Tchandala, August Strindberg

Karmeeta, karmeeta, karmeeta

Jotkut kirjat vain ovat väärällä tavalla makaabereja. August Strindbergin (1849-1912) Tchandala (julk. 1889) on yksi näistä. Siinä päähenkilö, jota kutsutaan nimellä Maisteri, asustelee epämääräisissä olosuhteissa, ja joutuu erinäisiin pikku kahnauksiin asuinpaikkansa petollisen henkilökunnan kanssa. Inhokkifilosofini Friedrich Nietzschen innoittamasta yli-ihminen vs. ali-ihminen -tarinasta jäivät ensisijaisesti mieleen ankeat henkilöhahmot, ja loputtomat kuvaukset kaltoinkohdelluista kotieläimistä. Vaikka tarina olikin fiktiivinen, tunsin silti huonoa oloa eläinten takia. Tällaista inhorealismia en kaipaa.

En saanut tästä tarinasta oikein mitään hyvää irti, ja niinpä minun onkin todettava, että Tchandala oli pettymys. Harmi, koska pidin kovasti edellisestä Strindberg-kirjastani, Kaksi miesmonologia. 

Huonoin äänikirjan tulkinta kautta aikojen

Vaikka niin voisi luulla, ei kurja tarina itsessään kuitenkaan ollut Tchandalan negatiivisin puoli. Voin nimittäin vailla pienintäkään epäilyksen häivää todeta, että Tchandala-äänikirjan tulkinnut Hannu Paananen veti kaikkien aikojen pohjat. En ole koskaan kuunnellut yhtä huonosti luettua äänikirjaa. En milloinkaan.

Paananen ei niinkään lukenut tai tulkinnut, vaan ennemminkin vain mutisi tarinan masentuneesti läpi latistaen sen täysin. Suoritus oli niin rytmitön, lattea ja vaivaantunut, että tarinan seuraaminen oli hyvin työlästä. Varsinkin, kun Paanasen lukuvirheet, yskähdykset ja tuskaiset "miksi mä joudun lukeen tätä" -henkiset huokaukset oli jätetty editoimatta. Arviolta puolet tarinan kestosta lähinnä vain odotin, milloin Paananen seuraavan kerran tekee jotain ärsyttävää, ja unohdin itse juonen seuraamisen tykkänään. Jos tietäisin Paanasen kotiosoitteen, lähettäisin hänelle välittömästi pari pakettia Prozacia. Hänen ryytyneen Tchandala-lukusuorituksensa perusteella pieni piristys voisi tehdä ihan hyvää.

(aspazia.puzznet.com)