Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina, Aino Kallas

Tyylipuhdas tarina riivatusta Lycanthropuksesta

Mikä kirja! Harvoin saan luettavakseni mitään yhtä koukuttavaa ja kiehtovaa, kuin juuri kädestä laskemani Aino Kallaksen Sudenmorsian (julk. 1928). Vanhahtavaan, balladimaiseen tyyliin kirjoitetut teokset tuntuvat minusta yleensä hieman vierailta, mutta kun ensimmäisen sivun esittelyteksti sisältää tällaista informaatiota, on lukemista yksinkertaisesti pakko jatkaa:

Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsänvahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsäpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsädaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Vanhan kirjan lumo

Sudenmorsian, joka monien lähteiden mukaan sai innoituksensa Aino Kallaksen ja Eino Leinon rakkaustarinasta, päätyi käsiini fantasiaa rakastavan tuttavani mainittua sen "Ten books that have resonated with me over the years" -listallaan sosiaalisessa mediassa. 

Sudenmorsiamen mystinen nimi kiinnitti huomioni, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin lähikirjastoni tiskin takana odottamassa, että kirja kaivettaisiin takahuoneen varastohyllystä luettavakseni. 

Kun pieni, pahoja vaurioita ajan hampaissa saanut nide sitten ojennettiin minulle, olin häkeltynyt: "Mitä ihmettä, siis miten vanha tämä oikein onkaan? ". Teoksen ajaton nimi kun ei ollut antanut vihiä sen iästä, eikä Aino Kallaksen nimi äkkiseltään, ilman tiedonhakuja, soittanut kelloja päässäni (kyllä, sivistyksessäni on aukkoja). Mutta toden totta, kyseessä oli kunnioitettavat 86 vuotta vanha ensipainos jo 1920-luvulla julkaistusta romaanista. Ikä todella näkyi, koska kirjan kellastuneet sivut olivat enää vain juuri ja juuri paikoillaan, ja osa sinnitteli jo täysin irrallaankin kansien välissä.

Vanhat kirjat ovat aina herättäneet minussa kunnioitusta. Niinpä se tosiasia, että olin saanut jo muutenkin kiehtovasta teoksesta käsiini vieläpä ikivanhan ensipainoksen, vain tuplasi lukuintoni. Ei siis ihme että lyhyehkö, vain 141 sivua pitkä kirja tuli luetuksi alle vuorokaudessa. 

Ihmissudet saivat hohtonsa takaisin

Vahvaa symboliikkaa sisältävä, monella eri tavalla tulkittavissa oleva fantasiakertomus kietoi minut pauloihinsa poikkeuksellisen voimakkaasti. Hollywoodin pahasti korruptoima ihmissusiteema sai vanhahtavalla, itse luomallaan kielellä kirjoittaneelta, ja mytologioista kiinnostuneelta Aino Kallakselta aivan uudenlaista hohtoa. 

Kiitos Kallaksen, nyt muistan taas, miksi ihmissudet ovat pelottaneet ja kiehtoneet ihmiskuntaa kautta aikojen. Suopursuntuoksuiset luontokuvaukset, Aalon moninaiset metamorfoosit, taidokkaat susikuvaukset ja mystiset värssyt Metsädaimonista veivät minut syvälle hiidenmaalaisiin metsiin. Olin suorastaan pahoillani, kun erinomaisesti rytmitetty tarina saapui sykliseen päätökseensä. Haluan lisää!