maanantai 25. elokuuta 2014

Lukutaidoton joka osasi laskea, Jonas Jonasson




Hieman erilainen migranttitarina


Afrikkalainen, äärimmäisen köyhiin oloihin syntynyt ja vanhojen miesten ahdistelema tyttö, joka ajautuu paperittomana Ruotsiin.. Kuulostaa pahaenteiseltä. Kaikkihan sen tietävät, miten tällaiselle päähenkilölle yleensä käy, ja mihin sävyyn tällainen tarina aina kerrotaan..

Tai niinhän sitä luulisi. Jonas Jonassonin Lukutaidoton joka osasi laskea -teoksen (julk. 2014) päähenkilö, etelä-afrikkalaisesta Soweton slummista kotoisin oleva Nombeko Mayeko, on nimittäin kaikkea muuta kuin avuton uhri, ja vähintäänkin persoonallinen tarina kerrotaan humoristisella otteella, kieli poskessa. Tummia sävyjä on toki pohjalla, mutta niiden ei anneta ottaa valtaa. Tästä tuttujen aineksien raikkaasta käyttötavasta annan Ruotsin ykköshumoristiksi nimetylle Jonassonille ison plussan. Lisäksi Jonasson tekee rohkean vedon ottaessaan pilailun kohteeksi myös Ruotsin kuninkaalliset, jotka ovat osalle ruotsalaisista humoristeista enemmän tai vähemmän tabu. Freesi, erilainen ja rohkea kirja siis. 

Jos tätä Jonassonin kirjaa johonkin pitäisi verrata, niin mainittakoon, että jokseenkin persoonallisia missioitaan eteenpäin vieneet valtavirrasta poikkeavat päähenkilöt (joista kaksi oli todella ärsyttäviä) toivat mieleeni Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen -kirjan kajahtaneen keskushahmon, Mikon/Mikaelin. Samoin suosikkihumoristini Erlend Loen teoksista voi löytää useita tämän kategorian omaperäisiä sankareita, joista esimerkkinä mainittakoon metsään erakoituva, huippusympaattinen Doppler. Niin, ja tietenkään ei pidä myöskään unohtaa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantietä, ja sen eeppistä päähahmoa, Matti Virtasta. Olen aina pitänyt omaperäisistä henkilöhahmoista, jollaisia Jonassoninkin kirjasta löytyy.

Men jag måste säga..


On kuitenkin todettava, että minun silmissäni Jonasson ei yltänyt edellä mainitsemieni verrokkien tasolle. Päähenkilöiden sisäinen maailma, joka on minulle lukijana hyvin tärkeä osa lukukokemusta, jäi nimittäin tässä tapauksessa liiaksi paitsioon. Niinpä hahmot tuntuivat ajoittain liian ohuilta ja mekaanisilta. Kyllä, he tekivät hassuja, rohkeita ja yllättäviä juttuja, mutta.. mitä sitten? Myönnän suoraan, että mielenkiintoni ei ajoittain meinannut pysyä yllä. 

Asiaa ei auttanut, että tarinan rytmi teki melkoista haitariliikettä. Välillä tapahtumat polkivat paikallaan, kun taas toisinaan huomasin tippuvani vimmatusti eteenpäin poukkoilevan juonen jäljiltä, kun erehdyin äänikirjan kuuntelemisen lomassa keskittymään liiaksi fyysiseen maailmaan kuuntelun sijaan. Nämä juonen rytmittämiseen liittyvät kompastelut nostettiin esille myös Helsingin Sanomien yleisesti ottaen positiivisessa arviossa. 

Kirjan huonoimpina hetkinä minusta tuntui, että pitkästyttävän yksiulotteiset ja litteät hahmot vain rymistelivät eteenpäin sinällään eriskummallisesta, mutta kuitenkin melko yhdentekevästä tilanteesta toiseen. Mieleeni välähteli jopa epämiellyttäviä Artemis Fowl -flashbackeja: kauheasti tapahtuu, mutta mistään ei saa otetta..

Lukutaidoton joka osasi laskea oli minusta kaiken kaikkiaan rempseä kirja, joka käsitteli vaikeita asioita terveellä ja tuoreella tavalla. Siitä saisi varmasti myös hyvin viihdyttävän elokuvan. Mitään kovin koskettavaa tai syvällistä lukukokemusta on kuitenkaan turha odottaa. Jos haluaa huumorin ja tunteen samassa paketissa, kannattaa kääntyä vaikkapa juuri Erlend Loen puoleen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti