Saatanalliset säkeet, Salman Rushdie

Da Vinci -koodin astetta kohutumpi edeltäjä

Mitä kirjallisuusmaailman uskonnollisiin kiistakapuloihin tulee, kannattaa suosiolla unohtaa Dan Brownin "Maria Magdalenalla oli suhde Jeesukseen" -riipustelut, ja suunnata katse suoraan tähän 15 vuotta vanhempaan, paljon suurempaa kohua herättäneeseen uskonnollisen muurahaispesän sohaisuun:

"There's no such thing as bad publicity" on lausahdus, joka ei sovi Salman Rushdien kohuttuun Saatanalliset säkeet -teokseen (julk. 1988). Tämä kirja nosti muslimipiireissä niin kovan vihan, että teoksen julkaisu ja myynti häiriintyivät, teos poltettiin julkisesti lehdistön läsnäollessa, ja kirjailija sai pelätä henkensä puolesta iranilaisen Ayatollah Khomeinin langetettua hänelle fatwan.

Rushdie joutui vaihtamaan asuinpaikkaansa kymmeniä kertoja, koska pelkäsi, että hänet murhataan. Fatwan seurauksena myös Rushdien avioliitto päättyi, koska kuolemantuomion alla eläminen oli vaimolle liikaa. Lisäksi kirja aiheutti murhia, murhan yrityksiä ja kuolettavia mellakoita. Nämä tapahtumat jättävät varjoonsa sen tosiasian, että the Satanic Verses nousi kohun myötä best-selleriksi. On melko kuvaavaa, että Saatanalliset säkeet on viisisataasivuinen, mutta sen aiheuttamaan piinaan keskittyvä Salman Rushdien omaelämänkerta on kuulemani mukaan vielä kaksisataa sivua pidempi.

Matkani tämän kirjan kanssa on ollut poikkeuksellisen pitkä. En nimittäin pelkästään lukenut suomenkielistä paperiversiota, vaan kuuntelin Saatanalliset säkeet myös englanninkielisenä äänikirjana (the Satanic Verses). Syy tähän kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja syöneeseen projektiini on seuraava: lähdin matkaan aluksi vain äänikirjan kanssa, mutta teoksen sokkeloinen, moniääninen ja ajasta ja henkilöstä toiseen hyppivä juonirakennelma ei auennut tarpeeksi hyvin englanninkielisen audion avulla. Oli kerta kaikkiaan pakko hakea kirjastosta myös paperiversio, jotta ei tulisi missanneeksi kaikesta päätellen erittäin mielenkiintoista kirjaa!

Aivot solmussa

Valitettavasti minun on kuitenkin todettava, että Saatanalliset säkeet ei ollut saatanan hyvä, vaan ennemminkin liian moneen suuntaan samanaikaisesti tempoileva järkäle, jonka lukeminen tuntui joitakin maagisia hetkiä lukuun ottamatta lähinnä työläältä ja vaikeaselkoiselta. Loputtomasti sivujuonteita, vierasperäisiä, vaikeasti muistettavia nimiä ja sokkeloisia ihmissuhteita.. Todellinen pedanttisen "haluan ymmärtää kaiken" -lukijan painajainen! Luojan kiitos en kuitenkaan ole tämän turhauttavan "kuka hitto tuokin hahmo taas oli?" -lukukokemukseni kanssa yksin. Myös Ellipsi taisteli samojen ongelmien kanssa.

Mitä Saatanallisten säkeiden tunteensiirtoon tulee, en saanut luotua juuri minkäänlaista suhdetta kirjan miespuolisiin päähenkilöihin, jotka olivat lähinnä tilanteidensa(/metamorfoosiensa) uhreja, ja tarinan naiset taas tuntuivat kovin karikatyyrimäisiltä: He olivat tyypillisesti joko täysin frigidejä, tai sitten äärimmäisen yliseksuaalisia eläimiä, jotka rakastelivat jopa viikon putkeen. Oleellisinta naishahmoissa vaikutti useimmissa tapauksissa olevan heidän seksuaalisuutensa, ja suhteensa miehiin:

Rosa Diamondin salaisuus oli niin suurenmoinen rakastamisen kyky, että pian kävi selväksi ettei hänen onneton arkipäiväinen Henrynsä kykenisi siihen ikinä vastaamaan..

..Iltaisin hän otti tavakseen paeta pampalle ja maata selällään katselemassa Linnunrataa, ja välistä kokiessaan tuon kauneuden kirkkaan vuon hän alkoi kauttaaltaan vapista, väristä syvästä mielihyvästä ja hyräillä tuntematonta sävelmää, ja tämä tähtien musiikki oli suurin riemu johon hän ylti.

Kaunis peto

Kiinnostavimmaksi juonenhaaraksi minulle muodostui surrealistisia ja traagisia sävyjä saanut pyhiinvaellus Mekkaan. Mystinen, perhosten verhoama A'isha, tuo pyhiinvaelluksen kohtalokas johtohahmo, oli koko kirjan kiehtovin henkilö. Kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan hän tuntui olevan jonkinlainen Jim Jonesin ja seireenin ristisiitos:

Nuori nainen kyyhötti nurmikolla vasen kämmen ojossa. Perhoset laskeutuivat sille, ja oikealla kädellään hän poimi niitä ja pani suuhunsa. Verkkaisesti ja järjestelmällisesti hän nautti noita alistuvia siipiä. Hänen huulensa, poskensa ja leukansa olivat väkevästi tahriintuneet niihin monenlaisiin väreihin, joita kuolevista perhosista oli irronnut.

Kun mirza Saeed Akhtar näki nurmikollaan tuon nuoren naisen nauttimassa haurasta aamiaistaan, hän tunsi niin voimallisen halun hyöyn että hän siinä paikassa häpesi.