Tyttö joka leikki tulella, Stieg Larsson

Kakkososasta polvi paranee

Olen Stieg Larssonin hengästyttävien Millenium-elokuvien suuri ihailija. Filmien taustalta löytyvien teosten suhteen en kuitenkaan ole ollut yhtä haltioitunut. Ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia, oli minusta niin hidastempoinen ja rönsyilevä, että melkein palautin trilogian kaksi seuraavaa osaa takaisin kirjastoon kuuntelemattomina. Pari kuukautta nuo massiiviset äänikirjaboksit matkustivatkin autoni ovilokerossa koskemattomina, ja pölyä keräten.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Aloitin kakkososan, Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006/2007), kuuntelun lopulta kaikesta huolimatta, ja äkkiä kaikki vaan klikkasi. Mikä onni! Nyt tarina rullasi paljon suuremmalla energialla eteenpäin, ja verkossa tempoili juuri sopiva määrä enemmän ja vähemmän epämääräisiä ja epäilyttäviä hahmoja: salaperäinen Zala, äärimmäistä individualismia edustava Lisbeth Salander, uhkaava valkoinen jättiläinen, kaiken keskellä luoviva, aina yhtä kevytkenkäinen ja jokseenkin turhautunut Mikael Blomkvist.. Toimii.

 Salla kritisoi omassa arviossaan hahmojen pitkälle vietyä mustavalkoisuutta ja äärimmäisyyttä. Ymmärrän täysin, mistä Salla puhuu; osa hahmoista vaikutti lähinnä piirroselokuvasankareilta, joista tuli mieleen milloin Harry Potter -kirjojen Voldemort, milloin taas Marvelin sarjakuvista ja elokuvista tuttu Hulk. Esimerkiksi Lisbethin yli-inhimilliset kyvyt lähes kaikessa mihin hän ryhtyi, ja pitkälle viety nihilismi olivat kieltämättä kombinaatio, joka sai minunkin kulmani ajoittain kohoamaan epäuskosta. Melkein sitä jo odotti, milloin Larsson paljastaa, että Salanderia on purrut radioaktiivinen hämähäkki, tai tyttö on nuorena tippunut taikajuomapataan.

Toisaalta Lisbethin taustoja ja geeniperimää valottanut juoni kyllä selittikin naisen poikkeavia henkisiä ja fyysisiä attribuutteja melko tyhjentävästi. Äärimmäiset hahmot eivät muutenkaan minun silmissäni syöneet tarinan nautittavuutta, koska mielestäni ne sopivat hyvin jo itsessäänkin äärimmäiseen tarinaan.

Aika on tehnyt tehtävänsä

Yksi, melkoisen triviaali seikka minua kuitenkin häiritsi: ajan hammas ei ollut kohdellut alun perin nykyaikaan jämäkällä otteella sijoitettua tarinaa kovinkaan hellästi. Ajat sitten haudattu, nyt jo jokseenkin vaivaannuttava Millenium-hype muistutti itsestään tuon tuostakin, kiitos Mikaelin kökösti nimetyn Millenium-lehden.
- It might have seemed like a good idea at the time..

Lisäksi vahvasti uusimpaan ja hienoimpaan teknologiaan nojaava juoni herättää vuoden 2014 kuuntelijassa ajoittain lähinnä huvittuneisuutta. Varsinkin Lisbethin monimutkaiset langaton netti -viritykset vain naurattivat, ja muuttivat parin tiukan kohtauksen tunnelman ikävän surkuhupaisaksi, vieden huomion itse tapahtumilta. Lisäksi Lisbethin ostama, "peräti" 18-tuumainen, tuliterä televisio sai pokkani pettämään totaalisesti. Nämä toistuvat viitteet vanhentuneeseen teknologiaan tuottivat samanlaisen ummehtuneen olon kuin ne hetket, kun kirjaston poistohyllyä silmäillessä katse sattuu osumaan Windows 98 -käyttöjärjestelmän opaskirjaseen.

Kaiken kaikkiaan Tyttö joka leikki tulella oli kuitenkin niin addiktoiva kuuntelukokemus, että aloitin heti sen loputtua kolmannen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelun. Juoni yksinkertaisesti jäi liian kiinnostavaan kohtaan, jotta voisin edes harkita minkään muun äänikirjan valitsemista. Elokuvien katselustakin on onneksi jo sen verran aikaa, että en muista enää, miten kaikki menikään.