Hevosen taju, Ville Virtanen

Groteskein ja hämmentävin hevosromaani, jonka olen koskaan lukenut

Kun näin Ville Virtasen Hevosen taju -teoksen (julk. 2013) lähikirjastoni palautuskärryssä, oli ensireaktioni: "Vau! Ihan uskomattoman kaunis kirja! Pakko lainata.". Kysyin saman tien luottokirjastonhoitajani mielipidettä tästä poikkeuksellisen upeasta ja kiinnostavan oloisesta niteestä. Ratsastusta harrastavan kirjastotädin vastaus oli kuitenkin nihkeä: "En tykännyt, meni liian erikoiseksi ja oudoksi. Mutta lue itse.." Ja minähän luin. Mitäpä muuta tällainen hevosia viimeiset 21 vuotta omistanut elämäntaparatsastaja ja kirjaholisti voisikaan tehdä. Sen verran harvoin vastaan kuitenkaan tulee aikuisille suunnattuja hevosromaaneja. 

Puoleen väliin asti Hevosen taju toimikin ajoittain liian kikkailevaa ja raskasta kieltä lukuun ottamatta hyvin. Se oli särmikäs, asiantunteva ja ihon alle menevä tarina Flon ja Eliaksen elämästä heidän suurella hevoskauppatallillaan. Kaikesta näki, että Virtanen todella tuntee hevosmaailman perinpohjin. Tekstissä vilahti muun muassa Niinisalo, tuo minullekin hyvin tuttu hevosurheilun keskus, jossa olen monesti käynyt katsomassa oman ponini kisasuorituksia. Elävästi kirjoitettuja tilannekuvauksia ratsastuskilpailuista ja tallielämästä oli ilo lukea, ja monesti liikutuinkin. Erityisesti Eliaksen Liisa-tammaan liittyvät lapsuusmuistot osuivat ja upposivat, samoin kuvaukset salaperäisestä akhaltektammasta kiehtoivat: 

Muu vilinä lakkasi olemasta: oli ainoastaan tamma, Elias ja heidän välisensä kontakti. Hevosen suunnalta humisi, se oli jotain taikaa, vähän pelotti, että taika särkyisi. Hän oli ensimmäistä kertaa kohdannut elämänsä hevosen. Hän oli päässyt perille siihen kohtaan, mistä hänen tiensä oli alkava. Hän oli saanut aavistuksen lahjastaan: kun Elias kuiskaa, hevonen kuuntelee, kun hevonen kuiskaa, Elias kuulee. Hevosen taju.

Oli myös hyvä, että Virtanen nosti teoksessaan esille hevosbisneksen varjopuolet, joista hänellä on omakohtaista kokemusta. Nuorena miehenä hollantilaisella kauppatallilla hevosia ratsuttanut Virtanen ei voi hyväksyä hevosten kohtelua pelkkinä rahanteon välineinä. Tämä kanta välittyy vahvasti myös Hevosen taju -kirjan sivuilta.

Hyvän maun rajat ylittyivät

Valitettavasti pitkään hyvin kasassa pysynyt ja mielenkiintoinen tarina alkoi loppua kohden muuttua varsin vaivaannuttavaksi. Kuten Sallan kirja-arvostelua kommentoinut anonyymi totesi: 

Ratsastus- ja hevoskirjana minusta oivallinen kirja puoliväliin saakka, mutta sitten tapahtuu jotain, jota nimittäisin "pakkotaiteeksi". Ihan kuin kirjailijalle olisi yhtäkkiä tullut paniikki siitä, ettei hevoskirjan kirjoittaminen riitäkään, eikä  se ole oikeaa kirjallisuutta "ja että lapasesta pitää lähteä ja kunnolla, että tulee uskottavaksi kirjailijaksi".

Samainen anonyymi kertoi, että hänellä oli ollut vaikeuksia jaksaa lukea kirja loppuun asti. Itse huomasin saman, vaikka yleensä rakastankin fantasiaa, ja hieman outoja tarinoita. Kirjan alkupuolen kävin läpi tarkasti, jokaista sanaa maistellen. Lopussa lukeminen muuttui kuitenkin ajoittain vaivaantuneeksi selailuksi ja hyppimiseksi, enkä enää saanut itseäni keskittymään, koska Virtanen vei minua paikkoihin, joihin en halunnut mennä.

Tarinan loppu oli toki moraaliselta viestiltään looginen ("olet kohdellut hevosia väkivaltaisesti, ja nyt sinun on aika maistaa omaa lääkettäsi"), mutta toteutus meni minusta liian pitkälle. Se oli kertakaikkiaan liian atavistinen, vaivaannuttava ja outo. Mieleeni tuli lähinnä Madonnan Confessions Tour vuodelta 2007:

Voi. Voi voi.