Viattomuus ja julmuus samoissa kansissa
Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille (A Farewell to Arms, 1929) päätyi luettavakseni hieman poikkeuksellisella tavalla: Minulle selvisi, että eräs lempikirjailijoistani, Hunter S. Thompson, opiskeli paremmaksi kirjailijaksi kopioimalla Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teoksen sanasta sanaan. Minun silmissäni tämä on hyvin suuri kunnianosoitus, ja niinpä Jäähyväiset aseille oli aivan pakko lukea, kun asia selvisi.
Erittäin vahvasti Hemingwayn omiin sotakokemuksiin ja rakkauskuvioihin perustuva tarina tasapainoili raakojen sotakuvausten ja poikkeuksellisen romanttisen ja kauniin, jopa naivistisen rakkaustarinan välillä. Tunnelmaa luotiin niin säätiloilla (sotaa käytiin pitkälti sateessa), kuin puhekielisillä, soljuvilla dialogeillakin, joita päähenkilö, luutnantti Frederic Henry, ja hänen rakastettunsa, Catherine, kävivät keskenään.
"Your love alone is not enough"
Fredericin ja Catherinen suhde oli ihailtavan avoin ja rakastava, mutta olisin kuitenkin kaivannut siihen hieman enemmän särmää. Se, että Catherine "kerran tunsi itsensä lutkaksi seitsemän minuutin ajan hotellihuoneen sisustuksen takia" ei ihan riitä.
Ongelman ydin oli siinä, että Catherine oli liian yksiulotteinen ja litteä henkilöhahmo, ja hänen koko persoonansa roikkuin vain ja ainoastaan Fredericin varassa. Teki mieli kysyä: "Ihan kiva, että olet rakastunut, mutta onko sinulla mitään muita tasoja tai ominaisuuksia?".
Edelleen ajankohtainen
On sanottu, että Jäähyväiset aseille on "yksi tehokkaimmista ja ahdistavimmista kirjallisuuden tuntemista sotakuvauksista". Itse kuitenkin sanoisin, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian sotakuvaukset vankileireineen, kuulusteluineen, pakkasöineen ja julmine teloituksineen on vielä huomattavasti tehokkaampi. Varsinkin, kun pitkä trilogia antaa lukijalle paljon paremman tilaisuuden kiintyä sodan armoille joutuviin hahmoihin, kuin tässä suhteellisen lyhyessä (311 s.) tarinassa.
Sodanvastaisuus tuli tästä ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuneesta teoksesta kuitenkin hyvin ilmi:
Vaivaannuin aina sanoista pyhä, kunniakas ja uhraus sekä sellaisista ilmauksista kuin turhaan. Olimme kuulleet niitä, seisoessamme joskus sateessa melkein korvankantaman ulkopuolella, niin että vain huudetut sanat tulivat perille, ja olimme lukeneet niitä, julistuksista joita ilmoitusten kiinnittäjät olivat läntänneet toisten julistusten päälle, nyt jo kauan sitten, enkä minä ollut nähnyt mitään pyhää eikä asioissa jotka olivat kunniassa ollut mitään kunnioitettavaa ja uhraukset olivat kuin Chicagon teuraspihat silloin kun ei ollut muuta tehtävissä kuin haudata liha.
Näinä Venäjä-jännitteiden aikoina tämä teos puhutteli minua melko lailla. Huomasin jopa siteeraavani sitä Facebookissa erään Venäjä-keskustelun yhteydessä. Totesin ensin, että en kestä kuulla enää yhtäkään pelottelu-uutista Venäjästä, ja kirjoitin perään seuraavan sitaatin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti