Mitä saadaan, kun yhdistetään vampyyri, zombi ja alien?
Paremmin ohjaajana tunnettu meksikolaissyntyinen Guillermo del Toro ja trillerikirjailija Chuck Hogan kirjoittivat yhdessä hieman erilaisen vampyyritrilogian. Vitsaus (The Strain, 2009), trilogian ensimmäinen osa, on todellinen Twilightin antiteesi, mikäli ei oteta huomioon lajin vanhimpia, jotka pyrkivät molemmissa kirjasarjoissa salaamaan vampyyrien olemassaolon. Kuten Carol Memmott totesi USA Today -lehdessä vuonna 2009: "Fans of sexy boy vampire such as Edward Cullen, the heartthrob in Stephenie Meyer's Twilight series, won't want to date the vampires in the Strain." Guillermo del Toro kertoikin Memmotin haastattelussa, että vampyyrit ovat kiehtoneet häntä lapsuudesta asti, ja tämän trilogian myötä hän haluaa viedä vampyyrikäsitteen aivan uuteen suuntaan: " to reinvent the entire vampire mytology".
Kieltämättä Del Toron vampyyrit eroavatkin perinteisestä vampyyrin mielikuvasta, joka perustuu yleensä ajatukseen mustaviittaisesta ja kalpeasta Draculasta, joka liikkuu sulavasti varjoissa. Ennemminkin mieleen tulevat erinäiset zombietarinat, kuten Danny Boylen 28 Päivää myöhemmin -elokuva, sekä televisosarja The Walking Dead. Vastasyntyneet, veltosti sinne tänne laahustavat vampyyrit käyttäytyvät nimittäin aivan kuten zombiet. Erään päähenkilön poika nimeltä Zack kuvaakin vampyyreitä seuraavasti:
"..hän oli mielessään hirvittävän varma, että vaikka mies liikkuikin, se ei ollut enää elossa. Zombeja..."
Pitkä veren imemiseen tarkoitettu uloke, joka uhreille kehittyy muutosvaiheessa, tuo puolestaan mieleen Alien-elokuvat ja saalistavan sammakon. Kaiken kaikkiaan del Toron vampyyrit ovatkin minusta yhdistelmä vampyyriä, zombia ja alienia. Vanhentuessaan vampyyrit muuttuvat kuitenkin enemmän perinteistä mielikuvaa vastaaviksi:
"..kolme Uuden maailman Muinaista kävi neuvonpitoa sysimustassa kammiossa. Niiden ruumiit olivat ajan mittaan kuluneet sileiksi kuin joenpohjan kivet, niiden liikkeet hidastuneet melkein silmin huomaamattomiksi... Niiden elimistö oli kehittynyt huipputehokkaaksi ja niiden vampyyrinleuat toimivat virheettömästi. Niillä oli poikkeuksellisen hyvä pimeänäkö."
Pidän tavasta, jolla tarina on kerrottu. Se on hyvin nopeatempoinen ja elokuvamainen. Tämä kerrontatyyli on del Toron mukaan peräisin Hoganilta (USA Today 2009). Erityisesti kirjan alku oli aavemainen, koska en tiennyt, että kyseessä ovat nimen omaan vampyyrit. Oudon hiljainen matkustajakone laskeutuu New Yorkin JFK:n lentokentälle, ja pian jo katsellaankin kummallisia, turvakameralle tallennettuja ilmiöitä, ja luonnehditaan mystisen koneen ulkomuotoa esimerkiksi näin:
"Mutta hetkisen Lorenzan mielessä viipyi kuva valtavasta, mätänevästä ruumista, rantaan ajautuneesta valaasta. Juuri siltä kone hänestä näytti: maatuvalta raadolta, kuolevalta leviathanilta."
Tavallaan petyin, kun selvisi, että kyse on "vain" vampyyritarinasta. Hetken nimittäin jo luulin, että nyt ollaan keksitty jotain aivan uutta, ja luin kirjaa peloissani ennen nukkumaanmenoa tiukasti peittooni kääriytyneenä.
Mutta kun kummallinen, mullalla täytetty arkku löytyi meren tuolta puolelta tulleen koneen ruumasta, nousi mieleeni kuitenkin melkein saman tien Leslie "Alaston ase" -Nielsenin tähdittämä vampyyrikomedia Dracula: Dead and Loving It vuodelta 1995. Se pilasi niskakarvani pörhistäneen tunnelman.
Kyseisessä komediassa on hyvin mieleeni jäänyt kohtaus, jossa Leslien, anteeksi Draculan, hauta-arkku heittelehtii pitkin laivan ruumaa kiinnitysköyden katkettua. Arkku seilaa pitkin lattiaa, ja joka kerta, kun se törmää ruuman seinään, kuuluu sisältä "Auts!". Sitten paikalle törmää Renfieldiä näyttelevä, Mr. Bean- elokuvastakin tuttu Peter MacNicol ja huuta: "Minä tulen, herrani!". Kun arkku on lopulta kiinnitetty uudestaan, Leslie/Dracula päättää hieman ruokailla, ja juo laivan koko miehistön kuiviin.
Vitsaus-kirjassa sama klassinen kohtaus toistuu: Sardu-niminen vampyyri matkustaa lentokoneen ruumaan muilutetussa arkussa meren yli, ja juo matkalla kaikki koneen ihmiset kuiviin. Samoin kuin Leslien arkku, myös hänen arkkunsa aukeaa kiinnitysköysistään matkan aikana.
Tämän assosisaation jälkeen ei enää pelottanut. Harmi. Äkkiä tuntemattomasta, ja siksi erityisen pelottavasta uhasta olikin tullut osa tuttua ja moneen kertaan kierrätettyä vampyyritarustoa. Kiinnostava tämä kirjatrilogia toki silti on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti