Tummempaa tuolla puolen, Kaj Korkea-Aho

Tarina suomenruotsalaisesta Mothmanista

Olen usein suhteellisen hidas ja rönsyilevä lukija, joka hyppii teoksesta toiseen keskeneräisten romaanikasojen keskellä harhaillen. Sama kirja voi olla minulla kesken pahimmillaan vuosikaudet. Kaj Korkea-Ahon hykerryttävän synkeän ja sopivan rosoisen Tummempaa tuolla puolen -romaanin (julk. 2012), jolla on pituutta vaikuttavat 437 sivua, luin kuitenkin läpi vuorokaudessa. Tämä kertoo paljon siitä, miten mukaansatempaava teos oli.

Tummempaa tuolla puolen toimi monellakin tasolla: komenkympin rajapyykkiä lähestynyt henkilögalleria oli persoonallinen ja kiinnostava, juoni sopivan arvoituksellinen, ja kerronta soljuvaa. Ei ihme, että tätä kirjaa on hehkutettu useissa kirjablogeissa.

Tämä suomikumma-genreen lukeutuva teos toi mieleeni ennen kaikkea Pasi Ilmari Jääskeläisen erinomaiset kirjat, jotka ovat pitäneet minut vahvasti kynsissään kerta toisensa jälkeen. Varsinkin niin ikään pelottavilla, varjoissa hiipivillä olennoilla leikitellyt Sielut kulkevat sateessa muistui tunnelmansa osalta mieleeni, kun käyskentelin Gränbyn kylän synkissä metsissä yhdessä Korkea-Ahon kanssa. 

Lukeminen avartaa

Tarinan homopariskunta, Christoffer ja Redas, muistutti minua puolestaan vahvasti taannoin näkemästäni Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta, jonka katsomista suosittelen kaikille koskettavasta draamasta pitäville. Molemmissa tarinoissa pelko ympäristön suhtautumisesta varjostaa rakastuneen miesparin elämää. Äidin kyyneleet eivät ole mitätön asia. 

On hienoa, että myös heterot voivat erilaisten mediatekstien kautta ymmärtää paremmin näitä seksuaalivähemmistöjen kohtaamia paineita, ja näin saada omaan maailmankuvaansa uusia näkökulmia. Kuten eräässä lukevia ihmisiä käsittelevässä verkkoartikkelissa osuvasti todetaan: 

Having experienced someone else's life trough abstract eyes, they've learned what it's like to leave their bodies and see the world through other frames of reference.

..Having access to hundreds of souls and they collected wisdom in all of them..

..They've learned what it's like to be a woman, and a man. They know what it's like to watch someone suffer.

- Lauren Martin

Tähän liittyen myös tarinan änkytyksestä kärsivä radiojuontaja Loke oli huomionarvoinen tuttavuus. Tuo hyvin ikävä, ja minulle ennestään sangen tuntematon vaiva avautui tämän kirjan myötä aivan uudella tavalla. Kirsin bloggauksen kommenteissa joku mainitsi, että Korkea-Aho kärsisi änkytyksestä itse. En tiedä, pitääkö tämä paikkaansa, mutta ainakin Korkea-Aho kirjoitti aiheesta erittäin koskettavasti ja todentuntuisesti.

"Siinä samassa hänet oli vallannut outo tunne. Käsivarret ja jalat olivat nousseet kananlihalle. Hän oli yhtäkkiä varma siitä että häntä tarkkailtiin"

Ja sitten se Korkea-Ahon kirjan paras osuus: hykerryttävää joukkohysteriaa Gränbyn pikkukylässä aiheuttanut, ja monia sopivan hyytäviä kohtauksia tarjonnut Raamt! Kuusivuotiaan Sigrid Askin katoamisesta alkanut massahysteria, jota paikallislehti ja useat silminnäkijähavainnot lietsoivat yhä korkeampiin liekkeihin, oli hyvin mielenkiintoista seurattavaa. 

Näin tässä kuvitteellisessa tapahtumaketjussa paljon yhteyksiä amerikkalaiseen Mothman-legendaan. Myös siinä suurikokoinen, tumma olento ilmestyi tietyn alueen ihmisille järjetöntä pelkoa aiheuttaen. Täysin tolkullisina pidetyt kansalaiset raportoivat yksi toisensa jälkeen karmaisevista kohtaamisista yliluonnollisen olennon kanssa. Raamtin amerikkalainen kollega oli tosin vielä astetta harmillisempi tuttavuus: sen väitetään aiheuttaneen runsaasti fyysisiä vammoja ja kuolemantapauksia; esimerkiksi kymmenien ihmisten hengen vaatineen siltaonnettomuuden. 

Lisäksi Mothmanista on huhujen mukaan tehty havaintoja ympäri maapalloa aina ennen tuhoisia suuronnettomuuksia myös 60-luvun Amerikassa tapahtuneiden ensikohtaamisten jälkeen. Muun muassa vuonna 1986 tapahtuneen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden yhteydessä jotkut tahot väittivät havainneensa Mothmanin. Siellä missä Mothman nähdään, on siis syytä huolestua: jotain pahaa on tulossa..

Vaikka Korkea-Ahon luoma Raamt ei ollutkaan yhtä rankka tuttavuus kuin amerikkalainen serkkunsa, linkittyivät myös sen esiintymiset lopulta negatiivisiin energioihin ja ikäviin tapahtumiin. 

Sanna Manderin tekemät kannet olivat todella veikeät.