida palvelun käyttöä aiempaa enemmän, jotta et enää roiku somessa tuntikausia joka viikko? Miten olisi, jos käyttäisit Facebookia vaikkapa vain kerran viikossa pöytäkoneella, ja hukkaisit sen älypuhelinsovelluksen luuristasi? 

Pidän suuresti paitsi tästä Newportin tarjoamasta toimintamallista, myös tavasta, jolla hän ylipäätään lähestyy nykyteknologiaa. Tässä kirjassa teknologia ei ole itsessään arvokasta, vaan sen sijaan kysytään, mitä yksilön omia arvoja ja tarpeita kukin teknologia ja palvelu voi lopulta tukea. Somea itse aina vältellyt Newport ei anna tuumaakaan periksi kommentoijille, joiden mukaan hän saattaa "missata jotain", kun ei ole Facebookissa. 

Ideologisesti Newportin teos sijoittuu jokseenkin samoille aaltopituuksille aikaisemmin lukemieni Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT -teoksen ja Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias -kirjan kanssa, joista pidin myös paljon. Newportin lähestymistapa on silti jokseenkin pehmeämpi, kuin Lanierilla ja luddiitiksi tunnustautuvalla Vahvasella. Newport itsekin sijoittaa oman filosofiansa jonnekin luddiittien ja teknologian maksimalistien (tämä näkökulma on nykyisin yhteiskunnassamme oletusarvo) välimaastoon. Newport näkee teknologiassa paljon potentiaalia, mutta hän korostaa kriittisyyden tärkeyttä: 

Digital minimalism definitely does not reject the innovations of the internet age, but instead rejects the way so many people currently engage with these tools.

Vanhaa sanontaa mukaillen voisi siis todeta: teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Suon villi laulu, Delia Owens

 

Nappasin tästä teoksesta pikaisesti kuvan
hyödyntämällä työpaikkani varaushyllyssä ollutta
nidettä. Alueemme varausjonossa on tätä
kirjoittaessa edelleen kymmeniä lukijoita.

Kirja aisteille, ei niinkään aivoille

Eläintieteilijä ja esikoiskirjailija Delia Owensin Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing, 2018) on kasvanut todelliseksi ilmiöksi. Teosta on myyty miljoonia, ja se on kaikkien huulilla ympäri maailmaa. Itsekin tartuin Pohjois-Carolinan marskimaalla asuvan Kyan tarinaan kirjastoasiakkaani lämpimän suosituksen perusteella. Asiakas vieläpä heitti minulle ekstrasyötin sanomalla, että kaikki selviää vasta aivan kirjan viimeisillä sivuilla. Melkoista härnäystä.

Itselleni Suon villi laulu oli keskitason lukukokemus (tai oikeammin kuuntelukokemus). Tarinassa oli kiinnostavia elementtejä, kuten murhamysteeri ja upeaa luontokuvausta, jota jopa kirjaa kritisoivat lukijat kollektiivisesti kehuvat, mutta lopultakin minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi taustalla jäytävä, hienoinen pitkästyminen. Juoni nimittäin eteni hitaasti, ja asetelmasta olisi voinut saada irti niin paljon enemmänkin. Varsinkin teoksen loppupuolen oikeussalidraama oli varsin pitkäpiimäistä seurattavaa. Tästä samaa mieltä oli muun muassa Elina. 

Monet lukijat ovat kritisoineet Owensin kirjan juonta, todeten sen olevan epäuskottava. Samoin Suon villiä laulua on ajoittain kuvattu varsin "höttöiseksi" lukukokemukseksi, joka ei juurikaan eroa kioskikirjallisuudesta. Itse en kioskikirjallisuutta lue, mutta ymmärrän yhtäläisyysmerkkien vetäjiä, sillä itseäni tämä tarina muistutti Brooke Shieldsin tähdittämästä Sininen laguuni -elokuvasta (The Blue Lagoon, 1980). Eroottinen teinirakkaus tropiikissa, yhteiskunnan ulkopuolella, kuulostaako tutulta..?

Sinällään en näe mitään pahaa romanttisissa tai eroottisissa tarinoissa; niille kuuluu ehdottomasti oma ekologinen lokeronsa kirjamaailmassa. 

Luulen, että ne lukijat, jotka kritisoivat Owensin teosta pohjaten mielipiteensä kirjan kioskikirjamaisuudelle, eivät yksinkertaisesti tienneet, mitä tulevan piti. Sillä eihän tämä nyt mitään Dostojevskia ole, vaikka miten päin katsoisi. Suon villi laulu on viihdettä, ja sellaisena se kannattaa myös ottaa. 

Eerika, Vera Miettinen

 

Kunpa tätä kirjaa ei olisi koskaan tarvinnut kirjoittaa

Jotkut kirjat haluaa ahmia nopeasti loppuun, koska ne on kirjoitettu niin taitavasti ja kauniisti. Sitten on kirjoja, kuten rikostoimittaja Vera Miettisen Eerika (2020), joiden lukemista ei voi lopettaa, koska tarina on liian piinaava ja surullinen. 

Kuuntelin vuonna 2012 murhatun, kuolinhetkellään 8-vuotiaan Eerikan tarinan äänikirjana, ja toisin kuin yleensä, en loikkinut monien eri äänikirjojen välillä, vaan keskityin parin päivän ajan sataprosenttisesti tähän tarinaan. 

Vaikka pitkälti kaikkien suomalaisten tapaan tiesin tapahtumien surullisen lopputuloksen, en voinut lopettaa kuuntelemista. Turhauduin, järkytyin ja suutuin moneen kertaan, ennen kuin kirja oli lopussa. Mielessäni pyöri ajatuksia, kuten: "Jos Sirpa Laamanen vielä kerrankin väistää vaatimusta todistaa henkilöllisyytensä vailla seuraamuksia, minulla palavat hihat lopullisesti" ja: "Miten tämä on mahdollista?!". Tämä tarina oli kuin Kafkan oikeusjutun käänteinen versio suoraan helvetistä: syylliset tiesivät tekonsa, mutta eivät jääneet kiinni, koska "byrokraatit" olivat täysin hampaattomia.

Eerikan tarinan saavuttua päätökseensä katsoin vielä YouTubesta Eerikan murhaajien haastattelupätkän, ja pöyristyin sitä kepeyttä, jolla he asiasta puhuivat. Kyyneleet nousivat silmiini. 

En juurikaan lue rikoksia käsitteleviä kirjoja, mutta tämän luin, ja suosittelen tämän lukemista myös vähintäänkin kaikille niille, jotka työskentelevät lasten parissa tavalla tai toisella. Kuten Miettinen kirjan lopussa toteaa: "Jos edes yksi lapsi säästyy samalta kohtalolta kuin Eerika, tämän kirjan tehtävä on suoritettu". Miettisen mukaan lastensuojelussa on myös todella tapahtunut joitakin positiivisia muutoksia Eerikan tapauksen jälkeen. On tärkeää, että tämä tarina ei unohdu, jotta saman toistuminen jatkossa voitaisiin välttää.

Pohjoisen mytologia, Neil Gaiman

 

Edda gaimanilaisittain

Kun tartuin tähän Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia -teokseen (Norse Mythology, julk. 2017), en ollut varma, mitä odottaa. Tiesin vain, että kirjan kansi on hieno, nimi lupaava, ja sen on kirjoittanut legendan maineessa oleva fantasiakirjailija. Kun aloitin lukemisen, jätin johdannon väliin, ja hyppäsin ummikkona suoraan tarinoihin. 

Pian minulle selvisi, että kyseessä on Gaimanin uudelleentulkinta Runo-Eddasta (800-1000 -luku), ja Proosa-Eddasta (noin 1220). Petyin hieman, koska olin odottanut saavani lukea jotain aivan uutta. Mietin jopa, ovatko Gaimanilta loppuneet ideat kesken? Mutta taas toisaalta, onko mikään lopultakaan täysin uutta, ja jos siltä joskus vaikuttaakin, voiko sekin johtua vain siitä, että lähde on lukijalle sillä kertaa tuntematon? Tämä on klassinen ikuisuuskysymys. Kuten Christopher Booker on todennut kirjassaan The Seven Basic Plots - Why We Tell Stories: 

Without in any way wishing to detract from the genius of our great storytellers -- the stories told by even the greatest of them are not their own. Their skill lies in the power with which they manage to find new outward clothing in which to dress up a theme which is already latent, not only in their own minds but in those of their audience. (Booker, 2004, s. 543.)

Kokemuksena Gaimanin Edda-uudelleentulkinnat olivat sujuvaa, joskin ajoittain hieman pintaraapaisumaista ja asiasta toiseen hyppivää luettavaa. Tämä tarinoiden sekvenssimäisyys johtuu tietenkin pitkälti Gaimanin lähdemateriaalista, joka on toki sinällään ehdottomasti lukemisen arvoista itsessäänkin. Omiksi suosikeikseni Gaimanin uudelleentulkinnassa nousivat tarinat, joissa Loki oli keskeisessä roolissa (esimerkiksi "Mestarirakentaja"). Pidän Lokin moniselitteisyydestä, ilkikurisuudesta, ja tämän kyvystä muuttaa muotoa milloin miksikin. 

Sellainen Loki vain on. Häntä paheksui silloinkin, kun oli syytä olla kiitollinen, ja hänelle oli kiitollinen silloin, kun häntä olisi pitänyt vihata.

Ongelmallinen tekijyys

Kaiken kaikkiaan Pohjoisen mytologia pyrki minusta olemaan hieman liian "uskollinen" alkuperäiselle materiaalille, kun ottaa huomioon, ettei itse kirjan nimessä mainittu Eddaa lainkaan. Ehkä siksi tästä teoksesta jäi hämmentynyt fiilis. Kirja on Gaimanin, mutta toisaalta taas ei ole. Gaiman on tässä tapauksessa ennemminkin kuin nykyajan Elias Lönnrot tai Snorri Sturluson 2.0, mutta tuokaan vertaus ei tunnu ihan oikealta.

Pohjoisen mytologia vaikuttaakin pyörivän jonkinlaisessa tekijyyden liminaalitilassa, haastaen samalla käsitykseni fantasiakirjallisuuden ja muinaisten myyttien kompleksisesta suhteesta. Fantasiakirjailijat toki lainaavat myyteistä ja taruista materiaalia tuon tuostakin, mutta astetta harvemmin olen törmännyt tilanteeseen, jossa fantasiakirjailija päättää kertoa vanhat tarut uudestaan, täydennellen, tulkiten, ja uuden nimen alla. Kärjistäen voisi kysyä: onko tässä kirjamaailman Theseuksen laiva?

Tällaisissa uudelleenkerrontatilanteissa preferöisin tarinan tai myytin alkuperäisen nimen säilyttämistä tai vähintäänkin jonkinlaista korostamista myös uuden teoksen nimessä. Tämä osoittaisi ansaittua kunnioitusta alkuperäistä tarinaa kohtaan, ja potentiaaliset lukijat välttyisivät väärinkäsityksiltä. Näin, alkuperäistä tarun nimeä esiintuoden, toimittiin esimerkiksi Tolkienin postuumisti julkaistun The Legend of Sigurd & Gudrún:in (2009) kanssa.

Lukemisen arvoinen kirja tämä toki oli, ja ajoittain varsin viihdyttäväkin sellainen. Tarinoiden irrallisuuden ansioista tämä kirja sopi myös erinomaisesti osissa luettavaksi. Saatoin kahlata läpi esimerkiksi yhden kertomuksen per. päivä. Pohjoisen mytologiaa voi suositella myös nuoremmille lukijoille helposti avautuvaksi ensikosketukseksi Eddoihin. 

LÄHDE:

Booker, C. (2004). The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories. London & New York: Continuum.

Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta, Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala & Tanja Välisalo (toim.)

Mitä fantasia on?

Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pyysivät minua mukaan mielenkiintoiseen tietokirjaprojektiin, jonka aiheena on fantasia. Fantasiasta väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle kirjoittavana tutkijana lupauduin mukaan ilomielin. Kirjoitin teokseen luvun antifaniudesta, käyttäen esimerkkeinä muun muassa Christopher Paolinin, Twilightin ja Fifty Shades of Greyn antifaneja. Tekstini on vahvasti yhteydessä tulevaan väitöskirjaani, ja se on sivu mennen mainittuna myös ensimmäinen yksin kirjoittamani, vertaisarvioitu artikkeli. 

Nyt, vuosia myöhemmin, ja monen muokkauskierroksen jälkeen, kirjamme on vihdoin ulkona. Sivuja tässä suomalaisen fantasiatutkimuksen Magnum opuksessa on yli 500, ja kirjoittajia mukana 17. Kyseessä on siis todellinen joukkovoimannäyte.

Fantasia - Lajit, ilmiö ja yhteiskunta (2021) julkaistiin kesäkuussa, ja sen voi ostaa ainakin Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta. Lisäksi kirjastot palvelevat, luonnollisesti. Suosittelen tätä tietokirjaa kaikille alan tutkijoille, opiskelijoille, sekä jokaiselle fantasiasta kiinnostuneelle. Vaikka kirjoitusote on lähdeviitteineen ja vertaisarviointeineen akateeminen, on tekstit kuitenkin pidetty yleistajuisina. 

Fantasia-teoksen suurin vahvuus on ehdottomasti sen monipuolinen ja ajantasainen aihevalikoima, josta löytyy jokaiselle jotakin. Mukana on lukuisia eri teemoja, kuten suomalainen fantasia, uuskumma, kauhufantasia ja urbaani fantasia, fantasia ja politiikka, sekä sukupuoli ja seksuaalisuus fantasiassa. Luonnollisesti teoksesta löytyy myös katsaus fantasian historiaan, ja lukuisia tulokulmia fantasian tutkimukseen. 

Omalta osaltani haluan kiittää lämpimästi kaikkia kollegoitani, jotka ovat olleet mukana tässä hienossa kirjaprojektissa. Erityiskiitoksen haluan osoittaa kirjan toimittajille, Jyrkille, Tanjalle, Urpolle ja Irmalle.

P.S.

Myös Suomen virallinen Ankkatohtori, tutkijakollegani Katja Kontturi on blogannut tästä teoksesta. Katja kirjoitti kirjaamme luvun fantasiasta sarjakuvissa.